EMIL ANTON

Olen aiemmin kirjoittanut muutamankin artikkelin Tampereen luterilaisesta emerituspiispasta Juha Pihkalasta, joka jäi virastaan eläkkeelle vuonna 2008. Korkeasti oppineena teologina Pihkala ei kuitenkaan ole jäänyt eläkkeellä toimettomaksi, vaan hän on palannut julkisen teologisen keskustelun areenalle yhdellä jos toisellakin uudella kontribuutiolla.

Tässä katsauksessa tartun kahteen uudehkoon kirjaan, nimittäin vuonna 2017 julkaistuun erinomaiseen ekumeeniseen kristinoppiin nimeltä Uskon ja rakkauden tie: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi (Kirjapaja 2017) ja kolmanteen keskustelukirjaan tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan kanssa Elämän merkityksen jäljillä: Keskustelukirjeitä (Minerva 2020). (Kahta aiempaa, vuosilta 2004 ja 2010, kommentoin kokonainen vuosikymmen sitten vanhalla blogillani.)

Aloitetaan kuitenkin luterilais-ortodoksisesta ekumeenisesta yhteisymmärryksestä. Pihkala on ollut pitkään mukana Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa, ja tässä kirjassa hän popularisoi suurelle yleisölle dialogeissa saavutetut tulokset. Pihkalan oman esityksen lisäksi kirjassa on myös alkuperäislähteitä eli dialogitapaamisissa vuosina 1970-2011 yhdessä laaditut teesit.

Katolilaisenakin oli ilo lukea Pihkalan esitystä luterilais-ortodoksisesta yhteisymmärryksestä. Kyseessä on siis jonkinlainen pieni katekismus, joka käy läpi perinteisiä opinkohtia alkaen Jumalasta ja luomisesta ja jatkuen synnin, Kristuksen, kirkon ja sakramenttien kautta eskatologiaan eli viimeisiin tapahtumiin. Oikeastaan on aika hämmästyttävää, miten hienon ja helppolukuisen ekumeenisen kristinopin kokonaisesityksen Pihkala on saanut dialogiteesien pohjalta aikaan. Tätä voi todella suositella laajasti luettavaksi niin luterilaisille, ortodokseille kuin katolilaisillekin.

Dialogin taustoja ja tuloksia

Pihkala pohjustaa luterilais-ortodoksista kristinoppiaan kahdella erinomaisella taustaluvulla, joista ensimmäinen käsittelee ekumenian välttämättömyyttä ylipäätään ja toinen Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisiä neuvotteluja. Pihkala muistuttaa mm. katolis-ortodoksisesta unionista, joka hyväksyttiin Konstantinopolissa vain noin vuosi ennen kaupungin hävitystä ja joutumista turkkilaisten haltuun vuonna 1453 (jolloin siitä tuli Istanbul). ”Tähän katastrofiin raukesi myös juuri saavutettu unioni.”

Toisessa luvussa Pihkala valottaa suomalais-venäläistä luterilais-ortodoksista dialogia Neuvostoliiton aikaisessa kontekstissa. ”Kun Venäjän ortodoksinen kirkko halusi opillisen teeman ohella keskustella sosiaalieettisistä kysymyksistä ja niiden aihepiiri kerta toisensa jälkeen kohdentui rauhaan, oli helppo ymmärtää, että se oli – – niin sanotusti viisumin saamisen lähes välttämätön ehto kahden vuosikymmenen ajan.” Minusta rauhan teologiaa käsitelleet teesit olivat itse asiassa monesti hyvin mielenkiintoisia ja jopa tavallaan aika tuoreita.

Pihkala kertoo myös, että suomalaiset ortodoksit toimivat neuvottelujen yhteydessä tulkkeina ja teologisina asiantuntijoina, joilta saatiin merkittävää ekumeenista tukea. Joskus haasteena oli se, että kun dialogiryhmän kokoonpano muuttui, vanhat jo kertaalleen käsitellyt asiat nousivat taas uudelleen esille. Eli vaikka dialogiosapuolet pääsevät jostain asiasta yhteisymmärrykseen, tämä ei vielä riitä, vaan molemmin puolin tarvitaan myös kirkkojen sisäistä ekumeniaa ja reseptiota eli dialogitulosten vastaanottoa.

Pihkala valottaa myös dialogin teologianhistoriallisesti merkittävimmän tuloksen taustaa. Vaikeimpana erona luterilaisten ja ortodoksien välillä oli pidetty pelastusoppia, jossa luterilaiset uskoivat forenssiseen vanhurskauttamiseen (Jumala lukee ihmisen syyttömäksi Kristuksen tähden), ortodoksit taas jumalallistumiseen (ihminen tulee osalliseksi jumalallisesta elämästä). Tämän pohtimisesta syntyi Tuomo Mannermaan suuri löytö ja suomalaisen Luther-tutkimuksen kansainvälistä mainetta niittänyt koulukunta, jonka mukaan Lutherin teologiasta löytyy leikkauspiste ortodoksisen käsityksen kanssa: uskossa Kristus itse on läsnä (in ipsa fide Christus adest) ja hänessä kristitty on osallinen jumalallisesta luonnosta.

Yhteinen dogmatiikka

Kirjan varsinainen ydin eli yhteisen luterilais-ortodoksisen kristinopin esitys sisältyy kolmanteen lukuun eli sivuille 57-103. Tämä osa on kirjan parasta antia: se on oivallinen ekumeeninen ”katekismus”, jota voin laajasti suositella. Jonkinlaisena vastakohtana mainittakoon toinen suunnilleen samaan genreen kuuluva kirja, jota luin Pihkalan kanssa rinnakkain, nimittäin reformoidun Wayne Grudemin (ja hänen poikansa Elliot Grudemin) vuonna 2015 julkaistu Kristillinen uskonoppi (Kuva ja Sana). Se oli todella huono eikä oikeastaan ansaitse tämän enempää kommentointia.

Pihkalan katekismusta voisi käsitellä perusteellisemminkin, mutta tyydyn seuraavassa muutamaan poimintaan. Ensiksikin Pihkala aloittaa esittelemällä yhteisen uskon auktoritatiivissen, kolmijäsenisen perustan: Raamattu, alkukristillinen eli apostolinen perinne ja jakamattoman kirkon tunnustukset. Näistä kirkko ei saa irtaantua. Erityisesti Uusi testamentti on kristillisen uskon ja opin tärkein lähde, sillä se on koottu Jeesuksen lähettämien apostolien ja heidän opetuslastensa kirjoituksista. Jeesuksen taas lähetti Isä Jumala, joten Raamatun arvovalta juontuu näin Jumalalta itseltään. Samalla tarvitaan kuitenkin myös apostolisen perinteen mukaista tulkintaohjetta, sillä pelkkä teksti voi monitulkintaisuutensa vuoksi johtaa harhateille.

Jumalakäsityksessä Pihkala esittelee ortodoksisen näkemyksen, jonka mukaan Jumalan olemus (ousia) on ihmismielen tavoittamattomissa, mutta Jumala vaikuttaa maailmassa energioidensa välityksellä. ”Luterilaisessa teologiassa on totuttu lausumaan tämä asia niin, että transsendenttinen Jumala elää ja vaikuttaa luodussa maailmassa Sanansa välityksellä. Pyhtitsan neuvotteluissa osapuolet toteavat, että käyttäessään näitä toisistaan poikkeavia ilmaisutapoja molempien perinteien tarkoitus on sama.”

Syntikäsityksessä ollaan yhtä mieltä siitä, että ihmisen ja Jumalan alkuperäinen yhteys on katkennut (sen aikaa ja paikkaa ei ole tarpeen eikä ehkä mahdollistakaan määritellä) ja että ihmistä ei synnin, kuoleman ja kadotustuomion alaisuudesta voi vapauttaa muu kuin Jumalan armo. Armo ei ole vain syntien anteeksiantoa vaan myös jumalayhteyden konkreettista uudistumista ja kasvua Kristuksen kanssa, joka on tosi Jumala ja tosi ihminen, uusi Aadam. Kristus on myös kirkon pää, ja Kristuksen ruumiina kirkko on jumal-inhimillinen todellisuus.

Kristuksen ja kirkon välisen yhteyden syvin ilmenemismuoto on eukaristian eli ehtoollisen sakramentti, jonka vietossa yhdistyvät taivas ja maa. Siinä ovat läsnä ihmiset ja enkelit, nyt elävät ja ennen eläneet kirkon jäsenet. Ehtoollisen voi toimittaa vain papiksi vihitty henkilö eikä sen pätevyys riipu papin hengellisistä ominaisuuksista vaan ainoastaan vihkimyksen ja itse toimituksen oikeellisuudesta. Pappisvihkimys on ainutkertainen tapahtuma, jota ei saa toistaa.

Vanhurskauttaminen tapahtuu ”rakkauden kautta vaikuttavassa eli pelastavassa uskossa, johon liittyy katumus”. Vanhurskautettu lähtee uudelle tielle, joka johtaa jumalallistumiseen. Se on prosessi, jossa kasvetaan pyhyydessä ja jossa lähestytään Jumalaa. Pyhitykselle välttämättömiä aineksia ovat rukous ja uskossa vastaanotettu Jumalan sana. Katekismuksen jälkisanoissa Pihkala toteaa, että moni ”mahdottomalta tuntunut asia on avautunut mahdollisuuksien oveksi”. Toisaalta vanhojen kiistojen ratketessa esiin pulpahtaa uusia ongelmia (mm. avioliittokysymys).

”Nöyryyttä siis tarvitaan paljon – ja kärsivällisyyttä.”

Pihkala ja Valtaoja elämän merkityksen jäljillä

Jos tykkäsin Pihkalan minidogmatiikasta, niin valitettavasti joudun sanomaan, että kolmas keskustelukirja Esko Valtaojan kanssa oli pettymys. Elämän merkityksen jäljillä on kyllä oiva esimerkki kunnioittavan ja ystävällisen dialogin mahdollisuudesta hyvinkin eri lailla ajattelevien ihmisten välillä. Enää ei olla nyrkkeilykehässä vaan kahden ystävystyneen eläkeläisen kesämökeillä. Mutta kirjan genren vuoksi miehet yrittivät kuitenkin alussa vähän provosoida toisiaan, ja valitettavasti he epäonnistuivat siinä heti kättelyssä. He puhuivat toistensa ohi, ja juna meni raiteiltaan.

Minusta oli todella mielenkiintoista lukea Valtaojan raporttia tähtitieteen edistysaskelista vuoden 2003 jälkeen (s. 23). Tämän jälkeen Valtaoja heitti pallon Pihkalalle ja kysyi, mitä edistystä uskonnon saralla on tapahtunut viimeisen 16,5 vuoden aikana. ”Aika pahalta näyttää”, kirjoitti Valtaoja ja luetteli kirkostaeroamistilastoja, pedofiiliskandaalit ja terrorismin. Olin aivan innoissani siitä, mitä kaikkea Pihkala olisi voinut luetella pelkästään ekumenian saralta, puhumattakaan muusta teologiasta yleisemmin, puhumattakaan uskonnosta laajemmin! Mutta Pihkala ei tarttunut tilaisuuteen ollenkaan vaan ärsyyntyi ja alkoi puhua eksistentiaalisista kysymyksistä.

Tämä on ehkä epäoikeudenmukainen lyhennelmä kirjan alun mahalaskusta, mutta minulle se jäi kirjasta päällimmäisenä mieleen. Myöhemmin kirjassa on toki useampiakin koskettavia kohtia molemmin puolin. Tulee sivistyneitä lukuvinkkejä. Tulee harvinaisen selväksi, että Pihkala on temperamentiltaan pessimisti ja Valtaoja optimisti. Tässä mielessä olikin aika hauskaa samaistua paljon enemmän Valtaojaan, vaikka maailmankatsomuksellisesti olinkin enemmän Pihkalan puolella. Tosin siinä vaiheessa, kun Valtaoja alkoi julistaa koronavirusta jo voitetuksi, pessimisti-Pihkala vei voiton.

Otan tämän jutun päätteeksi kirjasta vain yhden sitaatin, sen, jota pidin kirjan parhaana. Se tulee Esko Valtaojalta:

Ilman uskontoa inhimillisen kulttuurin kokonaiskirjo kapenisi tavalla, josta koituva vahinko olisi, niin arvelen, suurempi kuin hyöty. Tässä eroan jyrkästi monessa suhteessa suuresti arvostamastani Dawkinsista ja muista uusateisteista, ja kaipa myös yhtä lailla arvostamastani Kari Enqvististä. — Vuosien mittaan moni on tullut kertomaan minulle lukeneensa kaikki kirjani, jotkut useaankin kertaan, paitsi ”niitä piispakirjoja, ne eivät kiinnosta”. Hymyilen kyllä kohteliaasti, mutta hivenen surumielisesti: jälleen yksi ihminen, joka aivan turhaan sulkee osan maailmasta oman todellisuutensa ulkopuolelle, ei halua tai ei kykene keskusteluun eri lailla ajattelevien ja maailman kokevien ihmisten kanssa.