OSKARI JUURIKKALA

Syystalvella 2018 aloin kuunnella YouTubesta erilaisia saarnamiehiä. Ja kun Tubessa katsoo hetken ajan tietynlaisia videoita, algoritmi syöttää lisää samanlaisia. Muun muassa sitä kautta tutustuin David Wilkersoniin (1931–2011). Hän on 1900-luvun vapaiden suuntien suurimpia nimiä, mutta ateistista suoraan katolilaiseksi kääntyneenä minä en lainkaan tuntenut kyseistä maailmaa. Innostuin kuitenkin hänen vilpittömästä tyylistään, hänen ehdottomuudestaan ja hänen selvästä pyrkimyksestään pyhyyteen. Kuuntelin esimerkiksi nämä hienot saarnapätkät, jotka sinäkin voit kuunnella: ”If Not You, Then Who?”, ”Two Calls” ja ”A Prepared Soldier”. Pidän niistä yhä suuresti (mutta varaudu helluntailaisperinteen mukaiseen huutotyyliin).

Vähän myöhemmin luin Wilkersonin tunnetuimman teoksen, nimeltään Risti ja linkkuveitsi (englanniksi The Cross and the Switchblade, 1962, ks. myös Emil Antonin taannoinen lyhyt esittely). Se on vaikuttava tositarina siitä, miten Wilkerson sai innoituksen jättää pikkupaikkakunnan pastorin tehtävän lähteäkseen New Yorkiin auttamaan huume- ja jenginuoria. Minuun teki erityisesti vaikutuksen tarinan alkupuolen kuvaus siitä, miten Wilkerson nuorena pastorina vuonna 1958 harkitsi televisionsa myymistä, jotta hän lakkaisi tuhlaamasta iltojaan siihen ja alkaisi rukoilla enemmän ja viettää enemmän aikaa Sanan äärellä. Hän ei kuitenkaan kyennyt tekemään selvää päätöstä, vaan helluntailaisen perinteensä mukaisesti ”asetti villat” (eli Gideonin villat, vrt. Tuom. 6:36–40): hän pani lehteen ilmoituksen television myynnistä ja sanoi vaimolleen, että jos joku sen ostaa huomisaamuna puolen tunnin sisällä lehden ilmestymisestä, niin asia on selvä.

Vaimo sanoi, että etpä taida olla kauhean innokas rukoilemaan enemmän. Mutta David teki suunnitelmansa mukaisesti, ja aamulla heti lehdenjakajan käytyä hän asetti puhelimen päälle suuren kellon. 29 minuutin kohdalla hän ehti jo sanoa vaimolle ja lapsille, että ilmeisesti siitä ei nyt tarvitse luopua… Juuri silloin puhelin soi. Soittaja kysyi television kokoa ja hintaa, ja sanoi sitten heti: ”Minä ostan sen.” Tästä lähtien David Wilkerson meni joka ilta olohuoneen sohvan sijasta komeroon, jossa hän vietti pari tuntia lukien Raamattua ja rukoillen. Siitä alkoi hänen todellinen tarinansa.

Tätä lukiessani vakuutuin siitä, että Wilkerson on oikea Jumalan mies. Kaikki autenttinen Jumalan työ lähtee syvästä, uskollisesta rukoilemisesta – niin olen myös Opus Deissä oppinut ja muille opettanut.

Kuluvan talven aikana päätin lukea vähän enemmän Wilkersonin elämästä. Eräs ystäväni vinkkasi minulle tuoreehkon elämäkerran David Wilkerson – mies, joka uskoi (2014). Sen on kirjoittanut Davidin poika Gary, joten luvassa on runsaasti perhetaustaa ja lähikuvaa. Samalla käydään toki läpi miehen julkisen elämän keskeiset vaiheet. Vaikka Gary Wilkerson käy läpi isänsä elämän vaiheita hienotunteisesti ja suurella kunnioituksella, mielestäni hän onnistuu välittämään päähahmostansa varsin realistisen ja vivahteikkaan kuvan. Tämä ei ole mikään sliipattu pyhimyselämäkerta.

Ankarasta kodista saarnamieheksi

Wilkersonin taustat olivat varhaisessa helluntailaisuudessa, ja kasvuilmapiiriä määritti tiukka pyhityskristillisyys. Elämäkerta kuvaa tämän jättämiä jälkiä ajatuksia herättävästi. Vaikka kirjoittaja suhtautuu perhetaustaan kunnioittavasti, hän uskaltaa myös olla kriittinen. Perheessä ei juurikaan näytetty hellyydenosoituksia, eikä lapsia edes halattu (!). David Wilkerson myös koki syvää lopunaikojen ja ”tempauksen” pelkoa, joka jollain tavalla määritti hänen hengellisyyttään loppuun asti (siitä hieman lisää tuonnempana).

Saarnaviran Wilkerson koki kutsumuksekseen varsin nuorena. Hän sai vahvan kääntymyskokemuksen kesäleirillä 9-vuotiaana, ja piti ensimmäisen julkisen saarnansa 14-vuotiaana varhaisteininä. Wilkersonin isä ja isoisä olivat molemmat saarnamiehiä, ja heiltä hän oppi monenlaista hyödyllistä. Osa siitä oli syvällistä opetusta, kuten rukouksen ensisijaisuus: ”Jumala valmistaa aina tien rukoilevalle ihmiselle”, hänen isänsä tapasi sanoa.

Toisaalta hän oppi J.A.-nimellä tunnetulta isoisältään saarnaamisen teatraalisemman puolen. J.A.-vaari oli räiskyvä esiintyjä, joka toisinaan otti käyttöön hupaisia vippaskonsteja. Kerran saarnatessaan tuomiosta ja helvetistä hän valmisteli estradin sijoittelemalla lattialle ilotulitteita, jotka alkoivat sauhuta niiden päälle astelemalla. Edetessään saarnan tulikivenkatkuiseen osaan hän varovaisesti asteli ilotulitteiden päällä, minkä seurauksena kuulijat jälkeenpäin ihmettelivät sitä, miten elävästi he saattoivat kokea helvetin läsnäolon hajuaistia myöten!

David-pojasta tuli siis jo nuorena eräänlainen ”lapsievankelista”. Aikuistuttuaan hän sai helluntaipastorin viran Philipsburgin pikkukaupungista Pennsylvaniasta. Hän omaksui ensi alkuun näyttävän tyylin ja alkoi pyörittää viikottaista TV-ohjelmaa. Ajan myötä Wilkersonista tuli kuitenkin kriittinen sekä TV-evankelistoja että etenkin 70-luvun jälkeistä uuskarismaattisuutta kohtaan. Hän huomasi oman kokemuksen kautta, että ulkoinen maine ja menestys tuovat mukanaan suuria hengellisiä vaaroja. Karismaattisen liikkeen kehityksessä hän vierasti myös show-kulttuurin ja rock-musiikin tuomista jumalanpalveluksiin, mitä hän piti pyhyyden korvaamisena viihteellä ja suoranaisena pyhän paikan pilkkana.

Jännitteitä

Nämä jännitteet saarnaviran ja hengellisen elämän haasteiden kanssa ovat ehkä Wilkersonin elämän kiinnostavimpia piirteitä. Hän oli alusta loppuun tiukka ja ehdoton ihminen, joka pyrki noudattamaan periaatteitaan ja joka asetti Jumalan Sanan ja Jumalan pyhyyden kaiken muun yläpuolelle. Sille täytyy nostaa hattua. Toisaalta hänen asenteissaan näkyi välillä hämmentävää jäykkyyttä. Hänen oli esimerkiksi pitkään mahdotonta suvaita pitkätukkaisia miehiä, kun kyseinen hiustyyli tuli muotiin 60-luvulla. Taustalla on tietysti eräs Raamatun jae (1 Kor. 11:14), mutta ehdottomuus heijasteli myös helluntailaisen pyhityskristillisyyden ahtaita tulkinnallisia raameja.

Elämäntarinan edetessä käy kuitenkin ilmi, että tällainen jäykkyys ja ulkoisten tekijöiden korostus pikku hiljaa väheni Wilkersonin ajattelussa. Työ New Yorkin huumenuorten parissa oli jollain tavalla käänteentekevä vaihe, sillä sen aikana Wilkerson joutui opettelemaan hyvin vaikeista oloista tulevien ihmisten kohtaamista. Samaan aikaan hän löysi todellisen rukouselämän.

Rukouselämän korostamisesta tuli David Wilkersonin ajattelun kantava periaate (mikä ilmenee myös yllä linkatuista saarnapätkistä). Hän ei pelännyt arvostella voimallisin sanoin pastoreita, jotka ”töiden” jälkeen löhähtävät sohvalle televisiota töllöttämään. Asia voidaan toki ilmaista myös positiivisemmin. 1960-lopulla Wilkerson perusti Yhdysvaltain laajuisen nuorisolähetyksen nimeltään Youth Crusades, johon hän palkkasi muusikkokumppanikseen nuoren kitaristi-laulajan Dallas Holmin. Työhaastattelua varten Wilkerson esitti Holmille vain yhden kysymyksen, ja hyvin vakavissaan: Do you have a devotional life? Miten sinä rukoilet? Home yllättyi kysymyksestä niin, ettei muista tarkkaa vastaustaan, mutta ilmeisesti Wilkerson piti sitä tyydyttävänä.

Aidosti yliluonnollista?

David Wilkersonin elämässä näyttää olleen myös aidosti yliluonnollisia ilmiöitä. Tietysti usko ylipäänsä on yliluonnollinen lahja, ja varsinkin katolilaisina olemme tottuneita etsimään Jumalan läsnäoloa ja voimaa ennen kaikkea sakramenteista. Samalla Jumala kuitenkin tekee myös näkyviä ihmeitä kaikkina aikoina.

Omissa silmissäni Wilkersonin elämäntarinan uskottavuutta paradoksaalisesti lisää se, että tällaisia ihmeitä on oikeastaan vain vähän. Kirjassa kerrotaan yksi kertomus erään sokean henkilön parantumisesta, joka ilmeisesti tapahtui eräässä tilaisuudessa Brasiliassa Wilkersonin myötävaikutuksen kautta. Tapauksen kuvaus on mielestäni hyvä: kyse ei ollut mistään parantamistilaisuudesta, mutta hengellisessä kokoontumisessa oli paikalla eräs sokea mies, joka alkoi valittaa katkerasti, että miksi hänen pitäisi kiittää Jumalaa mistään, ja silloin Wilkerson sai jonkinlaisen innoituksen puhua hänelle rohkeasti, että nyt tulet tänne ja kiität Jumalaa, myös sinä – ja yhtäkkiä mies alkoi huutaa että hän näkee, hän näkee. Tilanne oli sekava ja odottamaton, ja hämmentynyt Wilkerson poistui pian paikalta.

Viittaan tähän myös siksi, että itse suhtaudun hyvin skeptisesti sellaiseen ”karismaattisuuteen”, jota kaupitellaan parantumiskertomuksilla – varsinkin kun monet niistä ovat sellaisia, ettei tarinoita voi pitää täysin luotettavina, vaikka niiden kertoja uskoisi niihin kuinka vilpittömästi tahansa. Vaikka uskon ihmeisiin ja tiedän niitä tapahtuvan, pidän myös sellaisista skeptikoista, jotka ovat paljastaneet valeihmeillä uskontoa tai hengellisyyttä kaupittelevia puoskareita. Klassinen esimerkki on ”eri pituiset jalat” jotka rukoillessa ihmeellisesti tulevat saman pituisiksi; sellainen ihme on niin helppo feikata, ettei ole mikään ihme (heh) että sellaisia tapauksia tuotetaan kuin liukuhihnalta. David Wilkerson ei käsittääkseni koskaan langennut tähän vääristymään, mutta sitäkin enemmän hän uskoi Jumalan armon tuottavan ihmeellisiä kääntymyksiä ja elämänmuutosta.

Profetiat ja Näky

Parantamisen armolahjaa Wilkersonilla ei siis erityisemmin ollut (jos sellaisesta on mielekästä puhuakaan), mutta jonkinlainen profetian lahja kenties. Elämäkerrassa on useita esimerkkejä siitä, että hän kykeni auttamaan yksittäisiä ihmisiä kääntymykseen viittaamalla asioihin, jotka vain kyseinen henkilö tiesi. Vaikka tätäkään ei katolisessa perinteessä korosteta, ei se suinkaan ole meille vieras asia (ks. aiheesta Catholic Encyclopedian artikkeli). Lukuisten katolisten pyhien elämässä on merkkejä ja tästä, ja toisaalta kirkko korostaa, että profetia ei ole rajattu pyhiin eikä se sinänsä ole merkki moraalisesta hyvyydestä (tästä on Raamatussa lukuisia esimerkkejä).

Wilkerson tunnetaan kuitenkin erityisen hyvin kirjasta Näky (The Vision, 1974), joka ainakin tyylilajiltaan kuuluu profetian piiriin. Sen johdannossa kirjoittaja korostaa, että hän on kokenut elämässään saaneensa vain kaksi näkyä: ensimmäinen koski New Yorkin jenginuoria, toinen tapahtui 1973 ja johti tähän kirjaseen. Luin kirjan jo pari vuotta sitten, ja pidin sitä oikeastaan kohtuullisen mielenkiintoisena, vaikka yleisesti ottaen vierastankin tällaisia juttuja (ja myös tämän kirjan tyyliä).

Gary Wilkersonin kuvaus kirjan taustoista kuitenkin lisäsi sen uskottavuutta silmissäni. Se toi mieleen Vanhan testamentin profeetat – epämääräisiä tuntemuksia ja näkyjä (joiden tulkitseminen voi olla vaikeaa!), haluttomuutta puhua niistä muille, ja lähes totaalinen tyrmäys läheisiltä ihmisiltä, myös aivan läheisimmiltä. Ainakaan David Wilkerson ei kirjoittanut kirjaa saadakseen irtopisteitä, eikä hän niitä myöskään saanut, vaikka ajan myötä kirjasta on tullut jonkin sortin klassikko. Sisällöltään pidän Näkyä osittain vähän hassuna, mutta toisaalta siinä on paljon sellaista, minkä edessä en voi kuin vaieta rukouksen hengessä.

Toisaalta Wilkersonin tarinasta tulee hyvin esiin sekin, että hän ei suinkaan ollut erehtymätön – eikä hän kyennyt erehtymättömästi tulkitsemaan, mitkä sisäiset tuntemukset ja innoitukset olivat tosia ja Jumalalta peräisin. Hän esimerkiksi 50-vuotiaana koki saaneensa tietää kuolevansa kolmen vuoden sisällä, ja jopa saarnasi siitä. Hän näyttää uskoneen siihen vilpittömästi, ja ehkä se auttoi häntä jättäytymään enemmän Jumalan käsiin. Mutta hän kuoli vasta vuosikymmeniä myöhemmin, melkein 80-vuotiaana.

Pyhä mies?

Pidän David Wilkersonia kiistatta Jumalan miehenä, ennen kaikkea hänen syvän rukouselämänsä vuoksi. Olen myös valmis jossain mielessä pitämään häntä modernina profeettana. Mutta elämäkertaa lukiessa huomasin toistuvasti pohtivani toista kysymystä: voisiko Wilkersonia pitää pyhänä? Oliko hän ihminen, joka katolisin periaatteiden arvioiden voitaisiin julistaa pyhäksi?

Kysymyksenasettelu ei toki ole mutkaton. Kukaan ei ole pyhä omilla voimillaan, ja kaikki Jumalan armossa elävät ihmiset ovat pyhiä sanan laajassa mielessä. Katolisessa perinteessä ”pyhimyksellä” on kuitenkin tiettyjä ehtoja ja merkkejä, jotka liittyvät ennen kaikkea sekä yliluonnollisten että luonnollisten hyveiden sankarilliseen harjoittamiseen, ja toisaalta pyhyyden epäsuoriin merkkeihin eli Hengen hedelmiin henkilön elämässä. Katolinen kirkko ei ota virallisesti kantaa niiden pyhyyteen, jotka ovat kuolleet kirkon näkyvän ykseyden ulkopuolella, mutta epävirallisesti asiaa voi pohtia. Koen kysymyksen kiinnostavaksi, vaikka siihen onkin melkein mahdotonta vastata. Se herätti ainakin minussa uusia oivalluksia koskien pyhyyttä yleisemmin.

Lyhyt vastaukseni olisi: ehkä. David Wilkerson oli monella tavalla sankarillinen ja esimerkillinen kristitty. Silti en pidä häntä selvästi kanonisoitavana pyhänä. Miksi?

David Wilkersonin elämässä on paljon hienoa ja kaunista sekä suuria Hengen lahjoja. Mutta siinä on myös isoja ongelmia. En tarkoita moraalisia vikoja ja heikkouksia – niitä on ollut kaikilla tai ainakin useilla katolisilla pyhillä. Jäin kirjaa lukiessani silti miettimään Wilkersonin jatkuvia riitoja ja välirikkoja muiden ihmisten kanssa, myös aivan lähimpien yhteistyökumppanien kanssa. Tätä jatkui elämän loppuun asti. Hän oli heittelehtivä ja rauhaton ihminen – ja ehdoton ihminen sellaisella tavalla, joka ensi silmäyksellä voi tuntua Jumalan innoitukselta, mutta pitkän päälle on ehkä pikemminkin jonkin olennaisen hyveen ja sisäisen muutoksen puutetta.

Elämänsä loppupuolella, toimiessaan pastorina 1980-luvulla perustamassaan Times Square Churchissä, Wilkersonin tyyli muuttui, hän rauhoittui jonkin verran eikä pitänyt aiempia tuomiopäivän saarnojaan. Hän huomasi, että sellaiset voivat rohkaista kääntymykseen, mutta ne eivät auta rakentamaan, kun ihmisillä on samat ongelmat viikosta toiseen (tässä kohtaa ajattelin, että tervetuloa katolisen perinteen mukaiseen pastoraaliseen huolenpitoon ja hengelliseen ohjaukseen! Emme todellakaan tule pyhiksi yhden kääntymyskokemuksen voimalla!). Ja sittenkin, juuri samassa Times Square Churchissä Wilkerson taas ajautui ristiriitoihin ja välirikkoihin muiden kanssa.

Toinen konkreettinen seikka, joka mietitytti minua, oli Wilkersonin yllättävä epäluottamus Jumalan rakkautta kohtaan. Tämä voi kuulostaa hämmentävältä, mutta kirja palasi siihen toistuvasti. Gary-poika ei toki esitä asiaa millään tavoin kriittisesti. Hän päinvastoin kuvaa ymmärtäväisesti isänsä uskon kehittymistä: esimerkiksi eräässä vaiheessa hän kertoo, miten David innostui varhaisten puritaanien kirjoituksista ja julisti: ”Tässä on avain!” Missä? ”Että minun Isäni rakastaa minua ja hyväksyy minut!”

Kyllä – ehdottomasti, aamen. Siinä todellakin on kristinuskon avain (vrt. Luuk. 15, tuhlaajapojan vertaus). Mutta kertomus muuttuu hämmentäväksi, kun sama ”löytö” esitetään tuoreena oivalluksena vielä kymmenen ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Ensimmäisellä kerralla ajattelin: hienoa! Toisella, taas?. Ja kolmannella, ja vielä kerran? Mitä niille edellisille löydöille oikein tapahtui?

Pyhiä – vai armottomia saarnaajia?

En nosta asiaa esille siksi, että haluaisin arvostella Wilkersonia – tai ketään muuta, joka kärsii sisäisestä rauhattomuudesta tai vaikkapa omantunnonvaivoista (kirjoitin asiasta enemmän tässä ja tässä (osa 2).). Koen häntä ja heitä kohtaan syvää myötätuntoa. Voin kuvitella, että ongelman taustalla on monenlaisia syitä, kuten lapsuudenkodin ankara ja ahdas ilmapiiri, sekä kenties liiallista keskittymistä Vanhan testamentin profeettoihin (tämä pistää silmään Wilkersonin saarnoissa). Mutta jäin miettimään sitä, että mitä on se ”pyhitys”, johon protestanttinen pyhityskristillisyys tähtää. Mitkä ovat sen ideaalit, mitkä sen hedelmät?

Joona Korteniemi pohti aiemmin tässä blogissa luterilaisten herätysliikkeiden historiallista mekanismia, joka tuntuu heiluvan erilaisten ääripäiden välille löytämättä kestävää tasapainoa. Toisaalta on herätystä, joka ”tuottaa pääasiassa kaunista hedelmää mutta mahtuu huonosti luterilaisuuden raameihin” ja pian tuo rinnalleen ”pietismille tyypillisiä ongelmia: spiritualismia, sakramenttien vähättelyä, legalismia ja eksklusivismia.” Negatiivisista lieveilmiöistä päästään eroon sillä, että ”rohkean herätyssanoman tilalle tulee forenssisen vanhurskauttamiskaavan unettava, turvallisuushakuinen toistaminen. Tuli sammuu ja pahimmillaan herätysliikkeestä tulee nukutusliike.”

Tämä tulkinta on tietenkin yksinkertaistus, mutta sen puolesta puhuu laajempi samansuuntainen teologinen teoria, jonka luterilaisesta pastorista katoliseksi papiksi tullut ranskalainen teologi Louis Bouyer (1913–2004) esittää klassikossaan The Spirit and Forms of Protestantism. Bouyerin mukaan protestantismiin on sisäänrakennettu useita teologisia jännitteitä, jotka ilmenevät tällaisina heiluriliikkeinä.

Jonkinlaista heijastusta protestanttisen pyhitysideaalin ongelmasta – samalla myös David Wilkersonin ongelmasta – tuntuu näkyvän niissä luterilaisten saarnamiesten henkilökuvissa, joita etenkin Emil Anton on tässä blogissa esitellyt parin viime vuoden aikana. Niitä ovat siis Laestadius, Matti Väisänen, Urho Muroma, Pekka Jokiranta, Olavi Peltola ja Raimo Mäkelä. On tietysti harhaanjohtavaa panna heitä kaikkia samaan laatikkoon. Mutta monien (ellei kaikkien) elämässä näkyy paitsi hienoja kauniita asioita, myös juuri näitä haasteita: kovaa jännitteisyyttä, tiettyä armottomuutta, ja varsin paljon ristiriitoja muiden ihmisten kanssa. Sama pätee jossain määrin teologeihin Antti Pietilään ja Osmo Tiililään, jotka riitautuivat kaikkien kanssa. (Laestadiuksen tyylistä katso myös Joona Kortenniemen analyysi Hulluinhuonelaisesta.)

Lempeä ja nöyrä sydän

En yritä tässä ottaa kantaa siihen, mitkä eri seikat voivat tähän vaikuttaa, ja toisaalta missä määrin samanlaisia haasteita on katolisen kirkon piirissä (varmasti on). Jäin kuitenkin pohtimaan sitä, että onko siinä tietty vaara, jos protestanttisen maailman hengellisiksi suurmiehiksi nostetaan etupäässä saarnamiehiä (niin kuin kyseinen maailma itsekin usein tekee). Kun mietin Wilkersonin ja Laestadiuksen kaltaisia miehiä, jotka jättivät suuren jäljen kirkolliseen elämään, niin en voi olla miettimättä sitä, että missä määrin kyse oli elämän pyhyydestä, missä määrin vain kyseisten ihmisyksilöiden kiivaasta temperamentista, joka sai heidät erottumaan joukosta ja saamaan itselleen seuraajia.

Mainitsin aiemmin profetiakysymyksen yhteydessä sen, että Wilkersonin näyttää olleen vaikea erottaa, mitkä Jumalan innoituksilta tuntuvat asiat ovat sitä oikeasti. En häntä siitä syyllistä, sillä haaste on todellinen ja aina olemassa. Mutta toisaalta on niin, että jos ihminen kovasti uskoo Jumalan antavan erilaisia innoituksia ja toimii vakaumuksensa pohjalta, niin jo tilastollisesti tästä voi syntyä monia isoja asioita, vaikka niiden takana ei olisi sen enempää aitoa Jumalan johdatusta kuin henkilökohtaista pyhyyttäkään. Vähän samanlainen ilmiö on kyseessä silloin, kun ihmiset saattavat pitää vakuuttuneesti huutavaa saarnaajaa innoittuneena, vaikka innostavuus olisi puhtaasti inhimillistä.

Kuten sanottu, en näillä sanoilla halua ampua Wilkersonia alas. Mutta haluan ylläpitää tervettä kriittisyyttä sellaista harhaa kohtaan, jossa alamme vahingossa olettaa joidenkin ihmisten olevan ikään kuin lähempänä Jumalaa vain heidän inhimillisen persoonallisuutensa vuoksi.

Enkä voi olla miettimättä sitä, että kun mietin lukuisia tunnettuja katolisia pyhiä, päällimmäisenä piirteenä mieleeni tulee laupeus ja nöyryys. Onneksi myös David Wilkersonin elämässä on esimerkkejä näistä. Ne ovat väistämättä aidon pyhyyden ytimessä, sillä lopullinen pyhyyden mallimme sanoi: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä.” (Matt. 11:29).