Urho Muroma: viidesläisyyden isä

EMIL ANTON

Image result for urho muroma herätyssaarnaajaKun hyppäsin Osmo Tiililästä Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, välistä jäi Urho Muroma (1890-1966), viidesläisyyden isähahmo. Nyt täytän aukon luettuani Timo Junkkaalan erinomaisen Muroma-elämäkerran Urho Muroma: Herätyssaarnaaja (Perussanoma 1990) ja Muroman muistokirjan Tottelin taivaallista näkyä (WSOY 1967). Junkkaala on kyllä tehnyt meille valtavan palveluksen ja kulttuuriteon Muroma- ja Tiililä- elämäkerroillaan. Hyvin kirjoitettuja, perusteellisia, antoisia kirjoja: suosittelen todella!

Aiemmin tiesin Urho Muromasta suunnilleen sen verran, että hän tuli uskoon Johanneksen kirkossa vuonna 1912, piti herätyskokouksia 1920-luvulla, perusti Raamattuopiston ja edusti hieman erikoista kastekäsitystä, joka oli luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välimaastossa (kasteessa uudestisyntyminen oli katolista harhaa, niin kuin tässä väkevässä saarnassa todetaan).

Junkkaalan kirjoittamasta elämäkerrasta opin paljon uutta, ja nyt olenkin itse asiassa aika innoissani Muromasta. Hän nimittäin totesi jo omana aikanaan aivan samaa, kuin mitä olemme tällä blogilla yrittäneet sanoa: herätysliikkeistä oli tullut ”nukutusliikkeitä”, jotka puhuivat isien perinnöstä, mutta elivät vanhoista kokemuksista ”kuin ammoin jo homehtuneesta leivästä”.

Siinäpä saitte heti näytteen Muroman kielestä, jossa Osmo Tiililän sanoin ei ole tavallisia fraaseja eikä kerta kaikkiaan mitään pitkästyttävää. Nyt löytyi vastalääkettä suomalaisen luterilaisuuden tylsyyteen!

Kääntymys Johanneksen kirkossa vuonna 1912

Ensimmäinen innostava kohtaus Muroman elämässä on kuvaus hänen kääntymyksestään Johanneksen kirkossa vuonna 1912, kun siellä saarnasi norjalainen Albert Lunde. Muroman isä Emil Murén, joka oli evankelinen pappi, oli viikkoa aiemmin yllättäen kuollut Urho-poikansa syliin saatuaan sydänkohtauksen. Emil-isä oli kehottanut Jumalasta melko lailla vieraantunutta poikaansa menemään kuuntelemaan Lundea, ja niin hän meni.

Johanneksen kirkko

Vielä vuosia myöhemmin Muroma muisti Lunden puheen lopun: ”Ehkä täällä kirkossa on joku nuori mies, joka on tienhaarassa. Ystävä, minä tahtoisin sanoa sinulle: Jos tänään olet valinnan paikalla, valitse tänään niin, että kun kerran makaat kuolinvuoteellasi sinä voisit sanoa: paljon olen elämässäni erehtynyt, mutta tuona iltana minä valitsin oikein.”

Muroma kertoo tuolloin antautuneensa Herralle ja vaipuneensa kuvaamattoman autuaaseen hurmokseen. ”Oli kuin olisin tullut nostetuksi jonnekin hyvin korkealle. Näin Johanneksen kirkon kaukana alhaalla ja siitä oli katto pois ja se aivan kuhisi mustanaan ihmisiä. Miten kauan tätä autuaallista tilaa kesti, en osaa sanoa. Havahduin päivätajuntaan vasta sitten, kun kävelin ylös Korkeavuorenkadun mäkeä palotornin kohdalla.”

Tämän jälkeen Muroma sanoi kokeneensa ”ennen aavistamatonta rauhaa” ja ”merkillistä lämpöä”. Siinä missä Raamattu oli ennen tuntunut kuivalta, se oli nyt elävä kirja, ja seuraavat viikot hän istui vain lukemassa Raamattua, jopa kuusitoista tuntia päivässä.

Mitä Muroman kokemuksesta pitäisi ajatella? Muroma itse tulkitsi, että hän syntyi uudesti ja täyttyi Pyhällä Hengellä. Tästä seurasi kasteteologinen ongelma: hänet oli vauvana kastettu, mutta kaste ei ollut moista kokemusmaailmaa tuottanut, joten uudestisyntyminen kasteessa täytyi hylätä. Tämä oli aluksi Muromalle esteenä lähteä lukemaan teologiaa, mutta kun hän tutustui arkkipiispa Gustaf Johanssonin ja professori Antti J. Pietilän edustamaan beckiläiseen teologiaan, estettä ei enää ollut.

Herätyssaarnaaja, jollaista ei ole sittemmin nähty

Toinen erittäin mielenkiintoinen episodi Muroman elämässä on hänen työnsä evankelistana useamman järjestön palveluksessa (NMKY, SLS, SKSK). Muroma tuli Helsingin NMKY:n pääsihteeriksi 1924, jolloin mukana oli tiiviisti vain noin kymmenkunta aktiivia. Muroman ensimmäisen vuoden aikana toiminta laajeni huimasti; vuonna 1924 järjestettiin 850 tilaisuutta, joissa kävi yli 67 000 osanottajaa.

Lappeenrannan kirkko

SKSK:n työssä Muroma piti evankelioimiskokoussarjoja eri puolilla Suomea. Ensimmäinen järjestettiin vuonna 1928 Lappeenrannassa, missä Muroma puhui joka päivä päivällä Lappeenrannan kirkossa ja illalla Lappeen kirkossa. Sarjan piti kestää kaksi viikkoa, mutta ihmisten pyynnöstä sitä pidennettiin kolmeen. Lehdissä todettiin, että ”tuskn koskaan aiemmin on Lappeenrannassa nähty vastaavaa innostusta Jumalan sanan kuulemiseen”; jopa kahdet tanssit jouduttiin perumaan, kun tulijoita ei ollut.

Kaikkialla ihmiset eivät olleet yhtä vastaanottavia. Erityisen mielenkiintoisina pidin kuvauksia Käkisalmen ja Heinolan kokouksista, joissa molemmissa vaikean alun jälkeen (Heinolassa Muroma epäili ensimmäisen viikon jälkeen koko kutsumustaan) läpimurto tapahtui toisen viikon loppupuolella: sulut murtuivat, Herran Henki löi läpi, ja kolmas viikko oli jo yhtä siunausta.

Muroma kommentoi: ”Heinolan kokoukset saivat osaksensa erikoisen armon Jumalalta. Koko kaupunki oli noina päivinä asetettu vakavasti Herran kasvojen eteen ja tuskin siellä oli kotia, jossa ei ainakin jossain muodossa tultu asetetuksi kysymyksen eteen: Mitä minun pitäisi tehdä, jotta tulisin autuaaksi.”

Tämä pistää todella miettimään. Olin ajatellut, että evankeliointikokouksia olisi pidetty ehkä yksi tai muutama kullakin paikkakunnalla. Mutta että viikkoja putkeen joka päivä ja että läpimurto voi tulla vasta parin viikon jälkeen. Mutta miten ne ihmiset saatiin kirkkoon joka päivä kokonaisten viikkojen ajan? No, ajat olivat toiset, puhuja poikkeuksellinen, jne. Mutta toisaalta: Miksei kukaan edes yritä mitään tällaista nykyään?

Viidesläisyys ja muut liikkeet

Kolmas erittäin mielenkiintoinen aspekti Muroman ajattelussa ja elämäntyössä on suhde muihin herätysliikkeisiin. Minulle oli yllätys, että Wilhelmi Malmivaara kutsui Urho Muroman puhumaan Lapuan herättäjäjuhlilla ja pyysi Muromaa jopa Herättäjä-yhdistyksen palvelukseen. Muroma punnitsi asiaa mutta päätyi kieltäytymään, kun pelkäsi, ettei ”osaisi puhua tavalla, johon siellä oli totuttu”.

Muroma kuvasi suhdettaan muihin herätysliikkeisiin ominaisella tavallaan: ”Kun Suomessa aikanaan tehtiin pappeja, niin heitä valettiin muoteilla: evankelisia, evankelisia, evankelisia… sitten heränneitä, heränneitä, heränneitä… sitten lestadiolaisia, lestadiolaisia, lestadiolaisia. Mutta yksi muotti meni rikki, ja sillä tehtiin minut.”

Muroma myönsi kaikissa herätysliikkeissä olevan totuuden sirpaleita, mutta itse totuus on kaikkea suurempi. Muroma halusi olla avaramielinen, ja kun kerran lääkäri totesi Muroman sydämen laajentuneen, Muroma vastasi mielellään olevansakin avarasydäminen, kun Raamattukin siihen velvoitti (2. Kor. 6:11-13)!

Muromalla ei ollut aikomusta perustaa omaa suuntaustaan vaan kerätä yhteen kaikki herätysliikkeet ja koota kaikista parhaat palat: Hedbergiltä evankeliumin kirkkaus, Ruotsalaiselta Hengen todistus, Malmbergilta synnin tunto, Renqvistiltä rukous, Lagukselta tyhjän käden usko, Laestadiukselta syntien tunnustaminen ja päästö.

Evankelisuuden isä F.G. Hedberg

Kävi kuitenkin niin, että ”muromalaisuus”, jota ei pitänyt olla, muotoutui 1960-luvulla omaksi, viidenneksi herätysliikkeekseen. Osasyynä olivat varmasti Muroman ja vanhojen herätysliikkeiden väliset erot, jotka joskus johtivat teräviinkin polemiikkeihin. Esim. 1930-luvulla Muroma ajautui törmäyskurssille evankelisten kanssa kasteesta ja yleisestä vanhurskauttamisesta, jota hän kutsui ”yhdeksi viheliäisimmistä harhaopeista”, jota voisi rinnastaa ”russelilaisuuteen” (Jehovan todistajiin!).

Muroman mielestä evankelisen opin ongelman ydin oli seuraava: ”Kun suruton julistetaan vanhurskaaksi ja kääntymätön julistetaan uudestisyntyneeksi, kun jatkuvasti synnissä elävä julistetaan tässä tilassa autuaaksi, silloin on kysymys helvettiä hipovasta harhaopetuksesta.” Kun evankelinen Sanansaattaja vastasi Muromalle, tämä syytti ”lahkoluterilaista” lehteä ”henkisestä terrorismista”.

Muroma osasi arvostella myös joitain herännäisyyden korostuksia. Hän varoitti muun muassa sellaisesta ”omatekoisesta hengen köyhyydestä”, jossa ”paras on se, joka tekeytyy köyhimmäksi ja osaa surkeimmin ruikuttaa”. ”Heidän mielestään ei mitään paranemista saisi tapahtuakaan. He arvelevat tuottavansa Suurelle Lääkärillekin iloa, kun oikein tekeytymällä tekeytyvät sairaiksi.”

Myöhemmin Muroman suhteet evankelisiin paranivat, kun Toivo Rapeli tuli SLEY:n toiminnanjohtajaksi. Uudeksi viholliseksi tuli 1950-luvulla lundilaisuus ja liberaaliteologia, jossa ”kuolee kaikki hengellinen elämä” ja ”joka on laadultansa aivan samaa kuin hottentottien jumalisuus”.

Ero pappisvirasta (melkein!) 

Urho Muroma oli siis Osmo Tiililän kanssa samassa Teologia ja kirkko -rintamassa Siiralaa, Niinivaaraa ym. 1950-luvun ”liberaaleja lundilaisia” vastaan. Niinivaaran oppi johti Muroman mukaan suoraan ”suruttomuuteen ja iankaikkiseen helvettiin”.

Timo Junkkaala analysoi valaisevasti, että Niinivaara-debatti muutti herätyskristillisyyden aseman Suomen ev.-lut. kirkossa. Se, mikä ennen oli ollut melko valtavirtaa ja yleisesti arvostettua, muuttui nyt kirkon laidalle sijoittuvaksi ääri-ilmiöksi. Tilanteen kärjistyminen terävöitti entisestään Muroman ympärille ryhmittyneen liikkeen protestia kirkossa. Tiililä tunnetusti jätti pappisviran ja kirkon, mutta uutena tietona minulle tuli se, että Muromakin pyysi 50-luvulla eroa pappisvirastaan.

Eelis Gulin

Kiista henkilöityi jossain määrin piispa Eelis Guliniin. Herätysrintaman vanha ystävä asettui tukemaan Niinivaaraa sekä myöhemmin myös darwinilaista evoluutiota, ja lisäksi hän ilmaisi HBL:n haastattelussa surunsa Muroman aiheuttamasta pahennuksesta eräässä vuonna 1956 purkautuneessa, Kauniaisia ravistelleessa kohussa, jossa Muroma kutsui ruotsinkielisten miehittämää kauppalanhallitusta saatanan linnoitukseksi.

Muroma loukkaantui Gulinin HBL-haastattelusta niin, että kirjoitti tälle kirjeen, jossa sanoi pyytävänsä eroa pappisvirasta. Allekirjoitus kuului ”entinen valtionkirkon pappi Urho Muroma”. Virallinen erokirje ei kuitenkaan mennyt perille, koska Raamattuopiston rautarouva Marja-Terttu Tolamo haki sen pois Kauniaisten postista! Seuraava kirje päiväyksellä 29.5.1957 pääsi kuitenkin perille: ”Anon täten, että minulle myönnetään ero papin virasta Evankelis-luterilaisessa kirkossamme – HETI.” Tämän anomuksen Muroma kuitenkin peruutti 24.6.

Näin siis meillä on aika mielenkiintoinen jatkumo Muromasta Tiililän kautta Teinoseen, jossa edetään aina yksi askel edellistä pidemmälle: Muroma melkein erosi pappisvirasta, Tiililä erosi pappisvirasta (ja kirkosta) ja melkein liittyi katoliseen kirkkoon, Teinonen liittyi katoliseen kirkkoon.

Traagisia kokemuksia

Yksi koskettavimpia puolia Muroman elämäkerrassa oli tutustuminen hänen elämänsä synkempiin puoliin. Muroman elämä ei todellakaan ollut mitään menestysteologista voittokulkua, vaan siihen sisältyi erittäinkin traagisia kokemuksia.

Joulukuusta 1928 alkaen Muroman viisivuotiasta Jorma-poikaa runteli vakava sairaus toisensa jälkeen: keuhkokuume, tulirokko, munuaistauti ja virtsarakon tulehdus. Poika menehtyi vuoden sairastamisen jälkeen. Murheen murtamia vanhempia lohdutti kuitenkin pojan ”levollinen luottamus perille pääsystä”. Tragediat jatkuivat vuonna 1931, kun tyttövauva Eva Irmeli eli vain viisi päivää. Vuonna 1933 syntynyt Seppo puolestaan putosi parin kuukauden ikäisenä hoitajan sylistä ja sai halvaukseen johtaneen aivoverenvuodon.

Urho Muroma itse kärsi nähtävästi bipolaarisuudesta: hän saattoi kiivastua tulisesti tai kokea syvää masennusta; Junkkaalan sanoin ”hyväntuuliset ja toimintatarmoa uhkuvat jaksot vaihtelivat vaikeiden masennuskausien kanssa maanis-depressiiviselle persoonallisuudelle tyypillisellä tavalla”. Masennuskausina Muroma saattoi maata vuoteessaan yötä päivää pimeässä huoneessa. Vuonna 1939 Muroma sai vielä kaiken kukkuraksi vakavan sydänkohtauksen, josta hän kuitenkin toipui pian.

Urho Muroma

Näin Muroma kirjoitti 30-luvun lopulla: ”Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet miltei jokapäiväisen loppumattoman vaivan ja ahdistuksen vuosia [–]. [T]uli sairautta ja vaikeutta, tuskaa ja pimeyttä niin loputtomiin, että pidin itseäni ajoittain maailman – onnettomimpana kristittynä! Raskainta oli, kun usko Jumalan rakkauteen ja uskollisuuteen alkoi horjua niin, ettei tahtonut enää jaksaa puhua Hänestä enempää yksityisesti kuin julkisesti.”

Eikä tässä vielä kaikki. Vuonna 1945 Muroman 19-vuotias Matti-poika teki itsemurhan. Kuolema tuli kaikille yllätyksenä. Isä koki järkyttävänä, että hän oli koettanut auttaa muita mutta ei ollut samaan aikaan nähnyt oman poikansa ahdistuksen suuruutta eikä kyennyt auttamaan tätä. Syyllisyyden tunnetta lisäsi se, että Urho oli kovin vähän lastensa kanssa. Turhensiko tämä koko hänen työnsä?

Hiljaiseksi vetää tällainen. Ei ole suurimmallekaan uskonsankarille luvattu helppoa elämää. Miten Muroma saattoi säilyttää uskonsa läpi tällaisten tragedioiden? Miten sitä itse kestäisi? Teodikea. Pimeä yö. Hattu pois päästä. Tällainen on ollut monien pyhien osa. Heidän esimerkkinsä vahvistakoon silloin, kun kenties omalla kohdalla kaikki romahtaa, eikä tunnelin päässä näy valoa, edes vuosikausiin.

Muroma näyttää myös itse oppineen ja viisastuneen elämän ja Jumalan koulusta. Vanhoilla päivillään hän totesi: ”Nuoruudessa olimme valmiit tuomitsemaan vanhoja uskovaisia, kun heidän sydämensä alttarilla ei palanut Herran tuli sellaisena roihuna kuin me silloin Herran tulen tunsimme. Olemme tehneet paljon syntiä, kun olemme tuominneet monen vanhan rovastin, kun hänellä ei ollut sellaista palavaa henkeä, jota me pidimme elävän kristillisyyden olennaisena osana. Nyt Jumala on vienyt meidät vanhuksina kuiviin korpiin, että juuri ja juuri pääsemme kulkemaan päivästä toiseen.”

Lopuksi: Kumpi on pahempi synti, tanssi vai tupakointi?

Urho Muroma kuoli ”pyhyyden maineessa”. Raimo Mäkelä piti häntä Uusi Tie -lehdessä julkaistussa muistokirjoituksessa profeettana. Osmo Tiililän mukaan Urho Muroma oli kuului ”niihin Herran palvelijoihin, joita tämä aivan erityisellä tavalla rusikoi”. Muroma oli myös ”Suomen Hallesby”, jota ilman ”Suomen kirkon viimeaikainen historia olisi jäänyt vieläkin paljon suuremmassa määrin sekularisoitumisen vaiheeksi kuin nyt on tapahtunut”.

Muroman ympärille syntyi kokonainen hengellinen liike, viides herätysliike. Sitä piti ensin kasassa Herää Valvomaan -lehti (nyk. Elämä), jonka levikki oli parhaimmillaan 39 000. Muroma oli erittäin tuottelias kirjoittaja; kirjoja syntyi yhteensä 48, lehtikirjoituksia 1500. Hengellisiä syventymispäiviä järjestetään edelleen vuosittain, tänä vuonna 22.-25.8.

Koska Muroma ei koskaan ollut tylsä, tämäkin artikkeli on hyvä lopettaa joihinkin Muroman legendaarisiin letkautuksiin. Ensimmäinen liittyy Antti Pietilään, joka oli paljossa Muroman kanssa samanlainen, niin teologian kuin luonteen ja nähtävästi myös profeetallisen jälkimaineenkin osalta. Näin Muroma: ”Eikö olisi syytä viedä Antti J. Pietilän haudalle kukkia? Niinhän profeettojen hautoja on ennenkin kukitettu.” Pietistinen pyhimys!

Vuonna 1936 pidettiin hengellisiä syventymispäiviä, ja maisteri Kalle Korhonen saarnasi. Hän puhui Muroman mielestä liian kauan, ja kun hän ei parista huomautuksesta huolimatta lopettanut, Muroma nousi saarnatuoliin ja veti Kallen pois sieltä. Samassa tilaisuudessa eräs toinen puhuja yritti lievittää Muroman ankaraa parannussaarnaa ja yritti rohkaista arempiakin ehtoolliselle. Tällöin Muroma menetti malttinsa ja huusi niin että kirkko raikui: ”Tulkaa, tulkaa kaikki Juudaksetkin, mutta siunausta sieltä ette saa!”

Kajaanin evankelioimispäivillä Muroma joutui puolestaan keskeyttämään puheensa, kun eräs lestadiolaisnainen otti kirkon keskikäytävällä tanssiaskeleita liikutuksiin joutuneena ja alkoi hokea ”Ole kiitetty, Herrani Jeesus”. Muroma tokaisi: ”Mitäs tämä on? En minä ollenkaan tahdo sellaista. Menkää paikallenne.” Toisaalta Muroma saattoi kesken laulun nousta ja huutaa kanttorille, että nyt tarvitaan lisää vauhtia.

Image result for heiniä

Muroman usko lähenteli joskus helluntailaisia käsityksiä, ja hän olikin jonkinlainen silta luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välillä, toisaalta samalla myös tiukka rajanvetäjä. Kiistat käytiin kuitenkin esimerkillisessä hengessä. Helluntaisaarnaaja Eino I. Mannisen 60-vuotispäivillä Muroma totesi: ”Me olemme veli Mannisen kanssa vanhat ystävät ja ankarat tappelijat. Mutta olemme aina tapelleet rakkaudessa. Se on se kumma!”

Entä sitten päivänpolttava eettinen kysymys siitä, kumpi on pahempi synti, tanssi vai tupakointi? Eräässä puheessaan Muroma totesi, että ”Jeesuksen opetuslapsi ei voi tanssia.” Mutta kun tupakoivalle Muromalle kerran esitettiin kysymys savuttelun soveliaisuudesta, Muroma vastasi ärtyneenä, kohokohdassa ääntään rajattomasti korottaen: ”Ei se voi mikään synti olla, jos ihminen vähän HEINIÄ nenänsä alla polttaa!”

Mainokset

3 comments

  1. Kiitos mielenkiintoisesta ja vahvasti näkemyksellisestä Urho Muroman esittelystä!

    Muutama kommentti aiheeseen liittyen:

    Myös lestadiolaiseen herätykseen kuului – jo alkuheräyksestä lähtien – pitkätkin pehmitykset ennen herätyksen tulien syttymistä. – Kovin yksioikoinen kategorinen ”raamatullinen” julistus saattoi viedä herkemmät sielut solmuun, umpikujaan ja epätoivoon… Näin saivat sielunhoidossaan kokea aikoinaan myös Juhani Raattamaa, Lars Levi Laestadius kuin Paavo Ruotsalainenkin.

    Tuntematta tarkemmin Muroman Matti-pojan ongelmia voin hyvin kuvitella, että poika joka on kuunnellut satoja isänsä Hengen arvovallalla pitämiä ja retorisestikin vaikuttavia herätyspuheita, voi joutua ylivoimaisen ahtaalle luontaisen isäkapinansa ja -kritiikkinsä kanssa. Olen monesti ajatellut myös Jerusalemin alkuseurakunnan lapsia – miten he psyykkisesti voivat
    kiihkeän Kristus-odotuksen aikoihin. Liittyikö heprealaiskirjeestä heijastuva alkuseurakunnan uskossa väsymys näihin traumoihin ja pettymyksiin…

    Kuten Emil viittaa, Jumala on sallinut monille soihtuna valaisseille eläville sydämen kristityille kovia koettelemuksia. Tulee mieleen luterilaisen kirkon piiristä myös mm. Simo Korpela, Liina Sandell ja Anna-Maija Raittila, joiden kirjoittamia hengellisiä lauluja ja virsiä myös vl-seurakansa laulaa heidän hengellisiin kokemuksiin sydämistään yhtyen – vaikka periaatteessa äärieksluvistisesta näkökulmasta ne tietysti edustavat sielunvihollisen juonia… :)

    Tänä iltana on muuten menossa seuraradion päätös- ja toivelaululähetys:
    http://vod.kepit.tv/kesaseuraradio.html

    Tykkää

  2. Hyvä kirjoitus. Luterilaisuuteen vaikuttaisi olevan sisääkirjoitettu sellainen dynamiikka, että jokainen sen piiristä nouseva profeetallinen hahmo on tuomittu repimään hengellisen menestyksensä kautta kantakirkkoa sirpaleiksi.

    Tekstiin upotetut Muroman sitaatit ovat kielellisesti kaunista luettavaa. Hänen on täytynyt olla melkoisen älykäs ja persoonallinen.

    ”Miksei kukaan edes yritä mitään tällaista nykyään?” Hyvä kysymys.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s