Mikä on ihminen? Osa 2: Tarvitaanko minua?

JUHO SANKAMO 

Hieronymus Bosch: Maallisten ilojen puutarha, 1500–1505

Jatkan ihmisteeman käsittelyä (katso osa 1 tästä). Nyt on vuorossa tarpeellisuus. Täällä lännessä ihmisten maalliset tarpeet on aika hyvin tyydytetty. Suurimmalla osalla on juotavaa, ruokaa ja katto pään päällä. Historian taustaa vasten nyt menee siis tosi hyvin. Kuitenkin ihmisellä on poikkeuksellinen tarve, jota esimerkiksi koirat, kissat ja sorsat eivät tunne: tarve olla tarpeellinen.

Jääkiekkoilija on mieluummin hyvä joukkuepelaaja kuin vain vaihtopenkin lämmittäjä. Jo pikkulapsissa näkyy tämä tarve. Taapero haluaa tyhjentää kauppakassin keittiön lattialle, viedä vauvalle tuttia, ja tunkea sitä hänen suuhunsa. Monille vastuuntuntoisille vanhuksille on kova paikka, jos ei koe olevansa tarpeellinen kenellekään.

Kristityt uskovat Jumalaan, joka huolehtii kaikista ihmisen tarpeista. Jeesus sanoo monta kertaa meille vuorisaarnassaan, ”älkää murehtiko” ja ”älkää te huolehtiko”. ”Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin edes pyydätte sitä häneltä.” Psalmissa 146 sanotaan, että Jumala ”hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää. Herra päästää vangitut kahleista, hän antaa sokeille näön ja nostaa maahan painetut jaloilleen… hän suojelee muukalaisia ja tukee leskiä ja orpoja.” Koska tarve olla tarpeellinen on myös hyvin olennainen tarve, voidaan olettaa, että Jumalan kuuluu vastata myös siihen.

Jumalan haaste ja kutsu

Abraham Heschel, juutalainen filosofi ja teologi, kirjoitti paljon raamatullisesta ihmiskäsityksestä – Who is Man? (Stanford University Press, 1963). Heschel ajattelee, että onnellisuus voidaan määritellä esimerkiksi siten, että ihminen kokee olevansa tarpeellinen. Ihminen ei ole pelkästään hyvien asioiden vastaanottaja – päätepysäkki – vaan myös eteenpäin välittäjä. Autuaampi on antaa kuin ottaa (Ap.t. 20:25). Ihmisen elämän tarkoitus avautuu siitä, kun hän elää suhteessa johonkin toiseen.

Heschel2.jpg

Abraham Heschel (1907–1972)

Eli oikea kysymys ei olekaan, Mikä on elämän tarkoitus, vaan Kuka on elämäni tarkoitus. Elämän tarkoitus ei ole jokin ajatus tai ideologia. Ei ihmisyys ole mikään älyllinen rakennelma, johon liitämme itsemme. Perimmäinen kaipuumme kohdistuu suhteeseen täydellisen persoonan kanssa. Ihmisen elämän tarkoitus aukeaa lopullisesti, kun hän on liitossa ja suhteessa Jumalan kanssa.

Heschel on sitä mieltä, että tarkoituksen kaipuu ei ole alkujaan ihmisen kysymys, luonnollinen impulssi, niin kuin esimerkiksi nälkä, joka herää, kun vatsa on tyhjä. Ihmisen tarkoituksen kaipuu on enemmänkin ihmisen vastaus haasteeseen, jonka Jumala esittää hänelle. Sinä kyselet elämäsi tarkoitusta, koska Jumala haastaa sinua. Hän kolkuttaa sielusi ovea. Emme pääse Jumalan kutsua pakoon.

Tuo kutsu – Missä sinä olet? (1. Moos. 3:9) – kaikuu sielussamme niin kauan kuin elämme. Siksi ylipäänsä pohdimme, mikä on minun tarkoitukseni, kenelle minä olen tarpeellinen. Jumala näyttää ottavan ihmisen elämän hyvin tosissaan. Kaikkivaltias Jumala on kiinnostunut sinusta, pienen pienestä ihmisestä. Jumala on kiinnostunut, oikeastaan mustasukkaisen rakastanut ”leskiin ja orpoihin”.

Jos ihmisen tarpeellisuuden tarve tyydyttyy, kun hän on yhteydessä Jumalaan, niin silloin herää jatkokysymys: tarvitseeko Jumala todella ihmistä? Vai onko tuo suhde vain yksipuolinen, ihmisen tarpeita palveleva? Raamatusta saa käsityksen, että Jumala tarvitsee ihmistä toteuttamaan oman tahtonsa tässä maailmassa. Jumala käyttää ihmisiä. Jumala ottaa ihmisen liittoon itsensä kanssa. Paavali kirjoittaa: ”Me olemme Jumalan työtovereita.” (1. Kor. 3:9.)

Ihmisen tarpeellisuus seurakunnassa

Crucifixion, 1540 - Michelangelo

Michelangelo: Ristiinnaulitseminen, 1540

Jeesus oli kerran uupunut ja janoinen. Kun opetuslapset toivat hänelle ruokaa, hän sanoi heille: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.” (Joh. 4:34.) Paavali kannustaa meitä kristittyjä siihen, että meillä olisi ”Kristuksen mieli” – varmasti myös Kristuksen jano ja nälkä. Kristuksessa näemme, kuinka hän antaa itsensä täydellisesti toisille.

Ristillä tämä tulee esille kirkkaimmin. Hän vuodattaa verensä ja henkensä meidän puolestamme, ja sitten hän kuollessaan voihkaisee: ”Se on täytetty.” (Joh. 19.) Jeesus oli tarpeellinen loppuun asti teloittajilleen, joiden puolesta hän rukoili viimeisillä voimillaan. ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” (Luuk. 23:34.)

Tarpeellisena oleminen tarkoittaa sitä, että antaa itsestään jotain toisille, jotain, mitä muut tarvitsevat. Tarpeellinen ihminen rakastaa, koska rakkaus on anteliasta. Tämä näkyy esimerkiksi pappeudessa ja perhe-elämässä. Perheessä annetaan toisille ilmaiseksi jatkuvasti paljon kaikenlaista hyvää.

Pappisselibaatissa on ideana, että mies luopuu paljosta voidakseen antaa itsensä täysin Kristuksen ja kirkon palvelukseen. Pappia tarvitaan, jotta katuville ihmisille julistetaan synninpäästö Jumalalta. Pappi asettaa Kristuksen persoonassa Herran aterian, eukaristian, josta seurakunta saa syödä ikuisen elämän leipää. Tarvitsemme siis pappeja, pyhiä pappeja, mutta tarvitsemme myös jokaista seurakuntalaista.

Uudessa testamentissa korostetaan, että jokaiselle kristityllä on jotain annettavaa. Jokaisella on tehtävä, koska jokainen kristitty on jäsen Kristuksen ruumiissa – kirkossa. Seurakunnan hengellisen elämän lähde ja huippu löytyy eukaristiasta – messusta, jossa vietämme uuden liiton ateriaa. Elämme liitossa Jumalan kanssa. Olemme samaa lihaa ja verta, yksi liha Kristuksessa. Tuon ruumiin sielu on Pyhä Henki.

Paavali kirjoittaa, että seurakunta on Kristuksen ruumis, jossa eri jäsenet palvelevat toinen toisiaan. Ruumis on täynnä Hengen lahjoja, ja ne annetaan ”yhteiseksi hyödyksi” (1. Kor. 12:7). Kaikki tuon ruumiin jäsenet ovat tarpeellisia. ”Ei silmä voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua.” (1. Kor. 12:21.) Kristus-ruumiin jäsen kuitenkin menettää tarpeellisuutensa, jos se haluaa palvella vain itseään. Eli antaessaan itsensä toisten palvelukseen, jäsenestä tulee todella tarpeellinen.

Professori Jukka Thurénilla (1930–2015) on mielenkiintoinen, ja oikeaan osuva, käännöstulkinta Heprealaiskirjeen kommentaarissaan. Tuo Heprealaiskirjeen kohta menee näin:

Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan. (Hepr. 10:23–25.)

Jakeen Hepr. 10:25 verbi ἐγκαταλείπω (egkataleipō) on käännetty suomeksi ”lyödä laimin”. Professori Jukka Thurén huomauttaa, että tuo verbi tulisi oikeastaan kääntää ”jättää pulaan”. Seurakuntalaisten tulee osallistua yhteiseen messuun, niin he eivät jätä seurakuntaa ”pulaan”. Thurén kirjoittaa näin: ”Yhdenkin kristityn pois jääminen merkitsee sitä, että seurakunnalta riistetään se armolahja, joka on juuri tuolle uskovalle annettu seurakunnan yhteiseksi hyödyksi.” (Thurén, Heprealaiskirje, 1992, 102.)

On hieno ajatus, että osallistuessaan messuun seurakuntalainen ei ole ainoastaan saavana osapuolena, vaan hän myös tuo sinne jotain hyvää, jotain mitä me muut tarvitsemme – se voi olla esirukousta, se voi olla kaunis hymy ja ystävällisyyttä, se voi olla ”seurustelun sakramenttia”, vertaistukea, kirkkokahvia, lastenhoitoapua tai mitä vain tarpeellista.

Onnellinen riippuvaisuus

Nicolas Poussin: Ehtoollisen asettaminen, 1640

Me kristityt saamme luottaa siihen, että Jumala vie työnsä päätökseen. Toive on, että meidänkin kohdalla voitaisiin lopulta sanoa – ”se on täytetty.” Elämä vastasi Jumalan haasteeseen. Psalmissa 138 on hieno rukous: ”Mitä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!” Paavali kirjoittaa Filippin seurakuntalaisille: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.” (Fil. 1:6.)

Me kristityt olemme täysin riippuvaisia Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä. Olemme myös riippuvaisia pyhien esirukouksista ja toinen toistemme avusta. Eräs psalmitutkija sanoi, että nykyään lännessä onnellisuus ymmärretään itsenäisyysjulistuksena. Pärjään yksin! Olen itsenäinen, varakas ja voimakas! En tarvitse apua! Psalmeissa ja Jeesuksen vuorisaarnassa on onnellisuusjulistuksia, autuaaksi julistuksia, mutta niissä onnellinen ihminen ei ole itsenäinen vaan päinvastoin riippuvainen. Ne ovat riippuvaisuusjulistuksia. Onnellinen mies riippuu kiinni Herrassa. Minä tarvitsen sinua. Sinä tarvitset minua. Me tarvitsemme toisiamme.

2 comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s