Ei kahta ilman kolmatta: Liisa Väisäsen Ranska

EMIL ANTON

Reilu pari vuotta sitten arvioin tällä blogilla Liisa Väisäsen kirjan Kaikki Italiani ja reilu vuosi sitten jatko-osan Enemmän Espanjaa. Nyt on vuorossa sarjan kolmas osa, tänä vuonna julkaistu Ranska, rakkaudella. Useampi blogi on jo esitellyt kirjaa, aika lailla poikkeuksettoman positiivisesti (ks. tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä) ja Väisäsen asiantuntevuutta ylistäen. Itse aion aiempien arvioitteni tapaan sekä kehua että kritisoida, sillä kirja on jälleen taattuun väisäsmäiseen tyyliin sekoitus herkkua ja humpuukia.

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella

Aloitetaan kuitenkin siitä perusfaktasta, että Ranska on jo pitkään ollut maailman suosituin matkakohde, ja syystä. Kuten Väisänen osoittaa, maassa on kyse paljon enemmästä kuin Eiffel-tornista ja patongeista. Pelkkä käsillä olevan kirjan tunnelmallinen kansikuva houkuttelee voimakkaasti lähtemään Ranskaan. Matkakuumetta lisäävät pitkä ja mielenkiintoinen historia sekä eri maakuntien kuten Normandian, Bretagnen, Alsacen, Languedocin ja Provencen erityispiirteet.

Tämän blogin kannalta minua kiinnostaa eniten Ranskan hengellinen, katolinen ja kulttuurinen perintö. Se onkin ollut äskettäin esillä, kun Notre Damen katedraalin palo sai osakseen kansainvälistä huomiota. Itselleni aihe on sikäli ajankohtainen, että pääsin käymään Ranskassa ja Notre Damessa ensi kertaa viime tapaninpäivänä, jolloin minulla oli Pariisissa vajaa päivä aikaa ennen jatkolentoa. Notre Damen jälkeen kiiruhdin näkemään Sainte-Chapellen, Eiffel-tornin ja Louvren museon Hammurabin lakeineen. Sacré Coeuriin en enää ehtinyt, mutta päädyin sattumalta Rue du Bac -kadulle, missä sijaitsee Marian ilmestymisen ja ihmeellisen medaljongin (miraculous medal) pyhäkkö.

Huomaan, että Pariisin-prioriteettini ovat hieman erilaiset kuin Väisäsellä, joka ohittaa nopeasti Notre Damen eikä mainitse ollenkaan Sainte-Chapellea, Sacré Coeuria tai Rue du Bacia. Pariisin ulkopuolella ykköskohteitani olisivat varmaankin Taizé, Lourdes, Chartres, Lisieux ja Avignon, mutta Väisänen ei sano näistäkään sanaakaan. Tunnen kuitenkin Ranskaa Väisäsen kirjasarjan maista kaikkein vähiten, joten otan kirjan oppimismahdollisuutena. (lisää…)

Mainokset

Kuolematon sielu ja ylösnousemus (sekä uusimmat rukoushetket)

OSKARI JUURIKKALA

Gregorios Nyssalainen (Theophan Kreikkalainen, 1300-luku)

Luin viime kesälomalla pyhän Gregorios Nyssalaisen (335-394) klassikkoteoksen Sielusta ja kuolemattomuudesta (Kirjapaja 2006, suom. Marke Ahonen). Palasin teokseen uudelleen tämän vuoden pääsiäisenä. Tuli mukavasti mieleen viime kesänä Sysmässä viettämäni aurinkoinen iltapäivä… Mutta on kirja itsessäänkin mietiskelyn arvoinen.

Tutkielman lähtöasetelma on narratiivisesti kiehtova. Gregorioksen isoveli, pyhä Basileios Suuri (n. 330-379) on juuri nukkunut pois. Pikkuveli Gregorios suree seurakuntien kanssa menetystään, mutta molempien isosisko, vahvaluonteinen pyhä Makrina (324-379) toruu Gregoriosta siitä, että hän suree niin kuin ne, joilla ei ole toivoa (vrt. 1 Tess 4:13).

Tästä alkaa dialogi, jossa sisko Makrina toimii auktoriteettina ja opettajana Gregorioksella. Gregorios tunnetusti piti siskoaan suurena opettajana ja hengellisenä esikuvanaan. Makrina muuten kuoli vähän myöhemmin, mistä Gregorios kertoo yksityiskohtaisesti teoksessaan Makrinan elämä. Dialogin sävyä kuvaa Makrinan lausahdus kirjan toisella sivulla:

”Mikä kuolemassa tuntuu sinusta kaikkein tuskallisimmalta, juuri sellaisenaan?” opettajani kysyi. ”Vähäjärkisten ihmisten sovinnaistapa ei tokikaan riitä vastenmielisyyden perusteeksi.” (lisää…)

Sunnuntaivelvollisuuden ongelma

EETU MANNINEN

Nyt aion tarttua aiheeseen, joka saattaa vaikuttaa monista tämän blogin ei-katolisista lukijoista mitättömältä, huvittavalta, pikkumaiselta, tai (eikä välttämättä ihan suotta) lakihenkiseltä – nimittäin sunnuntaivelvollisuuteen, jota teroitetaan myös katolisen kirkon nykyisessä katekismuksessa (KKK 2180-2183).

Katolisen kirkon katekismus, Helsinki: KATT, 2005.

Sunnuntaivelvollisuus tarkoittaa, että jokainen katolilainen on velvoitettu osallistumaan messuun jokaisena sunnuntaina ja velvoittavana juhlapyhänä (Suomessa joulu, Neitsyt Marian juhla uudenvuodenpäivänä, loppiainen ja helatorstai), ja mikäli tätä velvollisuutta tietoisesti rikkoo, syyllistyy kuolemansyntiin. Jos siis tahallaan jättää messun välistä, joutuu helvettiin, jos tätä syntiä ei kadu ja saa siitä sakramentaalista synninpäästöä!

Asia ei ole mikään pikkujuttu, sillä se on monelle katolilaiselle jatkuvan tuskailun aihe: oliko nyt tarpeeksi hyvä syy olla menemättä messuun? Tulikohan tehtyä kuolemansynti? Pitääkö mennä ripille?

Kirjoitan tästä aiheesta katolilaisena, jolle sunnuntaivelvollisuus ei ole koskaan ollut mikään ongelma, mutta joka tuntee monta ihmistä, jotka toisinaan kipuilevat tämän asian kanssa. Tässä artikkelissa ei siis ole sitä omakohtaisen ahdistuksen tuottamaa syvää rintaääntä, jonka varmasti moni on kokenut, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös tapaani käsitellä tätä aihetta. Tarkoitukseni on käsitellä sunnuntaivelvollisuutta kriittisesti mutta rakentavasti, uskoen katolisen opetuksen mukaisesti, että ytimessään tämä velvollisuus kumpuaa luontevasti kirkon ikiaikaisesta uskon talletuksesta. (lisää…)

Mikä on ihminen? Osa 1: Käsketty olemaan

JUHO SANKAMO

João Zeferino da Costa: Mooses vastaanottaa Kymmenen käskyä, 1868

Arvoisa lukija, täten aloitan blogisarjan, jossa selvitän, mikä, tai oikeastaan, kuka, on ihminen. Selvitän ihmisyyden synnyt syvät ja perusteet. Tämä aihe koskee meitä kaikkia, koska olemme kaikki – uskontokunnasta tai uskomattomuudestamme huolimatta – ihmisiä.

Aloitan käskystä. Kukaan meistä ei tallaa tätä Tellus-planeettaa omasta vapaasta tahdostaan. Kukaan meistä ei päättänyt, että minäpä haluan syntyä ihmiseksi. Haluan syntyä Suomeen, ja noille vanhemmille, tuona aikana. Ei. Ihmisyyteen kuuluu olennaisesti se, että meille on annettu elämä. Ihmisen itsemäärittelyoikeudella on rajansa. Syntymässä saimme ”tietyt kortit”. Nykyään korostetaan paljon ihmisen vapauksia ja oikeuksia (tietyin ehdoin), mutta olisi syytä ymmärtää syvemmin, että ihmisellä on fundamentaalisia velvollisuuksia, joista hän ei voi luistaa.

Käskyn fundamentaalinen merkitys ihmisyydelle näkyy jo luomiskertomuksessa. Luomiskertomus alkaa käskysarjalla, jonka seurauksena syntyy koko maailmankaikkeus. Luojan majesteettinen käsky – ”Tulkoon!” – kajahtaa joka päivä. ”Ja niin tuli…” Ja se oli ”hyvä”, se oli ”sangen hyvä”. Näin Jumala kommentoi tätä kaikkea. (lisää…)

Hengellinen treeniohjelma

JOONA KORTENIEMI

Samalla, kun julkisuudessa kuulee yhä valituksia nuorison rapakuntoisuudesta, tutkimusten mukaan yhä useampi lapsi, nuori ja nuori aikuinen harrastaa aktiivisesti urheilua (1 ja 2). Liikunnallisuudesta onkin tullut monelle keskeinen osa identiteettiä ja minäkuvaa. Sekään ei nähtävästi ole ongelmatonta: ilmiön myötä myös nuoret miehet kärsivät yhä ankarammista ulkonäköpaineista ja terveydelle vaarallisia doping-aineita käyttävät jo tavalliset kuntosalitreenaajatkin.

Mitä asiasta pitäisi ajatella katolisesta näkökulmasta? Rääkätessään itseään lenkkipolulla tai salilla ihminen ei anna valtaa välittömälle mukavuudenhalulleen vaan pyrkii saavuttamaan jotain suurempaa hyvää: järjestystä, kauneutta, itsensä ylittämistä. Täydellisen kehon ja fyysisen suorituskyvyn tavoittelun voi nähdä eräänä ilmauksena, vaikkakin hapuilevana, ihmisen kaipuusta kohti hyvän täyteyttä, Jumalaa.

Toisaalta tilanne on traaginen, jos elämän tärkein asia ovat treenattu kroppa ja urheiluharrastus. Jokaisella on nimittäin väistämättä edessä kehon rapistuminen ja menettäminen. Jos se on suurin aarre, aarteensa tulee varmasti menettämään. Onneksi kristinuskolla on tarjolla jotain vielä haastavampaa ja jännittävämpää kuin fyysinen urheilu, nimittäin ”hengellinen urheilu”, muuttuminen Jumalan armon avulla pyhäksi! Hengellisellä elämällä on nimittäin paljon yhtäläisyyksiä urheilun kanssa jo Uuden testamentinkin mukaan (1. Kor. 9:25-27; 2. Tim. 4:7-8). Mikä parasta, siinä saavutetut tulokset ovat ikuisia! (lisää…)

Olavi Peltolan syntikurjuus

EMIL ANTON

Viidesläinen kulttuurihistoria jatkuu!

Samaan viidesläisyyden virtaukseen eilen esittelemäni Raimo Mäkelän kanssa kuuluu myös toinen liikkeen jättiläisistä, rovasti Olavi Peltola (s. 1929). Perussanoma julkaisi hänestä vuonna 2015 Marjatta Junkkaalan toimittaman henkilökuvakirjan Olavi Peltola: Mies sanojen takana. Kirja noudattaa samaa kaavaa kuin sen kaksoisteos: omaelämäkerta, muiden muistelmat ja lopuksi otteita rovastin omista kirjoituksista.

Olin ennen kirjan lukemista nähnyt Olavi Peltolan kerran tai pari Raamattuopistolla ja lukenut ja kuullut hänestä jotain muutamasta eri lähteestä (esim. tämä ja tämä). Tiesin Peltolan olleen mukana Raamattuopiston ja Kansanlähetyksen jakaantumisissa ja Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisessa. Nyt voin lisätä listaan myös OPKO:n ja STI:n synnyn. (Ks. myös tämä viimevuotinen haastattelu.)

Ensikosketukseni Peltolaan sain jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun hän Katolinen Paavali -kirjani innoittamana kirjoitti artikkelin ”Miten pelastun? Pohdiskelua katolisen uskonnäkemyksen äärellä” omaan aikakauskirjaansa Ajankohtainen teologia. Tästä aikakauskirjasta ei harmikseni kerrottu omaelämäkerrassa mitään. Mainittu artikkeli löytyy kuitenkin kirjan bibliografiasta, joka paljastaa Peltolan olleen muutenkin tuottelias mies.

Olavi Peltola on kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, 30 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa) ja lähes 800 lehtikirjoitusta. Sen lisäksi hänellä on kotisivut rovasti.fi, johon on koottu suuri määrä opetusmateriaalia. Olin näitä sivuja joskus vilkuillut, samoin ainakin vähän hänen raamatunselityskirjojaan. Kaikista lähteistä olin saanut vähän samanlaisen vaikutelman kuin Raimo Mäkelästä: kunnon vanhan ajan rovasti, joka edustaa juuri tietynlaista luterilaisuutta. Mitä se sitten oli, selvisi syvemmin kirjaa lukiessa. (lisää…)

Raimo Mäkelä: pohjoismainen pietisti

EMIL ANTON

Kuukausi sitten julkaisin jutun Osmo Tiililästä, jonka muistoa on vaalittu eritoten viidennen herätysliikkeen piirissä. Aiemmista suunnitelmistani poiketen päätinkin hetken mielijohteesta jatkaa suomalaisen kristillisyyden projektiani perehtymällä kahteen viidesläisyyden jättiläiseen, Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, joista molemmista Perussanoma julkaisi vuonna 2015 hienot henkilökuvat. Julkaisen nyt kaksiosaisen sarjan näistä kirjoista: Mäkelä tänään, Peltola huomenna.

Raimo MÃ¤kelÃ¤ - Lain ja evankelimin julistaja

Sinikka Kuorikosken toimittamassa kirjassa Raimo Mäkelä: Lain ja evankeliumin julistaja on kolme osaa: Mäkelän omaelämäkerralliset muistelmat, muiden muistelmia Mäkelästä ja Mäkelän teologisia kirjoituksia. Olen eri mieltä Mäkelän oman arvion kanssa, jonka mukaan kirjan tärkein osa on sen loppupuoli (s. 26) – olen jo kaksi kertaa kirjoittanut kriittisesti Mäkelän laki-evankeliumi-teologiasta (tässä ja tässä), ja vaikka kuinka yritin hyväntahtoisesti antaa Mäkelälle kolmannen mahdollisuuden, en tullut siitä hullua hurskaammaksi ja pysyn tältä osin aiemmassa kannassani. Sori!

Sen sijaan pidin kirjan kahta ensimmäistä osaa hyvinkin mielenkiintoisina. Raimo Mäkelä on ollut viidennessä herätysliikkeessä aktiivisesti mukana ja tärkeissäkin tehtävissä viimeisen n. 60 vuoden aikana, erityisesti (nyk.) OPKO:n pääsihteerinä 1968-1980 ja Raamattuopiston (tarkemmin SROS:n) toiminnanjohtajana 1980-2005, joten hänen kauttaan avautuu näköaloja viidesläisyyteen. Lisäksi Mäkelä on ollut valtavan tuottelias kirjoittaja ja kääntäjä: yli 20 kirjaa, yli 40 käännettyä kirjaa, yli 140 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa), yli 2000 lehtikirjoitusta Pohjoismaissa, Saksassa, Puolassa ja Virossa. (lisää…)