EMIL ANTON

Hyvää syksyn alkua! Blogilla on ollut hiljaista, kun luovuimme pakkorytmistä – kukaan ei ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa ainuttakaan juttua koko vuonna. Kahdeksan kuukauden tauko tuli itsellenikin tarpeeseen, mutta nyt on hetki aikaa ja myös sisäinen tarve hehkuttaa aivan erinomaista kirjasarjaa Suomen helluntailiikkeen opetuksia, josta olen lukenut kaikki julkaistut osat eli 1: Raamattu – Jumalan pyhä Sana, 2: Jumala – kaikkivaltias Isä, 3: Jeesus Kristus – Jumala ihmisenä ja 4: Pelastus – Jumalan suunnitelma.

Haluan kiittää ja onnitella Suomen helluntailiikettä tästä upeasta saavutuksesta, joka todella ylitti odotukseni. En tarkkaan tiedä, mitä odotin, mutta varmaankin jotain paljon tylsempää ja teologisesti heikkotasoisempaa. Heti alkuun haluan nostaa esiin Heikki Salmelan toimitustyön, jota on varmaankin kiittäminen paljosta. Artikkelit ovat sopivan pituisia, ne on jaettu sopiviin alalukuihin, ne on kirjoitettu mielenkiintoisesti (sekä maallikolle että teologille viehättävällä tavalla), ne viittaavat toisiinsa alaviitteissä ja täydentävät toisiaan, ja ennen kaikkea ne ovat vain todella korkealaatuisia kautta linjan.

Wau! Helluntailiikkeessä on selvästi menossa jonkinlainen sukupolvenvaihdos, ja todella myönteiseen suuntaan. Olen lukenut joitain vanhemman suomalaisen helluntaipolven tunnettujen edustajien kirjoja, ja ero on todella huomattava. Aiemmin helluntailaiset ovat vieroksuneet teologiaa, mutta nyt liikkeessä vaikuttaa useita todella hyviä teologeja, sellaisia kuin tässäkin sarjassa useampaan otteeseen edukseen esiintyvät Janne ja Sara Saarela, Sanna Urvas, Lari Launonen, Simo Frestadius, Tanja Närhi ja monet muut. Moni kirjoittajista toimii myös pastorina, ja useissa luvuissa on helluntailaiselle eetokselle uskollisena huomioitu myös käytännön puoli ja sovellutukset.

Antaisin koko tähänastisesta kirjasarjasta arvosanaksi ainakin 9 ja ehkä vähän päällekin. Paitsi että se on kirjoitettu laadukkaasti helluntailaisuuden sisäisestä näkökulmasta, se on myös onnistunut kiitettävästi ottamaan huomioon laajemman kristillisen kontekstin ja sanoittamaan asiat niin, että minulla katolilaisena on hyvin harvoissa kohdin aihetta minkäänlaiselle kritiikille. Toki ehkä tässä blogissa käyn myös vähän kriittistä dialogia, mutta silti suosittelen tätä sarjaa laajasti ja varauksetta. Seuraavassa esitän kaikista neljästä kirjasta joitain nostoja.

Raamattu – Jumalan pyhä Sana

Havainnollistan heti alkuun, mitä tarkoitan aiemmin sanomallani odotuksistani sarjan suhteen ja siitä, millaiseksi sarja osoittautui. Raamattu-aiheella sarjan avaaminen oli minusta ennakkoon epäilyttävää, sillä Jumala oli ennen Raamattua ja kristinuskokin syntyi ennen kuin Raamattu oli valmis. Ajattelin, että tämä haiskahtaa fundamentalismilta ja että sieltä tulisi pari kehäpäätelmällistä jaetta Raamatun arvovallasta ja siitä sitten lähdettäisiin eteenpäin.

Tällaisen sijaan Tuomas Havukaisen ensimmäinen luku ottaa heti vakavasti ja esittelee valistuksen ja rationalismin haasteen kristilliselle ilmoituskäsitykselle ja siteeraa sitten Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen muotoilua (Dei Verbum 2), johon ”helluntailainenkin voi yhtyä”. Sola scriptura -periaatteen synty sijoitetaan keskiaikaista taustakontekstia vasten ja suhteutetaan helluntailaiselle tyypilliseen hengellisen kokemuksen todellisuuteen teologisen tiedon lähteenä. Sitten käsitellään vielä historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen haastetta sekä muiden uskontojen pyhiä kirjoja tai ilmoituskäsitystä. Tarpeeksi mittavat lukujen pituudet (tässä 40 sivua) mahdollistavat tällaisen perusteellisen käsittelyn.   

Toisessa luvussa Markku Ojaniemi käsittelee varsin hyvin oppia Raamatun virheettömyydestä, joka hänen mukaansa ”ei kuulu helluntailaisen uskon ytimeen”, sillä helluntailaisuudessa keskiössä on välittömästi kohdattu Jumala. Silti Raamatun inspiraatio ja auktoriteetti otetaan pitkälti annettuina. Tekstin soveltaminen nykyaikaan tuo mukanaan ”väistämättä tulkinnan tuoman epävarmuuden elementin”. ”Vaikka vannoisi virheettömyyden puolesta, se ei estä tekemästä huonoa teologiaa.” Aamen tälle (se on nääs nähty!).

Janne Saarela tarttuu vaikeaan aiheeseen eli kaanoniin – siis siihen, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun. Tässähän on yksi katolis-protestanttisen apologeettisen debatin ydinkohdista, sillä kaanonia on vaikea ellei mahdoton perustella sola scriptura -periaatteella – Raamattu ei itsessään sisällä listaa kirjoista, jotka siihen kuuluvat. Sen sijaan kaanon on kirkkohistoriallisen kehityksen tulos, siis jotain seurakuntien/kirkon ja sen opettajien, kristillisen tradition Jumalan ilmoitukseksi tunnistamaa.

Oikeastaan lienee hyvä, ettei Saarela käsittele asiaa ollenkaan poleemisesti suhteessa vanhoihin kirkkoihin. Hän kuvaa kaanonin muodostumisen prosessia ja päättelee, että vaikka historiallisiakin argumentteja on, niin ”kristityt joutuvat viime kädessä vain luottamaan siihen, että Jumala on johdattanut kaanonprosessin haluamallaan tavalla”. Katolilaisena sanoisin samaa myös helluntailaisille vaikeiden Maria-, paavi- ja sakramenttioppien kohdalla – logiikka on sama.

Kirjan loput luvut käsittelevät raamatuntulkintaa, ekumeenisia dialogeja Raamatun roolista, Raamattua ja hengellisyyttä, saarnan valmistelemista ja Raamatun lukemisen iloa. Solideja hyviä artikkeleita, mutta nyt on edettävä seuraavaan kirjaan.

Jumala – kaikkivaltias Isä

Sara Saarela avaa toisen kirjan aivan rakastettavalla luvulla luomisesta, joka jälleen on kaikkea muuta kuin fundamentalistista höyrypäisyyttä. Saarela esittelee rauhallisesti ja luotettavasti erilaisia näkemyksiä siitä, miten Jumala maailman loi, aina nuoren ja vanhan maan kreationismeista älykkään suunnittelun ideaan ja teistiseen evoluutioon. Hän tosin kertoo, että nuoren maan kreationismi on Suomen helluntaiseurakunnissa todennäköisesti yleisin näkemys ja että teistisellä evoluutiolla on vain vähän kannatusta.

Hanno Heino käsittelee kolminaisuusopin muotoutumista ja toteaa aivan oikein, että 300-luvun kirkon jumalanpalveluselämälläkin oli painoarvoa opinmuodostuksessa. Simo Frestadius käsittelee kolminaisuusopillisia harhaoppeja, joihin erityisen helluntailaista väriä tuo ns. Jeesus yksin -helluntailaisuus.

On mielenkiintoista, että Frestadius arvioi tätä ns. ykseyshelluntailaisuutta ja muitakin hairahduksia roomalaiskatolisen teologin Ralph Del Collen antaman kriteeristön mukaan. Del Collen kriteeristö auttaa erottamaan toisistaan harhaopin ja hairahduksen, ja sen perusteella Frestadius on taipuvainen pitämään ykseyshelluntailaisia enemmän hairahtuneina kuin harhaoppisina. Petri Mäkilä käsittelee omassa luvussaan hyvin myös ns. uskonliikkeen (Kenneth Copeland yms.) hairahduksia.

Sielunhoitoa käsittelevässä luvussaan Ulla Dahlen kirjoittaa merkillepantavasti, ”olisiko mahdollista, että terveen ripin säännöllinen harjoittaminen auttaisi tervehdyttämään sekä jumalakuvaa että omantunnon ääntä”. Hän viittaa Paavo Kettusen tutkimuksiin, joiden mukaan ”aito rippi johdattelee rehellisyteen”.

Tommi Lenho käsittelee puolestaan älyllisiä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Näitä ovat esimerkiksi kosmologiset argumentit, hienosäätöargumentit, moraaliset argumentit ja helluntailaisuudelle tyypillinen argumentti uskonnollisesta kokemuksesta. Lenho navigoi taitavasti apologetiikan eri suuntausten vesillä ja päättää katsauksensa toiveeseen, että ”suomalaisissa seurakunnissa nähtäisiin laajasti jumalatodistusten ja luonnollisen teologian mahdollisuudet” – mm. uskovien vahvistamisessa, kulttuurin muokkaamisessa ja ei-uskovien evankelioinnissa.

Jarkko Lindqvist kirjoittaa mallikkaasti kristinuskon haasteista postmodernistisessa maailmassa ja antaa mainioita neuvoja, kuten: ”Osoita olevasi luottamuksen arvoinen. – – Julistajan täytyy itse olla evankeliumissa lionnut, mutta silti kärsivän maailman todellisuuden tunnustava.” Ja: ”Rohkene olla aito. Postmodernin ajan julistaja on inhimillinen. Evankeliumi on koskettanut hänen koko ihmisyyttään.” Ja: ”Ole tietoinen kristinuskon nimissä tehdyistä virheistä.” Aamenet taas, juuri näin brother! (Ja käykääs muuten Tampereen Karismakirjassa.)

Jeesus Kristus – Jumala ihmisenä

Kirjasarjan kolmannessa osassa käsitellään kristologiaa ja jälleen hyvin monipuolisesti: Uutta ja Vanhaa testamenttia, kaksiluonto-oppia, historiantutkimusta, sosiaalietiikkaa, psykiatriaa, kulttuuria, rukousta ja – kyllä – Mariaa, Jeesuksen äitiä! Wau, näin sitä pitää. Gotta love Sanna Urvas!

Aloitan kuitenkin vähän kriittisesti. Janne Saarela käsittelee Jeesusta Uudessa testamentissa ja sitä, että korkea kristologia ei ole myöhäinen kehitys. Ok. Mutta Saarela sanoo myös, että Jeesus on enemmän kuin Messias muttei yhtään vähempää ja että syy pidättyvyyteen Messias-termin käytössä oli juutalaisten tiukat, Jeesuksen ajatuksista poikkeavat messiasodotukset. (Vähän sama meininki oli saman kirjan VT-artikkelissa.)

Tämä ei minusta ota tarpeeksi vakavasti sitä ongelmaa, että juutalaisten odotukset perustuivat Jumalan itsensä antamiin lupauksiin VT:ssä ja että Jeesus ei täyttänyt lähellekään sitä, mitä Messiaan piti tehdä. Kristittyjen strategioihin ovat kuuluneet VT:n ennustusten hengellistäminen tai niiden täyttymisen lykkääminen maailmanloppuun tai tuhatvuotiseen valtakuntaan. Juutalaisilla oli ja on ihan hyvät syyt Jeesuksen messiaanisuuden torjumiseen, ja tämä pitäisi kristittyjen syvemmin tajuta monestakin syystä (mm. kristillisen antisemitismin historia ja uskontodialogi).

Myös Markku Ojaniemen kaksiluonto-oppiluku jätti vähän toivomisen varaa. On ensinnäkin mielenkiintoista, kuinka täysin valtiokirkollista (roomalais-bysanttilaista, katolis-ortodoksista) narratiivia Ojaniemi seuraa todetessaan, että Khalkedonin kirkolliskokouksessa (451) oppi sai ”klassiseksi muodostuneen muotonsa” ja että siellä ”saavutettiin riittävä yksimielisyys aleksandrialaisen ja antiokialaisen näkemyksen välillä”. Paitsi että Khalkedonin hylkäsivät sekä Aleksandrian kirkko (koptikirkko) että Antiokian kirkko (syyrialaisortodoksit) ja antiokialaista teologiaa seurannut idän kirkko Persiassa!

Ei-khalkedonilaisten kirkkojen (jotka nykyään ovat mukana ekumeniassa ja joita ei enää pidetä harhaoppisina) huomiotta jättäminen on ongelma sinänsä, mutta lisäksi tulee helluntailaiselle periaatteellisempi teologinen ongelma, jota yritin sohia puheenvuorossani tästä aiheesta helluntaiteologisessa symposiumissa. Ojaniemen mukaan Khalkedonin lauselma ”määrittää raja-arvoja sille, mitä terve, raamatunmukainen kristologia on ja mitä se ei voi olla”. Näin siis toki katolis-ortodoksisen valtionkirkon mielestä, mutta eikös tämä ole se sakramentaalinen, paavillinen ja mariaaninen luopiokirkko, joka monien helluntailaisten mielestä on ainakin perinteisesti ollut Baabelin portto? Miksi helluntailaiset seuraisivat Khalkedonin ratkaisua erottaa hypostasis fysiksestä ja synonymisoida se prosoponin kanssa?

Ojaniemi kirjoittaa aivan oikein, että muista kirkoista tulleet helluntailaisuuden varhaiset jäsenet toivat mukanaan näiden kirkkojen kristologiset opit, ja helluntaiteologit ovat nojanneet tähän traditioon. Kriittinen kysymys kuuluu siis loogiselta kannalta seuraavasti: miksi seuraatte valtiokirkollista teologista traditiota kristologiasta mutta ette vaikkapa sakramenteista tai apostolisesta suksessiosta tai kuoleman rajan ylittävästä pyhäin yhteydestä (jotka ovat aika lailla yhteisiä katolis-ortodoksisille ja ei-khalkedonilaisille, 400-luvulle palautuville kirkoille)?

Vaikka muissakin luvuissa olisi mielenkiintoista, en voi olla priorisoimatta lukua Mariasta, jonka tarvetta synnyttävät muun muassa ”katolisesta perinteestä tulleet seurakuntalaiset”. Ikirakastettava Sanna Urvas kirjoittaa, että helluntailainen voi nähdä Marian ”roolimallina uskollisesta Jumalan palvelijasta, joka Pyhällä Hengellä täyttyneenä oli valmis mahdottomaan tehtävään Jumalan armon avulla”.

Urvas esittelee teologianhistoriallista kehitystä ja toteaa varhaisimpien säilyneiden Maria-kuvien olevan peräisin ”jo toiselta vuosisadalta”. Hän pitää tärkeänä huomiona myös sitä, että ”kunnioituksen osoittaminen toisen eteen polvistumalla oli osa tavanomaista bysanttilaista tapakulttuuria. Kun siis ortodoksit kautta vuosisatojen ovat kumartaneet Mariaa kuvaavien ikonien eteen, kyse ei ole samankaltaisesta palvonnasta, joka kuuluu vain kolmiyhteiselle Jumalalle.”

Urvas toteaa myös vanhimman tunnetun pyyntörukouksen Marialle olevan talletettu papyrukseen, joka on peräisin aikaisintaan 250-luvulta, mutta ei taida huomata, että kyseessä on sama rukous kuin alaviitteessä mainittu nykykatolinen ”Sinun turviisi”.  Vaikka Urvas ei itse katso Marialle osoitettuja rukouksia helluntailaisille kuuluviksi, on hienoa, että helluntailaisten kirjasarjassa osataan käsitellä asia näin hienovaraisesti eikä vain jollain yksisilmäisellä ”marianpalvonnan” tuomitsemisella.

Hienoa on myös, että Urvas ottaa positiivisena esimerkkinä esiin syyrian- eli arameankielisen kirkkoisän Efraim Syyrialaisen (n.  306–373), joka sanoittaa inkarnaation teologiaa runollisesti: ”jos joku etsii ilmestynyttä ruumistasi, katso, se lepää ja ilmestyy Marian pienestä kohdusta”. Ja: ”Jos jo sinun äitisi on käsittämätön, kuinka paljon enemmän sinä!” Urvas kehottaa helluntailaisia ja muita herätyskristittyjä tutustumaan Efraim Syyrialaisen ”ja muiden kirkkoisien Maria-kirjallisuuteen ja hyödyntämään sitä soveltuvin osin”. Now we’re talking!

Pelastus – Jumalan suunnitelma

Kirjasarjan neljäs osa on otsikoltaan vähän yhtä kliseinen kuin aiemmatkin, mutta jälleen yllättää lukujen monipuolisuudella, laaja-alaisuudella ja korkeatasoisuudella. Lari Launonen antaa teokseen ison panoksen kontribuoimalla kokonaiset kolme lukua, joista ensimmäiset kaksi käsittelevät ihmiskäsitystä (mm. sielua ja jumalankuvallisuutta) ja kolmas pelastusopillista kiistaa kalvinismin ja (helluntailaisuuden edustaman) arminiolaisuuden välillä.

Simo Frestadius tarttuu omassa luvussaan syntioppiin, Tanja Närhi esittelee erilaisia sovitusteorioita, Risto Kauppinen käsittelee pelastusta suhteena, Sanna Urvas kartoittaa ekumeenisia dialogeja vanhurskauttamisesta, Hanno Heino kirjoittaa ei-kristittyjen pelastusmiseen liittyvistä teorioista, ja Aleksi Rinne päättää kirjan todella hienoon lukuun evankelioimisesta nykyaikana. Tämä kokonaisuus oli ehkä jopa kirjasarjan toistaiseksi paras osa.

Lari Launonen puolustaa ensimmäisessä artikkelissaan ajatusta, jonka mukaan Raamatun ihmiskuva on ”kokonaisvaltainen ja kaksijakoinen”, mielestäni aivan oikein. Toisessa artikkelissa Launonen problematisoi erilaisia malleja siitä, mikä tekee ihmisestä ”Jumalan kuvan” ja päättää kirjassa usein siteeratun Suomen helluntaiseurakuntien uskon pääkohdat -julkaisun (2014) lausumaan: ”Ihminen on ikuisuusolento, joka on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä.”

Kolmannessa artikkelissaan Launonen puolustaa arminiolaista pelastusoppia, joka on ikään kuin vastaveto predestinaatiota korostavalle kalvinismille. Arminiolaisuus perustuu Jacobus Arminiuksen (1560–1609) ja hänen seuraajiensa eli Hollannin remonstranttien oppiin. Kirjasarjassa käy usein ilmi, että suomalaisen helluntailaisuuden pelastusoppi on aika lailla arminiolaista. Se tarkoittaa sitä, että Jumala on ennaltamäärännyt pelastukseen kollektiivisesti ne, jotka uskovat Kristukseen, ja Kristus on kuollut kaikkien puolesta. Jumalan ennakoiva armo evankeliumin julistuksen kautta vapauttaa syntisen ihmisen tahdon vapaaksi, jolloin hän voi joko suostua pelastukseen tai torjua sen.

Kalvinismin ja arminiolaisuuden erojen esittelyn jälkeen Launonen siteeraa helluntailais-reformoitua dialogiraporttia, jossa ollaan samaa mieltä Jumalan aloitteellisuudesta pelastuksessa, joka tapahtuu armosta, uskon ja Kristuksen lunastustyön kautta sekä Pyhän Hengen työn välityksellä. Launonen toteaa hienosti: ”Kristinuskon perusoppeja koskevan yksimielisyyden merkitystä ei tule vähätellä etenkään moniarvoisessa yhteiskunnassa.”

Toisaalta Sanna Urvas mainitsee kirjasarjassa usein siteeratun helluntaiteologi Amos Yongin kutsuneen reformaation vanhurskauttamisdiskurssia ”protestanttiseksi skolastiikaksi”, jossa Pyhä Henki unohtuu helposti sivuun. Helluntailainen lähestymistapa näkee pelastuksen alusta asti Kristuksen ja Pyhän Hengen yhteistyötä painottaen (tosin Miikka Ruokasen uusin Luther-tutkimus korjaa tässä vääristymää myös luterilaiselta puolelta – Henki oli Lutherillakin mukana).

Urvas osoittaa, että vanhurskauttaminen ei varsinaisesti ole ollut keskeinen teema sen koommin katolilaisille kuin helluntailaisillekaan. Sen sijaan esimerkiksi pelastus, parannus, armo ja pyhitys ovat tutumpia termejä. Forenssisen vanhurskauttamisen korostuksessa vaarana on, että sisäinen uudistuminen ja elämänmuutos jäävät pelastusprosessin kannalta merkityksettömiksi asioiksi.

Urvas kertoo helluntailais-katolisissa dialogeissa todetun, että molemmat osapuolet pitävät ”kääntymystä tapahtumana ja prosessina, jonka sisälle myös Pyhän Hengen vastaanottaminen kuuluu”. Molemmat ymmärtävät, että käytännön tasolla ihminen osallistuu omilla valinnoillaan tähän prosessiin. Urvas panee merkille painotuseron suhteessa dialogeihin luterilaisten ja kalvinistien kanssa. Katolilaiset ja helluntailaiset siteeraavat yhdessä kirkkoisä Augustinusta: ”Hän [Jumala], joka loi sinut ilman sinua, ei vanhurskauta sinua ilman sinua.”

Niin. Mutta entä jos joku ei koskaan saa edes kuulla? Miten hän silloin voi vastata kutsuun? Onko miljoonilla tällaisilla ihmisillä edes mahdollisuutta pelastua? Tätä problematiikkaa käsittelee hienosti Hanno Heino, joka mainitsee kristillisen partikularismin ja eksklusivismin ohella myös inklusivismin ja universalismin vaihtoehdot. Ensimmäisen kannan mukaan vain kristityt voivat pelastua, toisen mukaan myös ei-kristityt tietyissä tapauksissa, ja kolmannen mukaan kaikki pelastuvat.

Heino toteaa partikularismi-eksklusivismin olevan helluntailaisuuden valtavirtaa, mutta että tämä kanta on monille ”merkittävä älyllinen ja emotionaalinen syy koko kristinuskon torjumiseen”. Hän toteaa myös, etteivät partikularistit juuri ole äänekkäästi kantaansa puolustaneet vaan sanovat usein ”jättävänsä asian lopulta Jumalan haltuun” (eli ovatkin kenties piiloinklusivisteja). Inklusivismin edustajana saa Heinolla toimia katolinen Karl Rahner (Heino seuraa Alister McGrathin esitystä Rahnerista) – itse olen tuonut esiin Rahnerista poikkeavaa Joseph Ratzingerin inklusivistista mallia.

Mielenkiintoinen on viittaus myös metodismin isään John Wesleyyn, jonka mukaan pelastukseen tarvitaan uskoa, mutta sen ei välttämättä tarvitse olla eksplisiittisen kristillistä. Muita mainittuja ei-katolisia inklusivisteja ovat anglikaani C. S. Lewis ja baptisti Clark Pinnock.

Heino kiinnittää huomion jännitteeseen, joka vallitsee, kun helluntailaiset edellyttävät pelastukseen henkilökohtaista uskoa, mutta toisaalta he uskovat pienten lasten ja kehitysvammaisten pelastuvan ilman uskoakin. Suomen helluntailaisten uskon pääkohdat -julkaisussa käytetty sana ”esimerkiksi” voidaan tulkita niin, että pienten lasten ja vammaisten lisäksi on muitakin ryhmiä, jotka voivat pelastua ”ilman evankeliumin kuulemista ja henkilökohtaista uskoa Jeesukseen”.

Lopuksi nostan vielä hattua niin korkealle kuin suinkin pystyn Aleksi Rinteen päätösluvulle pelastussanoman viestimisestä muuttuvassa ajassa. Se alkaa mahtavalla käytännön esimerkillä henkilöstä, joka yritti evankelioida naapuriaan vain esimerkillisellä elämällä – naapuri päätyi luulemaan henkilöä Jehovan todistajaksi! Täysin sanattomassa evankelioinnissa on siis selvästi ongelmansa.

Tutkimusten mukaan noin kymmenesosa suomalaisista pitää itseään uudestisyntyneinä kristittyinä, joilla on elävä suhde Jeesukseen. (Tässä on toki omat ongelmansa mutta mennään nyt tällä, ihan suuntaa-antava se kuitenkin on. Suunnilleen saman verran väestöstä on säännöllisiä kirkossakävijöitä.) Rinne kirjoittaa Evankeliointi elämäntapana (XEE) -koulutuksesta ja sen opettamista periaatteista. Tämä Evangelism Explosion ja XEE Suomi olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta tulin kyllä vaikuttuneeksi ja vakuuttuneeksi.

Tykkäsin erityisesti rukoilemisen tärkeyden painotuksesta, ei-tuomitsevan ja ymmärtävän kuuntelemisen tärkeyden painotuksesta sekä matalan kynnyksen ja käytännön harjoittelun korostuksesta. Metodissa on keskeistä myös evankeliumin kertominen helppojen ja havainnollistavien tarinoiden sekä oman todistuksen välityksellä. Artikkelista heijastuu nöyryys sekä kokemuksen tuoma käytännöllinen viisaus siitä, mikä evankelioinnissa toimii ja mikä ei. Tulee olo, että tällaisen kaverin kanssa haluaisi keskustella ja ystävystyä ja että ”wau, onneksi on tällaisia tyyppejä evankeliumia ihmisille kertomassa, olisipa enemmän tällaisia”.

Hauskaa oli huomata, että tämän artikkelin alaviitteissä oli viitattu kirjoitukseeni tällä blogilla Se löytyi -mediamissiosta. Rinne toteaa vastauksena kritiikkiin uskoontulorukouksen pseudosakramenttiluonteesta, että uskoontulorukous ei ole mikään pelastusloru, joka pelastaisi riippumatta sydämen tilasta, vaan sen tarkoitus on johtaa Jeesuksen seuraajana kasvamiseen. Toisaalla Rinne kertoo esimerkin henkilöstä, joka hetkeä ennen rukousta vielä jäi miettimään, mikä oli hyvä asia, sillä ”kukapa tahtoisi tehdä näennäisiä käännynnäisiä” (itse asiassa aika monikin – ainakin River, jolle mahdollisimman monen lorun luetuttaminen viikossa näyttää olevan keskeinen missio).

Rinne kertoo rehellisesti joutuneensa suremaan tapauksia, joissa ”pelastunut” henkilö on kuunnellut myöhemmin epätervettä opetusta ja turmellut uskonsa. Hän on myös nähnyt tapauksia, joissa pelastusrukouksen sanonut ei seuraavalla tapaamisella ole näyttänyt mitään merkkejä uudestisyntymisestä.

”Nuorena uskovana arvelin pitkään, että suurin tarjolla oleva ilo on siinä, kun saan johtaa jonkun pelastukseen. Vasta myöhemmin olen saanut oppia, että vasta astumalla ihmisen kanssa pitkälle polulle löytyy kaikista upein anti.”

Juuri näin, ja sitä yritin viimeksikin sanoa: ei luvata liikoja liian hätiköidysti, vaan kuljetaan yhdessä tietä pitkin ja toivottavasti loppuun ja perille asti. Aamen ja kiitos suuresta kristillisestä kulttuuriteostanne, armahat helluntaiveljet ja -sisaret! Jos olet helluntailainen etkä ole lukenut näitä kirjoja, niin lue (kun katoliikkikin luki!). Ja oikeastaan jos ylipäätään osaat lukea ja sinulla on aikaa ja kiinnostusta kristinuskoon, mihin kirkkoon sitten kuulutkin, niin suosittelen. Dixi! Pax!