EMIL ANTON

Sainpa taas innostua, kun huomasin, että professori John Bergsman kirja Bible Basics for Catholics: A New Picture of Salvation History (2015) on ilmestynyt suomeksi. Tapasin John Bergsman ja hänen läheiset kollegansa Scott Hahnin ja Brant Pitren vuonna 2009 USA:ssa pidetyssä raamattukonferenssissa, missä sain kuulla mm. Bergsman esitelmän käsillä olevan kirjan aiheesta. Sen teema oli kylläkin minulle jo tuttu katolisen teologian ”ensirakkauteni” Scott Hahnin kirjasta A Father Who Keeps His Promises (1998). Bergsma kuitenkin esitti asian omaperäisesti hauskoilla tikku-ukoilla. Kyse on katsauksesta koko Raamatun pelastushistoriaan liittoteologian näkökulmasta. Bergsma myöntää avoimesti oppineensa Hahnilta, ja Hahn (joka puolestaan sanoo oppineensa kirkkoisiltä) on kirjoittanut esipuheen Bergsman kirjaan.

Hahnilla ja Bergsmalla on paljon yhteistä. He ovat molemmat yhdysvaltalaisia käännynnäisiä kalvinismista katolisuuteen. Hahn oli ensimmäisiä katolisuuteen kääntyneitä protestanttipastoreita 1980-luvulla (hän kertoo uskomattoman tarinansa tässä, tässä ja tässä), minkä jälkeen vastaavia tapauksia on seurannut sadoittain. Bergsma on yksi heistä (hän kertoo tarinansa tässä, tässä ja tässä). Hahn ja Bergsma käännyttivät nuoruudessaan katolilaisia kalvinisteiksi, mutta nykyään he ovat molemmat katolisia teologian professoreita Steubenvillen fransiskaanisessa yliopistossa Ohiossa.

On aika hauskaa, että kunnianarvoisat luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M. V. Heikkinen ovat innostuneet Bergsman kirjasta ja päättäneet kääntää sen suomen kielelle. Nimi on muuttunut luterilaista yleisöä silmällä pitäen muotoon Uskon ydin: Mukaansa kutsuva pelastushistoria (Väyläkirjat 2021). Suomenkielisen laitoksen painoarvoa lisää kirjan alussa oleva Oulun piispan Jukka Keskitalon kiittävä puheenvuoro. Toisaalta sitä laskee käännöksen heikohko laatu (puhumattakaan parista todella nolosta virheestä), johon palaan kirjoituksen loppupuolella.

Raamatun punainen lanka

Raamattu on vaikea kirjakokoelma. Moni, joka yrittää lukea sen läpi kannesta kanteen, lannistuu viimeistään 3. Mooseksen kirjan loputtomilta tuntuviin lakeihin. Akateeminen raamatuntutkimus puolestaan hukuttaa teologian opiskelijan erilaisiin lähdeteorioihin ja historiallisiin ongelmiin niin, ettei metsää oikein näe puilta. Bergsma auttaa niin aloittelijaa kuin akateemikkoakin hahmottamaan Raamatun ykseyden ja punaisen langan liiton käsitteen avulla.

Tämän vision mukaan Raamatun pelastushistoriaa jäsentävät Jumalan ihmiskunnan kanssa tekemät liitot (hepr. berith). Jokaisessa liitossa on välimies: Aadam, Nooa, Abraham, Mooses, Daavid ja lopulta Jeesus. Bergsma huomauttaa myös, että kaikkiin näihin liittoihin liittyi vuori: Eeden on juutalaisessa selitysperinteessä vuori (siksi sieltä virtasi neljä jokea eri suuntiin), Nooan arkki päätyy Araratille, Abraham (melkein) uhraa Iisakin Morialla, Mooses saa lain Siinailla, Daavidin liitto liittyy Siioniin, ja Jeesus vuodattaa verensä Golgatan kukkulalla.

Mutta mikä on liitto? Se on eri asia kuin pelkkä sopimus. Heprealaisessa ajattelussa liitossa oli kyse perhesiteen luomisesta (avioliitto ja adoptio ovat paraatiesimerkkejä liitoista). Liitto vahvistettiin useimmiten valalla ja jonkinlaisella rituaalilla tai liiton merkillä. Jumalan Raamatussa tekemissä liitoissa tällaisia merkkejä olivat mm. sapatti, sateenkaari, ympärileikkaus, jne.

Jeesuksen täyttämässä uudessa liitossa liiton merkkinä on ennen kaikkea eukaristia (ehtoollinen), jota Jeesus kutsuu ”uudeksi liitoksi” hänen veressään. Bergsma kutsuukin toteutunutta uutta liittoa eukaristiseksi liitoksi, joka odottaa enää täyttymystään taivaallisella Karitsan hääaterialla. Koska liitoissa on kyse perhesiteen luomisesta, koko Jumalan pelastussuunnitelmassa on kyse siitä, että Jumala on Isä, ja meistä tulee Jumalan perhe, Jumalan lapsia. Tätä eivät muut uskonnot meille tarjoa. Eukaristiassa meistä tulee samaa lihaa ja verta Jeesuksen, Jumalan Pojan kanssa. ”Ottakaa ja syökää”, ”tehkää tämä” – näin Raamattu johtaa meidät myös kirkon liturgiaan eli jumalanpalveluselämään.

Liturgiset liitot: Aadamista Moosekseen

Bergsma painottaakin raamattuteologiassaan alusta loppuun liturgista visiota. Hyvä esimerkki on jo luomiskertomus, jonka käsittelyssä nykypäivänä usein juututaan luomispäivien kirjaimellisuuteen tai ei-kirjaimellisuuteen. Bergsma auttaa hauskan havainnollisilla piirroksillaan ymmärtämään luomiskertomuksen sisäisen logiikan: ensimmäisenä kolmena päivänä luodaan muodottomalle maailmankaikkeudelle muoto: aika (yö-päivä), tila (taivas ja meri) ja elinpaikka (kuiva maa ja sen kasvillisuus), ja seuraavina kolmena päivänä tyhjyys täytetään asukkailla: aurinko ja kuu (aika), linnut ja kalat (taivas ja meri), ja lopuksi eläimet ja ihminen (maan päälle). Luomistyön temppelin kruunaa ja pyhittää sapatti, levon ja liturgian päivä.

Aadamin, ensimmäisen ihmisen Bergsma osoittaa olevan luotu papilliseksi, kuninkaalliseksi ja profeetalliseksi sulhaseksi. Aadam kuitenkin lankeaa, ja ihmiskunnan alamäki johtaa täystuhoon, minkä jälkeen Jumala aloittaa alusta uuden Aadamin, Nooan kanssa. Pelastuttuaan vedenpaisumuksesta Nooa tekee liturgisen teon: hän rakentaa alttarin ja uhraa Jumalalle. Nooalle annetaan samanlainen käsky kuin Aadamille: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää” (1. Moos. 9).

Sama kaava toistuu Nooankin jälkeen: ihmiskunta lankeaa taas (Baabelin torni) ja tarvitaan uusi alku. Tällä kertaa uusi liitto tehdään Abrahamin kanssa, jolle annetaan lupaus monista jälkeläisistä ja kaikille kansoille koituvasta siunauksesta. Abrahamin kanssa tehty liitto huipentuu tarinaan Iisakin uhrista luvussa 1. Moos. 22, joka on tietysti kristillisessä luennassa esikuva Jumalan Pojan uhrista. Paavali tulkitseekin, että Jeesus on se Abrahamille luvattu siemen, jonka kautta siunaus tulee kaikille kansoille. Bergsma kertoo, että jotkut rabbit tulkitsivat Jerusalemin temppeliuhrien olleen otollisia Jumalalle vain Iisakin uhrin representaatioina. Tässä hän näkee yhtymäkohdan katoliseen messuun, joka saa voimansa Kristuksen Golgatalla antamasta uhrista.

Siirtyessään Mooseksen kautta tehtyyn liittoon Israelin kanssa Bergsma kiinnittää ensin huomion siihen, että Israel kutsuttiin kuninkaalliseksi papistoksi. Siinain liitossa Mooses sai kymmenen käskyä, mutta kärsimätön kansa lankesi kultaisen sonnin palvontaan ja laintaulut menivät säpäleiksi. Bergsman visiossa onkin tärkeää erottaa ns. Siinai I ja Siinai II: rikotun liiton jälkeen Jumala antaa liudan lisää lakeja, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen liittoon. Sama toistuu erämaavaelluksen aikana tapahtuneiden kapinoiden jälkeen: seuraa Moabissa annettu Deuteronomium (5. Moos.), joka sisältää synnin ja kovasydämisyyden vuoksi annettuja lakeja, kuuluisimpana avioeroon liittyvä laki (Matt. 19:8). Tämä selitysmalli voi auttaa ymmärtämään Vanhan ja Uuden testamentin lakiteologiaa ja sitä, miksi kristityt noudattavat joitain Mooseksen lakeja mutteivät toisia.

Iankaikkinen liitto: Daavidista Jeesukseen

Bergsma toteaa hauskasti, että Joosuan kirjan jälkeen Vanhassa testamentissa (VT) siirrytään Mooseksen kanavalta Daavidin kanavalle. Daavid mainitaan VT:ssä yli tuhat kertaa, hän on sen keskushahmo. Ennen Daavidia Jerusalemia tuskin mainitaan Raamatussa, mutta sen jälkeen kun Daavid teki siitä Israelin pääkaupungin, se mainitaan n. 800 kertaa. Daavid oli niin suuri ja keskeinen hahmo, koska hänelle luvattiin ikuinen valtakunta tai kuningassuku.

Kuninkuuden lisäksi Daavid oli myös profeetallinen ja papillinen hahmo, Psalmien säveltäjä-sanoittaja ja liturginen uudistaja. Daavidin liiton peri hänen poikansa Salomo, joka rakensi Jerusalemiin temppelin. Salomon jälkeen alkoi kuitenkin taas alamäki, joka johti Assyrian ja Babylonian pakkosiirtolaisuuksiin ja temppelin tuhoon. Katastrofeja seurasi kuitenkin profeettojen toiveikas julistus uudesta ja ikuisesta liitosta.

Bergsma erottelee uudessa liitossa kaksi vaihetta. Profeetoilla (Bergsma keskittyy kolmeen suureen eli Jesajaan, Jeremiaan ja Hesekieliin) se tulee esiin vielä toteutumattomana, tulevaisuuteen suuntaavana julistuksena, joten Bergsma piirtää sen katkoviivoilla. On huomionarvoista, että Jeremian mukaan uusi liitto ei ole Siinain rikkoutuneen liiton kaltainen vaan uudenlainen, sisäisen muutoksen aiheuttava todellisuus, joka sisältää Daavidin kanssa tehdyn ikuisen liiton palauttamisen ennalleen (Jer. 31-33). Toinen vaihe on sitten uuden liiton toteutuminen Jeesuksessa: eukaristinen liitto, jossa uudesta liitosta on tullut verta ja lihaa.

Uudessa liitossa täyttyvät Bergsman mukaan kaikki aiemmat liitot. Kristus esitetään Uudessa testamentissa viimeisenä Aadamina, Abrahamin ja Daavidin poikana sekä toisaalta myös uutena Mooseksen kaltaisena profeettana, uuden lain antajana Autuaaksijulistusten vuorella. Jeesus on Abrahamin siemen ja Daavidin perillinen, pappi, profeetta ja kuningas sekä morsiamensa eli kirkon sulhanen, joka antaa sille ruumiinsa, verensä ja henkensä. Tämän kaiken tulisi rohkaista meitä oppimaan lisää Raamatusta, ottamaan sakramentit vastaan entistä hartaammin ja elämään uskoamme todeksi entistä innokkaammin.

Kriittisiä huomioita suomenkielisestä laitoksesta

Bergsman kirja on epäilemättä hyvä, varsinkin aloittelijoille tai sellaisille teologeille, jotka eivät tunne Hahnin ja kumppanien liittoteologian perusvisiota (lisää siitä ensimmäisessä teologian seminaarityössäni vuodelta 2008). Bergsman englanninkielisen alkuperäisteoksen suosiosta kertoo vaikkapa se, että sillä on viisi tähteä ja nelisensataa ylistävää arviota sekä amazon.comissa että amazon.co.uk:ssa.

Valitettavasti joudun nyt kuitenkin sanomaan aika monta kriittistä sanaa kirjan suomenkielisestä laitoksesta. Suomentajien kirjalle antaa nimi on ensinnäkin aika lässy (Raamatun perusasiat: Uusi kuva pelastushistoriasta olisi ollut paitsi uskollisempi, myös vetävämpi) ja kannen design kehno (alkuperäisteoksen värimaailma olisi ollut paljon parempi), mutta nämä ovat ongelmista pienimpiä.

Jo kirjan ensimmäisellä suomennetulla sivulla (s. 19), Scott Hahnin alkusanoissa, jouduin toteamaan, että englanti paistaa suomennoksesta vahvasti läpi. On yksi asia lukea suomen kieltä ja toinen asia lukea englantia suomalaisilla sanoilla. Kun virke alkaa ”Luota minuun, –”, takaa kuuluu englannin Trust me, —. Luonteva suomalainen vastine olisi ollut tässä yhteydessä vaikka ”Usko pois, –” tai ”Usko tai älä, –”. Tällaisissa asioissa huomaa, mitä merkitystä on ammattimaisella kääntämisellä. Pelkkä englannin ja suomen osaaminen ei siihen riitä.

Annoin kuitenkin armoa ja jatkoin eteenpäin johdantoon (s. 21), mutta siellä ongelma ei enää ole vain puutteellinen käännös vaan myös puutteellinen oman alan tuntemus. Ensimmäisen kappaleen lopussa siteerataan ”pyhän Jeromen kuuluisaa lausetta: ’Tietämättömyys Raamatusta on tietämättömyyttä Kristuksesta'”. (Katekismuksessamme se kuuluu ”Joka ei tunne Raamattua, ei tunne Kristusta”). Mutta pyhän Jeromen?? Rovasti Koivula, teol.tri Heikkinen, piispa Keskitalo: eikö kukaan teistä tosiaan tiennyt, että ”Jerome” on suomeksi (latinan mukaan) Hieronymus? Kyllä kai tämä Vulgatan kääntäjä sentään teologiseen yleissivistykseen kuuluu?

It gets worse. Ensimmäisessä luvussa homma menee jo suorastaan surkuhupaisaksi. Vastaan tulee ensi kertaa jo ”Suomentajien esipuheessa” esitelty avainkäsite divine filiation, joka pitäisi kääntää yksinkertaisesti Jumalan lapseudeksi (mikä ei siis tarkoita että Jumala on lapsi vaan että me olemme hänen lapsiaan) – eikä ”jumalalliseksi lapseudeksi” tai ”Jumalan pojaksi tulemiseksi”, kuten kirjassa hapuillaan. Mutta sitten. Sana filiation on englanniksikin sen verran harvinainen, että Bergsma on antanut lukijoilleen sulkeissa sen engl. lausumisen (FIL-ee-AY-shun). Suomentajat eivät ilmeisesti ole tajunneet, mistä näissä oudoissa kirjaimissa on kyse, ja he ovat jättäneet ne suomenkieliseen tekstiin sanojen jumalallinen lapseus jälkeen!

En voinut kuin ihmetellä, miten tällainen on mennyt oikolukijoilta ja kustantajalta läpi ja mitä kääntäjien päässä oikein liikkui, mutta kolmannessa luvussa sain siihen sitäkin nolomman vastauksen. Bergsma esittelee jälleen hienon termin, engl. condescension ja antaa sen lausumisohjeen, mutta nyt saamme suomeksi lukea: ”condescenssi, hepreaksi Con-de-SEN-shun” (s. 65). HEPREAKSI!? Latinalaiset con- ja de-etuliitteet ja kaikki…! Tässä vaiheessa voi enää joko hakata päätään seinään tai ottaa asian huumorin kannalta. Kannattaa ehkä tyytyä jälkimmäiseen. Vakavasti otettavasta teologisesta opuksesta ei kuitenkaan valitettavasti voi enää puhua – siis tämän suom. laitoksen osalta.

Annoin yllä käännöksestä kovasti risuja. Mielestäni ansaitusti – pahoittelen, mutta en voinut vaieta. Ammattimaisen kääntämisen lisäksi ammattimaisella kustannustoimittajalla tai sen puutteella on iso merkitys. Kaikesta tästä huolimatta on tietysti parempi, että kirja on suomennettu kuin että sitä ei olisi, ja pitää nostaa hattua pienille kustantamoille ja oma-aloitteisille kääntäjille, jotka tällaista kirjallisuutta haluavat ihmisten saataville tuoda. Tulevaisuudessa kannattaisi kuitenkin luetuttaa käsikirjoitus vielä hieman useammilla pätevillä henkilöillä.

Lopuksi: Bergsma, luterilaiset ja Qumran

Itse kirjan sisällöstä en ole toistaiseksi sanonut kriittistä sanaa. Kritisoiminen olisi hyvinkin mahdollista ja helppoa sen perusteella, että kirja on aloittelijoille suunnattu, ei-kriittinen opus. Loppusanojen väite, jonka mukaan Raamatussa ”kaikki sopii yhteen” (s. 189) olisi helppo kyseenalaistaa vaikka kuinka monella tavalla, mutta se olisi ehkä epäreilua tämän kirjan arvioinnin yhteydessä, kun kirja ei edes pyri vastaamaan kriittisiin näkökohtiin. Niin tekee Bergsman ja Pitren massiivinen ja todella korkealaatuinen A Catholic Introduction to the Old Testament, josta lisää toisen kerran.

Koivula ja Heikkinen esittävät suomentajien esipuheessaan (s. 15) ja yhdessä alaviitteessä (s. 176 alaviite 3) erään oikeutetun kritiikin. Samoin kuin kääntymiskertomuksessaan, myös tässä kirjassa Bergsma tuntuu niputtavan protestantit yhteen ikään kuin he olisivat kaikki kalvinisteja, joilla ei ole vanhakirkollista liturgiaa ja jotka eivät usko Kristuksen ruumiin ja veren reaalipreesenssiin ehtoollisella. Koivula ja Heikkinen kirjoittavat: ”Toisin kuin kalvinismi, luterilaisuus arvostaa kuvia ja liturgista vaatetusta eikä suitsutuskaan ole mahdoton ajatus.”

Lopuksi haluaisin nostaa esiin sen, mitä Bergsmassa, Hahnissa, Pitressä ja kumppaneissa arvostan. He tekevät hyvää teologiaa vakaumuksellisesti katolilaisina uskovaisina. Usko ja järki, vakaumus ja tutkimus ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ja siksi lopputulos on paljon antoisampi kuin sellaisessa tutkimuksessa, jossa pyritään tieteellisyyden varjolla välttämään eksistentiaalisia, uskonnollisia, oikeasti teologisia kysymyksiä. Sain tästä upean esimerkin, kun katsoin Bergsman ja Hahnin keskustelun Bergsman uuden Qumranin kirjakääröjä käsittelevän kirjan Jesus and the Dead Sea Scrolls (2019) pohjalta.

Olen jo hyvän tovin tiennyt, että Qumranista löydetyt Kuolleenmeren kirjakääröt ovat todella tärkeitä eksegetiikassa ja että ne auttavat ymmärtämään ajanlaskumme taitteen juutalaisuutta ja kristinuskoa. En kuitenkaan ollut itse perehtynyt aiheeseen, joten päätin viime vuonna lukea sen tiimoilta pohjoismaisten huippututkijoiden artikkelikokoelmateoksen Aarre Saviastioissa: Qumranin tekstit avautuvat (Kirjapaja 2009). Valitettavasti ne kuitenkaan eivät avautuneet tämän metodiltaan positivistisen (teologiset kysymykset sivuuttavan) kirjan avulla: käteen ei jäänyt juuri mitään paitsi ehkä se, että Qumranin yhteisö ei ole sama kuin Qumranin liike ja että Qumraniin liittyvät Vatikaani-salaliittoteoriat ovat pötyä. Mutta mikä se Qumranin suuri merkitys kristinuskon ymmärtämiselle oikein on? Siihen ei juurikaan tullut apuja.

Em. kirjaan nähden alla olevan Bergsman ja Hahnin keskustelun kuunteleminen oli todellinen revelaatio. Bergsma ottaa rohkeasti uskovana katolisena tutkijana härkää sarvista ja esittää Qumranin johdonmukaisena linkkinä VT:n ja katolisen kristinuskon välillä. Nyt ainakin tiedän, minkä Qumran-kirjan seuraavaksi aion lukea, jos aion. Bergsma on kotonaan erikoisalallaan eikä pelkää esittää hyvin perusteltua konstruktiivista tulkintaa (jota tietysti voi halutessaan kritisoida, jos on pätevyyttä). Tämä kirja olisi myös mielenkiintoista saada suomeksi. Joka tapauksessa kannattaa todella katsoa alla oleva keskustelu. Toisin kuin kääntämiseen, siihen riittää englannin ymmärtämisen taito.