EMIL ANTON
Tervetuloa uudistuneelle Katolista hapatusta -sivustolle! Blogimme täytti vuoden vaihtuessa viisi vuotta, ja päätimmekin sen kunniaksi vaihtaa vaatteita – uusi ulkoasu on entistä selkeästi visuaalisempi ja verkkolehtimäisempi. Toivottavasti pidätte siitä! Viime vuonna blogimme keräsi noin 40 000 uniikkia vierailijaa, mikä on ihan mallikas saavutus tälle kieli- ja aihealueelle. Valtaenemmistö suomalaisista jäi kuitenkin annistamme paitsi, joten pistäpä sana kiertämään!
Vajaa vuosi sitten laadin Lars Levi Laestadiuksen 160-vuotiskuolinpäivän kunniaksi kirjoituksen hänen elämästään, ja blogikollega Joona jatkoi esittelemällä Laestadiuksen uskonnonfilosofisen pääteoksen Hulluinhuonelainen. No, tänäänpä tulee kuluneeksi tasan 222 vuotta Laestadiuksen syntymästä (10. tammikuuta 1800), joten sen kunniaksi jatkan sarjaa etenemällä Laestadiuksesta Laestadius-tutkimukseen ja lestadiolaisuuden kehittymiseen Laestadiuksen jälkeen.
Tässä käytän apuna Suomen teologisen instituutin vuonna 2001 julkaisemaa erinomaisen korkealaatuista kirjaa Lestadiolaisuuden monet kasvot (Iustitia 14), jonka ovat toimittaneet Jouko Talonen ja Ilpo Harjutsalo. Esipuheen mukaan kyseessä on ”ensimmäinen laajempi lestadiolaisuutta nimenomaan teologianhistorian näkökulmasta selvittävä tieteellinen julkaisu”. Monesta mielenkiintoisesta artikkelista keskityn tässä kolmeen: Jouko Talosen lukuun lestadiolaisuuden hajaannuksista, Martti Vuollon kirjoitukseen Laestadius-tutkimuksesta ja Seppo Leivon analyysiin lestadiolaisen synninpäästön syntyhistoriasta.
Lestadiolaisuuden hajaannukset ja haarat
Lestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt pohjoismaissa sytynyt uskonnollinen liike, mutta se on myös pirstoutunut hämmentävän moneen osaan. Vuosituhannen alussa haaroja oli 18, ja aivan viime vuosina olemme lukeneet taas uusista hajaannuksista. Suomessa merkittävimmät haarat ovat vanhoillislestadiolaisuus (SRK), esikoislestadiolaisuus, Rauhan Sana ja Uusheräys. Lisää haaroja löytyy Ruotsista, Norjasta ja USA:sta. Onkin vaikea välttyä vaikutelmalta, että liikkeen ”hengessä” tai perusstruktuurissa on jotain perustavasti vialla. Luodaan kuitenkin nopea katsaus hajaantumisten ydinkohtiin kokonaiskäsityksen saamiseksi.
Lestadiolaisuus hajosi ensin 1800-1900-lukujen vaihteessa kolmeen osaan: vanhoillisiin, esikoisiin ja uusheräykseen. Näistä viimeksi mainittu vieroksui liian avaraa evankeliuminjulistusta ja halusi palata pietistisiin korostuksiin. Toisaalta se torjui myös eksklusiivisen seurakuntakäsityksen ja teki yhteistyötä Suomen Lähetysseuran kanssa. Vanhoillisuus taas painotti avaran evankeliumin julistusta ”kattoja ja seiniä myöden” ja omaksui eksklusiivisen seurakuntakäsityksen, erityisesti tuloksettoman sovintokokouksen 1911 jälkeen. Esikoisten painotukseksi tuli ”esikoisten seurakunta” ja ”Lapin vanhimpien” auktoriteetti.
Virossa syttyi ja sammui unohdettu narvalainen hurmos, josta tuli lestadiolainen väylä helluntailaisuudelle (ks. Mauri Kinnusen mielenkiintoinen artikkeli samassa kirjassa). Norjassa erkaantui Lyngenin suunta, joka korostaa lestadiolaistradition ohella vahvasti Lutheria ja luterilaista tunnustusta patriarkkaansa Erik Johnsenia (1844-1941) seuraten. Sittemmin lyngeniläisyys on jakaantunut vielä ainakin kolme kertaa. Pohjois-Amerikan vanhoillisuudesta eli heidemannilaisuudesta eriytyi pollarilaisuus, joka on sittemmin jakautunut niin ikään kolmesti.
Heidemannilaisuus syntyi siitä, kun pastori A. L. Heideman (1862-1928) ei hyväksynyt vanhoillisten ja esikoisten yhteisiä ns. suuria seuroja. Suomen vanhoillisuus eli SRK asettui tukemaan Heidemania ja hänen poikaansa Paulia. Ei-heidemannilaiset vanhoilliset toimivat USA:ssa omana ”Apostolic Lutheran” kirkkokuntanaan, ja kun osa SRK:n puhujista lähti 1930-luvulla puhujamatkalle heidän seuroihinsa, Suomenkin vanhoillisuus jakautui SRK-vanhoillisuuteen (yhteydessä heidemannilaisen Laestadian Lutheran Churchin kanssa) ja Rauhan Sanaan (yhteydessä Apostolic Lutheran Churchin kanssa).
Eikä tässä vielä kaikki. 1960-luvulla SRK-vanhoillisuus jakaantui seurakunta- ja sakramenttiopin takia niin, että pappien valtaenemmistö heitettiin ulos SRK:n piiristä (ns. pappiseriseura). Tästä syntynyt ns. Elämän Sanan haara eli ns. pappislinja ei muodostunut merkittäväksi kansanliikkeeksi, vaikka joitain jäänteitä siitäkin on edelleen olemassa. Esikoislestadiolaisuus säilyi pidempään yhtenäisenä, mutta siitäkin eriytyi rigoristisempi leeviläisyys, ja joitain vuosia sitten esikoisliike hajaantui jälleen sakramenttikysymyksen takia (syntyi Esikoiset ry).
Jo 1900-luvun alusta alkaen on yritetty erilaisia lestadiolaisten sovintokokouksia. Viimeisten 50 vuoden aikana on ollut joitain merkkejä lestadiolaisesta ”ekumeniasta”, esim. Rauhan Sanan, Uusheräyksen ja Elämän Sanan yhteinen laulukirja Siionin matkalaulut. Venäjällä kaikki lestadiolaisryhmät ovat ihme kyllä onnistuneet yhdistymään (kaiketi kommunistisen ahdingon ansiosta). Laestadius-juhlavuonna 2000 neljän lestadiolaisjärjestön edustajat olivat yhdessä mukana pyhäinpäivänä järjestetyillä herätysliikkeiden yhteisillä tunnustuspäivillä Helsingissä.
Lieneekö sattumaa vai johdatusta, että myös omat lestadiolais-katoliset seuramme on pidetty viimeisen muutaman vuoden aikana juuri pyhäinmiestenpäivänä (kat. kalenterin mukaan 1.11.), ja niihin on kokoontunut katolilaisten kanssa niin vanhoillisia kuin esikoisiakin. Viimeksi paikalla oli noin 30 henkeä, mikä on enemmän kuin monen pienen lestadiolaishaaran jäsenmäärä. Tässä ei kuitenkaan ole kyseessä mikään haara tai lahko, johon kuuluisi tietty määrä samoin ajattelevia henkilöitä, vaan pikemminkin hengellinen aloite, joka kerää yhteen kiinnostuneita eri taustoista.
Laestadius: puhdas luterilainen vai katolisempi kuin luulit?
Rovasti Martti Vuollon artikkeli (”Lestadius-tutkimuksen tulkintoja”) esittelee kiinnostavasti lestadiolaisuuden tutkimuksen ja Laestadius-tutkimuksen historiaa ja peruskysymyksiä. Ytimessä on debatti kahden eri taustoista ponnistaneen lestadiolaispapin, esikoislestadiolaisen Aulis Zidbäckin (1900-1990) ja uusheränneen Martti E. Miettisen (1903-1985) välillä.
Zidbäck oli ensimmäinen teologian tohtoriksi väitellyt lestadiolaispappi. Vuonna 1937 valmistuneen väitöskirjan aihe oli Lars Levi Laestadiuksen kristillisyydennäkemys erityisesti silmälläpitäen Kristuksen seuraamisen ihannetta. Professori (myöh. piispa) Eino Sormunen piti väitöskirjan ansiona sitä, että siinä osoitettiin Laestadiuksen uskonnäkemyksen pohjautuvan ranskalaiseen spiritualistiseen mystiikkaan, vaikka Zidbäck toisinaan painotti ehkä liiaksikin ”laestadiolaisuuden katolisia piirteitä”.
Zidbäckin tiukka kriitikko Martti E. Miettinen puolestaan sanoi Zidbäckin lyöneen ”kirveensä kiveen”, kun yritti todistaa Laestadiuksen omaksuneen katolisia uskonkäsityksiä: Laestadiuksen vanhurskauttamisoppi oli ”selvääkin selvemmin luterilainen, katolista käsitystä jyrkästi vastustava”. Lestadiolaisuuden historiankirjoituksen isä Väinö Havas yhtyi pitkälti Miettisen kritiikkiin.
Zidbäck jatkoi kuitenkin kirjoittamista ja julkaisi 1941 uraauurtavan tutkimuksen Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja Laestadiuksen seuraajasta Juhani Raattamaasta (1811-1899). Väinö Havaksen mukaan tämä kirja oli ”todellinen aarreaitta” ja ansaitsisi tulla otetuksi kurssikirjaksi Helsingin yliopistoon. Zidbäckin mukaan Raattamaan uskonkäsitys oli selvästi luterilainen, kun taas Laestadiuksen radikaali maailmankielteisyys ei ollut Lutherin vaan ”katolisen mystiikan linjalla”. Miettinen puolestaan jatkoi Zidbäckin kritisoimista eikä suostunut hyväksymään pienintäkään vihjausta siihen suuntaan, että lestadiolaisuuden oppi-isän näkemyksillä olisi katoliset juuret. Erityisesti Miettinen moitti Zidbäckiä Laestadiuksen saarnojen sivuuttamisesta.
Zidbäck katsoi myös, että Laestadiuksen uskonkäsitys pohjasi kristilliseen uusplatonismiin, kun taas Miettinen piti Laestadiusta pakanafilosofiasta vapaana juutalais-kristillisen linjan miehenä. Mielestäni on aika mielenkiintoista, että lestadiolaiset oppineet ovat olleet näin erimielisiä Laestadiuksen omasta teologiasta ja suhteesta Raattamaan ajatteluun. Onko lestadiolaisuuden varsinainen isä L. L. Laestadius vai Juhani Raattamaa? Oliko Laestadius katolisempi kuin luulimmekaan? Mitä sanoo uudempi tutkimus?
Laestadius-ymmärrykseni syventämiseksi luin Hannu Juntusen mielestäni oikein hyvän tutkimuksen Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta (STKSJ 132), joka on kirjoitettu Vantaan Myyrmäessä (samoin kuin tämä blogi) vuonna 1982, siis 40 vuotta sitten. Juntunen käy analyyttisesti läpi Laestadiuksen käsityksiä sielunkyvyistä ja passioista, sovituksesta, armonjärjestyksestä, rationalismista ja kirkon opista, vanhurskauttamisesta ja saarnavirasta, myös kasteesta ja kirkon yhteiskunnallisesta funktiosta.
Juntusen ja oman Laestadius-luentani pohjalta sanoisin, ettei Laestadius ole erityisemmin katolinen eikä luterilainen vaan ennen kaikkea pietisti, jolle tärkeintä on armonjärjestyksen kokeminen. Pietismillä taas on toki juurensa sekä keskiajan katolisuudessa että 1600-1700-lukujen luterilaisuudessa. Pietismissä sakramenteilla ei ole niin väliä, vaan henkilökohtaisella ja elävällä uskolla. Kääntymyksen tulee Laestadiuksen mukaan tuntua sydämessä ja näkyä ulospäin.
”Kasteen liitto merkitsee Laestadiuksen ajattelussa pääasiassa velvoitusta noudattaa Jumalan tahtoa. Koska tämä ei ole ihmiselle mahdollista, kasteen liitto merkitsee velvoitusta armon järjestyksen omakohtaiseen kokemiseen,” Juntunen kirjoittaa. Laestadius ei ”samaista omaa herätysryhmäänsä Kristuksen kirkkoon eikä luonnehdi kirkkoinstituutiota pelkäksi ’laitokseksi’. Täten hänen käsityksensä ecclesiolasta edustaa lähinnä maltillista kirkollista pietismiä: kirkon funktio toteutuu herätyksissä.” Jotain sukua Laestadiuksen ajatuksille lienee Lumen Gentium 14:n ajatus siitä, että pelastuakseen kirkkoon tulee kuulua ruumiin lisäksi ”sydämeltään” ja että armoon on vastattava – tai sen vastaanottamisen on näyttävä – ”ajatuksin, sanoin ja teoin”.
Jeesuksen nimessä ja veressä: synninpäästön syntyhistoria
Kuuntelin kesällä netistä kaikki SRK:n Suviseurojen seurapuheet ja sain kymmeniä kertoja vanhoillislestadiolaisen synninpäästön ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Kiitos siitä! Eräässä puheessa puhuja selitti Apostolien tekojen kohtaa ja totesi, että emme tiedä, kuinka Filippos julisti evankeliumia etiopialaiselle eunukille, mutta koska Raamatussa sanotaan, että Jeesus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti (Hepr. 13:8), niin ”tästä me voimme päätellä, että hän saarnasi sitä samalla lailla kuin mekin”. Aukoton päätelmä!
No, tällaisen järkeilyn sijaan voimme selvittää lestadiolaisen synninpäästön syntyhistoriaa Seppo Leivon erinomaisen artikkelin (”Jeesuksen nimessä ja veressä: Synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa”) äärellä. Lestadiolaisuuden herätyksen alkuvaiheissa oli käytössä (1870-luvulle asti) julkinen synnintunnustus, jonka yhteydessä ei aluksi julistettu minkäänlaista armonvakuutusta. Laestadius kritisoi salarippiä ja kehotti Paavo Ruotsalaisen tavoin pietistisesti odottamaan, ”kunnes kointähti koittaa teidän sydämessänne” eli kunnes Jumala antaa koettavan ”armonmerkin”. Tällöin ihminen tuntisi itsensä sovitetuksi.
”Mitään vakuutusta Jumalan armosta ja syntien anteeksiantamisesta en uskaltanut heille antaa”, Laestadius kirjoittaa vuonna 1852 aiemmasta käytännöstään. Valitettavasti ei ole aivan selvää, missä ja miten synninpäästö otettiin lestadiolaisuudessa käyttöön. Tarkkoja varhaisia lähteitä ei ole, vaan ainakin kaksi erilaista muistitietoa. Ensimmäisen mukaan Raattamaa olisi kertonut lyngeniläiselle Erik Johnsenille olleensa kerran pitämässä Jellivaarassa lähetyskoulua, kun yksi talon tytöistä vaikeroi omantunnon vaivoissa. Lähtiessään Raattamaa julisti tytölle synninpäästön ja tyttö tuli iloiseksi, mutta paluumatkalla Raattamaa pohti, oliko tehnyt oikein. Kotona hän avasi Uuden testamentin ja silmiin sattui Joh. 20:23: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan.” ”Sitten vasta minä näin, että tämä onkin Jeesuksen käsky”, Raattamaa totesi. Miettinen sijoittaa tapahtuman vuoteen 1853.
Tämä on aika mullistava kertomus, koska se osoittaa, ettei lestadiolainen synninpäästö ole kulkenut apostolien ajoista tähän päivään asti, vaan Raattamaa loi sen itse ja löysi sille raamattuperusteen jälkikäteen. Toisen version mukaan synninpäästön synnyttänyt lähetyskoulu pidettiin Jukkasjärvellä 1848, jolloin Raattamaa luki Lutherin Kirkkopostillasta kohtaa, jossa uskonpuhdistaja puhuu synninpäästön vallasta. Tästä rohkaistuneena Raattamaa julisti heränneille synnit anteeksi, mikä synnytti suuren riemun. Kun Laestadius tuli paikalle, asiasta keskusteltiin yömyöhään. Lopulta Laestadius hyväksyi tehdyn teon.
Teologianhistoriallisesti lopputulos on kuitenkin sama. Pyhää Henkeä ei ollut välitetty synninpäästön sen paremmin kuin kätten päällepanemisenkaan välityksellä apostoleilta Raattamaalle, vaan hän inspiroitui itse ottamaan sen käyttöön saatuaan sille perusteet lukemistaan kirjoista. Jos taas haluaa löytää evankeliuminjulistuksen ja syntien anteeksiantamisen elävän ketjun apostolien ajoista meidän päiviimme, on käännettävä katse vanhempiin kirkkoihin. Eikä sitä tarvitsisi lestadiolaisena edes pelätä, sillä niin kuin Iin pappilaan vuonna 1885 kokoontuneet jakamattoman lestadiolaisuuden papit yksimielisesti tunnustivat, ”ulkopuolella nk. lestadiolaista liikettäkin löytyy Jumalan Hengen työtä, vieläpä opetuslasten mieltä ja elävää uskoa”.
KATOLISTA HAPATUSTA 
”Jos olet juutalainen, jos olet kreikkalainen, jos olet luterilainen, jos olet katolilainen tai reformoitu, taikka pietisti, taikka herrnhutilainen tai kveekari, tai uuslukija, tai vanhalukija, eli mikä lienetkin, uskotko sinä, että se kuollut kirjaimen usko, jota sinun isäsi ovat tavanneet ennen, ja sinä tavaat perästä, vapahtaa sinun sielusi kadotuksesta siksi, että sinä luulet itselläsi olevan oikean kirjaimellisen tunnustuksen, ilman että sinulla on oikea henki ja elämä sydämen sisäisessä kätketyssä ihmisessä, joka ilmoittaa itsensä pakottavassa armossa uskon yhteyden kautta rakkaudessa? Vai oletko sitä mieltä, että Jumalan Henki antaa kahlita ja sitoa itsensä kuolleen kirjaimen puomien ja lukkojen taakse?
Kiitos ei, ystäväni! Kristillisyys ei anna itseään sidottavan kiinni siihen eli siihen uskontunnustukseen, joka kuitenkin on ihmistekoa, olkoonpa se kuinka puhdasoppinen tahansa. Vaan totinen kristillisyys on itse vapaa, ja tekee vapaaksi, niin kuin Henki, joka herättää totisen kristillisyyden, on vapaa. Se vapauttaa kirjaimen pakosta. Sillä teidät on vapauteen kutsuttu, ei lihalliseen vapauteen, jota maailman lapset ylistävät, ja jota he tavoittelevat, vaan Hengen vapauteen, joka on itse elämä kristillisyydessä. Sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.”
-L. L. Laestadius, Tarkastussaarna Sorselessa 1844
Click to access 1844-01_Visitationspredikan_Sorsele_LLL.pdf
TykkääTykkää
Vanhempaa keskustelua mystiikasta lukiessa on hyvä pitää mielessä, että 1920-1930 -luvuilla mystiikka ymmärrettiin itsessään katoliseksi käsitteeksi. Protestanttinen mystiikka olisi ollut käsitteellinen ristiriita. Lestadiuksen mystisten piirteiden analysoinnissa ei siten ehkä ole kyse niiden tyypin tutkimisesta (katolinen vai jokin muu), vaan siitä, oliko niitä, ja jos oli, niissä nähtiin lähtökohtaisesti katolisuutta.
TykkääTykkää
Kiitos Emilille hyvästä kiteytyksestä lestadiolaisuuden historian ja opinkäsitysten keskeisimpiin piirteisiin!
Avarimpina aikoina kuten 1980-luvun lopun glasnostin :) aikana tunnustettiin myös SRK-lestadiolaisuudessa yleisemminkin, että synninpäästön sanamuoto ”Jeesuksen nimessä ja veressä” on hyvin myöhäsyntyinen. Ja korostettiin sitä, että evankeliumin saarna on hyvä sanoma so. kokonaan synninpäästöä, kun se uskotaan – vaikka sanamuoto olisi aivan jotain muuta.
Mutta ei Lestadiuksen ja Raattamaan käsitysten eroa kannata kuitenkaan liikaa korostaa. Seppo Lohi siteraa Lestadius -elämänkerrassaan (1989) mm. Lestadiuksen saarnaa Pajalassa vuodelta 1849:
”Uskokaa ennen kaikkia, kaikki weljet ja sisaret; syntinne on kaikki anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja weressä. Kokoontukaa rakkaudessa kaikki armonlapset armonpöydän ympärille syömään ja juomaan niitä rakkauden weren pisaroita, joita ijankaikkinen armahtaja wielä tänä päiwänä priiskoittaa ewangeliumin saarnan kautta, että kaikki lapset saisiwat kantaa ristiä Jeesuksen jälissä.”
Lestadiolaisuudessa on käynyt aika ajoin samoin kuin katolisuudessa, että ruohonjuuritason piintyneestä (väärin)käsityksestä on tehty ”totuus” ja dogmi; siis kun asian oikaisemisella olisi voinut olla seurauksena suurempi hajaantuminen kuin ehkä taktiseen totuuteen pettyneiden lähtö liikkeestä… Näin esim. kun (ääri)eksluvisismi dogmatisoitiin tai kun hoitokokousharhojen korjaus jätettiin muodolliseksi.
Viime vuosikymmeninä välttämättömyydestä eli synninpäästön sanamuodosta on tehty taas yhä tiukemmin hyve ja siihen liittyy ääneen lausutun ja välitetyn synninpäästön jopa aikaisempaa voimakkaampi (yli)korostus.
Kun vielä kymmenkunta vuotta sitten kuului asiaan, että jokaisessa hartauskirjoituksessa julistettiin syninpäästön sanat – kuten oli tehty Raattamaan ajoista lähtien, sai – ainakin kuulemani mukaan – silloinen pääsihteeri nerokkaan ”reformatorisen” ajatuksen. Että johdonmukaisuuden nimissä synninpäästön sana pitää jättää kirjoituksista pois, jotta ihmiset eivät harhautuisi uskomaan, että kirjoitetun sanan avulla on mahdollisuus tulla uskoon… No ei tätä liene ainakaan sataprosenttisesti noudatettu :)
Mielenkiintoista sitten on, että mitä kaikkea pakkausta äänellinen ewankeliumi ruohonjuuritason käsityksen mukaan kestää, niin että siinä on vielä Henki mukana; kelanauhoituksen, c-kasettinauhoituksen, digitaalisen äänenhajoituksen ja pakkauksen biteiksi ja taas ääneksi, mutta myös viittomakielen käytön ja ainakin kuulovammaisille kirjoittamalla ilmaisun tai kirjoitetusta tekstistä asian esittämisen puhesyntetisaattorin / äänisimulaattorin avulla… Mutta että Raamatusta ei voi uskoa evankeliumia suoraan. – O sancta simplicitas – kerrotaan Jan Hussin 1415 sanoneen.
TykkääTykkää
Ei apostoli Paavalikaan julistanut evankeliumia lestadiolaisuudessa vakiintuneilla synninpäästön sanoilla, mikä ei tietysti tarkoita sitä että ne olisivat ”epäraamatulliset” – vain niiden yksipuolinen ja kapea tulkinta. Sinänsähän ne ovat hyvä ja käyvä tiivistelmä evankeliumin ytimestä. Ja alunperin sanamuotoa käytettiin ennen muuta uskon vahvistamisen merkityksessä, kuten ”todista minullekkin että syntini ovat anteeksi…”, eikä silloin siis varsinaisessa absoluution merkityksessä.
”Eihän Kristus lähettänyt minua kastamaan vaan julistamaan evankeliumia…” (1.Kor.1:17)
”Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle.” (Gal. 1:11-12)
”Minä Paavali, apostoli, joka en ole saanut virkaani ihmisiltä enkä kenenkään ihmisen välityksellä vaan jonka ovat apostoliksi asettaneet Jeesus Kristus ja Isä Jumala, joka herätti hänet kuolleista…” (Gal. 1:1)
Herramme lähetyskäsky laittoi liikkeelle evankeliumin viestin välittämisen – tosin samalla auktorisoiden opetuslapsensa käyttämään tarvittaessa myös sielunhoidollista valtaa pidättää tai vapauttaa. Mutta kuten Paavalin kirjeistä käy ilmi, ensisijaista oli viestin välittäminen; siis tapahtui se sitten puhumalla, kirjoittamalla, viittomalla, kuvittamalla, symbolilla… Äänellisen evankeliumin ensisijaisuus silloin oli tietysti luonnollista ja välttämättömyys maailmassa, jossa lukutaitoisia oli pieni vähemmistö väestöstä.
Kapea tulkinta on ollut lestadiolaisen kristillisyydentulkinnan leviämistä hidastava. Lestadiolaisessa mediassa osataan esittää nykyinen lähetystyö voittoisana menestystarinana; on vaikuttavia kääntymiskokemuksia ja kuvia seuroista mustassa Afrikassa. Vapauttava avara evankeliumi on kova juttu, mutta sitten kun ajan myötä paljastuu piilo-opetussuunnitelmana ”talostelun” äärimmäinen eksklusiivisuus, niin leviäminen usein hyytyy – ja pirstoutuminen jatkuu…
Jos hyvin karkeasti arvioiden uskoa tunnustavien vanhoillislestadiolaisten määrä on edelleen alle 150 000 ihmistä koko maailmassa, niin viimeisen 50-60 vuoden aikana lestadiolaiskristittyjen lukumäärä on lisääntynyt korkeintaan 50 000 hengellä, kun taas samassa ajassa helluntailaisten määrä laveasti tulkiten on kasvanut jopa 500 miljoonalla! – Nyt en huomioi sitä avaraa, kannatettavaa ja Raamatulla perusteltua oppia, että kaikki maailman pienet lapset ovat Jumalan lapsia. Olen lämpimästi samaa mieltä.
”Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” (Matt. 11:12)
”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” (Joh. 3:8)
Vuonna 1928 esikoislestadiolaisiin liittynyt TT ja rovasti Aulis Zidbeck kääntyi vanhoillisuuteen 1980-luvun alkupuoliskolla. Niinpä hänen Raattamaata käsittelevät kirjansa ”Juhani Raattamaa eräiden Lutherin ydinnäkemysten uudistajana” ja ”Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja” muokattiin yhteistyössä SRK:n kustantamaksi teokseksi ”Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma – Juhani Raattamaa – opettaja ja sielunhoitaja” (1985). Kirja sisältää myös omaelämänkerran ”Peltoon kätkettyä aarretta etsimässä”.
Pian Zidbeck huomasi myös vanhoilliseen ”talosteluun” liittyviä ja varmaan jo esikoisuudesta tuttuja ongelmia; ulkokultaisuutta ja kaksinaismoralismia suhteessa kulttuuriin, ja jo mainitun äärieksluvisuuden.
Pertti Niukkanen ei pahastune jos lainaan hänen kommenttiaan Hulluinhuonelainen -blogiin 2017 (oli muuten Emilin vieras-blogi kirjoitus):
”Vanhan teologin viimeinen puheenvuoro ja testamentti” vuodelta 1987 jäi tosiaan Aulis Zidbeckin testamentiksi. Kirjoittaja on säilyttänyt kykynsä kriittiseen arviointiin myös uutta hengellistä kotiaan kohtaan. Hän näkee siinä kaksi kauneusvirhettä, eksklusiivisuuden ja tv-kiellon. Esipuheessaan hän kiittää Erkki Reinikaista kritiikin sietämisestä ja lieventää kauneusvirheet ”kauneuspilkuiksi”. Kirja ilmestyi Gummerruksen kustantamana. Aulis Zidbeck kuoli 1990 lähes 90-vuotiaana. Hänen testamentti-kirjansa kannattaa kyllä lukea, jos sen jostakin käsiinsä saa. (Huom. nimi esiintyy myös muodossa Zidbäck).
TykkääTykkää