JUHO SANKAMO

Viimeksi kirjoitin 1. Makkabealaiskirjan sanomasta (klikkaa tästä), nyt tarkastelu jatkuu. Raamatun Makkabealaiskirjoissa (1–2 Makk.) on keskenään isoja ja tosi mielenkiintoisia eroja. Yksi kirjojen välinen ero liittyy siihen, kuinka niissä suhtaudutaan marttyyreihin, tappamiseen ja kuolemiseen.

1. Makka­bealais­kirjassa marttyyrien kohtaloa pidetään kauhistuttavana, mutta heidän kärsimyksissään ja kuolemassaan ei nähdä mitään hyvää. Nuo onnettomat vain kuolevat. Heidän kuolemansa innoittaa makkabealaisia taistelemaan vihollisia ja vainoojia vastaan. 2. Makkabealaiskirjassa marttyyrit ovat kuitenkin suuria sankareita, joiden kuolema nähdään uhrina, joka tuo Israelille pelastuksen.

Näkökulma on ihan erilainen näissä kirjoissa. Jos 1. Makkabealaiskirjassa sankarit tappavat uskon puolesta, ja siten saavat aikaan pelastuksen Israelille, niin 2. Makkabealaiskirjassa sankarit kuolevat uskonsa puolesta, ja siten saavat aikaan pelastuksen koko kansalle. Kysymys marttyyreista on hyvin tärkeä, kun yritämme ymmärtää, mitä Jeesus Kristus uskoi ja ajatteli saavuttavansa omalla kuolemallaan.

Marttyyrien kuolemalla Jumalan viha kääntyi armoksi

Molemmissa Makkabealaiskirjoissa kerrotaan, kuinka pakanoiden vainoissa moni uskollinen israelilainen kuoli marttyyrina. 1. Makkabealaiskirjassa alussa tehdään ongelma hyvin selväksi: Viholliset eli ”kuninkaan miehet mellastivat Israelin kaupungeissa ja kohtelivat väkivaltaisesti kaikkia, jotka kiinni saivat… Naiset, jotka olivat ympärileikkauttaneet poikansa, surmattiin kuninkaan käskyn mukaan, ja pojat hirtettiin äitinsä kaulaan. Myös muut perheenjäsenet ja ympäri­leikkauksen toimittaneet surmattiin…” (1. Makk. 1:58, 60–61.)

2. Makkabealaiskirjan luvuissa 6–7 kerrotaan, kuinka vainon alla uskolliset juutalaiset kuolivat marttyyreina ennemmin kuin luopuivat uskonnostaan. Viimeisinä sanoinaan eräs nuori mies laukoo pyövelille profetaallisen viestin: ”Minä rukoilen, että Jumalan viha, joka oikeudenmukaisesti on kohdannut koko meidän kansaamme, pysähtyisi minuun ja veljiini.” (2. Makk. 7:38.) Tämä on valtavan tärkeä lause, rukous, joka kuuluu sovitusteologiaan.

Seuraavassa luvussa, 2. Makk. 8:3–5, kerrotaan, että tuon marttyyrin rukous käy toteen. Nyt pakanat ovat kyllästäneet Israelin maaperää Herran uskollisten palvelijoiden verellä. Tuo ”mur­hattujen veri huusi” Jumalalle taivaaseen. Tuo marttyyrien ”huutava veri” muutti tilanteen. Nyt pakanat eivät enää pystyneet vastustamaan makkabealaisia, ”sillä Herran viha oli kääntynyt armoksi.” (2. Makk. 8:5.)

Professori Daniel R. Schwartz korostaa, että tämä muutos – Herran viha kääntyi armoksi – johtui juuri marttyyrien verestä. Kun taas katsomme 1. Makkabealaiskirjaa, niin tilanne on aivan erilainen. Nyt, niin kuin Schwartz huomauttaa, marttyyrien kuolemalla ei mainita olevan mitään myönteistä merkitystä, vaan taistelu käydään makkabealaisten miekoilla, eikä siis marttyyrien verellä. Jakeessa 1. Makk. 1:64 todetaan, että ”Israelin yllä oli raskas viha.” Tämä viha poistui, kun makkabealaiset taistelivat: Juudas Makkabealainen ”kulki Juudeassa kaupungista kaupunkiin, puhdisti ne juma­lat­to­mista ja käänsi Jumalan vihan kansan yltä.” (1. Makk. 3:8.) Kontrasti on silmiinpistävä: 1. Makka­bea­laiskirjassa viha siirtyy Israelin yltä, kun makkabealaiset taistelevat. 2. Makka­bea­lais­kirjassa Jumalan viha vaihtuu armoksi, kun marttyyrit ovat kärsineet tarpeeksi. (Schwartz, R. Daniel. 2. Maccabees, Commentaries on Early Jewish Literature. Berlin. 2008, s. 317.)

Makkabealaiset ja Jeesuksen kuolema

Varhaisessa juutalaisuudessa näemme, kuinka ymmärrys ja usko marttyyrien merkityksestä kasvoi ja syveni ajan myötä. Esimerkiksi Raamatun ulkopuolella on juutalainen kirjoitus nimeltään Mooseksen testamentti. Se on kirjoitettu todennäköisesti joskus 1. vuosisadan aikana. Teoksessa marttyyrien kuolema liittyy vahvasti pelastuksen saapumiseen. Uskolliset Herran palvelijat ajattelevat näin: Jos me olemme uskollisia ja ”kuolemme, niin meidän veremme kostetaan Herran edessä. Ja silloin Hänen valtakunta paljastuu koko hänen valtakunnassaan. Ja silloin Saatana häviää. Ja silloin murhe katoaa hänen kanssaan…” (T. Moos. 9:7–10:1.)

Samantyyppinen ajatuksen juoksu löytyy myös 4. Makkabealaiskirjasta, joka sekin on varhainen juutalainen kirjoitus, joka ei kuulu Raamatun kirjojen joukkoon. Tässä 4. Makkabealaiskirjassa kerrotaan, kuinka makkabealaismarttyyrit näkivät oman kuolemansa merkityksen. Yksi marttyyri rukoilee juuri ennen kuolemaansa näin: ”Ole armollinen kansallesi ja tyydy rankaisemaan sen puolesta meitä. Ota vereni vastaan kansasi puhdistusuhrina, ota minun henkeni kansasi lunnaiksi!” (4. Makk. 6:28–29.) Tässä 4. Makkabealaiskirjassa sanotaan makkabealaismarttyyrien merki­tyk­sestä näin:

heidän ansiostaan viholliset eivät kyenneet pitämään kansaamme vallassaan vaan tyranni sai rangaistuksensa ja isänmaamme puhdistui. Voi sanoa, että heistä tuli kansamme syntien lunnaat. Näiden hurskaiden verellä ja heidän kuolemansa tuomalla sovituksella jumalallinen kaitselmus pelasti kovia kokeneen Israelin. (4. Makk. 17:20–22.)

Todennäköisesti Jeesus näki oman kuolemansa tämäntyyppisten marttyyrikertomusten valossa. Hän – Herran palvelija, Messias ja Ihmisen Poika – antoi henkensä lunnaiksi monien puolesta. (Mark. 10:45.) Hänen uhrikuolemansa toisi täydellisen syntien sovituksen ja anteeksiannon. Hän vaihtaisi kuolemallaan Jumalan vihan armoksi.

2. Makkabealaiskirjassa kerrotaan myös uskonsankareiden, marttyyrien, ylösnousemustoivosta. On syytä ymmärtää, että usko ruumiin ylösnousemukseen kuoleman jälkeen, kehittyi hiljalleen. Luvussa 2. Makk. 7 kuulemme, kuinka nuoret marttyyrit haastavat teloittajaansa: ”Hyvä näin, että kuollessani ihmisten tappamana voin luottaa siihen, että Jumala herättää minut kuolleista. Sinulla ei tule olamaan ylösnousemusta eikä uutta elämää.” (2. Makk. 7:14.) ”Henkitoreissaan (yksi pojista) sanoi: ”Sinä pahuuden kätyri! Tämän elämän sinä meiltä riistät, mutta koko maailman kuningas herättää meidät uuteen, ikuiseen elämään, koska me kuolemme hänen lakiensa tähden.” (7:9.) Tämä 2. Makkabealaiskirja näyttää meille, kuinka usko kuolemanjälkeiseen elämään ja ylösnousemukseen kirkastuu. Myös muuallakin VT:ssa puhutaan kuolleiden ylösnousemuksesta (Hes. 37:1-14, Dan. 12:2; Jes. 26:19), mutta 2. Makkabealaiskirjassa tuo uskomus tulee vahvasti ja konkreettisesti esille. Ylösnousemususkon raamatulliset juuret löytyvät siis VT:sta, mutta UT:ssa ne kasvavat ja kantavat kunnolla hedelmää. Kristinuskossa uskotaan vahvasti ruumiin ylösnousemukseen. Se on dogmi. Pelastuksemme riippuu Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. Kristus totisesti nousi kuolleista!

Jesaja, Jeesus ja kristityn voitonvarmuus

Tietysti Jeesukselle erityisesti Jesajan kirja oli valtavan tärkeä. Hän samaistui Herran palvelijaan, joka antoi henkensä lunnaiksi monien puolesta. Jeesus puhui kolme kertaa selvästi kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, joka koittaisi Jerusalemissa. (Matt. 16:21; 17:22–23; 20:17–19.) Näissä niin kutsutuissa Passio-ennustuksissaan Jeesus nojautuu juuri Jesajan kirjan kuuluisaan profetiaan Herran palvelijan missiosta:

Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijänsä edessä, ei hänkään suutansa avannut. Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti? Hänet syöstiin pois elävien maasta, hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden… Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. (Jes. 53: –8, 10.)

Palataan Raamatun Makkabealaiskirjoihin (1–2 Makk.). Nämä kirjat auttavat meitä ymmärtämään pelastushistorian jatkuvuutta. Jesajan profetia Herran palvelijasta (Jes. 53) innosti varmasti makka­bealais­marttyyreita ja muitakin marttyyreita. Jeesus istuu tähän jatkumoon varsin uskottavasti. Hän ei tosin ole yksi marttyyri muiden joukossa – hän on todellinen Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin. (Jos haluat lukea lisää ihmisen sovituskuoleman taustahistoriasta, katso tämä blogini.)

Paavi Fransiscus kirjoittaa kiertokirjeessään, Evangelii Gaudium 85, että emme saa vaipua epätoivoon ja pessimismiin. Jos maailmassa kohtaamme vihaa, pilkkaa ja vainoa, niin meillä on kuitenkin aivan selvä voitto Kristuksessa. Tämän voitonvarmuuden vuoksi jaksamme taistella. Näin paavi kirjoittaa:

Ei kukaan voi lähteä taisteluun, ellei täysin luota voittavansa. Jos aloittaa vailla luottamusta, on jo hävinnyt puolet taistelusta ja hautaa talenttinsa. Vaikka olemmekin tuskallisen tietoisia heikkouksistamme, on mentävä eteenpäin antamatta periksi ja muistettava Herran sanat Paavalille: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa” (2. Kor. 12:9). Kristillinen voitto on aina risti, mutta tuo risti on aina samalla voitonlippu, jota kannetaan taistelevassa hellyydessä pahan hyökkäyksiä vastaan.