JUHO SANKAMO

Kristinuskon ytimessä on usko siihen, että ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi” – niin kuin on kirjoitettu. (1. Kor. 15:3.) Jos tämän uskon juuret ulottuvat Vanhan testamentin kirjoituksiin, kuten Paavali antaa ymmärtää, tulee kysyä, mihin kirjoituksiin hän viittaa. Itse asiassa jo Jeesus sanoo, että hänen oma kuolemansa ja ylösnousemuksensa tapahtui juuri niin kuin oli ennalta tiedetty Mooseksen laissa, profeetoissa ja kirjoituksissa eli koko Vanhassa testamentissa.

Olen viime aikoina syventynyt tähän kysymykseen. Aiheen tiimoilta on mielenkiintoisesti kirjoittanut mm. tohtori Daniel Frankel. Hän argumentoi aika vakuuttavasti, että 5. Mooseksen kirjasta löytyy traditio, jonka mukaan Mooses nimenomaan nähdään kansansa syntien sovittajana. (Frankel, 2014, ”The Death of Moses as a Sacrifice of Atonement for the Sins of Israel: A Hidden Biblical Tradition” – The Actuality of Sacrifice. Past and Present. Brill.)

Usein ajatellaan, että käsitys vanhurskaasta ihmisestä, joka kuolee toisten syntien puolesta, on juuri kristillinen erikoisuus, kristillisen pelastustalouden ainutlaatuinen helmi. Moni ajattelee, että tällainen uskomus on vieras Vanhalle testamentille ja varhaiselle juutalaisuudelle. Asia ei kuitenkaan ole niin. Viides Mooseksen kirja, Toora, on juutalaisuuden pyhin kirja. Ja jos väitetään, että nimenomaan sieltä voisi löytyä esikuva syntejä sovittavasta Herran palvelijasta, niin se on jo jotain.

Mooses jää pois elävien maasta

Mooseksen kirjoista löytyy pohdintaa siitä, miksi Mooses ei saanut astua luvattuun maahan. Luvussa 4. Moos. 20 sanotaan, että syy oli siinä, että Mooses oli ollut uskoton. Toisaalta 5. Mooseksen kirjasta luvuissa 1, 3 ja 4 löytyy toisenlainen traditio, toisenlainen selitys. Siellä sanotaan, että Mooses ei päässyt luvattuun maahan koska Jumala rankaisi Moosesta Israelin syntien vuoksi. Ja synniksi määritellään erityisesti kultaisen sonnin ympärillä hihhulointi. Tiedämme, että Mooses ei syyllistynyt tuohon syntiin. Hänhän oli juuri silloin Herran vuorella, syvässä rukouksessa, vastaanottamassa pyhää Lakia. Katsotaan noihin kyseisiin jakeisiin:

”Herra vihastui teidän vuoksenne myös minuun ja sanoi: ’Sinäkään et pääse siihen maahan…’” (5. Moos. 1:37.)

Sallithan minun mennä joen yli, että saan nähdä sen hyvän maan, joka on Jordanin tuolla puolen, tuon kauniin vuoriston ja Libanonin rinteet.’ Mutta Herra oli vihastunut minuun teidän vuoksenne eikä kuunnellut minua. Hän sanoi minulle: ’Riittää jo! Älä enää puhu tästä minulle! Nouse Pisgan huipulle ja katso länteen, pohjoiseen, etelään ja itään. Katsele tarkkaan kaikkea, sillä sinä et saa mennä Jordanin yli. Anna Joosualle ohjeet, rohkaise ja vahvista häntä. Hän johtaa tämän kansan Jordanin yli ja antaa sille omaksi sen maan, jonka sinä vuorelta näet.’” (5. Moos. 3:25–28.)

Jakeissa 5. Moos. 4:15–19 varoitetaan epäjumalanpalveluksesta, josta rangaistuksena on kuolema ja luvatun maan menettäminen. Näihin synteihin autiomaavaelluksella oleva kansa, Israel, oli syyllistynyt. Mooses, taas, ei ollut syyllistynyt näihin synteihin. Mutta, mitä luemmekaan, kuka saa kärsiä rangaistuksen:

Mutta Herra vihastui minuun teidän vuoksenne ja vannoi, etten minä saa kulkea Jordanin yli enkä pääse siihen hyvään maahan, jonka Herra, teidän Jumalanne, antaa teidän omaksenne, vaan että minun on kuoltavat Jordanin tällä puolen. Mutta te saatte kulkea Jordanvirran yli ja ottaa haltuunne tuon hyvän maan. (5. Moos. 4:21–22.)

Frankel kirjoittaa, että uskomus, jonka mukaan vanhurskas ihminen saattaisi kärsiä ja kuolla toisten syntien vuoksi, ja niin sovittaa heidän syntinsä, ei ole kristillinen keksintö. Tämä uskomus on, näin Frankel toteaa, juurtunut hepreankieliseen Raamattuun.

Katsotaan vielä teologista syytä Mooseksen kuolemantuomioon. Jakeessa 5. Moos. 1:37 käytetään sanaa biglakhem = heidän kanssaan. Eli Mooses joutuisi kuolemaan kansan kanssa – heidän kanssaan. Jakeissa 5. Moos. 3:26 ja 4:21 Mooseksen kuolemantuomio esitetään kuitenkin eri tavalla. Jakeen 5. Moos. 3:26 mukaan Mooses kuolisi ”teidän vuoksenne” – lemankhem. Tällä heprealaisella sanalla ilmaistaan motiivia, syytä ja tavoitetta. Eli Mooses kuolisi, ja siitä koituisi jotain hyvää kansalle. Myös jakeessa 5. Moos. 4:21 vahvistuu tämä tulkinta. Tässä kohtaa käytetään sanaa al divreykhem, jolla viitataan niin ikään päämäärään ja tavoitteeseen eli kansan etuun. Eli koko kansa oli tuomittu kuolemaan, mutta nyt Jumala vihastuu ja tuomitsee Mooseksen kansan puolesta. Tähän liittyen sopii Psalmi 79:9, jossa esiintyy nuo kaksi tarkoitusta ilmaisevaa sanaa: ”Auta meitä, Jumala, pelastajamme, nimesi ja kunniasi tähden (al devar)! Pelasta meidät ja anna syntimme anteeksi oman nimesi tähden (le-maan)!” (Frankel, 2014, 58–59.)

Jo syntiinlankeemuskertomuksesta käy ilmi, mikä on synnin seuraus: maastakarkoitus ja kuolema. Nyt, Israelin kansallisen syntiinlankeemuksen seurauksena, joka tapahtui kultaisen vasikan luona, Mooses, viattomana miehenä, jää luvatun maan ulkopuolelle, kuoleman omaksi. Tässä kohtaa on hyvä asettaa rinnakkain Mooses ja Jesajan kirjan Herran kärsivä palvelija (Jes. 53). Näissä hahmoissa on nimittäin paljon samoja piirteitä. (Frankel, 2014, 57; Pitre, Jesus and the Last Supper, 2015, 60–62, Gerhard von Rad, Old Testament Theology, Vol. II, 1965, 260-262; Mowinckel, He That Cometh, 1956, 232.)

Herran kärsivä palvelija

Kristityt ovat aina nähneet Herran kärsivän palvelijan, Jes. 53, erittäin tärkeänä esikuvana ja profetiana Kristuksesta, joka tapetaan meidän syntiemme puolesta. Nyt kun pohdimme maattoman Mooseksen kohtaloa, Jes. 53:8 kuulostaa varsin osuvalta: ”Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti? Hänet syöstiin pois elävien maasta, hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden.”  

Vähän niin kuin Mooses, Herran palvelija ”syöstiin pois elävien maasta” – pois luvatusta maasta, pois paratiisista. Ajatuksena oli juuri se, että koska hän kantoi syntitaakan, hän ei saisi olla pyhällä maalla. Syynä oli se, että verisyntien kanssa hän saastuttaisi maan.

Frankel huomauttaa, että traditio syntejä sovittavasta ihmisestä löytyy myös luvusta 4. Moos. 35. Tässä luvussa puhutaan turvakaupungeista. Israelissa oli laki, jonka mukaan vahingossa kuolemantuottamukseen syyllistynyt ihminen saattoi paeta turvakaupunkiin. Siellä syyllinen olisi turvassa verikostolta. Yllättäen, syyllinen vapautuisi rangaistuksesta, ja saisi poistua turvakaupungista, kun ”ylipappi on kuollut”. Jakeessa 4. Moos. 35:25 tämä ilmaistaan näin:

Kansan tulee suojella surmaajaa verikostoa vaativalta sukulaiselta ja viedä hänet takaisin siihen turvakaupunkiin, johon hän alun perin oli paennut. Siellä hänen on asuttava pyhällä öljyllä virkaansa voidellun ylipapin kuolemaan saakka.

Frankelin mukaan tämä ylipapin kuolema tulee nähdä juuri sovitusuhrin valossa – kun ylipappi kuolisi, hänen kuolemallaan olisi syntejä sovittava merkitys. Tämän seurauksena syyllinen saisi palata kotikunnilleen – omille heimomailleen luvatulle maalle. (4. Moos. 35:32–33.) Eli, verrannollisesti, kyse oli samasta logiikasta, kuin Mooseksen tapauksessa. Mooses kuolisi, jotta syntinen kansa saisi anteeksi ja saisi astua luvattuun maahan – ylipappi kuolisi, ja syyllinen saisi anteeksi ja saisi astua omalle luvatulle maalleen. (Frankel, 2014, 58.)

Nämä VT:n ytimestä, Mooseksen laista, löytyvät traditiot, joiden mukaan ihmisen kuolemalla voisi olla syntejä sovittava merkitys, ovat todella tärkeitä. Näiden juurien päälle itää Vanhurskas verso, joka antoi henkensä lunastaakseen monet vapaiksi. Näistä uskomuksista tuli valtavan keskeisiä kristinuskossa. Toisaalta ne elivät myös juutalaisuudessa. Rabbi Amin nimissä opetettiin näin:

Miksi Mirjamin kuolema ja punaisesta hiehosta kertova jakso asetettiin vastakkain? Opettaakseen meille, että aivan niin kuin punainen hieho toi sovituksen, niin myös vanhurskaan kuolema tuo sovituksen. (BT MQ 28a; Frankel, 2014, 66.)

Makkabealaiskirjoissa kerrotaan, kuinka hurskaat marttyyrit uskovat, että kuolemallaan he sovittaisivat syntejä ja saisivat Jumalan tuomion siirtymään pois Israelin yltä (2. Makk. 7:36-38; 4 Makk. 6:28-29; 17:21-22). Siitä huolimatta, että tällainen traditio löytyy VT:stä ja muinaisesta juutalaisuudesta, on selvää, että sitä myös epäillään ja vastustetaan. Kysyttiin: Eikö vanhurskaan kuolema syntisten puolesta tunnu epäoikeudenmukaiselta? Eikö ihmisten tulisi olla vastuussa vain omista synneistään? (vrt. Hes. 18.) Nämä ovat niitä kysymyksiä, joita VT:ssa käsitellään, puolesta ja vastaan.

Heti kultaisen vasikan palvonnan jälkeen kerrotaan, kuinka Mooses kipusi vuorelle Herran luo. (2. Moos. 32:30–35.) Mooses ajatteli näin: ”Minä nousen nyt vuorelle Herran luo. Ehkä voin sovittaa teidän syntinne.” Siinä on raskaan sarjan sovitusteologiaa.

Mitä Mooses ajatteli? Hän esittää Jumalalle vetoomuksen: ”Voi, Herra! Tämä kansa on tehnyt suuren synnin! He ovat tehneet itselleen jumalan kullasta. Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi.” Jumala ei tässä tilanteessa hyväksynyt Mooseksen tarjousta. Mutta ilmeisesti Mooses tässä kohtaa juuri esitti, että hän tarjoutuisi antamaan oman henkensä kansansa puolesta – se olisi tuo sovitusuhri. Tässä ollaan keskellä synnin, tuomion ja sovituksen problematiikkaa.

Lopulta, Jesajan kirjan profetiassa, ”Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan.” (Jes. 53:10.)

Miten tämä meihin liittyy?

Uskon, että meille kristityille on hyväksi ymmärtää, että uskollamme on juuret. Uskonkäsityksemme ei ole yhtäkkiä syntynyt tyhjästä. Käsitykset sovituksesta ovat kirkastuneet ja jäsentyneet pitkän pohdinnan aikana, halki koko pelastushistorian. Voidaan varmasti sanoa, että Raamatun kirjoitukset ovat syntyneet Jumalan ja ihmisen vuoropuhelussa, dialogissa, vuosituhansien aikana.

Minusta on hienoa, että viime aikoina monet juutalaiset tutkijat, kuten David Frankel ja Daniel Boyarin (Boyarin, The Jewish Gospels. The Story of the Jewish Christ, 2012), ovat korostaneet kristinuskon juutalaisia juuria. Tähän liittyy aivan erityisesti käsitys vanhurskaasta Herran palvelijasta, joka kuolee kansansa syntien puolesta. Katolisuudessa krusifiksi on merkittävin symboli. Kristus antoi henkensä meidän puolestamme. Tämän vuoksi Mooses esikuvana syntejä sovittavasta pelastajasta tukee ja syventää meidän uskoamme.

Katolisessa uskossa korostetaan myös, että me olemme jäseniä Kristuksen ruumiissa. Meidän uhrauksemme voidaan rukouksessa yhdistää Kristuksen täydelliseen uhriin. (ks. esim. Kol. 1:24.) Näin meidänkin kärsimyksellä voi olla siunaava ja pelastava merkitys, kun olemme jäseniä Kristuksen ruumiissa. Tämän tematiikan selvittäminen on jo ihan toisen blogin aihe. Tosin tämä on hyvin tärkeä aihe: mekin voimme olla Herran palvelijoita, myös niitä kärsiviä Herran palvelijoita. Elämällämme, teoillamme, ja myös kärsimyksellämme, on tarkoitus ja merkitys, kun elämme Kristuksen yhteydessä.

P.S. Katolisella puolella kristinuskon juutalaisista juurista on varmasti eniten kirjoittanut tutkija Brant Pitre. Hän on Uuden testamentin tutkija, ja toivottavasti hänen kirjansa, Jesus and the Jewish Roots of the Eucharist, saadaan jossain vaiheessa käännettyä suomeksi.