EMIL ANTON

Huomenna alkaa kristittyjen ykseyden rukousviikko (18.–25. tammikuuta) ja sen kunniaksi jatkan sarjaani suomalaisen kristillisyyden ja herätysliikkeiden suurnimistä sekä samalla myös lestadiolaisuuden historiasta. Käsittelyyn tulee nimittäin teologian ja filosofian tohtori Uuras Saarnivaara (1908–1998), josta Suomen teologinen instituutti julkaisi vuonna 2008 korkeatasoisen artikkelikokoelman otsikolla Uuras Saarnivaara – herätysteologi (Iustitia 24).

Kuten Ari Auranen esipuheessaan tähän teokseen toteaa, Saarnivaaran aktiivinen julkinen toiminta kesti häkellyttävästi lähes 70 vuotta, vuodesta 1930 aina 1990-luvun puoliväliin. Saarnivaara vaikutti laajasti usealla rintamalla Suomen herätysliikekentällä. Uusi Tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela toteaa Saarnivaaran olevan yksi ”Kansanlähetyksen teologisista isistä”. Lisäksi Saarnivaara vaikutti vanhoillislestadiolaisuudessa, Rauhan Sanassa ja Kansan Raamattuseurassa. Suomen lisäksi hän vaikutti rapakon takana USA:ssa. Akateemisessa tutkimuksessa hän jätti jäljen niin Luther-tutkimukseen kuin lestadiolaisuudenkin tutkimukseen.

Tämän lisäksi hänet tunnetaan kreationismin ja Raamatun virheettömyyden puolustajana (Voiko Raamattuun luottaa?) sekä ekumeenisen liikkeen, erityisesti Kirkkojen maailmanneuvoston kriitikkona (ks. Saarnivaaran suomentama David Hedegårdin Kohti suurta Baabelia). Leif Nummela toteaa kuitenkin, että Saarnivaara kannatti lämpimästi kaikkien uskovien ihmisten ”sydänten ekumeniikkaa”. Saarnivaara harjoitti myös loppuun asti kurinalaista hartauselämää: ”Vielä muutama tunti ennen kuolemaansa hän tapansa mukaan hiljentyi Jumalan sanan ja rukouksen merkeissä.”

Uuras Saarnivaaran isä oli Puumalan rovasti Emil Saarnivaara – näin kaimana on pakko todeta, että on aika mielenkiintoista, että sekä Uuras Saarnivaaran että Urho Muroman isä oli Emil-niminen pappi! Urho Muroman herätyskristillisestä julistuksesta Saarnivaara imikin vaikutteita nuorena ylioppilaana. Hän lähti opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon ja sai lisää vaikutteita dogmatiikan professori Antti J. Pietilältä. Pietilän kanssa käyty sielunhoidollinen keskustelu merkitsi Saarnivaaralle käännekohtaa: ”Jumalan armo kirkastui minulle. . . Paluumatkallani hänen luotaan armo avautui minulle ja ymmärsin, että Jeesuksen uhrin ja veren kautta on armo ja anteeksiantamus.”

Pietilän teologiassa oli jonkin verran lestadiolaisvaikutteita, mikä saattoi vaikuttaa Saarnivaaran avoimuuteen lestadiolaisuutta kohtaan. Hän kohtasi lestadiolaisuuden Väinö Havaksen persoonan kautta vuonna 1934, jolloin jo papiksi vihityllä Saarnivaaralla oli ”sisäinen tarve saada ripittäytyä”. Tuolloin Havas ”julisti minulle synninpäästön Jeesuksen nimessä ja veressä. Kun samana iltana kerroin asiasta vaimolleni, hänkin halusi saada syntinsä anteeksi, ja niin sain julistaa hänelle saman siunauksen kuin olin vasta itse saanut. Vaikka kysymys olikin vain omasta sielunhoidollisesta tarpeestani, tapaus johti minut yhteyteen lestadiolaisen liikkeen kanssa.”

Saarnivaara lestadiolaisuuden tutkijana

Kun Saarnivaara muutti Suomi-opiston opettajaksi Michiganin Hancockiin vuonna 1939, hän kohtasi siellä jakautuneen apostolis-luterilaisuuden (joksi lestadiolaisuutta siellä kutsuttiin). Ensin Saarnivaara toimi vanhoillisten eli heidemanilaisten piirissä, mutta jossain vaiheessa tiukan eksklusivistinen heidemanilaisuus alkoi vaikuttaa liian ahtaalta ja eristäytyvältä. Saarnivaara halusi perehtyä jakautuneen lestadiolaisuuden historiaan myös tutkijan näkökulmasta.

Vuonna 1946 syntyi kirjanen Mikä on totuus Amerikan lestadiolaisesta kristillisyydestä? Seuraavana vuonna ilmestyi Amerikan lestadiolaisuuden eli apostolis-luterilaisuuden historia. Vuonna 1950 ilmestyi vielä kolmas tutkimus Vanhoillisuuden hajaantumisen historiaa Amerikassa ja Suomessa. Saarnivaara esitti, että eriseuran syypäitä olivatkin heidemanilaiset, eikä Rauhan Sanan ryhmän ulos heittäminen ollut perusteltua.

Saarnivaaran tutkimukset aiheuttivat lestadiolaispiireissä melkoisen kohun. Vanhoillislestadiolainen Paavo Viljanen kirjoitti ystävälleen O.H. Jussilalle, että ”käsikirjoitus jätti minuun kumman ja ristiriitaisen vaikutelman. Minulla on ollut tähän asti kokonaan päinvastainen käsitys asioista. Jos [Saarnivaara] on löytänyt totuuden, me olemme olleet täysin harhassa ja tehneet kohtalokkaita tekoja tämän johdosta.”

Saarnivaara liittyi apostolis-luterilaiseen kirkkokuntaan vuonna 1946 eikä sen jälkeen enää lukeutunut Heidemanin ryhmään eikä vanhoillislestadiolaisuuteen. Suomessa hän löysi uuden kodin Rauhan Sanasta, jota hän piti avarampana, aidompana ja alkuperäisempänä ”raattamaalais-vanhoillisuutena”, jossa ei ollut eksklusiivista seurakuntaoppia. Saarnivaara siteerasi usein Juhani Raattamaan ”ekumeenista” julistusta:

Vieläpä toivokaamme, että kaikki herätykset viimein yhdistyvät, sekä valtakirkosta erkaantuneet, että uudestikastajat, metodistit, Hedbergit, vieläpä maailman joukosta erkaantuneet Kirkon yhteydessä olevaiset elävät kristityt. Että kaikki rakastaisit keskenänsä, nimitettäköön millä nimellä tahansa, että kuin kaikissa vakoissa on yhdenkaltainen hapatus, niin sotkekoon leipojat yhdeksi taikinaksi. Herran sanan jälkeen olen näitä esitellyt.

Saarnivaara Luther-tutkijana: pyhyys ja vanhurskaus

Luther-tutkimuksessa Saarnivaaran merkittävin kontribuutio oli Lutherin kuuluisan tornikokemuksen ajoittaminen uudelleen vasta vuoteen 1518, kun aiemmat tutkijat olivat ajoittaneet sen jo vuoteen 1512 (Lutherin teesithän julkaistiin 1517). Saarnivaara erotteli evankeliumin kirkastumisen Lutherin elämässä augustinolaisisä Staupitzin välityksellä vuonna 1512 ja varsinaisen reformatorisen löydön eli vanhurskauttamisopin kirkastumisen vuonna 1518. Myöhemmin monet tutkijat ovat seuranneet Saarnivaaran ajoitusta, joka on myös Lutherin oma ajoitus.

Ajoituksella on väliä, sillä se kategorisoi Lutherin teokset vuosilta 1513–1517 edelleen ns. augustinolais-katoliseen kauteen kuuluvaksi, kun taas moni Luther-tutkimus tukeutuu juuri tämän aikakauden kirjoituksiin Lutherin omimman ajattelun lähteinä. Saarnivaaran mukaan Luther tajusi vuonna 1518, ettei vanhurskauttaminen ole ihmisessä tapahtuva vähittäinen prosessi vaan Kristuksen sovitustyön lahjoittamista ihmiselle hyväksilukemisen eli imputaation kautta. Muutos ihmisessä on sitten tämän vanhurskauttamisen seurausta.

Samoin kuin lestadiolaisuuden historiasta, myös Lutherin tiestä syntisestä vanhurskauteen Saarnivaara kirjoitti kokonaisen trilogian. Mielenkiintoinen on Saarnivaaran panos pyhitysteologiaan, joka jää luterilaisuudessa usein varjoon. Saarnivaaran mukaan pyhitys ei jää Lutherilla vain ”salatuksi asiaksi”, vaan se on myös ”edistyvää ja käytännön elämässä vaikuttavaa todellisuutta”. Kun lundilainen Luther-tutkimus väitti, että ihminen on vain kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, Saarnivaara painotti, että pyhityksen näkökulmasta ihminen on osittain syntinen ja osittain vanhurskas. Pyhitys ei ollut vain synnin ja vanhurskauden tunnossa kasvamista vaan myös olemuksellista, habituaalista uudistumista.

Saarnivaara ei myöskään ajatellut, että vanhurskauttaminen olisi pelkästään ihmisen ulkopuolella tapahtuva tuomiotoimi, vaan vanhurskauttava usko saa aikaan ”persoonallisen yhteyden uskovan ja Kristuksen välille” niin, että ”Kristus asuu hänen sydämessään” (Jussi Koivisto: ”Uuras Saarnivaara Luther-tutkijana”). Tämä tuo Saarnivaaran mukavan lähelle myöhempää suomalaista Luther-tutkimusta ja vuosi Saarnivaaran kuoleman jälkeen allekirjoitettua katolis-luterilaista Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista.

Saarnivaara teologina ja ihmisenä

Uuras Saarnivaarasta on tehty jo kaksi väitöskirjaa, Ari Aurasen elämäkerrallinen tutkimus Lestadiolais-uuspietistinen konservatiiviteologi – Uuras Saarnivaaran elämä ja toiminta vuoteen 1966 ja Matti Väisäsen teologinen tutkimus Vedesta vai Hengestä? Uuras Saarnivaaran kasteteologia (2007). Ari Aurasen mukaan Saarnivaara oli Osmo Tiililän tavoin ”yksinäinen profeetta”, joka ei ollut valmis teologisiin kompromisseihin, vaikka se sitten merkitsikin toistuvia myrskyjä ja valtavirtateologien silmissä ”outoon valoon” joutumista.

Omassa väitöskirjassaan Matti Väisänen jakaa Saarnivaaran kasteteologisen kehityksen kolmeen vaiheeseen. Väisäsen mukaan noin 10 vuotta kestäneellä ensimmäisellä kaudellaan Saarnivaara omaksui lähinnä Antti J. Pietilän välityksellä ”beckiläis-württembergiläisen reformoidun teologian sävyttämän pietismin”, joka kielsi uudestisyntymisen, Pyhän Hengen ja uskon saamisen kasteessa. Taas noin 10 vuotta kestäneellä toisella kaudellaan Saarnivaara edusti luterilaista käsitystä, tosin ”hallelaisen pietismin opettaman kahden uudestisyntymisen mukaisesti”.

Lopuksi lähes 50 vuotta kestäneellä kolmannella kaudellaan Saarnivaara edusti reformoidun angloamerikkalaisen revivalismin sävyttämää ratkaisukristillisyyttä, missä jälleen torjutaan uudestisyntyminen ja pelastus kasteessa. Väitöskirjan vastaväittäjä Eero Huovinen on arviossaan problematisoinut Väisäsen analyysia. Kenties myönnytyksenä Huoviselle Väisänen toteaa Iustitia-artikkelissaan, että yhteisenä nimittäjänä Saarnivaaran kastekäsityksessä voitaneen pitää lestadiolaisuutta, jossa ”saarnatun sanan asema korostuu varsinaisten armonvälineiden kustannuksella”.

Saarnivaaran vaikutus teologina on ollut Suomessa merkittävä erityisesti viidesläisissä piireissä. Esimerkiksi TT Eero Junkkaala on kertonut ammentaneensa nuorena kreationismia ja raamattufundamentalismia Saarnivaaralta (ja sittemmin luopuneensa siitä). Heikki Räisäselle Saarnivaara oli yksi keskeisimmistä kritiikin kohteista klassikkokirjassa Miten ymmärrän Raamattua oikein? Seppo Teinonen puolestaan joutui oikomaan Saarnivaaran käsityksiä ekumeenisesta liikkeestä Vartija-lehdessä käydyssä debatissa. Raine Haikarainen kirjoittaa teoksessaan Mystinen maestro, että Teinonen ”osoitti keskustelukumppanilleen tämän paikan” ja ”suositteli tohtorille kotiläksyjen parempaa tekemistä”.  

Laiska Saarnivaara ei kuitenkaan ollut, päinvastoin. Kuten hänen tyttärensä sanoo, nomen est omen piti Saarnivaaran kohdalla paikkansa. Uuras uurasti kuin hullu ja naputteli kirjoituskonettaan joka paikassa, vaikka auton takapenkillä. ”Jopa Niilo ja Päivi Räsäsen hääseuroissa hän vamisteli seuraavaa kirjaansa,” Matti Väisänen tietää kirjoittaa.

Tietokoneisiin Saarnivaara pääsi tutustumaan vasta elämänsä loppupuolella. Tekstinkäsittely oli siis Saarnivaaralle aivan konkreettista leikkaamista ja liimaamista. Siihen nähden on hurjaa, kuinka tuottelias hän oli: hän julkaisi noin 60 kirjaa kirkkohistorian, eksegetiikan, käytännöllisen teologian, ekumeniikan, dogmatiikan, eskatologian ja kreationismin aloilta, minkä lisäksi hän kirjoitti noin 500 artikkelia ja lehtikirjoitusta yli 40 julkaisuun. Hänen tekstejään on käännetty norjaksi, englanniksi, saksaksi, espanjaksi, viroksi, latviaksi, liettuaksi, unkariksi, venäjäksi ja japaniksi!

Kun Saarnivaara toimi 1950-luvulla Sana-lehden päätoimittajana, hän kirjoitti kirjan Luther ja Lund, jossa hän ampui alas peitenimillä varustamansa teologisen tiedekunnan opettajat yksi toisensa jälkeen (Eino I Suuri, Kassu Ollinen, jne.). Tiedekunta järjesti tämän johdosta keskustelutilaisuuden. Eino J. Honkanen (Eino I Suuri) kertoi Matti Väisäselle, kuinka professorit ”kasvot punaisena käyttivät kirpeitä puheenvuoroja Saarnivaaraa vastaan. Saarnivaara vastasi kaikkiin puheenvuoroihin lainkaan kiihtymättä lauhkeasti kuin lammas, mutta asiasta piiruakaan tinkimättä”. Tilaisuuden jälkeen Olavi Castren (Kassu Ollinen) sanoi kollegalleen: ”Minun täytyy tunnustaa, että me olimme tekemisissä pyhitetyn miehen kanssa.”