Kaikki synnit 1: Onnistunutta lestadiolaisuuden kuvausta?

JOONA KORTENIEMI

12622-1-cover-fi-1552991282.jpg
Kaikki synnit-juliste. Kuva: Wikipedia

Mika Ronkaisen ohjaama ja Merja Aakon käsikirjoittama rikosdraamasarja Kaikki synnit (2019) on niittänyt suosiota ulkomaita myöten. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi on ollut yleisön suosikki Elisa Viihde – suoratoistopalvelussa sekä Yle Areenassa. Göteborgin elokuvajuhlilla se voitti palkinnon parhaasta TV-draaman käsikirjoituksesta tammikuussa 2019. Sarja ja sen näyttelijät ovat sijoittuneet hyvin myös monissa muissa elokuvakilpailuissa. Sen ensimmäinen kausi on myyty jo yli 30 maahan.

Lestadiolaisuustutkijana haluan olla perillä siitä, millaisin silmin liikettä katsotaan. Niinpä eräänä torstaipäivänä katsoimme blogikollega Emilin kanssa sarjan ensimmäisen kauden putkeen, toki koronaturvallisesti kumpikin omassa kodissamme. Kokemus herätti ajatuksia. Sarja antaa mielestäni hyvän kurkistusikkunan nykykulttuurin ajatuksiin moraalista, arvoista ja hengellisyydestä. Hyvässä ja pahassa.

Juoni

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia! Sarjan ensimmäinen kausi sijoittuu nykypäivään. Helsinkiläiset poliisit Lauri (Johannes Holopainen) ja Sanna (Maria Sid) lähetetään Varjakkaan tutkimaan lestadiolaismiesten murhia. Kyseessä on fiktiivinen paikkakunta Keski- tai Pohjois-Pohjanmaalla. Jotain samantyyppistä kuin Perho, Muhos, Liminka tai Kempele. Sen väestöstä iso osa on lestadiolaisia, jotka viihtyvät omissa piireissään, hallitsevat paikallispolitiikkaa sekä tekevät bisnestä omia verkostojaan käyttäen, kuten Lauri tilannetta kuvaa.  

Parivaljakosta toinen, Lauri, on kotoisin Varjakasta ja hänellä on lestadiolaistausta. Hän on homoseksuaali ja taustansa traumatisoimana ahdistunut, ketjussa polttava työnarkomaani. Hänen on vaikea kohdata tunteitaan, minkä vuoksi hän on ajautunut lyömään miesystäväänsä. Sen vuoksi heidän parisuhteensa on kriisissä.

Sanna on puolestaan rempseä, kiihkeästi bilettävä ja irtosuhteissa elävä keski-ikäinen nainen. Hänelläkin on taustallaan tunne-elämän traumoja. Hän on elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa, joka päättyi siihen, että hän joutui ampumaan miehensä. Hän vältti rangaistuksen ja säilytti poliisin työnsä, koska oikeus piti tekoa itsepuolustuksena. Sannan teini-ikäinen tytär pitää häntä kuitenkin murhaajana eikä tahdo olla äitinsä kanssa missään tekemisissä.

Kaksikko saapuu Varjakkaan ja ryhtyy selvittämään murhia paikallispoliisin avustamana. Jännitys tiivistyy, kun eräs kylän lestadiolaismiehistä katoaa. Intensiivisen etsintäprosessin tuoksinassa sekä Lauri että Sanna joutuvat kohtaamaan kaappiluurankonsa. Samalla he pohtivat, löytyykö syyllinen vasemmistoradikaaleista ”antiteisteista”, onko se ulkopaikkakuntalainen niljakas kauppias vai kuka? Tapahtumien tuoksinassa Sanna menettää äitinsä mutta hänestä tulee isoäiti ja hän löytää uudelleen yhteyden tyttäreensä. Lauri joutuu puolestaan työstämään suhdettaan vanhempiinsa. Samalla he saavat todistaa lestadiolaisuuden yhteisödynamiikkaa elämäntapakontrolleineen ja hoitokokouksineen.

Lopulta murhamysteeri avautuu eikä dramatiikassa säästellä. Murhaajaksi paljastuu suuren perheen lestadiolaisäiti Leena (Kreeta Salminen). Hän on tappanut lestadiolaismiehiä kostoksi, koska he ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväksi hänen pikkusiskoaan, joka ajautui sen vuoksi – sekä hoitokokousten vuoksi, joissa hänet pakotettiin antamaan hyväksikäyttäjilleen anteeksi – itsemurhaan. Lauri oli seurustellut tytön kanssa ennen kuin tuli ”kaapista ulos” ja muutti pois paikkakunnalta.

Sarja päättyy rauhanyhdistyksen seuroihin, jotka Leena dramaattisesti keskeyttää uhkaamalla veitsellä puhuja Mustapäätä. Tilanne kuitenkin laukeaa Laurin ja Sannan ammattitaitoisen poliisityön ansiosta ja murhaaja saadaan kiinni. Sanna tekee sovinnon tyttärensä kanssa ja hänestä tulee onnellinen mummo. Lauri tekee puolestaan sovinnon poikaystävänsä kanssa ja jatkaa hänen kanssaan parisuhdeterapiaa.

Yleisarviota kerronnasta ja näyttelijäntyöstä

Elokuvan juliste.
Kielletty hedelmä-juliste. Kuva: Wikipedia

Sarjan juoni oli minusta rakennettu erinomaisesti ja näyttelijäntyö oli pääosin ensiluokkaista. Myös lestadiolaisuuden ja pohjoissuomalaisuuden kuvaus on sarjassa mielestäni päällisin puolin melko onnistunutta. Ainakin se on selkeästi parempaa kuin vaikkapa Dome Karukosken ohjaamassa elokuvassa Kielletty hedelmä (2008), jossa lestadiolaiset kuvataan jonkinlaisina amisheina: he asuvat vanhoissa puutaloissa, pukeutuvat vanhanaikaisiin vaatteisiin, kulkevat polkupyörällä ja käyttäytyvät tönkön juhlallisesti.

Kaikki synneissä lestadiolaisnaiset sen sijaan – kuten todellisuudessa – pukeutuvat modernisti, mutta ovat meikittömiä ja korvakoruttomia. Suuret lestadiolaisperheet asuvat Pohjanmaan peltolakeuksien keskellä uusvanhoissa puutaloissa, puhuvat Oulun murretta, käyvät rauhanyhdistyksellä seuroissa, toimivat yrittäjinä ja äänestävät Keskustaa. Moni asia on syntiä mutta tupakointi ei. Kaikki tämä on tietysti yleistävää, mutta vastaa pääpiirteissään todellisuutta.

Sarjassa kuvataan myös suhteellisen hyvin ongelmia, joita lestadiolaisuuden jättäminen voi aiheuttaa: vaikeuksia kohdata ja tunnistaa omia tunteita, joka voi purkautua pakonomaisena suorittamisena ja ihmissuhdeongelmina. Ahdistus voi aktivoitua, kun joutuu tuttuun ympäristöön, jossa on kohdannut jotain traumatisoivaa. Sarjassa kuvataan myös varsin realistisesti sitä, miten suurissa perheissä vanhimmat lapset voivat joutua toimimaan ”pikkuvanhempina”, kun vanhempien resurssit eivät riitä kaikkien lasten huomioimiseen.

Joitakin kriittisiä huomioita tein. Ehkä suurimpana uskottavuusongelmana kerronnan kannalta koin sen, että Varjakkaan yritettiin ahtaa uneliaaksi pikkupaikkakunnaksi hiukan turhan paljon elementtejä: lestadiolaiset, maahanmuuttajat, vasemmistoradikaalit anarkistihipit… Maahanmuuttajapizzeria vielä menee, mutta ideologisesti ”tiedostava” radikaaliporukka on jo selvästi suurten yliopistokaupunkien, ei Pohjanmaan pikkupaikkakuntien juttu.

Pisteet siitä, että irakilaispizzerian pyörittäjät puhuivat sarjassa arabiaa. Kokemusta kuitenkin himmensi se, että Emilin mukaan he eivät puhuneet oikeaa irakinarabiaa – eikä ihme, koska irakilaispoika Fahid Nasiria sarjassa näyttelevä Karim Rapatti ei ole kotoisin Irakista vaan Marokosta (ja ilmeisesti asunut lapsena samalla kainuulaisella pikkukylällä kuin minä, maailma on pieni, hehee). Suomalaiselle tästä huomauttaminen voi kuulostaa pilkunviilaukselta, tiedän. Muistettakoon kuitenkin, että Suomessakin alkaa olla jo melkoinen määrä arabiaa äidinkielenään puhuvia, ulkomaista puhumattakaan. Murrekirjon laajuuskin kannattaa siis huomioida.

Varjakkaan yritetään ehkä mahduttaa liikaa ristiriitaisia merkityksiä myös siten, että paikkakunnassa halutaan yhdistää sekä Pohjois-Suomen uneliaiden pikkupaikkakuntien (”…koskaan ei tapahdu mitään…”) että Oulun seudun kehittyvien kehyskuntien piirteitä (paikkakunnalle ollaan rakentamassa ostoskeskus Haikara). Uneliaat pikkupaikkakunnat ovat kuitenkin nimenomaan uneliaita, kun taas Oulun seudun lähikunnissa elämä voi olla varsin vilkasta ja kaupunkimaista, kuten muidenkin kaupunkien lähikunnissa.

Uskottava kuvaus lestadiolaisuudesta?

Mitä pitäisi ajatella sarjasta lestadiolaiskuvauksena? Täytyy todeta, että sen suhteen minulle jäi hyvin ristiriitainen olo. Sekä minulla että Emilillä silmäkulma kostui sarjaa katsoessa. Koin, että jotain oikeaa ja rehellistäkin se sisälsi. Samalla tuntui, että jotain oli myös pahasti vialla.

Asetelma ei ollut täysin mustavalkoinen ”uskonnot paha – liberaali sekulaarihumanismi hyvä”. Monipuolisuuttakin löytyi: myös uskonnonvastaiset ”antiteistit” paljastuvat lopulta eräänlaiseksi lahkoksi. Sanna kohtaa Laurin äidin yksilönä, ei pelkkänä lestadiolaisuuden edustajana, mistä tämä kiittää häntä erikseen.

Mustavalkoisuutta rikkovista elementeistä huolimatta sarjan sanoma on silti mielestäni aika vahvasti ja asenteellisesti se, että lestadiolaisuuden tapainen arvokonservatiivinen kristinusko on vaarallista, kun taas tämänpuoleiseen keskittyvä sekulaarihumanismi edustaa hyvyyttä. Päivi Huuhtanen-Somero kiteyttää Kotimaassa julkaistussa arviossaan hyvin myös minun tuntojani:

Koin sarjan yksioikoisena sekä juoneltaan että kaavamaisen klisheisenä tematiikaltaan ja teeseiltään. Lestadiolaisista on viime vuosina kirjoitettu paljonkin kaunokirjallisuutta, myös autofiktiota. Tuntuu kuin rikossarja olisi lukaissut läpi kaikki suuntauksen negatiiviset ja sensaatiomaiset puolet ja koonnut ne askel askeleelta paljastuvaksi lestadiolaisuuden murskakritiikiksi. Juonen kulkua voisi luonnehtia varsin suoraviivaiseksi epäkohtien paljastusketjuksi, vaikka niiden taustalla ja pontimena onkin rikosjuoni. Se jää kuitenkin melkein itse paljastusten varjoon. Paljastukset ikään kuin vievät pohjaa pois rikoksen aidolta rikollisuudelta. – –

Toki rikollisuutta löytyy sarjassa lestadiolaisen yhteisön ulkopuoleltakin mm. kunnan keplottelevasta kauppiaasta, tämän nuorisorikollisuuteen ja huumeisiin päätyneestä tyttärestä ja anarkistista, joka luo tarkoituksellista vihakulttuuria seudun maallisten nuorten piirissä. Pientä rikollisuutta on myös maahanmuttajalinjalla. Nämä jäävät kuitenkin melko pinnallisiksi ja klisheisiksi kuviksi, jotka poliisi saa kevyehkösti selvitetyksi – toisin kuin verisissä (ulkoisesti ja sisäisesti) lestadiolaisrikoksissa. – –

Sarjaa on Katso-lehden mukaan (39/2020) kiitetty muun muassa lestadiolaisuuden käsittelystä. En tiedä, missä. On tietysti hyvä tuoda esiin epäkohtien kritiikkiä, mutta niiden yksipuolinen ja alleviivaava käsittely on kuitenkin kuin sensaationhakuinen karikatyyri.

Huuhtanen-Someron tavoin koin sarjan tavan kuvata lestadiolaisuutta ehkä hyvästä tahdosta kumpuavaksi mutta holhoavaksi. Lestadiolaisia käsitellään ylhäältä päin vallankäytön uhreina, joiden yhteisöllisiä ongelmia voivotellaan ja päivitellään ja jotka lopulta ikään kuin otetaan huostaan.

Laurin äiti on sarjassa itkuinen, vapiseva raukka, alistetun naisen perikuva. Liikkeen ulkopuolinen nainen, Sanna, ryhtyy hänen tukihenkilökseen. Irtosuhteissa elävä ja bilettävä Sanna käy paradoksaalisesti viisaaksi mentoriksi myös hoitokokouksen uhriksi joutuneelle nuorelle lestadiolaistytölle Elinalle, jota hän neuvoo pitämään kiinni ”seksuaalisista oikeuksistaan”. 

Kaikki synnit. Kuvakaappaus trailerista

Ideologista asenteellisuutta havainnollistaa myös se, että sarjassa ei kuvata myötätuntoisessa valossa – tai oikeastaan edes aitoina persoonina – yhtäkään lestadiolaismiestä. He ovat kaikki joko hyväksikäyttäjiä, joita Leena murhaa, vallankäyttäjiä, kuten saarnaaja Mustapää ja Elinan nuori veli Petrus tai väkivaltaisia änkyröitä, kuten Laurin isä. Pientä ymmärtämisen ja myötätunnon värinää on ilmassa, kun Lauri kohtaa sairasvuoteella makaavan isänsä, mutta sekin peittyy isän taipumattoman ennakkoluuloisuuden synnyttämään riitaan. Kaikkiin muihin ihmisryhmiin lukeutuvia – homoja, maahanmuuttajia ja lestadiolaisnaisia – kuvataan jo sen sijaan huomattavasti vivahteikkaammin, ymmärtävämmin ja monipuolisemmin. Tältä osin sarja tuntuu noudattavan kliseisen oikeaoppisesti intersektionaalisen feminismin uhrihierarkia-ajattelua, jossa valkoinen, kristitty heteromies on lähtökohtaisesti vallankäyttäjä suhteessa muihin.

Karikatyyri

Jos minulta siis kysytään, antaako sarja realistisen kuvan vanhoillislestadiolaisuudesta, vastaan, että ei. Toki kaikkia sarjassa kuvattuja asioita voi tapahtua liikkeessä: lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaista kohtelua, hoitokokouksia. Tilastollisesti lienee todennäköistä, että 100 000 ihmisen yhteisössä on sen satavuotisen historian aikana tapahtunut myös joku murha.

Ongelma on se, että sarjassa kaikki nämä hirveydet, joita vl-liikkeessä voi tapahtua, on kasattu yhteen tarinaan. Se synnyttää vl-elämästä vinoutuneen ja karikatyyrimaisen kuvan. Vl-liikkeessä oli hoitokokouksia 1970-luvulla ja on ehkä jossain määrin yhä. Silti suurin osa liikkeessä elävistä nuorista ei ole koskaan ollut yhdessäkään hoitokokouksessa eikä välttämättä edes tiedä, mitä ne ovat. Vanhoillislestadiolaisuudessa voi tapahtua lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja vl-oppi voi vaikuttaa siihen, miten hyväksikäyttötapauksia käytännössä hoidetaan. Ei ole silti syytä olettaa, liikkeessä tapahtuisi hyväksikäyttöä enemmän kuin väestössä keskimäärin. Siksi on perin pohjin väärin ajatella, että elämä vl-liikkeessä olisi kyllästetty perheväkivallalla, hoitokokouksilla ja hyväksikäytöllä, kuten sarjan pohjalta voisi ajatella.

Sarja ei myöskään tee oikeutta kaikelle sille hyvälle ja ”normaalille”, jota vl-liikkeessä on paljon: vahvoille ja itsenäisille lestadiolaisnaisille, jotka toimivat tutkijoina, yrittäjinä ja ovat mukana politiikassa. Lempeille ja viisaille perheenisille, jotka jäävät kotiin hoitamaan lapsia, kun vaimo on töissä. Avoimelle keskustelulle (jota sitäkin liikkeessä todella on). Eikä sille, että liikkeessä osataan suhtautua myös ymmärtävästi sen jättäneisiin ja pyritään huomioimaan heidät siten, että he kokisivat silti olevansa rakastettuja.

”Lestadiolaisnatseja”?

Sarjaa katsoessa vastenmielisin oli minulle kohtaus, jossa vl-nuorimies Petrus (Eelis Saurio) pahoinpitelee hänen Elina-siskonsa maahanmuuttajataustaisen ystävän Fahidin, koska epäilee tämän seurustelevan hänen siskonsa kanssa. Tuli olo, että vl-liikkeen ylle halutaan kaiken muun kauheuden lisäksi langettaa vielä rasisminkin varjo, joka on nykykulttuurissa erityisen raskauttava.

Jos näin, se on minusta täysin perusteetonta ja äärimmäisen epäreilua. Vl-ihmiset eivät tuntemani valossa ole erityisen maahanmuuttokriittisiä, rasismista puhumattakaan. Monet ovat päinvastoin hyvin kiinnostuneita tutustumaan maahanmuuttajiin ja ystävystymään heidän kanssaan. Tunnen monia vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat ryhtyneet maahanmuuttajalle tukihenkilöksi. Jotkut ovat ottaneet maahanmuuttajanuoren jopa luokseen asumaan. Lestadiolaisilla on usein omakohtaista kokemusta enemmistön ennakkoluuloista, joten he osaavat usein suhtautua kriittisesti myös muihin vähemmistöihin kohdistuviin ennakkoluuloihin. Joskus paremmin kuin niin sanotut ”suvaitsevaiset”.

Kyseinen kohtaus havainnollistaa sitä, että elokuvaohjaajien ja -käsikirjoittajien olisi syytä tuntea yhteiskunnallinen vastuunsa. On tärkeää ymmärtää, kuinka voimakkaasti fiktiivinen kuvaus voi vaikuttaa siihen, miten johonkuhun suhtaudutaan työpaikalla tai koulussa.

Vanhoillislestadiolaisuus ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö

Kaikki synnit – sarja on osoitus siitä, kuinka vahvasti 2010-luvun alun hyväksikäyttökohu vaikutti vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuvaan. Siksi on ehkä paikallaan tehdä pieni ekskursio ja sanoa jotain tuolloin julkisuudessa olleiden tutkimusten ansioista ja rajoitteista.

Johanna Hurtig, Taivaan taimet: uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta, Tampere: Vastapaino, 2013

Vuosina 2010-2014 vellonut kohu nousi erityisesti FT Johanna Hurtigin tutkimusprosessin ja -työn uutisoinnista. Tutkimus julkaistiin syksyllä 2013 otsikolla Taivaan taimet: uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta (Tampere: Vastapaino). Kyseessä on yhteiskuntatieteellinen tutkimus, jossa tutkitaan ”lasten kohtaamaa väkivaltaa yhteisöön sijoittuvana ilmiönä sekä sen kohtaamista ja ratkaisemista yhteisön sisällä”. Sen aineistona on 178 tarkkuudeltaan vaihtelevaa väkivaltakertomusta noin 50 vuoden ajalta. Uhrien kertomuksia oli 78. Muut tulivat uhrien läheisiltä tai yhteisön muilta jäseniltä. Aineistoon sisältyi lisäksi tutkijan kohtaamiset liikkeen johdon kanssa aihepiirin tiimoilta, aiheen käsittely mediassa ja liikkeen reaktio siihen.

Tutkimuksesta uutisoitiin usein sanavalinnoilla, joista sai vaikutelman, että tutkimus olisi osoittanut lasten hyväksikäytön olevan vl-liikkeessä poikkeuksellisen yleistä muuhun yhteiskuntaan verrattuna. Näin asia ei kuitenkaan ole eikä tutkimus sellaista väitäkään. Kyseessä on nimittäin kriittisen, emansipatorisen tutkimustradition alaan sijoittuva työ, jonka lähtökohta on marginaalissa olevien kertomusten saattaminen kuuluville ja näkyville. Kertomukset otetaan periaatteessa annettuina. Niiden todenperäisyyttä ei pyritä varmentamaan objektiivisesti eikä niiden määrää verrata muuhun yhteiskuntaan tai yhteisöihin. Sen sijaan kertomusten annetaan puhua ja katsotaan, mitä niiden sisäinen dynamiikka kertoo yhteisöstä ja sen kyvystä kohdata lasten kokemaa väkivaltaa.

Lähtökohtaisesti arvostan suuresti Hurtigin tutkimustyötä. Pelkästään se, miten monissa seurapuheissa aluksi reagoitiin hyväksikäyttökohuun – leimaamalla se vihaiseen sävyyn panetteluksi sekä hyökkäykseksi Jumalan valtakuntaa vastaan – osoitti mielestäni, että jotain oli vinossa, että ainakin yhteisön johdon moraalinen kompassi oli joiltain osin pahasti häiriintynyt. Sain myös kohdata hyväksikäytön uhreja, ja heidän kertomuksensa olivat todella surullista ja järkyttävää kuultavaa. Tutkimuksen tekeminen vaati Hurtigilta varmasti paljon rohkeutta ja uhrautuvuutta. Samoin niiltä vl-liikkeen jäseniltä, jotka tukivat Hurtigia prosessin aikana.

Jani Kaaron kritiikki

Samalla lienee hyvä tiedostaa myös tutkimuksen rajoitteet. Arvostettu tiedetoimittaja Jani Kaaro kiinnitti keväällä 2016 julkaistussa verkkoesseessään Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla huomiota sen ongelmallisuuteen, että tutkimus olettaa automaattisesti tosiksi anonyymeiksi jäävät, vahvistamattomat kertomukset, joiden näyttävä uutisointi vaikuttaa voimakkaasti yleiseen kuvaan lestadiolaisuudesta ja lestadiolaisista. Kaaro toi esille niin sanotun valemuistohypoteesin. Sen mukaan esimerkiksi tietyt terapiametodit voivat varomattomasti käytettyinä luoda ihmisen mieleen uskottavalta vaikuttavia ”muistoja” seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylipäätään ihmismieli on monimutkainen ja ristiriitainen kokonaisuus ja siten helposti muokattavissa.

Picture
Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.), Maijan tarina: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana, Helsinki: Kirjapaja, 2012

Erityisen voimakkaasti Kaaro kritisoi Hurtigin sekä vastikään Turun piispaksi valitun, silloisen pastori Mari Leppäsen vuonna 2012 julkaisemaa Maijan tarina – kirjaa. Kaikki synnit – sarjan hyväksikäyttötarina pohjautuu selvästi Maijan tarinaan. Kirja valittiin vuoden 2012 kristilliseksi kirjaksi. Kyseessä on pseudonyymilla julkaistu shokeeraava kuvaus pienen tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä lestadiolaisyhteisössä.

Kaaron mukaan kirjassa on huolestuttavassa määrin valemuistoille tyypillisiä piirteitä. Lisäksi kirjan julkaisutapaan kiteytyvät hyvin koko hyväksikäyttökohun ongelmalliset piirteet: anonyymi kertomus otetaan annettuna ja julkaistaan ilman, että sen todenperäisyys varmennetaan objektiivisesti ja ilman, että vastapuolelle annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi. Kirjan julkaisemisen jälkeen ”Maijan” väitettyjen hyväksikäyttäjien (jotka Kaaron mukaan itse vakuuttivat syyttömyyttään) nimet sekä yhteystiedot vuodettiin pian nettipalstoille, minkä jälkeen heille tulvi tuhansittain törkyviestejä ja tappouhkauksia.

No, henkilökohtaisesti en usko, että Hurtigin tutkimusaineistoon on päätynyt kovin paljon valemuistoja tai muuten epätosia hyväksikäyttötapauksia. En väitä, että niin olisi Maijan tarinankaan kohdalla. On tietysti kauheaa, jos pieni lapsi on joutunut kokemaan vl-yhteisössä niin järkyttäviä asioita. Tasapainon vuoksi tämäkin kritiikki on mielestäni silti hyvä pitää mielessä. Ja ennen kaikkea se, että tutkimus ei todistanut, että vl-liikkeessä olisi hyväksikäyttötapauksia enemmän kuin muussa väestössä. Niinpä jos kohtaat vl-ihmisen, älä kohtaa häntä oletusarvoisena hyväksikäytettynä tai hyväksikäyttäjänä. Älä myöskään oleta hänen suhtautuvan lasten hyväksikäyttöön hyväksyvämmin kuin ihmiset keskimäärin. Todennäköisesti hän pitää sitä aivan yhtä suurena tragediana ja raskaana rikoksena kuin sinäkin.

Mitä opittavaa?

Kuten totesin, lestadiolaisuutta enemmän Kaikki synnit – sarja on mielestäni kurkistusikkuna sekulaarin nykyihmisen mielenmaisemaan. Muun muassa siihen, millä tavoin hän näkee valtavirrasta poikkeavat kristilliset yhteisöt. Kuva ei ole mairitteleva: ne nähdään helposti stereotyyppisinä vallankäytön tyyssijoina, joissa ihmisellä ei ole mahdollista kasvaa todelliseksi itsekseen.

Toivoakin herättäviä piirteitä silti on. Sarjan saaman suosion perusteella on selvää, että nykyihminen on kiinnostunut hengellisistä ja moraalisista kysymyksistä: Jumalasta, oikeasta ja väärästä, anteeksiantamisesta, rakkaudesta. Ne eivät jätä ihmistä rauhaan. Siinä on meidän ”markkinarakomme”. Meidän on vain onnistuttava välittämään ihmisille se, että Kristuksessa ihminen nimenomaan löytää todellisen itsensä ja tulee todelliseksi persoonaksi, ei menetä itseään.

Puhtauden hyve

Käytännön esimerkki voisi olla seksuaalisuus. Yksi sarjan viesteistä vaikutti olevan se, että perinteinen kristillinen seksuaalimoraali (pidättyvyys, puhtaus, seksi kuuluu vain miehen ja naisen väliseen avioliittoon jne.) edustaa itsensä menettämistä ja tukahduttamista. Se, mitä aikuinen ihminen tekee toisen aikuisen kanssa makuuhuoneessa, ei kuulu kenellekään toiselle. Ja totta tietysti on, että seksuaalietiikkaa on opetettava hienotunteisesti, ihmisen rajoja ja yksityisyyttä kunnioittaen. Jos yhteisö tai vanhemmat yrittävät epäkunnioittavalla tavalla kontrolloida jonkun seksuaalisuutta, se on epäilemättä syvästi haavoittavaa.

Voisiko samalla kuitenkin olla totta, että on olemassa puhtauden tai siveyden hyve, joka on yksi osa kypsää, täyttä ihmisyyttä, johon meidän on tarkoitus kasvaa? Voisiko olla niin, että puhtauden hyve nimenomaan edustaa kunnioittavaa, hienotunteista suhtautumista toista ihmistä kohtaan: toista ei kohdella nautinnon saavuttamisen välineenä vaan häneen sitoudutaan ja häntä kohdellaan siten persoonana, itseisarvona. Voisiko olla myös niin, että puhtauden hyveen puuttuminen rumentaa meitä aina väistämättä jollain tavalla? Kuten sarjan ulkopaikkakuntalainen kauppias, joka naisseikkailuineen synnyttää väistämättä säälittävän, naurettavan ja vastenmielisen vaikutelman.

Voisiko myös olla niin, että kuten kaikkien hyveiden, puhtauden hyve tai sen puuttuminen ei voi koskaan olla puhtaasti yksityisasia? Se vaikuttaa nimittäin väistämättä kykyyn toimia moraalisesti myös muissa asioissa, ja siten myös muihin ihmisiin ja koko yhteiskuntaan. Jos on himojensa orja jollain elämänsä osa-alueella, on väistämättä vaikeampaa olla suoraselkäinen muilla alueilla. Kuten sarjan kauppias, joka hillittömyytensä vuoksi päätyy (vaimon pettämisen ohella) ajamaan kolarin ja surmaamaan ihmisen sekä peittelemään tekoaan epärehellisesti. 

”Jokin”

On merkillepantavaa, että sarjassa ihanteelliseksi ei tunnuta asetettavan Laurin kitkerää ateismia vaan Sannan intuitiivinen usko ”johonkin”, kuten hän uskonsa määrittelee. Tällainen epämääräinen, hapuileva usko kaiken taustalla olevaan ”johonkin” suurempaan vaikuttaa olevan hyvin tyypillinen nykyihmiselle. Se tuntuu usein kanavoituvan uushenkisyyteen ja idän uskontoihin. Kristinusko koetaan sen kannalta usein liian dogmaattisena: opit kolminaisuudesta ja inkarnaatiosta koetaan Jumalan määritelmiksi, joiden myötä mysteeri särkyy ja ”jokin” ei säily enää ”jonakin” sanoilla tavoittamattomana.

Kristinuskon näkökulmasta tämän voi nähdä uhkana, mutta myös suurena mahdollisuutena. Meidän täytyy vain selvemmin tuoda esille se, että kristilliset opit Jumalasta eivät ole ytimeltään määritelmiä, jotka ikään kuin vangitsisivat Jumalan tiettyihin sanoihin. Sen sijaan, kuten Joseph Ratzinger selittää huikeassa kirjassaan Johdatus kristinuskoon, ne ovat ytimeltään apofaattista kieltä, pyrkimystä suojella jumaluuden mysteeriä inhimillisiä määritelmiä vastaan.

Kolminaisuusopin sanoma on se, ettei Jumalaa voi määritellä edes monoliittiseksi ykseydeksi. Sen sijaan hän on jotain vielä paljon ihmeellisempää ja sanoilla tavoittamattomampaa. Jumala on kolmen ykseys, suhde, perhe – siis Rakkaus. Kolminaisuusopin sanoma on se, että kaiken taustalla on Rakkaus, kaikkea kannattelee ääretön Rakkaus.

Myöskään inkarnaatio ei särje jumaluuden mysteeriä vaan tekee siitä entistäkin mystisemmän ja jännittävämmän. Ääretön Jumala paljastuu niin käsittämättömäksi, että hän voi tulla äärelliseen hakeakseen meidät sisälle Pyhän Kolminaisuuden sisäiseen rakkauteen. Sanoilla tavoittamaton Jumala ylittää myös sanoilla tavoittamattomuuden määritelmän ja ilmoittaa itsensä Sanana, joka on tullut lihaksi. Jeesuksessa Jumala on mahdollista tuntea, ja samalla Jumalan tunteminen on aina sen yhä syvempää tuntemista, ettei häntä voi tuntea inhimillisessä mielessä. Hän säilyy aina salaisuutena ja ylittää kaikki meidän kaavamme.

Arvio toisesta tuotantokaudesta julkaistaan tällä blogilla huomenna.

2 comments

  1. Joo ihan hyvä kritiikki. – Tällainen ”taide” kertoo tietysti enemmän omasta sairaasta ja tekopyhästä länsimaisesta kulttuuristamme, kuin kohteena olevasta uskonnollisesta yhteisöstä lestadiolaisuudesta… Ja toisaalta yliampuvuus, suoranainen mustamaalaus koetaan panetteluna ja ”vainona”, joka edesauttaa paremminkin yhteisön koteloitumista ja uhriutumista – kuin peiliin katsomista ja epäkohtien korjaamista.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s