EMIL ANTON

Noin kuukausi sitten kerroin siitä, kuinka Marco Polo löysi idän kirkon, nykyisen kaldealaiskatolisen kirkon edeltäjän. Tänään ajattelin kertoa vähän tuon kirkon kirkkoisistä, jotka ovat läntisessä kristikunnassa monille tuntemattomia mutta joiden tekstejä on nykyisin saatavilla suomeksikin. Tervetuloa hapatusblogille Afrahat Persialainen Viisas 300-luvulta ja Iisak Niniveläinen 600-luvulta.

Idän kirkkoisien löytäminen on aika fantastinen elämys. Luin heidän tekstejään paitsi taustatyönä Kahden virran maa -kirjaani varten, myös päivittäisenä hengellisenä lukemisena – varsinkin Iisak Niniveläistä, jonka lähes tuhatsivuinen järkäle Kootut teokset haastaa kovimmankin koviksen. Kannattaa lainata tämä loppuunmyyty kirja kirjastosta ja lukea sitä joka päivä yksi luku tai muutama sivu. Voin melkein luvata, että muutaman kuukauden jälkeen katsot elämääsi ja maailmaa uusin silmin.

Afrahat Persialainen Viisas

 Aloitetaan kuitenkin Afrahatista, itäsyyrialaisen eli Persian kirkon ensimmäisestä nimeltä tunnetusta kirkkoisästä. Afrahat lienee vaikuttanut nykyisen Pohjois-Irakin alueella, joka tuolloin kuului Persialle. Afrahatin iso plussa on se, että hän eli ennen suuria kirkollisia skismoja eli hän oli täydessä hengellisessä yhteydessä myös lännen eli Rooman valtakunnan kristittyjen kanssa. Siksi Afrahatin tunnustavat kirkkoisäkseen paitsi kaldealaiset ja assyrialaiset, myös roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit.

Toinen iso plussa on se, että Afrahatin ajattelu on todella seemiläistä ja siten mitä aidoimmin ”raamatullista”. Paitsi että hänen kirjoituksensa ovat täynnä raamattuviittauksia, Afrahat kirjoittaa aikana, jona kreikkalainen teologia termeineen ei ollut vielä päässyt muovaamaan syyrialaista teologiaa. Kolmas plussapiste on vielä se, että Afrahat kirjoittaa aikana, jona Persian kristityt olivat käyneet läpi todella rankkoja vainoja, ”viidentenä vuonna juhlajoukon hävittämisen jälkeen, sinä vuonna, kun idän maassa tapahtui marttyyrien suuri surmaaminen”. Tämä herättää kunnioitusta tätä ”Viisasta” opettajaa kohtaan.

Afrahatin kirjoitukset on käännetty suomeksi teoksessa Uskon monet värit (Kirjapaja 2008). Sisällysluettelossa on 23 kohtaa kristillisestä uskosta. Niiden joukossa ei ole kohtaa ”sakramenteista”, ”Neitsyt Mariasta”, ”Rooman piispasta”; ei myöskään kohtaa ”Raamatusta”, ”vanhurskauttamisesta”, ”laista ja evankeliumista”; ei myöskään ”jumalallistumisesta”, ”ikoneista”, ”traditiosta”; ei myöskään ”predestinaatiosta”, ”opetuslapseuttamisesta”, ”armolahjoista”, ”kielilläpuhumisesta” eikä ”luomisesta ja maailman iästä”.

Afrahat on virkistävän toisenlainen, mielenmaisemaltaan aramealainen – niin kuin Jeesus ja opetuslapset. Keskeisimpänä keskustelukumppanina ovat juutalaiset. Afrahatin ydinkohtia ovatkin mm. ”uskosta”, ”rakkaudesta”, ”paastosta”, ”rukouksesta”, ”kuolleiden herättämisestä”, ”nöyryydestä”, ”ympärileikkauksesta”, ”pääsiäisestä”, ”sapatista”, ”ruokien erottelemisesta”, ”kansoista kansan sijaan”, ”Messiaasta, Jumalan Pojasta”, ”köyhistä huolehtimisesta”, ”vainosta”, ”kuolemasta ja viimeisistä ajoista”, ja ”marjoista”. Kyllä – luit oikein – marjoista. Siinäpä meillä on dogmatiikan locus communis!

Mistä ihmeen marjoista Afrahat oikein puhuu?

Muista kohdista saatte lukea Afrahatilta aivan itse, mutta tässä ajattelin lyhyesti kertoa, mistä ”marjoista” Afrahat ”dogmatiikassaan” puhuu. Puhe ”marjoista” liittyy muinaismesopotamialaiseen ja raamatulliseen ”elämän puu” -symboliin ja profeettojen kielikuvaan ”rypäletertusta”, joka on Israel. Afrahat luo itse asiassa tässä viimeisessä luvussaan aivan huikean katsauksen koko pelastushistoriaan, jossa lasketaan kuin lasketaankin vuosia Aadamista Kristukseen ja opetetaan niin vanhurskauttamisesta (”Pakottamatta hän tahtoo vanhurskauttaa meidät synneistämme” – upea muotoilu!) kuin Simon Pietaristakin, jota Afrahat kutsuu ”juhlajoukon perustukseksi” (”kirkko” on siis syyriaksi/arameaksi ”juhlajoukko”!).

Afrahatin opetuskirjoitus ”marjoista” on vastaus oppilaan kysymykseen siitä, ”löytyykö aina vanhurskaita ja oikeamielisiä maan päältä”. Afrahat käy läpi pelastushistoriaa ja osoittaa, että kyllä, mutta vastaus on paljon tätä runollisempi ja rikkaampi. Vaikka Aadamin synti pystytti raja-aidan ”hänen ja elämänpuun välille”, ”tämä elämänpuu ei ystävällisyyttään sulkeutunut tarvitsevilta, jotka tahtoivat siitä syödä ja siten pelastua”, vaan se ”levitti oksansa – – ja pudotti hyväntahtoisesti hedelmiään myös vartioitavaksi suljetun rajan ulkopuolelle”. ”Hedelmän syöjät varjeltuivat kuin marjat rypäletertussa”, Afrahat kirjoittaa, ja heistä tuli ”vanhurskaiden hapatetta tässä maailmassa, niin että heidän avullaan annetaan tilaa kääntymiselle”.

Afrahat käy läpi pelastushistoriaa Kaldean Urin Abrahamista Kristukseen, joka tuli, koska Jumalan pelastussuunnitelmaan kuului, ”että syntiset vanhurskautuvat”. Vanhurskaat ovat ”elämän lääke tässä maailmassa”: jos heitä ei olisi, ”hajoaisi maailma, ja vihan toimesta se tuhoutuisi”. Tässä on uskomattomasti aivan sama ajatus kuin Joseph Ratzingerin Stellvertretung-inklusivismissa, jota käsittelin väitöskirjassani: ”Maailma säilyy ja säästyy vanhurskaiden rukouksesta kuin taikina hapatteen voimasta.” Musiikkia ratzingerilaisen hapattajan korville!

”Terttu on Israelin kansa ja siunaus, joka syntyi sen sisällä, on Kristus.” Kuningas Kristuksen surmaamisen jälkeen marjat kuitenkin otettiin tertusta, ”terttu annettiin alttiiksi tuholle” ja ”hyvyys hylkäsi kansan”, Afrahat kirjoittaa. ”Jerusalem hävitettiin eikä sitä enää asuteta milloinkaan asetetun ajan täyttymiseen asti; se jäi tuhon omaksi (Dan. 9:27).” Tässä Afrahat taisi kyllä olla väärässä: kävin toissa vuonna Jerusalemissa, ja se on hyvinkin asutettu. Ehkä Israelkaan ei siis ole aivan niin hylätty kuin Afrahat antaa ymmärtää.

Iisak Niniveläinen

Jos Afrahat on idän kirkon ensimmäinen kirkkoisä, niin Iisak Niniveläinen on ehkä suurin. Vaikka Iisak vaikutti 600-luvulla eli kristologisten kiistojen jälkeen ja oli siten teknisesti ottaen ”nestoriolainen”, niin hänenkin hedelmiänsä on popsittu yli kirkkokunnallisten raja-aitojen niin ortodoksien kuin (”monofysiittisten”!) syyrialaisortodoksienkin parissa. Katolisessa kirkossa Iisakista kuulee puhuttavan vähemmän, mutta kaldealaiskatolilaisille hän on yksi suurimmista.

Suuri on myös Iisakin Kootut teokset, lähes tuhat isokokoista sivua. Sen on suomentanut ortodoksimunkki Serafim Seppälä, ja erityisen kova juttu on se, ettei vastaavaa käännöstä ole yksien kansien välissä millään muulla kielellä. Syyrialaisen kristinuskon ekspertti Sebastian Brock nimittäin löysi joitain vuosia sitten aiemmin tuntemattomia Iisakin kirjoituksia, jotka hän julkaisi erikseen nimellä The Second Part. Seppälä on kuitenkin suomentanut kaikki Iisakin julkaistut teokset yksissä kansissa.

Iisakin kirjoitukset jakautuvat 122 opetukseen tai lukuun. Kirjoitukset ovat voittopuolisesti askeettisia ja edustavat siis erakkomunkin hengellisyyttä. Iisak oli jonkin aikaa Niniven – nykyisen Mosulin – piispana, mutta pyysi tehtävästä jonkin ajan päästä eroa ja vetäytyi kilvoittelemaan erämaan ja vuorten yksinäisyyteen. Uskaltaisin väittää, että suuri osa Iisakin kirjoituksista kuulostaa nykyihmisille – myös nykykristitylle, varsinkin läntiselle sellaiselle – tosi oudolta. Niitä voi silti lukea seuloen ja toisaalta omaa ajattelutapaansa haastaen. Tertussa piilee taas sanomattomia siunauksia.

Jos Iisak Niniveläisen nimi ylipäätään tunnetaan lännessä, niin hänet tunnetaan ehkä parhaiten yhtenä harvoista universalismia tai apokatastasista edustaneista kirkkoisistä. Tässä opissa – tai ainakaan Iisakin versiossa siitä – ei sanota, ettei kukaan joudu helvettiin, vaan että Jumala pelastaa lopulta kaikki, siis nekin, jotka olivat pahuutensa takia joutuneet helvettiin. Nykyteologeista tätä puolustaa mm. ortodoksi David Bentley Hart. Kaikkien pelastusta käsitellään kuitenkin vain Iisakin teoksen aivan lopussa parissa luvussa. Meitä kiinnostaa toivottavasti kuitenkin myös se, mitä kaikkea muuta Iisakin kirjoituksissa käsitellään.

Lue Raamattua, kunnioita jumalankieltäjää

Iisakin kirjoitusten teemoja ovat mm. rukous, kilvoitus, nöyryys, hiljaisuus, theoria eli katselu (kontemplaatio) tai mietiskely tai hengellinen näkeminen, todellinen tieto, hyveet, kiusaukset, synti, armo, rakkaus ja luottamus Jumalaan. Ensimmäisessä luvussa Iisak kirjoittaa: ”Elämän tie alkaa siitä, että ihmisen henki mukautuu Jumalan sanoihin ja kärsivällisyyden harjaannuttamiseen.” ”Ole viisas ja aseta vaelluksesi perusta Jumalan tielle.”

Neljännessä luvussa Iisak antaa neuvon, joka on käypää tavaraa tänäkin päivänä: ”Äla ala välittämään toisille ikään kuin omanasi sellaista kilvoitusta, jota et ole vielä itsekään saavuttanut, ettei sinun tarvitsisi hävetä itseäsi. Kun puheitasi verrataan omiin kilvoituksiisi, petoksesi kyllä paljastuu. Ja vaikka puhut sitä mitä pitääkin, puhu ikään kuin oppilaan tasolta äläkä ylivertaisena mahtina.”

Läntiselle ei-munkkislukijalle erikoisinta ja haastavinta Iisakin teksteissä on ehkä jatkuva paaston, yksinäisyyden, kyyneleiden, valvomisen ja maahankumarrusten suosittelu. Niitä minun ainakin pitää vielä sulatella. Sen sijaan Iisakin lukuvinkit ja -varoitukset ovat kyllä aika mahtavia, vaikken tiedä onnistunko täysin niidenkään noudattamisessa:

Aseenasi olkoon paasto ja kyyneleet, joita vuodatat alituisissa maahankumarruksissa, sekä se, että varot lukemasta kirjoja, jotka erottavat eri uskonsuuntien näkemykset toisistaan pyrkien vain aikaansaamaan hajaannusta aseistamalla sielua vastaan yhä lisää pilkkauksen henkeä. — Kertaa kyltymättömästi yhä uudelleen pyhien ihmisten laatimia Jumalan pelastustaloutta käsitteleviä kirjoituksia – – Lue kahta testamenttia, jotka Jumala on asettanut koko maanpiirin tiedettäväksi.

Iisakin kirjoitukset ovat aivan ehtymätön aarreaitta, eikä tässä blogissa ole mahdollista kuin hitusen raapaista pinnan pintaa. Oma kirjastokappaleeni joutaa seuraavalle lainaajalle, mutta toivon Valamon luostarin ottavan kirjasta uuden painoksen, niin ostaisin oman kappaleen. Kahden virran maa -kirjassani on lisää Iisak-sitaatteja, mutta tämän kirjoituksen haluaisin päättää seuraavaan hastavaan kohtaan:

Älä tee eroa rikkaan ja köyhän välillä, äläkä ole tietävinäsi, kuka on arvollinen ja kuka arvoton. Pidä omalta puoleltasi kaikkia ihmisiä hyvyyden arvoisina. Tällä tavoin voit vieläpä innostaa heitä totuutta kohti. Aineellisten asioiden kautta sielua voi helposti vetää ajattelemaan Jumalaa ja uskonasioita. Meidän Herrammekin jakoi pöytänsä köyhien ja porttojen kanssa erottelematta ketään liian arvottomaksi, jotta saisi näin innostettua heitä Jumalan pelkoon. Osallistumalla yhdessä heidän kanssaan ulkonaisiin asiohin Hän saattoi heidät yhteyteen Hengessä. Näin ollen pidä sinäkin kaikkia ihmisiä hyvyyden ja kunnian arvoisina, olivapa he juutalaisia, jumalankieltäjiä tai murhamiehiä.

P.S.: Pyhimyksillekin tulee pissahätä

Koska ei vaikuta sopivalta päättää blogia sanaan ”murhamiehiä”, lisään tähän vielä ikään kuin jälkilöylyiksi Iisakin kirjoitusten erikoisimman kohdan. Sitä hän tosin itsekin kutsuu ihmettelyn arvoiseksi – tähän arvioon en voi olla yhtymättä.

Kerran eräs pyhistä sanoi minulle: ”Ihmettelen kovin kuullessani, että on ihmisiä, jotka tekevät keljassaan omaa työtään, täyttävät rukoussääntönsä ilman laiminlyöntejä ja onnistuvat välttämään kilvoituksen häiriintymisen.” Hän sanoi myös sanan, joka on sekin yhtä lailla ihmettelyn arvoinen, nimittäin: ”Totisesti minun on sanottava, että mennessäni heittämään vettä sisäinen katseluni häiriintyy luonnonmukaisen järjestyksen asioiden vuoksi, aivan kuin minua kiedottaisiin kiinni maallisiin asioihin siitä erottelukyvyn täyteydestä, joka minulla yleensä on.”