JOONA KORTENIEMI

Vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) julkaisi syksyllä 2019 historiatrilogiansa kolmannen osan ”Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980)”. Kirjoittaja on SRK:n kustannuspäällikkö FT Ari-Pekka Palola.

Väitöskirjansa hän on, by the way, tehnyt Turun keskiaikaisista piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta (katolisempi kuin luulit, hahaa!). Kolmas osa on trilogian kiinnostavin ja todennäköisesti odotetuin, koska sen ajanjaksolle osuvat vl-liikkeen kuuluisat ja kiistellyt hoitokokoukset.

1970-luvulla SRK:n ja rauhanyhdistysten toiminta laajeni huomattavasti. Uusia rauhanyhdistyksiä perustettiin, toimitiloja rakennettiin ja lapsi- ja nuorisotyötä tehostettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli yhä vahvemmin organisoitu ja keskusjohtoisempi herätysliike. Uusien työmuotojen ja vahvemman organisoitumisen tavoitteena oli suojella yhteisön identiteettiä 1960- ja 1970-luvuilla voimakkaasti muuttuvan ”pahan maailman” keskellä.

Samalla tiukkeni myös liikkeen suhtautuminen esimerkiksi televisioon, alkoholiin ja perhesuunnitteluun. Liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi terävöityi entisestään ja sai yhä keskeisemmän aseman liikkeen julistuksessa. Samalla vahvistui vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta ”Jumalan valtakunnalle” eli vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle.

Tämän kehityksen yhteydessä vakiintuivat myös ”hoitokokoukset” konkreettiseksi keinoksi oikaista yhteisön kannalta hankaliksi koettuja jäseniä. 1970-luvun lopulla hoitokokoukset karkasivat käsistä ja saivat joukkohysterian piirteitä. Tuossa vaiheessa lähes jokainen liikkeen jäsen joutui osallistumaan niihin. Todennäköisesti suurin osa joutui ”tekemään parannuksen” yhdestä tai useammasta ”väärästä hengestä”.

Hoitokokoukset käytännössä

Millaisia hoitokokoukset käytännössä olivat? Niitä voitiin pitää joko yksilöille tai kokonaisille seurakunnille. Jos kyse oli yksilöistä, tavallinen menettelytapa oli seuraava. Käytökseltään tai elämäntavoiltaan poikkeavia, eli seurakunnassa ”murhetta” aiheuttaneita, ihmisiä puhuteltiin ensin kahden kesken ja kehotettiin parannukseen. Mikäli tämä ei tuottanut tulosta, asiasta tiedotettiin paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnalle. Tämän jälkeen johtokunta lähetti joitakin sopiviksi katsomiaan henkilöitä puhuttelemaan heitä.

Seuraavassa kokouksessa rauhanyhdistyksen johtokunnalle esiteltiin vierailusta raportti. Jos raportista ilmeni, ettei ”hoito” ollut tuottanut toivottua tulosta, johtokunta kirjasi pöytäkirjaan ”murheella, ettei Jumalan mielen mukainen hoito ollut tuottanut tulosta”.

Tämän seurauksena rauhanyhdistys järjesti ylimääräisen yleisen kokouksen, johon kutsuttiin myös ”parannukseen taipumaton asianosainen”. Siinä johtokunta esitteli asian ”koolla olevan seurakunnan” arvioitavaksi. Tämän jälkeen alkoi keskustelu, jonka myötä asianosainen joko ”nöyrtyi parannukseen”, jolloin asian ”todettiin ratkenneen ihanasti parhaalla mahdollisella tavalla” tai hänet ”sidottiin” eli erotettiin rauhanyhdistyksen jäsenyydestä ja katsottiin pelastuksesta osattomaksi.

1970-luvun hoitokokoukset saattoivat yksittäisen seurakuntalaisten ohella koskea myös kokonaisia rauhanyhdistyksiä. Paikkakunnalle, jolla katsottiin vaikuttavan yksi tai useampi ”väärä henkivalta”, voitiin järjestää kokous joko SRK:n johdon tai jonkin paikallisen toimijan aloitteesta, esimerkiksi seurakuntaillan nimellä.

Kokouksen kulkuun kuului tällöin yleensä joko paikallisen tai SRK:n johdon lähettämän seurapuhujan alustuspuheenvuoro. Siinä analysoitiin paikkakunnan ongelmia ja ongelmien taustalla vaikuttavia ”vääriä henkiä”. Tämän jälkeen alkoi keskustelu, jossa paikallisseurakunnan jäsenten odotettiin ”tekevän parannusta väärästä hengestä”. Käytännössä tämä saattoi merkitä sitä, että jopa sadat ihmiset kävivät erittelemässä sisäistä hengellistä tilaansa ja siihen liittyviä, mahdollisesti hyvin intiimejä, asioitaan mikrofoniin puhuen satoihin nousevan väkijoukon edessä.

Hoitokokoukset herättivät runsasta mediahuomiota jo tapahtuma-aikanaan, erityisesti 1970-luvun lopulla, ja ne ovat palanneet julkisuuteen toistuvasti. Kriitikkojen mielestä ne olivat ”terroria Jumalan valtakunnan nimissä”, kuten eräs 1970-luvun lopun iltalehtiotsikko kuului. SRK:n virallisen tulkinnan mukaan hoitokokouksissa esiintyi sen sijaan väärinkäytöksiä ja ylilyöntejä, mutta ne olivat kokonaisuutena ”siunauksellisia” ja tarpeellisia.

Tai näin ainakin vuoteen 2011 saakka. Tuolloin SRK:n johtokunta esitti hoitokokouksista virallisen ”pahoittelun” sekä myönsi poikkeuksellisen avoimesti kokousten yhteydessä esiintyneet ongelmat ja harhaopit. Sen myötä liikkeen virallinen kanta hoitokokouksiin jäi osin avoimeksi ja epävarmaksi. Sen valottaminen jäi siis SRK:n historiatrilogian kolmannen osan tehtäväksi.

Hiukan itse kirjasta

Kyseessä on 559-sivuinen opus. Kokoisekseen kirja on mielestäni sujuvasti kirjoitettu. Kyse on nimenomaan SRK-organisaation historiasta (ei koko vl-liikkeen), joten iso osa kirjasta menee organisaation toiminnan kehityksen kuvaamiseen: julkaisutoiminta, lapsi- ja nuorisotyö, leirikeskusten perustaminen jne. Se voi olla lukijalle hiukan puuduttavaa. Itsekin luin kyseiset jaksot lähinnä kursorisesti.

Keskityin mielestäni kiinnostavimpaan päälukuun ”SRK ajan muutosten keskellä”. Se sisältää 1970-luvulla tapahtuneet vl-liikkeen hajaannukset, SRK:n reaktiot 1960- ja 1970-lukujen maallistumiskehitykseen sekä hoitokokoukset. Teos on otettu vastaan vaihtelevasti. Taivalkosken evl-kirkkoherra Tuomo Törmäsen kriittisen resension voi lukea täältä. Ari-Pekka Palolan vastineen Törmäsen kritiikkiin voi lukea täältä. Isäukkoni Markku Korteniemen hiukan positiivisempi arvio on luettavissa täällä. Tutkijan haastattelun vanhoillislestadiolaisten Päivämies-lehdestä voi lukea täältä.

Olen Törmäsen kanssa samaa mieltä siitä, että teoksen suurin heikkous on se, että sen keskeisin lähde hoitokokousajanjakson osalta ovat SRK:n johdon haastattelut. Voi oikeutetusti sanoa, että tutkimus kuulee hoitomiehiä mutta ei heidän uhrejaan. Vl-taustan tuntevana näen kuitenkin teoksessa myös paljon hyvää: ajanjakson ongelmia ja vääryyksiä sanoitetaan monissa kohdin poikkeuksellisen avoimesti ja rehellisesti.

Samalla käsittely jättää kyllä myös toivomisen varaa. Monelta osin se on lähinnä haastattelujen referointia, mikä antaa ajoittain sekavan ja epäanalyyttisen vaikutelman: se, mikä yhdessä kohtaa myönnetään, kielletään toisessa kappaleessa. Esimerkiksi sivulla 447 kirjoittaja antaa vl-taustaisen lääninrovasti Erkki Pirin todeta:

Ne sielunhoidolliset keskustelut olivat aivan välttämättömiä. Minä en vieläkään keksi, mikä olisi se muu metodi ollut kuin että ruvetaan keskustelemaan asioista. Ei tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että tuomitaan ihmisiä niin kuin sanottiin. Vaan kyse oli siitä, että keskustellaan Raamatun näkemysten mukaisesti, että ihminen tulisi autetuksi.

Toisaalla (s. 457) Piri kuitenkin itse toteaa hoitokokouksista: ”Henkilökohtainen usko siirtyi ikään kuin seurakunnan kontolle. Eihän se niin voi olla, koska usko on omakohtainen asia. Se siirtyi niin, että seurakunta sanoo, mikä sun kohtasi on. Mene sinne eteen ja läpivalaisuta itsesi, niin kyllä siellä sanotaan, miten sinä oot uskomassa. Se oli vakava harhaoppi.”

Syntyy vaikutelma, että tutkija ei uskalla riittävässä määrin analysoida ja tehdä johtopäätöksiä tutkimusaineistostaan. Sen sijaan hän tyytyy referoimaan vahvan auktoriteetin omaavien henkilöiden ajatuksia ja antaa heidän puhua. En usko, että Palolan kyvyssä hallita historiallista metodia olisi vikaa. Arvelen, että kyse on aiheen arkuudesta ja tutkijaan kohdistuneista ristiriitaisista paineista ja odotuksista. Se on tietysti ymmärrettävää, mutta ei voi olla laskematta työn tieteellistä arvoa.

Suurin osa ei traumatisoitunut?

Kirjan loppukaneettina tutkija väittää – lähteisiin tai kirjallisuuteen lainkaan tukeutumatta – että ”suurin osa hoitokokoukset kokeneista vanhoillislestadiolaisista selvisi niistä [hoitokokouksista] kuitenkin ilman henkilökohtaisia traumoja… Ei sovi myöskään unohtaa, että monet saivat hoitokokousten myötä epäselvät asiansa korjattua ja tällä oli myönteinen vaikutus heidän uskonelämäänsä.” (kursiivi lisätty)

Rohkea väite, jopa sen valossa, miten Palola itse kuvaa hoitokokousten konkretiaa: myöhään yöhön asti venyneitä tilaisuuksia, nuoria jonottamassa seurakunnan eteen tehdäkseen parannuksen ”väärästä hengestä”, ihmisten julkista kiusaamista ja nöyryyttämistä. Kokonaisten seurakuntien pelottelemista sillä, että ”kaikki ovat väärässä hengessä”. Irrationaalisia julkirippejä seurakunnan edessä siitä, että on lukenut Aku Ankkaa, äänestänyt SMP:tä tai laulanut kirkkokuorossa. ”Sidottujen” vanhusten eristämistä lähipiiristään. Lisäesimerkkejä voi katsoa esimerkiksi täältä ja täältä.

Toki toivon, että oli myös ”hyviä” hoitokokouksia. Sellaisia, joissa sielunhoito oli kypsää ja aidosti rakkauden motivoimaa, ja joissa ihmiset tekivät parannusta oikeista synneistä, eivätkä ainoastaan alistuneet yhteisön edessä. Ikävä kyllä en ole juurikaan sellaisista kuullut tai lukenut, vaikka olen jo kymmenien vl-ihmisten hoitokokousmuistoja kuullut.

Ymmärrän hyvin, että hoitokokoukset ovat vl-liikkeelle herkkä ja kipeä asia. Hoitokokouksia on helppo pilkata. Niin ei tule kuitenkaan tehdä, koska se ei auta vaan usein satuttaa liikkeeseen kuuluvia. Siinä, että ihmiset lankeavat tekemään toisilleen pahaa, ei ole mitään kummallista. Niin on käynyt monessa muussakin yhteisössä kuin vanhoillislestadiolaisuudessa (myös katolisessa kirkossa). Sellaista näemme ympärillämme tuon tuosta eri yhteyksissä.

Kaikella rakkaudella arvioisin kuitenkin toisin kuin Palola. Sen perusteella, mitä olen kuullut ja lukenut, uskon, että suurin osa hoitokokoukset kokeneista vl-ihmisistä traumatisoitui jollain tavalla. Suurin osa ei vain ole traumaansa tiedostanut tai käsitellyt. Se on traagista, koska minusta näyttää siltä, että trauma siirtyy perheissä ja suvuissa edelleen eteenpäin erilaisina ongelmina: puhumattomuutena, tunteiden käsittelemisen vaikeuksina, väkivaltana ja moraalisena kypsymättömyytenä.

Siksi olisi toivottavaa, että vl-liike ei näkisi Palolan tutkimusta hoitokokousten käsittelemisen päätepisteenä vaan alkuna. Toivon, että sitä seuraisi vl-yhteisössä lämmin, turvallinen ja avoin keskustelu, jossa niin liikkeen jättäneille kuin liikkeessä yhä eläville hoitokokousten uhreille annettaisiin tilaisuus puhua kokemuksistaan, jossa heitä aidosti kuunneltaisiin ja jossa heidän puolestaan rukoiltaisiin. Samalla olisi tärkeä pohtia avoimesti, miten hoitokokousten aiheuttamien traumojen siirtyminen uusille sukupolville voitaisiin katkaista.

Hengellisen sisällön uudelleen löytäminen

Erityisesti toivoisin, että vl-liike löytäisi uudelleen hengellisen sisältönsä. Sitä hoitokokoukset nimittäin koettelivat erityisen pahoin. 1960- ja 1970-luvuilla vl-julistuksen painopiste siirtyi Kristuksesta ja Jumalan tuntemisesta yhä enemmän seurakuntaan, ”Jumalan valtakuntaan”. Samalla ihmisten hengellisen elämän fokus siirtyi Jeesuksesta seurakunnan jäsenyyteen. Henkilökohtainen rukouselämä kuihtui, oma Raamatun lukeminen jäi pois ja omatunto ulkoistui epäterveellä tavalla yhteisölle. Vl-liike muuttui yhä enemmän hengellisestä yhteisöstä alakulttuuriksi.

Se on surullista, koska sen myötä nykyinen vl-julistus on usein hengellisesti luvattoman köyhää: latteuksia ja itsestäänselvyyksiä kuorrutettuna kuluneella Jumalan valtakunta -retoriikalla. Sen myötä ihmiset jäävät tietämättömiksi niistä huikaisevista aarteista, joita kristinusko sisältää. Kun he jättävät vl-liikkeen, he valitettavan usein ajattelevat nähneensä vl-liikkeen myötä koko kristinuskon, ja jättävät myös sen kokonaan.

Miten liike voisi löytää uudelleen hukkaamansa hengellisen sisällön? Ensimmäinen avain siihen on mielestäni rukous. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, kristinusko on rukousta. Rukous on portti suhteeseen Jumalan kanssa. Ikävä kyllä kokemukseni mukaan rukous on valitettavan pienessä roolissa vl-liikkeen julistuksessa sekä jäsenistön hengellisessä elämässä.

 Onneksi tilanteen voi korjata. Kehotankin jokaista vanhoillislestadiolaista astumaan rukouksen portista syvempään, henkilökohtaisempaan ystävyyteen Jumalan kanssa. Kehotan myös jokaista vanhoillislestadiolaista rukoilemaan vl-liikkeen ja kaikkien vanhoillislestadiolaisten puolesta.

Toinen avain on luopuminen eksklusivismista. Tiedän, että aihe on arka ja olen pahoillani, jos loukkaan jotakuta. Rehellisyyden nimissä joudun kuitenkin toteamaan, että eksklusivismi on vl-liikkeen kirous. Väittäessään ilman mitään historiallista evidenssiä olevansa ainoa pelastava yhteisö maan päällä vl-liike yksinkertaisesti ottaa kannettavakseen kuorman, jota kantamaan siitä ei ole. Eksklusivismi imee kaikki ”mehut” liikkeen julistuksesta ja ihmisten uskonelämästä ja johtaa moniin ongelmiin.

Tutkimuksen valossa voi perustellusti väittää, että eksklusivismi oli suurin tekijä myös hoitokokousten taustalla. Jos liike luopuisi eksklusivismista, se vapautuisi julistamaan Kristusta yhteisön sijaan, oman itsensä sijaan. Samalla vl-ihmiset vapautuisivat ystävystymään syvemmin Jeesuksen sekä muiden kristittyjen kanssa sen sijaan, että moni heistä yrittää uskoa, että ”tämä on ainoa oikea usko”. Näin se hyvä, jota vl-liike jo paljon sisältää, varmasti moninkertaistuisi ja tulisi kaikkien ulottuville.