kirkkohistoria

Kaksi kirjaa reformaatiosta

EMIL ANTON

Agricolan päivän kunniaksi on sopivaa palata hieman reformaation merkkivuoden tunnelmiin ja esitellä kahta sen kunniaksi ilmestynyttä kirjaa, joita emme viime vuonna ehtineet arvioida. Ne ovat Meri Heinosen ja Marika Räsäsen toimittama Pohjoinen reformaatio (2016) ja Suomen teologisen instituutin Iustitia-sarjan Reformaatio vai restauraatio – tradition aarteita ja tulkinnan kompastuskiviä (2017).

Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia. Pohjoinen reformaatio on Timo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaistun kirja-arvion sanoin ”ulkonaisesti hienoin” merkkivuoden kunniaksi julkaistu kirja, mutta reformaation teologinen puoli jää kulttuurihistorian keskellä vähälle huomiolle. Siksi on hyvä ottaa vastapainoksi pienikokoisempi teologinen artikkelikokoelma, jossa käsitellään mm. päivänpolttavaa kysymystä siitä, onko paavi Antikristus. (lisää…)

Montako kertaa paavi on puhunut ex cathedra?

EETU MANNINEN

Apostoli Pietarin patsas Pietarinkirkossa Vatikaanissa

Oppi paavin erehtymättömyydestä on katolisen uskon piirre, joka lienee ulkopuolisen silmissä siitä oudoimmasta päästä. Koko ajatus kenenkään kuolevaisen ihmisen ”erehtymättömyydestä” tuntuu mahtailevalta ja epäuskottavalta.

Paremmin kirkkohistoriaa tuntevien mielikuvissa paavien keskenään ristiriitaiset kannanotot ja erehdykset saavat Vatikaanin I kirkolliskokouksen (1869–1870) julistaman paavin erehtymättömyyttä koskevan dogmin näyttämään ilmeisen virheelliseltä.

Vatikaanin etenkin 1800-luvulla ja viime vuosisadan alkupuolella vaalima erehtymättömyyspainotus sisältääkin monia kysymyksiä ja ongelmia. Yksi niistä on se, kuinka laajasti paavin erehtymättömyys tulisi ymmärtää. Kuinka usein paavit ovat puhuneet erehtymättömästi? (lisää…)

Kirkollinen skandaali Augustinuksen tapaan

EETU MANNINEN

Augustinus: Kirjeitä sisarille. Suom. Timo Nisula & Anni Maria Laato (Kirjapaja 2009, 158 s.)

Katolisen kirkon skandaaleista päällimmäisenä ihmisten muistissa lienevät viime vuosina paljon puhututtaneet pedofiilipapit. Skandaaleita on kuitenkin ollut vuosisatojen varrella kaikenmoisia, ja katsaus historiaan muistuttaakin meitä siitä, ettei kirkko ole vasta viime aikoina muuttunut aiempaa pahemmaksi, vaan siinä on aina ollut pahoja, jopa rikollisiakin viranhaltijoita.

Mielenkiintoinen tapaus nousee esiin Hippon piispa Augustinuksen (354–430) kirjeessä numero 20*, jossa hän kertoo aikanaan Afrikan kirkkoa ravisuttaneesta kirkollisesta skandaalista, johon hän oli itsekin sotkeutunut.  Kirje kuuluu Johannes Divjakin vuonna 1975 löytämiin Augustinuksen kirjeisiin, jotka on numeroitu erikseen ja merkitty asteriskilla. Kirje löytyy Timo Nisulan kääntämänä hänen ja Anni Maria Laaton suomentamien Augustinuksen kirjeiden kokoelmasta Kirjeitä sisarille.

Kirjeessä Augustinus kertoo Hippon lähistöllä sijaitsevan Fussalan kaupungin piispaksi asettamastaan Antoniuksesta, joka osoittautuikin seurakuntaansa terrorisoivaksi roistoksi. Kirjeen johdannossa sitä kuvataan osuvasti sekoitukseksi ”uutisreportaasia, villin lännen tunnelmaa ja mafiajuonittelua” (s. 130). Kirje on mielestäni niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että näen hyväksi referoida sen sisältämän kertomuksen pääpiirteissään. Se myös valottaa mielenkiintoisella tavalla myöhäisantiikin Pohtois-Afrikan kirkollisia ja yhteiskunnallisia oloja. Lopuksi palaan yleisluontoisempaan pohdintaan kirkon pyhyyden ja sen jäsenten syntisyyden välisestä suhteesta. (lisää…)

Antti Pietilän dogmatiikka

EMIL ANTON

Kuten viime marraskuussa tulin maininneeksi, yhtenä suurena Suomi100/reformaatio500 -merkkivuoden projekteistani oli tutustua suuriin suomalaisiin dogmatiikkoihin (ja dogmaatikkoihin), joista ensimmäinen on Antti Pietilän (1878-1932) Kristillinen dogmatiikka, osat 1-3 (1930-1932). Kävin myös kursorisesti läpi seuraavan suuren dogmaatikon, Osmo Tiililän (1904-1972), edeltäjästään kirjoittaman kirjan Antti J. Pietilä: kiistelty kirkonmies (WSOY 1972).

Tiililä aloittaa kirjansa toteamalla, että ”noin puolen vuosisadan ajan on maassamme kristillisyyttä ja kirkkoa koskevissa keskusteluissa vedottu Antti J. Pietilään ja yritetty hänen auktoriteetillaan tukea milloin minkinlaisia käsityksiä”. Tämä kuulostaa erikoiselta noin puoli vuosisataa myöhemmin, sillä nykyään Pietilää ei siteerata enää oikeastaan ollenkaan.

Ajankohtaisempi onkin kirjan loppu: ”Sanotaan ehkä: olihan Pietiläkin eräs ajan merkki ajoiltaan – ei muuta. Portailla kopisevat yleensä pian niiden jalat, jotka kiirehtivät kantamaan vainajia pois unohduksiin.” Sitten Tiililä kuitenkin lisää: ”Tämä kirja on kirjoitettu näistä miehistä huolimatta.” (lisää…)

Katolinen katsaus Teologisen Aikakauskirjan vuoteen 2017

EETU MANNINEN

Viime vuonna tein katsauksen edeltäneen vuoden Teologisen Aikakauskirjan katolisesta näkökulmasta kiinnostavaan antiin, ja nyt on uuden katsauksen aika. Teologisessa Aikakauskirjassa julkaistaan teologiaan liittyviä tutkimusartikkeleita, katsauksia, keskustelupuheenvuoroja ja kirjallisuusarvosteluja. Lehti kuuluukin jokaisen ammattiteologin lukemistoon.

Vuonna 2017 Aikakauskirjassa ilmestyi joitain katolista kirkkoa tai katolista teologiaa käsitteleviä artikkeleita. Viime vuonna ilmestyi myös odotettavasti reformaation merkkivuoteen liittyviä artikkeleita, joista osan voi katsoa olevan relevantteja myös blogimme kannalta.

Varsinaisten artikkeleiden lisäksi katolista lukijaa saattaa kiinnostaa myös numerossa 3/2017 ilmestynyt uskonnonfilosofian emeritusprofessori Simo Knuuttilan kirja-arvio kolmesta The Catholic University of America Pressin vuonna 2015 julkaisemasta katolista teologiaa käsittelevästä teoksesta, jotka ovat Johathan J. Sanfordin Before Virtue: Assessing Contemporary Virtue Ethics (280 s.), Bernhard Blackenhornin The Mystery of Union with God: Dionysian Mysticism in Albert the Great and Thomas Aquinas (508 s.) ja Thomas J. Whiten The Incarnate Lord: A Thomistic Study in Christology (534 s.). (lisää…)

Top 5 paavit

EETU MANNINEN

Paavius on ainoa vielä tänäkin päivänä olemassa oleva instituutio, jonka historia ulottuu katkeamattomana antiikin aikaan asti. Nyt esittelyvuorossa ovatkin Top 5 paavit. Viimeaikaiset paavit, kuten Franciscus (2013–), Benedictus XVI (2005–2013) ja Johannes Paavali II (1978–2005) olisivat erinomaisia ehdokkaita Top 5 -listalle, mutta oletan, että Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikaiset ja jälkeiset paavit ovat lukijalle melko tuttuja jo ennestään. Heitä ja heidän tekemisiään on sivuttu tällä blogillakin esimerkiksi täällä ja täällä. Tässä listassa haluan sen sijaan keskittyä vanhempiin Pietarin viran haltijoihin. Koska keskenään hyvin erilaisia paaveja on vaikea pistää parhausjärjestykseen, etenen listassani kronologisesti. Hieman toisenlaisen Top 5 paavit -listan voit katsoa täältä.

Pietari ottaa Jeesukselta vastaan taivasten valtakunnan avaimet. Pietro Peruginon (n. 1446–1523) maalaus

1. Apostoli Pietari (n. 33–67). Heti kärkeen sanottakoon, että Pietarin kutsuminen paaviksi tai Rooman piispaksi on jokseenkin anakronistista. Nimitys ”paavi” (lat. papa) nimittäin vakiintui tarkoittamaan erityisesti Rooman piispaa vasta varhaiskeskiajalla, ja lisäksi useat historioitsijat katsovat monarkkisen piispuuden rantautuneen Rooman seurakuntaan varsin myöhään. Kuitenkin paavius on ytimeltään juuri Jeesuksen Pietarille antaman erityisen viran jatkumista kirkon piispainkollegiossa, minkä vuoksi Pietaria ei voida ohittaa paaveista puhuttaessa. Pietari oli ensimmäinen apostolien joukossa (vrt. Matt. 10:2), ja tunnusti Jeesuksen ensimmäisenä Messiaaksi (Matt. 16:16). Pietari on monella tapaa esimerkillinen, mutta toisaalta myös hänen epätäydellisyytensä osoittavat kauniilla tavalla Jumalan armon ja kärsivällisyyden uskovia – ja paaveja – kohtaan. (lisää…)

Suomi oli – ja on – katolisempi kuin luulitkaan

OSKARI JUURIKKALA

Eilen vietettiin Mikael Agricolan päivää. Mikäs sen parempi hetki esitellä Emil Antonin uutta kirjaa Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017, 160 s.). Kyseessä on tavattoman viehättävä kirjanen, joka avaa uuden näkökulman Suomen historian jokaiseen vaiheeseen 1100-luvulta lähtien. Sen julkaistu ajoittuu erinomaisella tavalla sekä reformaation merkkivuoteen että Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen.

Katolisempi kuin luulit on piristävä provokaatio, joka rikkoo ronskisti historian tavanomaisen jaottelun katoliseen ”pimeään keskiaikaan” ja Agricolasta alkaneeseen luterilaiseen ”uskonpuhdistuksen” aikaan. Kirjan tarkoitus ei ole niinkään osoittaa, että Suomi on ollut katolinen melkein yhtä pitkään luterilainen, vaan että se on Agricolasta lähtienkin ollut katolisempi kuin luulitkaan. Ja täytyy myöntää, että minullekin katolilaisena kirja tarjosi useita yllättäviä tietoja ja näkökulmia. (lisää…)