Katolinen kirkko ja Raamatun punainen lanka

JUHO SANKAMO

Kuvahaun tulos haulle ten commandments moses movie

Charlton Heston Mooseksena elokuvassa ”Kymmenen käskyä” (1956).

Voin varmaan sanoa, että suhtaudun Raamattuun kohtalaisen monipuolisesti. Olen tutustunut siihen niin monesta eri näkökulmasta. Tuo pyhä kirjakokoelma on tullut minulle tutuksi jo äidinmaidon mukana. Sen sanomasta on laulettu huippubiiseissä, kuten ”Joosua hän marssi alas Jerikoon…”, ”Sakkeus oli pieni mies, oli pienen pieni mies” ja ”Aasi, mä tahtoisin nyt olla aasi.” Siitä piirrettyjä kuvia on ihmetelty Ikuisten kertomusten sivuilla ja alttaritauluilla. Raamatun pääkertomukset ovat tulleet tutuiksi elokuvien kautta – mm. legendaarinen 1950-luvun Mooses-leffa (”Kymmenen käskyä”) ja ”Egyptin prinssi”. Samoin Raamatusta on paasattu saarnastuoleissa. Olen myös tehnyt väitöskirjani nimenomaan Raamatun tutkimuksesta. Ja töissäkin olen ollut Suomen Raamattuopistolla.

Luterilaiset, ja varsinkin herätyskristityt, ovat aika innokkaasti ja hienosti opettaneet suomalaisille pyhää Jumalan sanaa. Suomen Raamattuopistolla on Sisälle Sanaan -viikonloput ja Matka halki Raamatun -kurssit. Kansanlähetys järjestää Raamatun Punainen lanka -kursseja. Näissä kaikissa pyritään tutustumaan Raamattuun, ja niissä pohditaan, mikä on sen keskeinen sanoma, punainen lanka.

Myös katolinen kirkko on alusta asti pohtinut näitä kysymyksiä. Tuo kirjakokoelma on syntynyt ja saanut lopullisen muotonsa katolisen kirkon huomassa. Kirkkovuodessa kullekin sunnuntaille ja juhlapäivälle on määritelty omat Raamatun lukukappaleet. Samaan tapaan jo muinaiset juutalaiset (Jeesuksen aikana) olivat jakaneet kullekin pyhäpäivälle luettavat kohdat laista, profeetoista ja kirjoituksista. Tällä varmistettiin se, että seurakunta ei joudu joka pyhäpäivä kuuntelemaan, kuinka pappi toistelee omaa lempikertomustaan Raamatusta. Määrätyt Raamatun lukukohdat kullekin pyhäpäivälle takaavat, että koko kirjakokoelma tulee ajan mittaan varsin kattavasti tutuksi.

Raamattu, kirkko ja pelastushistorian jatkumo

On laskettu, että jos osallistut katoliseen messuun säännöllisesti, niin kuulet 95 % koko Raamatusta luettavan kolmen vuoden aikana. Kirjapaino keksittiin vasta 1500-luvulla. Aikoinaan kirjat olivat harvinaisia, kalliita ja käsinkirjoitettuja. Sen vuoksi kristityt ovat suurimmilta osin aina nimenomaan kuulleet Jumalan sanaa luettavan kirkossa. Apostolien seurakunnille lähettämät kirjeet oli tarkoitus lukea jumalanpalveluksissa: ”Kun tämä kirje on luettu teidän keskuudessanne, pitäkää huoli siitä, että se luetaan myös Laodikean seurakunnassa.” (Kol. 4:16.)

160-luvulla kirjoittava Justinos Marttyyri kertoo, mitä tapahtui alkukirkon messuissa: ”Auringon päiväksi sanottuna päivänä (sunnuntaina) meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupungeissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muistelmia tai profeetallisia kirjoja…” (1. Apol. 67.) Nuo ”apostolien muistelmat” viittaavat tässä neljään evankeliumiin.

Kirkkovuosi alkaa adventista ja Jeesuksen syntymän tapahtumista ja päättyy viimeisen tuomion ja Kristuksen kuninkuuden muisteluun. Olin jokin aika sitten vierailemassa Lohjan Pyhän Laurin kirkossa. Siellä on erittäin hienot seinämaalaukset, joita seuraamalla tulee osallistuneeksi eräänlaiselle Matkalle halki Raamatun. Nimittäin alttarin oikealta puolelta alkaa suuri, seinille maalattu kuvasarja, joka kulkee koko kirkon kiertäen aina alttarin toiselle puolelle asti. Tässä seinille maalatussa kuvasarjassa kulkee Raamatun punaisena lankana Jumalan pelastussuunnitelma luomisesta lunastukseen ja Jumalan valtakuntaan. Nämä Lohjan Pyhän Laurin kirkon maalaukset on taiteiltu 1510-luvulla, eli silloin kun tuo kirkko oli vielä katolinen.

Kuvahaun tulos haulle st. laurence church lohja paintings

Samaan aikaan toisaalla, Rooman Pietarin kirkossa, Michelangelo maalasi sisäkattoja – katso tästä loistava video. Taiteellinen tasoero on tietysti huomattava Lohjan kirkon maalauksiin verrattuna, mutta on kuitenkin hieno huomata, että samat raamatulliset teemat, maailmakuva ja tulkintakulmat toistuvat sekä Lohjalla että Roomassa. Lohjan kirkon seinälle on kuvattu Jeesuksen sukupuu luomisesta Golgatalle asti. Ristin puulta sovitus ja anteeksianto ulottuvat halki koko sukupuun aina Aadamiin asti.

Tuohon Jeesuksen sukupuuhun, jaloon viinipuuhun, sovitetaan myös ihmisiä kaikista maailman kansoista. ”Minä olen viinipuu, ja te olette oksat.” (Joh. 15:5.) Lohjan katoliset kristityt eivät katsoneet pelastushistorian tapahtumia ulkopuolisina, vaan heidät oli kasteen ja uskon kautta otettu siihen mukaan – adoptoitu Jumalan ainosyntyisen Pojan kautta Jumalan lapsiksi. He kuuluivat nyt Jumalan perheväkeen. He rukoilivat Kristuksen kanssa ”Isä meidän”.

Tähän liittyy erittäin merkittävä kysymys siitä, miten kristityt näkevät oman paikkansa pelastushistorian suuressa kertomuksessa. Usein nykyään, postmodernin pirstaloituneen maailmankuvan omaksunut uskovainen ei osaa nähdä itseään osana suurta kertomusta. Helposti nykyään Jumalan suuri pelastushistoria typistyy henkilökohtaiseksi uskoontulokertomukseksi, siihen, että Jeesus on minun henkilökohtainen Vapahtajani. Tom Wright, anglikaanipiispa ja Uuden testamanentin professori, on kirjoituksissaan painottanut paljon tätä Raamatun suurta pelastuskertomusta. Näin Wright kirjoittaa:

Läntiselle protestantismille on ollut ominaista, että siinä ei ajatella jatkuvan historiallisen kertomuksen ehdoilla, niin että yksilö löytäisi identiteettinsä tuon kertomuksen sisällä. Läntisen protestanttismin piirissä ajateltiin, että reformaation myötä se oli jättänyt taakseen tuon idean jatkuvasta kertomuksesta. (Wright, Paul and the Faithfulness of God, 2013, s. 115, 458-460.)

Mielestäni Wright on tässä pitkälti oikeassa. Varmasti tämä kritiikki osuu myös katoliseen kirkkoon – ja ylipäänsä kaikkiin meihin, jotka elämme tämän yksilökeskeisyyttä ihannoivan ajan keskellä. Kirkko on kuitenkin jatkumossa tuon suuren pelastushistorian kanssa. Kuulumme Kristuksen kautta tuohon sukupuuhun.  Paavali viittaa Moosekseen ja kirjoittaa Korintin uskoville näin: ”Veljet, haluan teidän tietävän, että isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki.” (1. Kor. 10:1.) Kuulumme siis todella samaan kansaan kuin Mooses, ja muut Vanhan testamentin pyhät. He ovat meidän ”isiämme”. Vanhasta testamentista tutut teemat, kuten temppeli, Jumalan kansa ja luvattu maa, eivät ole menettäneet merkitystään. Jumalan temppeli on olemassa. Apostoli Pietari liittää kristityt, jotka asuvat hajallaan, muukalaisina ympäri maailmaa – Pontoksessa, Galatiassa, Bityniassa ja Aasian maakunnssa – tähän identiteettiin ja Jumalan pelastushistorialliseen jatkumoon.

Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. (1. Piet. 2:9.)

Katolinen raamatuntulkinta? 

Näytä lähdekuvaOnko olemassa erityistä katolista raamatuntulkintaa? Kyllä ja ei. Katolisen perinteen piiriin mahtuu monenlaisia tulkintoja ja lukutapoja. Kuitenkin kirkko on kautta aikojen pyrkinyt ohjaamaan ja opastamaan raamatuntulkintaa tietyillä suuntaviivoilla sekä uskon ytimeen kuuluvilla dogmeilla. Tämän tarpeellisuus tunnustetaan Raamatussa itsessään; niinhän apostoli Pietarikin kirjoittaa, ”etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” (2. Piet. 1:20.) Päinvastoin ”tie­tä­mättömät ja haihattelevat ihmiset” vääristelevät pyhiä kirjoituksia ”omaksi tuhokseen” (2. Piet. 3:15–16). On tärkeä muistaa, että kaikkia harhaoppeja on perusteltu Raamatulla – tai siis omavaltaisilla raamatuntulkinnoilla.

Keskeisiä viime aikojen katolisia dokumentteja Raamatusta ja sen tulkinnasta ovat Vatikaanin II kirkolliskokouksen dogmaattinen konstituutio Dei Verbum (1965), paavi Benedictus XVI:n kehotuskirje Verbum Domini (Herran sana, 2010), sekä Paavillisen raamattukomission teknisempi tutkielma Raamatun tulkinta kirkossa (1993, luettavissa englanniksi tästä). Viittaan tässä tarkemmin Benedictuksen Verbum Dominiin, joka teki minuun suuren vaikutuksen, kun aikoinaan luin sen vuonna 2012. Se on historian laajin Jumalan sanaa käsittelevä paavillinen kehotuskirje, ja se on todella hyvä.

Verbum Dominissa opetetaan, että koska kaikki on luotu Sanan kautta, niin kaikki, jotka pitävät kiinni tästä Jumalan Sanasta, ovat todella realisteja. Realisti on juurtunut siihen, mikä on todella olevaista – real. Hän ei usko tai luota haihatteluun. Todelliset realistit perustavat elämänsä Jumalan ikuisen sanan varaan. (VD 10) Muotivirtaukset, rikkaudet ja valta tulevat ja menevät. Jumalan Sana pysyy ikuisesti. Kirkko luottaa ja uskoo tuohon Sanaan.

Sana tuli lihaksi – Raamattu on jumalallinen ja inhimillinen 

Kirkon perinteisen uskon mukaisesti Verbum Domini ohjeistaa, että Raamattua tutkittaessa on otettava huomioon sen jumalallinen ja inhimillinen puoli – ”Sana oli Jumala” ja toisaalta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1). Lähdetään liikkeelle tuosta Sanan lihallisesta puolesta. Se avaa nimittäin mahdollisuuden Raamatun tieteelliselle tutkimiselle. Katolisessa kirkossa korostetaankin nykyään hyvin paljon Raamatun tutkimuksen tärkeyttä. Kuten Vatikaanin II kirkolliskokous tunnetusti korosti: ”Raamatun tutkimuksen on oltava ikään kuin pyhän teologian sielu” (Dei Verbum, 24). Näin paavi Benedictus korostaa Raamatun tieteellisen tutkimuksen tärkeyttä:

Ennen kaikkea on tunnustettava historiallis-kriittisen eksegeesin ja muiden vii­me­ai­kais­ten tulkintametodien kirkon elämälle tuoma hyöty. Katolisen raamattu­käsi­tyksen kan­nalta näiden metodien huomioon ottaminen on välttämätöntä ja sidoksissa inkar­naation realismiin. ”Tämä välttämättömyys on seurausta kristillisestä periaatteesta, jonka löydämme Johanneksen evankeliumista (Joh. 1:14): Verbum caro factum est – Sana tuli lihaksi. Tämä historiallinen tosiasia on kristinuskon perustava ulottuvuus. Pelas­tus­historia ei ole mytologiaa, vaan todellista historiaa, ja siksi sitä on tutkittava vakavan his­to­riallisen tutkimuksen metodein.” (VD 32; sitaatti paavi Benedictuksen puheenvuorosta synodin 14. istunnossa, 14. lokakuuta 2008).

Tähän tekee mieli eksegeettinä huudahtaa ”Aamen ja Halleluja!” Raamatun tutkimus on ”pyhän teologian sielu”. Tutkiessamme Raamattua tieteellisesti, näemme, että sana on juurtunut meidän kieleemme, meidän kulttuuriimme, meidän tapaamme puhua ja ymmärtää asioita. Ymmär­tääk­semme Raamattua meidän tulee ymmärtää sitä maailmaa, sitä kieltä ja kulttuuria, jonka sanoin se on meille annettu.

Sitten on se toinen puoli: Raamattu on Jumalan sanaa. Emme voi saada Raamatusta irti kaikkea siihen ladattua rikkautta ja voimaa vain tutkimalla sitä tieteellisesti. Jos luotamme ainoastaan historiallis-kriittisiin metodeihin, niin Raamattu opettaa meille vain historiaa, kirjal­li­suutta ja arkeologiaa. Kuitenkin juuri jumalallisena sanana Raamattu ei jää sinne pyhän maan pölyihin, vaan se ylittää ajan ja paikan rajat. Jumalan Sanana Raamattu kykenee kosket­tamaan ihmisen sydäntä.

Helluntaina Pietari julisti evankeliumia ja tuo Sana tuli niin kohti, että ”kuulijat tunsivat piston sydämessään” (Ap. t. 2). Jumalallisena kirjoituksena Raamattu todella tuo luoksemme elävän Kristuksen, jumalallisen persoonan, joka puhuu sinulle ja minulle. Jeesuksen voi todella kohdata sanassa. Kirkkoisä Hieronymos (340-420) opettaa, että se ”joka ei tunne Raamattua, ei tunne Kristusta.” Kirkkoisät korostivat, että ”pyhät kirjoitukset tulee tulkita siinä Hengessä, missä ne on kirjoitettu” – eli Pyhässä Hengessä.

Tulkintaa ohjaavia periaatteita

File:Bible chartraine - BNF Lat116 f193.jpgKatolisessa Raamatun tulkinnassa korostetaan nykyään kolmea kriteeriä. 1) Raamat­tua tulkitaan kokonaisuutena. Vaikka Raamatussa on hyvin erilaisia kirjoja, niin niistä löytyy kui­tenkin se yhteinen ”punainen lanka” luomisesta lunastukseen ja Jumalan valtakuntaan. 2) Emme lue Raamattua yksin. Olemme saaneet sen kirkon kautta, ja se on kirkon kirja. Raamattua lukiessa on pidettävä mielessä koko kirkon elävä traditio. Uusi raamatuntulkinta ei voi olla räikeässä risti­riidassa sen kanssa, miten kristityt ovat aina ennen Raamattua tulkinneet. 3) Raamatun tulkinnassa on noudatettava uskon analogiaa eli uskontotuuksien välillä vallitsevaa harmoniaa ja vastaavuutta. (VD 34, 42–44.)

Katolinen kirkko rohkaisee lukemaan ja tutkimaan Raamattua, mutta sanoo selvästi, että sitä ei saa tulkita ihan miten itseä huvittaa. Jeesus ei luvannut johdattaa eksegeettejä ”kaikkeen totuuteen”, vaan tuon Totuuden Hengen hän antoi opetuslapsilleen ja kirkolleen, erityisesti apostoleilleen. Niinpä ”kaikki, mikä koskee tapaa tulkita Raamattua, on viime kädessä alistettu kirkon ratkaistavaksi, kirkon, joka täyttää Jumalalta saamansa käskyn ja tehtävän säilyttää ja tulkita Jumalan sanaa.” (Katolisen kirkon katekismus, 119.) Nimenomaan eksegeettinä, kun ymmärrän kuinka helppo Raamatun kirjoituksista on vetää villejä ja vakuuttavilta kuulostavia tulkintoja, on mielestäni lopulta viisasta ja oikein, että joku instanssi päättää, millaisia suuntaviivoja tulkinnassa on noudatettava. Tuo instanssi on kirkon opetusvirka.

Tuoreena katolilaisena minulla on vaikutelma, että katolisessa kirkossa on monissa paikoin meneillään Raamattu-herätys. Virallisissa dokumenteissa siihen kannustetaan jatkuvasti: ”Kirkko kehottaa kaikkia kristittyjä (…) lukemaan ahkerasti pyhää Raamattua ja siten saavuttamaan ’ylen kalliin Jeesuksen Kristuksen tuntemisen’.” (Katolisen kirkon katekismus, 133.) Meillä täällä Turussakin on alkamassa katolisen seurakunnan raamattuillat. Kaikki ovat tervetulleita mukaan! Raamattu on meidän kaikkien kristittyjen yhteinen kirja.

Raamattuillat ovat seuraavina torstai-iltoina heti messun jälkeen, noin klo 18:30-19:30.

To. 11.10., 25.10., 8.11., 22.11., 13.12. Kokoonnumme seurakuntasalissa. Osoite on Ursininkatu 15, Turussa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s