EMIL ANTON
”Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kuuntelen kuoron laulua: ’Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti.’ — Voinko minäkin yhtyä sydämestäni tämän hymnin sanoihin? — Kuulen kirkollisessa toimituksessa tai messussa laulettavan Ave Marian latinaksi. Onko se erehdys luterilaisessa tilaisuudessa tai vain kaunis hengellinen laulu, jonka sanoja ei pidä ajatella? Ihailen Naantalin kirkon alttarilla olevan keskiaikaisen alttarikaapin kauneutta taivaan kuningattaren kruunauksesta. Onko se siinä väärässä paikassa tai ehkä vain historiallisesta tai taiteellisesta syystä?”
Tällaisilla erinomaisilla kysymyksillä vantaalainen luterilainen pappi Risto Pottonen aloittaa erinomaisen kirjansa Luterilainen Neitsyt Maria (BoD 2020), joka on varmasti tämän vuoden parhaita suomenkielisiä teologiakirjoja. Harva tekee Suomessa hyvää konstruktiivista (rakentavaa, positiivista) teologiaa, mutta tässä kirjassa sitä tehdään esimerkillisesti ja todella tärkeästä aiheesta. Katolinen Maria-hartaus on nimittäin – äskettäin saamani sähköpostikyselyn sanoin – ”punainen vaate” monille protestanteille.
Luterilainen Maria-oppi
Sähköpostikyselijä pyysi minua avaamaan katolista Maria-oppia, mutta vastaankin Pottosen kanssa avaamalla sitäkin tuntemattomampaa luterilaista Maria-oppia. Pottonen aloittaa luterilaisista tunnustuskirjoista, jotka liittyvät täysin katolis-ortodoksiseen tunnustukseen Mariasta autuaana neitsyenä ja Jumalan Äitinä.
Marian kohdussa Sana tuli lihaksi, Jumala tuli ihmiseksi. Kristus, Isän Poika, Jumala Jumalasta, otti ”inhimillisen luonnon autuaan neitsyt Marian kohdussa”. Maria on ”puhdas, pyhä ja ainainen neitsyt” (pura, sancta, semper virgo), ”todella Jumalan Äiti, joka on pysynyt neitsyenä”. (Pottonen s. 10-11). Tunnustuskirjoissa hyväksytään pyhien kunnioittaminen ja myönnetään, että Maria rukoilee kirkon puolesta taivaassa (s. 17-18).
Reformaattori Martti Luther kirjoitti joitain vuosia kuuluisien teesiensä ja reformatorisen löytönsä jälkeen Magnificat-kommentaarin eli Marian kiitosvirren (Luuk. 1:46-55) selityksen. Siinä hän luontevasti kutsuu Mariaa nimillä ”pyhä Neitsyt”, ”puhdas, hurskas Neitsyt”, ”autuas Neitsyt”, ”suloinen Jumalan Äiti”, ”rakas Äiti”, ”pyhä Äiti”, ”korkeasti ylistetty Neitsyt Maria”, ”korkeasti siunattu Jumalan äiti”.
Luther antaakin lukijoilleen mariologisen mietiskelytehtävän: ”Meidän tulee myös sydämen syvyydessä miettiä, mitä on olla Jumalan äiti.” Luther myöntää Magnificat-kommentaarissaan myös sen, että Maria on taivaan kuningatar ja että hän on synnitön, ja vetoaa lopussa Marian esirukouksiin. (Pottonen s. 26-33)
Vuonna 1522 Luther kirjoitti Ave Maria -rukouksen selityksen, mistä Mikael Agricola otti sen Rukouskirjaansa (”Terue Marian toijmitus”). Samana vuonna Luther teki munkin kaavussa paluun Wartburgista Wittenbergiin, missä reformaatio oli lähtenyt käsistä ja langennut kuvainraastoon. Luther puolusti pyhien kuvien paikkaa kirkossa.
Suomessa Mariaa on kuvattu kirkoissa alttarin ja ristin oikealla puolella. ”Paattisten kirkossa olleessa kuvassa Maria erottuu selvästi kaikkien taivaaseen jo päässeiden yläpuolella. Keuruun kirkossa olleessa kuvassa on samanlainen asetelma (kopio kansallismuseossa) samoin Pöytyän kirkon vastaavassa teoksessa 1600-luvun lopulta.” (s. 57)
Marian kunnioittaminen Jumalan äitinä, ikuinen neitsyys, synnittömyys (Kristuksen tähden ja kautta) sekä esirukoilija-asema taivaan kuningattarena eivät siis olleet reformaation perusteologian (vanhurskauttamisopin jne.) vastaisia. Myöhemmin Marian asema luterilaisuudessa kuitenkin oheni lähes olemattomiin, kuten Pottonen myöhempien katekismusten analyysissään osoittaa. ”Seuraavaan katekismukseen voitaisiin ottaa Enkelin tervehdys kuten se on ABC-kirjassa, Marian taivaallisen esirukouksen myöntäminen kuten tunnustuskirjoissa ja oppi ikuisesta neitsyydestä kuten Svebiliuksen katekismuksessa.” (s. 87)
Maria musiikissa
Suomalaisten alttaritaulujen esittelyn ohella yksi Pottosen kirjan ansioista on luterilaisen mariaanisen musiikin perinteen tuominen päivänvaloon. Marian kiitosvirren ovat säveltäneet luterilaiset Michael Praetorius, Heinrich Schütz, Dietrich Buxtehude ja Johann Pachelbel. Kuuluisin Magnificat-sävellys lienee niin ikään luterilaisen Johann Sebastian Bachin 12-osainen mestariteos. Georg Friedrich Händel sävelsi suurenmoisen mariaanisen vesperin ja kolme muuta mariaanista teosta, ja Johannes Brahms sävelsi mm. Ave Marian ja mariaanisen laulusarjan Marienlieder.
Tätäkin yllättävämpi on suomalaisten mariaanisten säveltäjien lista. Toivo Kuulalta löytyy Ave Maria yksinlauluna (latinaksi ja suomeksi), Marjatan laulu sekä Stabat Mater -suurteos kuorolle, orkesterille ja uruille. Myös Leevi Madetoja on säveltänyt Stabat Materin ja Oskar Merikanto kalevalaisen laulun nimeltä Rukous (Ave Maria). Einojuhani Rautavaaralta löytyy katkelma Marjatan jouluvirrestä, Magnificat ja Ave Maria sekä Canticum Mariae Virginis.
Lisäksi Suomessa on viime aikoina julkaistu useita mariaanisia cd-levyjä – Pottonen listaa niitä yli kymmenen. Mainittakoon tässä Tarja Turusen albumi, jossa on vain Ave Maria-lauluja, Lumen Valon albumi Maria vuodelta 2008, Lauluyhtye Rajattoman Sanat, jossa on ”tavattoman vaikuttava Stabat Materin ja Aale Tynnin runon Marian kiusaus yhdistelmä”, sekä hevilaulaja Jarkko Aholan Ave Maria. (s. 116-117, 137; ks. myös tämä viiden vuoden takainen juttuni.)
Oman lukunsa muodostavat tietysti virret, joilla on cd-levyihin verrattuna selvä teologinen ja liturginen lisäarvo. Raamatun mukainen Magnificat löytyi vanhasta virsikirjasta (1701), nykyisessäkin (vuoden 2000 lisäosassa) se on vesperiin sopivana vuorolauluna numerona 803. Lisäksi virsi 50 on Hemminki Maskulaisen Magnificat-tulkinta. Nykyvirsikirjassa Maria esiintyy usein, mm. nimityksillä Herran äiti ja puhdas Neitsyt. Lisävihkon virressä 937 lauletaan Marialle sinä-muodossa Salve Reginaa mukaillen: ”Ole tervehditty täällä, oi Maria!”.
Maria kalenterissa ja kirkkovuodessa
Marian kunnioitus on näkynyt ja näkyy myös suomalaisissa kalentereissa, liturgisissa ja maallisissa. Maijan päivä 2.7. on Marian vierailupäivä Elisabetin luona ja Marjatan päivä 15.8. on Marian taivaaseen ottamisen päivä. 1700-luvulle asti kalentereissa säilyi Marian temppeliin tuomisen päivä (”Mar.T.p.” 21.11.), 1800-luvun lopulle asti ”Marian sikimä” (8.12.) ja 1900-luvulle asti hänen syntymäpäivänsä 8.9. (”Maar. Synt.p.”) sekä taivaaseen ottamisen päivä 15.8. (”Jälkimmäinen Marian päivä”)!
Edelleen kalentereissamme on jäljellä Marian ilmestyspäivä 25.3., jonka nimi oli ensimmäisessä suomenkielisessä Evankeliumikirjassa (1575) ”Die Annuntiationis Divae Virginis”, sittemmin ”Paastonaikainen Marianpäivä” ja sitten vain Marianpäivä.
Nykyisessä luterilaisessa Evankeliumikirjassa on Marianpäivän hallelujasäkeenä Ave Maria suomeksi, siis Luuk. 1:28 ja 1:42 yhdistettynä, ”alkuperäinen lännen kirkon ja luterilaisuuden mukainen Marian tervehtimisen muoto”. Pottonen päättelee: ”Meillä on siis Ave Maria jo nyt liturgisessa käytössä.” (s. 172)
Lisäksi Marian elämään ja persoonaan voidaan luterilaisessa kirkossa keskittyä monenakin sunnuntaina tai juhlapyhänä: 4. adventtisunnuntai (Jeesuksen syntymän odotus), viattomien lasten päivä (pyhän perheen pako Egyptiin), 1. sunnuntai joulusta (miekka äidin sydämeen), 2. sunnuntai joulusta (Jeesus 12-vuotiaana temppelissä), 2. sunnuntai loppiaisesta (Kaanan häät), kynttiläpäivä (Jeesuksen temppeliin tuominen), 6. sunnuntai pääsiäisestä (alkuseurakunta pääsiäisen jälkeen) ja perheen sunnuntai (Jeesuksen omaiset). Näiden lisäksi tulevat vielä Marianpäivä, joulu, loppiainen ja pitkäperjantai.
Suomen mariaaniset teologit
Pottonen käy kirjassaan läpi myös sitä, mitä suomalaiset teologit ovat sanoneet Mariasta. Mariaanisista teologeista ensimmäinen on dogmatiikan professori Osmo Tiililä, joka mm. runoili vuonna 1969 seuraavasti: ”Pyhä Jumalan Äiti ja kaikki pyhät riemussa,/ te kilvoituksessanne kestäneet,/ te marttyyrit,/ te pitkälle pyhyydessä päässeet,/ te pyhät lapset, jotka Vapahtaja otti esikuviksi/ muistakaa meitä, rukoilkaa puolestamme.” (s. 215)
Tiililä kysyy myös: ”Mitä pahaa olisi // (kysyn itseltäni) // pyhien muistelemisessa,/ pyhien kunnioittamisessa,/ pyhille puhumisessakin? Lieneekö kunnian anto pahempaa/ kuin unohtaminen, liikakin kunnioittaminen pahempaa,/ kuin liika väheksyminen? Pelkään – minä kuivanraitis luterilainen – unohtavani itse pyhäin yhteydenkin, joka murtaa ajan ja ulottuvuuksien rajat, pelkään, ettei riemuitseva seurakunta ja sen Pyhä Pää enää ole hengelleni elävä…// Ave Maria, Genetrix Dei! Ave Joseph – in excelsis!” (s. 217)
Oma lukunsa on tietysti Tiililän seuraaja, katoliseen kirkkoon liittynyt dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen, joka kirjoitti vanhoilla päivillään kirjan Ad realitatem marianam. Teinosen seuraaja Eero Huovinen laati nykyisen Suomen ev.-lut. kirkon katekismuksen, jossa lukee: ”Nasaretin Maria suostui Jumalan ihmeeseen ja synnytti Jeesuksen. Näin hänestä tuli Jumalan äiti.” Huovisen seuraaja Miikka Ruokanen kirjoittaa Ydinkohdat-minidogmatiikassaan tunnustuskirjojen ja Lutherin mukaisesti, että ”Maria rukoilee lakkaamatta kirkon puolesta”, että häntä voidaan kutsua taivaan kuningattareksi ja että ”hänen kauttaan voidaan myös lähestyä Jumalaa”.
Entä Raamattu?
Pottosen kirja on oikea luterilaisen mariaanisuuden aarreaitta. Valitettavasti en voi sitä tämän blogin puitteissa ammentaa tyhjiin. Pottonen vastaa kirjan kuluessa myös moniin vasta-argumentteihin ja esittää välillä hyvinkin nasevaa kritiikkiä esimerkiksi sellaista luterilaisuutta kohtaan, joka on unohtanut Marian mutta lähes jumalallistanut Lutherin (tai maalliset hallitsijat…).
Ehkä itsestäänselvin luterilainen (ja varmasti vapaiden suuntien) vasta-argumentti joitain yllä esitettyjä näkökohtia vastaan voisi olla kysymys siitä, onko tämä kuitenkaan Raamatun mukaista. Eikö tällainen Maria-kunnioitus mene yli sen, mitä evankeliumeissa sanotaan? Eikö Vanhassa testamentissa varoiteta taivaan kuningattaren kultista? Ja toiseksi, eivätkö luterilaiset tunnustuskirjat kuitenkin selvästi torju pyhien avuksihuutamisen? Miten Pottonen vastaa tähän?
No, ensinnäkin voidaan todeta, että Magnificat-virsi löytyy itse evankeliumista, ja siitä jokainen saa lukea kohdan ”tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi”. Samasta luvusta (Luuk. 1) lukija löytää kaksi tapaa tähän ylistykseen, enkelin ja Elisabetin tervehdykset (Ave Maria…). Taivaan kuningattarena Maria esiintyy Ilmestyskirjan luvussa 12, jonka symbolinen hahmo on Maria tosi Israelin edustajana, sekä seurakunta että Maria. Jeremian kirja torjuu pakanallisen Astarten kultin; Marian kuningattaruuden vanhatestamentillisia juuria voi sen sijaan etsiä Psalmista 45: ”Kuningatar seisoo oikealla puolellasi.” Tämän mukaisesti Suomenkin luterilaisten kirkkosalien oikea puoli on ”Marian puoli”.
Pottonen tarjoaa kirjassa myös esimerkinomaisia raamatunselityksiä valituista mariaanisista evankeliumikohdista. Niistä voi olla hyötyä esim. luterilaisille papeille saarnan tai raamattuopetuksen valmistelussa.
Voiko Mariaa rukoilla? Eivätkö tunnustuskirjat torju pyhien avuksihuutamista?
Ehkä kaikkein eniten Pottosen kirjassa nautin siitä, kuinka hän luterilaisista lähteistä käsin vastaa kysymykseen tunnustuskirjoista ja pyhien avuksihuutamisesta. Ensinnäkin hän toteaa historiallisena faktana, että tunnustuskirjat ovat väärässä olettaessaan, etteivät kirkkoisät puhuneet pyhien avuksihuutamisesta ennen 500-lukua. Nykyään tunnemme mariaanisen rukouksen ”Sinun turviisi pakenemme” jo 200-luvulta, marttyyrikirkon ajalta. Kyse on vanhan kirkon yhteisestä uskosta.
Toiseksi Pottonen huomauttaa, että tunnustuskirjojen määrittelyjä on jouduttu muutenkin tarkistamaan. Konfirmaatio ja viimeinen voitelu jäivät tunnustuskirjojen vaikutuksesta pois luterilaisuudesta, mutta ne ovat tulleet takaisin. Tunnustuskirjojen mukaan ehtoolliselle pääsyn ehtona on kristinopin tunteminen, mutta nykyään lapsetkin voivat saada ehtoollisen. ”Luterilaisuudessa on siis tehty muutoksia alkukirkollisen uskon ja liturgisen perinteen mukaisesti. Näin myös esirukouspyynnöt ja Marian kunnioittaminen voivat olla uskonpuhdistuksen mukaisia.” (s. 265-266)
Mutta eikö luterilaisuuteen kuulu ajatus, että vain Jumalaa voi rukoilla? Pottonen osoittaa, että Agricolan rukouskirjassa on rukous enkeleille, että edesmenneitä ja taivaaseen päässyttä autuasta joukkoa puhutellaan virsissä (esim. 146, 247, 630), että lasten iltahartaudessa puhutellaan suojelusenkeliä ja että luterilaisessa kastekaavassa on jopa puhuteltu pahaa henkeä! Mariaako ei sitten kuitenkaan voisi puhutella? Virressä 937 näin tehdään. (s. 247-250)
Loppukaneetti
Jussi Rytkönen kirjoittaa Kotimaassa julkaistussa kirja-arviossaan Risto Pottosen kirjasta seuraavasti: ”Isoja, isoja asioita, joita varsinkin teologien kannattaa mietiskellä. Ylipäätään Pottosen teologiset ja historialliset löydöt sekä ajatukset Mariasta tässä kirjassa ovat kenelle tahansa tutustumisen ja keskustelun arvoisia – ja teologisesti hyvin sivistäviä.” Allekirjoitan täysin Rytkösen arvion.
Kuinka siis Pottonen vastaa kysymykseen, jonka hän kirjan alussa itselleen esitti? Voiko hän yhtyä esim. ortodoksiseen tai katoliseen Maria-hymniin? ”Vastaukseksi on tullut, että voin, uskonpuhdistuksen mukaisesti.” (s. 265) Onko Naantalin kirkon alttariteos Taivaan kuningattaren kruunaamisesta väärässä paikassa? ”Se on oikeassa paikassa. Kristuksen äiti on otettu taivaaseen ja on Taivaan kuningatar.” (s. 266)
Pottonen jatkaa: ”Näiden myönteisten johtopäätösten vastakohdaksi kirjan nimi tuli ongelmaksi. Ei ole luterilaista Neitsyt Mariaa, koska ei ole luterilaista kirkkoakaan. Mutta on yhteinen ja apostolinen Kirkko, jossa mekin olemme ja jossa hän on Kirkon äiti. Kaikille, joille Kristus on rakas, hänen äitinsäkin voi tulla rakkaaksi ja läheiseksi.”
Oikeastaan ainoa substantiaalinen kritiikkini Pottosen kirjaa kohtaan koskisi sen lopussa esittämää kirkko-oppia. Pottonen kysyy nokkelasti, uskovatko luterilaiset virsikirjan nimilehden (”Suomen evankelis-luterilainen”) vai uskontunnustuksen (”yksi, pyhä, yhteinen [katolinen] ja apostolinen”) kirkkoon. Pottonen torjuu näiden erottamisen näkyväksi ja näkymättömäksi ja painottaa kaksiluonto-opin mukaisesti niiden yhteyttä: kirkko on ”organisaatio ja samalla Kristuksen ruumis” (s. 263).
Tämän jälkeen Pottonen yrittää kuitenkin sanoa, että tämä kirkko on yhteinen roomalaiskatolilaisille, luterilaisille ja Pelastusarmeijalle, mikä johtaa ristiriitaan, sillä nämä kolme eivät selvästikään muodosta yhtä organisaatiota. Silti pidin kirjan loppua hyvänä herätteenä paitsi kaikille luterilaisille, myös kaikille liian kapeasti omaan nurkkakuntaisuuteensa jähmettyneille kristityille. Pottoselle iso hatunnosto ja kiitos.
Ei Raamatussa, kirkkoisien kirjoituksissa ei edes tunnustuskirjojen kokoelmassa (Liber concordiae) mainita ”evankelis-luterilaista kirkkoa”. — Jos siis pitäydymme uskontunnustuksiin, silloin ei ole olemassakaan mitään ’evankelis-luterilaista kirkkoa’. Luterilainen kirkkokunta tai tunnustuskunta on kyllä olemassa. Ketään ei ole kastettu luterilaiseen uskoon/kirkkoon. Kasteessa tullaan katolisen eli kaikille yhteisen Kirkon jäseniksi. Ei siis ole ollenkaan luterilaisia kristittyjä. Mutta on katolinen Kirkko, johon kuuluvat luterilaiset ja kaikki kristityt. — Paavali halusi avartaa ryhmäkunniksi jakautunutta seurakuntaa: ”Kaikkihan on teidän: Paavali, Apollos ja Keefas, maailma, elämä ja kuolema, kaikki nykyinen ja tuleva.” — Niin meidän ovat myös Franciscus Assisilainen ja Krysostomos, Luther ja Benedictus XVI, vigilia ja raamattupiiri, ikonit ja Bach, Nikean uskontunnustus ja Pelastusarmeijan joulupata. Ja niin myös Jumalanäiti, jolta kristityt voivat pyytää esirukouksia ja jota he kunnioittavat yhdessä. (s. 264)
KATOLISTA HAPATUSTA 
Evankeliumi kertoo kuinka enkeli Gabriel ilmestyi Maria-nimiselle neitsyelle ja kertoi erityisen ilouutisen. Maria vastasi olevansa Herralle kuuliainen, tuli raskaaksi ja synnytti poikalapsen. Magnificat.
Evankeliumissa kerrotaan myös kuinka hänen Joosef-puolisonsa hämmentyi raskaudesta, mutta enkelin kehotuksesta pysyi kuuliaisena Marian rinnalla. Ja myöhemmin kuuliaisena totteli enkelin kehotusta paeta perheineen lapseen kohdistuvaa uhkaa Egyptiin, josta sitten kuuliaisina palasivat ja asettuivat Nasaretiin.
Maria ansaitsee maineensa. Mutta Marian pyhyyden ja kiistattoman kristillisen merkityksen käsittely lähes poikkeuksetta irrallaan hänen puolisostaan Joosefista luo helposti harhaanjohtavan vaikutelman että Maria olisi ollut yksinhuoltaja.
TykkääTykkää
Miksi se on mielestäsi ongelma, jos Mariasta syntyy kuva, että hän olisi ollut yksinhuoltaja? Ts. Ajatteletko, että Maria helposti ikään kuin nostetaan jalustalle Joosefin kustannuksella/Joosef jää jotenkin sivuun? Sitä kukaan ei varmaan tavoittele, mutta eikö kuitenkin ole aika luonnollista, että Mariaa käsitellään usein ”irrallaan” puolisostaan Joosefista, koska Marian merkitys ja asema ei ensisijaisesti riipu/kumpua Joosefista vaan Kristuksesta?
TykkääTykkää
Tärkeä näkökohta, Janne. Joosef on usein jäänyt liiaksikin taka-alalle. Varmaan näin osittain kävi siksi, että haluttiin korostaa Marian erityistä, neitseellistä äitiyttä. Viime aikoina Joosef-hartaus on kuitenkin lisääntynyt ja se tuo tärkeitä ulottuvuuksia kokonaiskuvaan. Joosef oli Jeesukselle todellinen isä täällä maan päällä, ja se on ihan huikea juttu.
TykkääTykkää
Olen jäänyt miettimään vielä tätä Maria-kysymystä, luterilaisia ja vähän muitakin.. Minusta tuntuu, että Maria ja mariologia on ongelma monelle nykykristitylle, niin protestantille kuin katolilaiselle, pitkälti oikeastaan Marian nöyryyden ja äitiyden takia. Se näyttää legitimoivan patriarkaalisen järjestyksen, naisten alistamisen ja joskus jopa naisvihan. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että Maria on monelle (nyky)luterilaiselle(kin) vaikea pala purtavaksi, koska mitä annettavaa ”perinteisen naisen” perikuvalla voi olla nykyaikana, ja niinpä hänestä ei juuri puhuta – paitsi jouluna. Mariahan on niin monella tapaa aivan valtava antiteesi kaikelle, mitä nykyään ja ehkä kautta historian on pidetty tavoiteltavana ja arvokkaana.
Toisaalta toisessa päässä on se, että protestanttisuuteen liittyy vahvasti ajatus, että kukaan ei voi olla toista pyhempi, mikä taas luultavasti nousee ainakin jossain määrin siitä halusta taata Jumalan pelastustyö ja transsendenssi. Se taas tapahtuu kutistamalla ihmisen osuus aika mitättömäksi Jumalan pelastustaloudessa – tämähän on se luterilaisen vanhurskauttamisopin ydinkin. Tämä ihmiskäsitys tulee kuitenkin mielestäni näkyväksi myös Marian kohdalla ja aiheuttaa monelle luterilaiselle vaikeuden puhua Mariasta. Tavallaan voidaan myöntää, että Marialla on erityisasema, mutta se tuntuu aina vaativan lisämääreitä, aina jonkinlaisen ”mutta”-lisäyksen, ettei vain mennä liian pitkälle. Käytännössä Marian äitiys näyttääkin monesti pelkistyvän vain biologiaksi, joka nyt vain oli, ja mitä siitä nyt sitten enempää voi sanoa. Tavallaan voidaan nähdä Marian esikuvallisuus, mutta toisaalta monelle sekin tuntuu olevan vaikeata em. syistä. Toki tiedän, että luterilaisuuteenkin mahtuu edellä olevien tietynlaisten ääripäiden välille monenlaista painotusta ja näkemystä, mutta käytännössä Mariasta usein aika lailla vaietaan. Jollakin tavalla kuvaava esimerkki on rippikoulukirja Ihan sama, jossa on paljon hyvää mutta jossa Maria mainitaan suurin piirtein vain uskontunnustuksessa – Lutherista ja jopa Pyhästä Birgitastakin (esimerkkinä jonkinlaisesta aikaansaavasta naisesta aikana,jolloin naisen asema oli huono) on enemmän.
Toki mitä tulee siihen, että jos Maria näyttäytyy yksinhuoltajana tai että unohdetaan täysin Joosef, niin onhan se ongelma, en yhtään kiellä sitä. Toki jos sen skenaarion välttämisestä seuraa, että Mariasta sitten ollaan hiljaa tai siihen liittyy ajatus, että Marian pyhyys on jollain tavalla pois Joosefilta – tai ylipäätään, että jonkun pyhyys on pois toiselta tai Jumalalta – niin se on omanlaisensa vääristymä. Tosin tämä kaikki nyt vain tällaisena yleisenä pohdintana, koska en tiedä, mitä Janne yllä tarkoitti, enkä tarkoita ylitulkita. Jäin kyllä miettimään, onko se todellinen vaara, ainakaan nykyään, että Maria näyttäytyy yksinhuoltajana/Joosef täysin sivuutetaan vai onko se ennemmin jonkinlainen ”näköharha”, kun minusta näyttää, että jonkinlainen Joosef-hartaus ei ole mitenkään harvinainen juttu katolilaisten keskuudessa. Toki on ihan mahdollista, että se on minun oma, hyvin rajallisesta näkökulmasta syntyvä näköharhani. :D Toisaalta sehän on ihan luontevaa, koska kuten joku joskus osuvasti totesi, että jos jotakuta rakastaa, niin haluaa tutustua myös perheeseen. Tällöin Joosefia ei oikein voi sivuuttaa.
TykkääTykkää
Saattoi Emilin tekstissä jo ollakin Suomen kansan vanhojen runojen Marjatan-virsi aihe, josta Lönnrot sitten muokkasi Kalevalan viimeisen runon http://kalevala.finlit.fi/items/show/67 jossa Marjatta koria kuopus / matala neiti synnytti pojan metsäsaunaan, kun saunaa ei annettu kylältä. Väinämöinen tuomitsi pojan:
”Kun lie poika suolta saatu,
Maalta marjasta siennyt,
Poika maahan pantakohon,
Marjamättähän sivulle,
Tahi suolle vietäköhön,
Puulla päähän lyötäköhön!”
Puhui poika puolikuinen,
Kaksiviikkoinen kajahui:
”Ohoh sinua ukko utra,
Ukko utra, unteloinen,
Kun olet tuhmin tuominnunna,
Väärin laskenna lakia!
Eipä syistä suuremmista,
Töistä tuhmemmistakana
Itseäsi suolle viety,
Eikä puulla päähän lyöty,
Kun sa miesnä nuorempana
Lainasit emosi lapsen
Oman pääsi päästimeksi,
Itsesi lunastimeksi.”
”Ei sinua silloinkana,
Eip’ on vielä suolle viety,
Kun sa miesnä nuorempana
Menettelit neiet nuoret
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien mutien.”
Martti Luther kehottaa tosiaan siunaamaan itsensä pyhällä ristinmerkillä ja lukemaan päivittäin Ave Maria -tervehdyksen. Itsekin päivittäin pyydän autuaan Marian esirukouksia. Mutta en pidä häntä synnittömänä, sillä ”On vain yksi, joka on hyvä.” (Matt. 19:17) enkä pidä häntä taivaaseen ruumiineen nousseena. – En pidä tällaisia myöhäsyntyisiä ”dogmeja” kuitenkaan merkittävinä harhoina, jos ja kun niiden perimmäisenä tarkoituksena on alleviivata Korkeimman Kaikkivaltiutta – sillä; sano vain sana, niin kaikki voisi olla toisin!
Jo Paavali oli joutunut konfliktiin Efesoksen Artemiin kanssa ”suuri on Efesoksen Artemis!” (Ap.t. 19:28) Efesoksen ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 431 Maria tunnustettiin ”Jumalan äidiksi” – tosin Serafim Seppälän mukaan; ”Efesoksen kirkolliskokous vain poisti lopullisesti mahdolliset esteet Herran äidin kunnioittamisen tieltä ja vahvisti ilmiön ortodoksisuuden, mutta sille ei luotu mitään uusia perusteita eikä edes uusia muotoja…”
Kävimme 2007 Joonan kanssa Efesoksen Kuiskausten vuorella, josta näytettiin Marian taloa. Onpa seinälläni myös sieltä ostettu krusifiksi. Perimätiedon mukaan apostoli Johannes toi Marian Efesoon. Jeesushan oli valtuuttanut ja velvoittanut Johanneksen huolehtimaan äidistään. – No, äsken luin jostain, että Efesoksen Maria olisikin Magdalan Maria – vai asuivatko siellä vuorollaan kummatkin?
Lapin herättäjälle, rovasti Lars Levi Laestadiukselle ”Lapin Maria” oli lappalaisnainen Milla Clementsdotter, joka Åselen kirkon sakastissa virinneessä keskustelussa johdatti Laestadiuksen Kristuksen sisälliseen tuntemiseen, armoon ja sydämen kristillisyyteen.
Laestadiukselle tärkeä teksti oli: ”Taivaalla näkyi suuri tunnusmerkki: nainen, jolla oli pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä seppeleenä kaksitoista tähteä. Hän oli raskaana ja huusi tuskissaan synnytyspolttojen vaivaamana. Toinenkin tunnusmerkki näkyi taivaalla: suuri tulipunainen lohikäärme… Lohikäärme asettui synnyttävän naisen eteen nielaistakseen lapsen heti kun se syntyy. Nainen synnytti lapsensa, pojan, joka on paimentava maailman kansoja rautaisella sauvalla. (Ilm. 12:1-5)
Tekstillä oli hänelle kolminkertainen merkitys: 1) Kristuksen syntymä ja Herodeksen uhka 2) alkuseurakunta ja Rooman valtio 3) ja viimein herätys Lapinmaalla aikojen lopussa, ja kuinka tämä maailma virkavaltoineen ja harhautuneine valtionkirkkoineen uhkaa ”lasta”.
”Se suuri punainen lohikäärme seisoo ja vartioi sinua, sinä katuvainen ja murheellinen sielu, joka olet uudestisyntymisen vaivassa. Se aikoo surmata uuden ihmisen heti kun se syntyy, niin kuin hän aikoi hävittää sen siunatun vaimon lapsen, joka syntyi Betlehemissä. – – Mutta me rukoilemme sitä suurta Ristinkantajaa, joka on uuden ihmisen oikea Isä, että hän varjelisi lastaan lohikäärmeen hampaista… Rukoile, että hän nostaisi lapsensa tämän maailman kylmältä lattialta, käärisi hänet puhtaisiin liinavaatteisiin ja pesisi puhtaaksi verellään. (Laestadius, Marian päivän saarna 1851)
TykkääTykkää
Minua jäi vaivaamaan tuo taivaan kuningatar asia. En löydä Raamatusta perusteita sille. Ilm 12 en löydä sellaista mainintaa. Siinä on nainen, joka synnyttää lapsen. Ei mainintaa kuningattaresta, ei Mariasta. Voidaan tietenkin tulkita, että kyseessä on Maria. Mutta yhtä hyvin voi olla kysymys hyvin monesta muustakin asiasta. Sitten tuo Ps 45; todella pitkälle vietyä päättelyä, että siinä puhuttaisiin Mariasta. Kyllä Raamatun kokonaisilmoitus minusta puhuu sen puolesta, että kaikki ihmiset ovat vain ihmisiä, eikä ketään voida asettaa erityisasemaan. Mikä kunkin asema on ikuisuudessa, se on yksin Jumalan päätettävissä.
TykkääTykkää
Hei ja kiitos kommentistasi! Toki aiheen käsittely jäi ohueksi lyhyessä blogissa. Raamatusta löytyy itse asiassa hyvinkin syvät ja vankat perusteet Marian kuningatarasemalle, suosittelen aiheesta Edward Srin kirjaa Queen Mother. Hän käy siinä läpi Daavidin valtakunnan struktuuria, jossa muiden muinaisten Lähi-idän kuningaskuntien tavoin kuninkaan *äidillä* oli kuningataräidin asema (gebirah). VT:n profeetat julistavat Daavidin valtakunnan paluuta ja uudistusta Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeen, ja UT näkee sen toteutuvan taivaaseen astuneessa Jeesuksessa, Daavidin Pojassa. Jos Jeesus on uusi Daavid ja hänen seurakuntansa uusi Jumalan ja Daavidin valtakunta, niin siinä on hyvin luontevasti myös Jeesuksen äiti kuningataräitinä. Tämä näkyy UT:ssa monin tavoin, esim. Matteuksen lapsuuskertomuksissa, kun tietäjät tulevat kumartamaan uutta kuningasta ja näkevät hänet ja ”hänen äitinsä”, kun Maria Kaanan häissä toimii samantyyppisenä esirukoilijana/pyyntöjen välittäjänä Jeesukselle (Joh. 2) kuin Batseba Daavidin valtakunnassa Salomon aikaan (1. Kun. 2:17-20), ja sitten tietysti taivaassa Ilm. 12:ssa, jossa nainen on selvästikin Messias-Jeesuksen äiti eli Maria, joskin samalla myös symbolisesti Jumalan kansa, Israel, tytär Siion. Kun tajuaa sen, että UT lukee VT:tä typologisesti, siis näkee Daavidissa ja Salomossa Jeesuksen esikuvan, jne, on aivan luontevaa nähdä myös Daavidin valtakunnan kuningataräidissä (esim. Ps. 45) Marian kuningataraseman esikuva. Tämä joka tapauksessa on kirkon usko ja tapa tulkita Raamattua – ei vain roomalaiskatolisen vaan myös muiden historiallisten kirkkojen. Jos joku ei halua lukea Raamattua niin kuin historiallinen kristinusko sitä lukee, niin se on sitten toinen asia. Kaikessa tässä on hyvä pitää mielessä Magnificatin perspektiivi, jossa Maria toteaa, että Jumala on korottanut hänet, alhaisen. Kyllähän Raamatun ”kokonaisilmoitus” on täynnä tällaisia erityisesti valittuja ihmisiä Nooasta, Mooseksesta, Abrahamista ja profeetoista alkaen, huipentuen sitten UT:ssa Mariaan, Joosefiin ja apostoleihin. Tämä ei mitenkään muuta sitä, että he ovat ihmisiä, ja sikäli ”vain” ihmisiä etteivät enkeleitä eivätkä jumalia. Mutta tästä ei voi seurata sellaista, ettei tunnustettaisi heidän aivan ainutlaatuista asemaansa pelastushistoriassa.
TykkääLiked by 1 henkilö