Sapiens – osa I: Kognitiivinen vallankumous ja ”kuvitteellinen” todellisuus

EETU MANNINEN

Luin juuri Jerusalemin heprealaisen yliopiston historian professori Yuval Noah Hararin bestseller-teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia, ja täytyy sanoa, että kyseessä oli ehkä koukuttavin lukukokemus tänä vuonna. Kirjaa ei malttanut laskea käsistä ja ahminkin sen muutamassa päivässä.

Sapiens Yuval Noah Harari E-kirja | Suomalainen.com
Yuval Noah Harari, Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Helsinki: Bazar 2017).

Teoksessa käydään läpi koko ihmiskunnan historia lajimme evoluutiohistorian alkuhämäristä nykyaikaan ja visioidaan myös tulevaa. Harari on historioitsija, mutta hänen otteensa on visionäärinen ja filosofisen pohdiskeleva. Monet hänen pointeistaan herättivät ainakin minussa paljon ajatuksia liittyen ihmisyyteen ja uskonnollisen uskon tiedolliseen oikeutukseen.

Lisäkiinnostavuutta hänen esitykseensä tuo hänen esityksensä taustalla vahvasti vaikuttava ateistinen maailmankuvansa. Tästä huolimatta luvassa ei ole uskontoja antaumuksella lyttäävän taistelevan uusateistin jurnutusta, sillä mielestäni Harari antaa useimmiten kristinuskosta ja muista uskonnoista varsin reilun, joskin kriittisen, kuvan.

Tässä arviossani lähestymistapani on kolmitahoinen. Ensin pohdin Sapiensin pohjalla olevien metodologisen naturalismin ja suhteellisen pitkälle viedyn konstruktivismin suhdetta uskonnolliseen uskoon. Tämän jälkeen tarkastelen Hararin esittämän historiallisesti ja tieteellisesti nähdäkseni varsin uskottavan narratiivin aiheuttamia haasteita kristilliselle ihmiskuvalle. Kolmanneksi pureudun kirjan antiin, jossa käsitellään suoraan uskontoa ja kristinuskoa.

Tämän asialistan pohjalta lienee selvää, että yksi osa ei mitenkään riitä tämän valtavan mielenkiintoisen ja haastavan esityksen kunnolliseen läpikäymiseen. Jaan esitykseni siksi peräti kolmeen osaan, joista toinen ilmestyy huomenna ja kolmas keskiviikkona.

Ihmiskunnan esihistoria Hararin mukaan

Harari aloittaa kertomuksensa ihmiskunnan alkuhämäristä: ihmiset kehittyivät ihmisapinoista noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten Itä-Afrikassa, alkoivat vähitellen levittäytyä noin 2 miljoonaa vuotta sitten muihin maanosiin ja kehittyivät eri ihmislajeiksi, kuten homo neanderthalis ja homo erectus. Maailmassa oli samanaikaisesti useita eri ihmislajeja, mutta kaikki muut paitsi oma lajimme homo sapiens olivat hävinneet noin 10 000-luvulle eKr. mennessä. (Lukemassani Hararin kirjan käännöksessä käytetään ajanlaskua ilmaistessa muotoa eaa., mutta ei anneta sen häiritä.)

Selittäessään sekä neandertalilaisten ja muiden ihmislajien sukupuuttoa että nykyihmisen evoluutiohistoriallisesti katsoen nopeaa leviämistä koko maapallolle Harari antaa paljon painoarvoa noin 70 000 vuotta sitten tapahtuneelle murrokselle, jota hän nimittää ”kognitiiviseksi vallankumoukseksi”. Tämän muutoksen myötä ihmisestä tuli kognitiivisilta ja kielellisiltä kyvyiltään täysin nykyihmistä vastaava.

Tästä ”vallankumouksesta” kertovat monet sen jälkeen tehdyt innovaatiot kuten vene, öljylamppu, jousi ja nuoli ja neula, mutta ennen kaikkea kyky keksiä tarinoita täysin kuvitteellisista asioista, kuten heimojen suojelushengistä ja aaveista. Tiedemiesten keskuudessa kannatetuimman teorian mukaan tämän murroksen taustalla ovat sattumanvaraiset geenimutaatiot, jotka aiheuttivat muutoksen ihmisaivojen sisäisissä kytkennöissä.

Harari selittää tällä kyvyllä luoda kuvitteellisia todellisuuksilla ihmisen kykyä levittäytyä koko maailmaan ja hävittää tieltään muut ihmislajit (ja joukon muitakin lajeja). Hararin mukaan ihmiset tarvitsevat tällaisia keksittyjä todellisuuksia, jotta keskenään tuntemattomat ihmiset pystyisivät tekemään toimivaa yhteistyötä: ilman tällaisia heimoon, kansalaisuuteen tai uskontoon liittyviä ihmisiä yhdistäviä kollektiivisia myyttejä ihmiset todennäköisesti olisivat kuin simpanssit, jotka eivät pysty elämään yli 50 yksilön laumassa. Harari nojaa sosiologisiin tutkimuksiin, joiden mukaan ihmisten kohdalla samanlaisen, ”luonnollisen” ryhmän, jonka kaikki jäsenet tuntevat toisensa, maksimikoko olisi noin 150 henkilöä.

Lascaux’n luolamaalaus, n. 15 000 eKr. Kuva: Wikipedia

Hararin mukaan nykyihminen on ainoa laji, joka on pystynyt puhumaan asioista, joita ei ole olemassa – ainakaan aistiemme tavoitettavissa. Näin ollen sapienseilla olisi ollut ratkaiseva etu neandertaleihin ja muihin ihmislajeihin nähden, jotka olisivat pystyneet toimimaan tehokkaasti vain ryhmän keskinäisiin suhteisiin perustuvissa ryhmissä:

Neandertalinihmiset metsästivät yleensä yksin tai pieninä ryhminä. Sapiensit puolestaan kehittivät tekniikoita, jotka perustuivat useiden kymmenien yksilöiden ja kenties jopa useamman eri ryhmän yhteistyöhön. […] Neandertalilaiset eivät varmaankaan olleet mielissään nähdessään perinteisten metsästysalueidensa muuttuvan sapiensien hallitsemiksi teurastamoiksi. Mutta jos näiden kahden ihmislajin välille puhkesi väkivaltaisuuksia, neandertalilaiset eivät olleet paljon villihevosia paremmassa asemassa. Viidestäkymmenestä perinteisten ja jähmettyneiden mallien mukaan toimivasta neandertalilaisesta ei ollut vastusta viidellesadalle kekseliäälle sapiensille. (s. 49–50.)

Kognitiivinen vallankumous mahdollisti ihmisen leviämisen käytännöllisesti katsoen koko maailmaan Australiaa ja Amerikan mantereen eteläisintä kärkeä myöten. Samalla tämä tehokas metsästäjä pyyhkäisi monia lajeja sukupuuttoon, tunnetuimpana esimerkkinä Australian ja Amerikan suurikokoiset maaeläimet, kuten pussileijonan, diprotodonin, jättiläislaiskiaisen, Amerikan alkuperäiset villihevoset ja kamelit ja monet muut. Harari pohtiikin aiheellisesti:

Jos useammat ihmiset olisivat tietoisia ensimmäisestä ja toisesta sukupuuttoaallosta [Australian ja Amerikan megafaunan hävittäminen], he eivät kenties suhtautuisi yhtä välinpitämättömästi kolmanteen aaltoon, jossa itse ovat mukana. Jos tietäisimme, kuinka monta lajia olemme jo hävittäneet, olisimme ehkä motivoituneempia suojelemaan niitä, jotka ovat vielä jäljellä. (s. 90.)

Ihmisten ”kuvitteelliset” tarinat kulttuurin ja yhteiskunnan perustana

Hararin mukaan ihmisten kollektiivisten myyttien merkitys on siis ratkaiseva ihmiskunnan historian ymmärtämisen kannalta. Hänen mukaansa ”kuvitteellisia” ovat tietenkin uskonnolliset käsitteet, kuten jumaluudet ja henget, mutta myös koko joukko muita käsitteitä ja instituutioita, joiden varaan olemme tottuneet rakentamaan elämämme. Kuvitteellista todellisuutta on Hararin mukaan myös esimerkiksi valtiot ja kansat, raha ja kapitalismi, lait ja ihmisoikeudet:   

Mitään näistä asioista ei kuitenkaan ole olemassa niiden tarinoiden ulkopuolella, joita ihmiset keksivät ja kertovat toisilleen. Maailmankaikkeudessa ei ole jumalia, ei kansakuntia, ei rahaa, ei ihmisoikeuksia, ei lakeja eikä oikeutta – missään muualla kuin ihmisten yhteisessä mielikuvituksessa.

Meidän on helppo ymmärtää, että ”primitiiviset ihmiset” vahvistavat sosiaalista järjestystään uskomalla aaveisiin ja henkiin ja kokoontumalla aina täydenkuun aikaan tulen ympärille tanssimaan. Emme kuitenkaan ymmärrä, että omien modernien instituutioidemme perusta on täsmälleen samanlainen. Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa suuryritysten maailma. Modernit bisnes-ihmiset ja lakimiehet ovat itse asiassa voimakkaita velhoja. Pääasiallinen ero heidän ja heimoshamaanien välillä on se, että modernit lakimiehet kertovat paljon oudompia tarinoita. (s. 40–41.)

Aina kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiensit ovat täten eläneet kaksoistodellisuudessa. Toisaalta jokien, puiden ja leijonien objektiivisessa todellisuudessa ja toisaalta jumalien, kansakuntien ja korporaatioiden kuvitteellisessa todellisuudessa. Kuvitteellisesta todellisuudesta on ajan mittaan tullut yhä voimakkaampi, niin että nykyisin jopa jokien, puiden ja leijonien hengissä säilyminen riippuu sellaisten kuvitteellisten olentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan, Yhdysvaltojen ja Googlen hyväntahtoisuudesta. (s. 45.)

Harari käyttää tästä kutkuttavana esimerkkinä ranskalaista autojättiä Peugeotia: vaikka jokainen Peugeot-auto maailmassa romutettaisiin, sen kaikki toimitilat tuhoutuisivat ja vaikka yhtiö erottaisi kaikki työntekijänsä, yritys nimeltä Peugeot olisi silti olemassa niin kauan kuin sitä ei lakkauteta tuomioistuimen päätöksellä:

Peugeot SA:n tapauksessa keskeinen tarina oli Ranskan laki sellaisena kuin Ranskan parlamentti sen oli kirjoittanut. Ranskan lainsäätäjät katsoivat, että jos sertifioitu lakimies noudatti kaikkia asianmukaisia liturgioita ja rituaaleja, kirjoitti kaikki vaaditut loitsut ja valat ihastuttavasti koristellulle paperinpalalle ja liitti asiakirjan loppuun koukeroisen allekirjoituksensa, hokkuspokkus – uusi yhtiö oli perustettu. (s. 44)

Harari siis edustaa konstruktionismia, jonka mukaan kaikki luonnontieteiden piiriin kuuluvat asiat ovat ”objektiivisia” kun taas kaikki humanististen tieteiden tarkastelemat ilmiöt ovat ”kuvitteellisia”. Tämä kanta ei ole uusi, eikä edes radikaaleimmasta päästä: jotkut jyrkkää konstruktionismia edustavat ajattelijat ovat pitäneet myös luonnontieteen teoreettisia objekteja, jollaisia ovat tieteenhistoriassa olleet esimerkiksi elektronit, DNA ja virukset, sosiaalisina konstruktioina. (ks. Panu Raatikainen, Ihmistieteet ja filosofia, Helsinki: Gaudeamus, 2004, 63–64.)

Täytyy myös huomata, että Harari on suhteellisen maltillinen myös sellaisten sosiaalisten konstruktioiden, kuten sukupuolijaon, suhteen: hän lähestyy sukupuolta sosiaalisena konstruktiona, ja onkin mielestäni selvää, että ”konstruoimme” sitä ainakin jossain määrin. Harari kuitenkin myöntää, että patriarkaatti, eli miesten enemmän tai vähemmän hallitseva asema yhteiskunnassa, on liian universaali perustuakseen pelkästään satunnaisiin kulttuurisiin käsityksiin:

Koska patriarkaatti on näin universaali, se ei voi perustua satunnaisen tapahtuman liikkeelle panemaan noidankehään. Erityisen huomionarvoista on, että jo ennen vuotta 1492 useimmat yhteiskunnat sekä Amerikassa että Afrikassa että Aasiassa olivat patriarkaalisia, vaikkeivät ne olleet yhteydessä toisiinsa tuhansiin vuosiin. Jos Afrikassa ja Aasiassa esiintyvä patriarkaatti olisi syntynyt satunnaisen tapahtuman seurauksena, miksi atsteekki- ja inkayhteiskunnat olisivat olleet patriarkaalisia? On paljon todennäköisempää, että vaikka ”miehen” ja ”naisen” tarkat määritelmät vaihtelevatkin kulttuurien välillä, on olemassa jokin universaali biologinen syy siihen, miksi melkein kaikki kulttuurit ovat pitäneet miehisyyttä suuremmassa arvossa kuin naiseutta. Me emme tiedä, mikä tämä syy on. Asiasta on paljon teorioita, mutta mikään niistä ei ole vakuuttava. (s. 175–176.)

Objektiivinen todellisuus ”kuvitteellisen” todellisuuden takana?

Mitä Hararin konstruktivismista pitäisi ajatella kristillisestä näkökulmasta? Mielestäni se tavoittaa jotain hyvin oleellista: elämme pitkälti kulttuuristen ja sosiaalisten normien ja instituutoiden varassa edes kyseenalaistamatta niiden olemassaoloa. Ehkä olisikin paikallaan pysähtyä useamminkin pohtimaan, mistä ne kumpuavat ja saavat oikeutuksensa.

On kuitenkin syytä pitää mielessä, että oletus, jonka mukaan kulttuuriset ja uskonnolliset todellisuudet ovat ”kuviteltuja” siinä mielessä, että ne eivät ole todellisia, on filosofinen lausunto, jota ei voida tieteellisesti todentaa suuntaan tai toiseen. Pelkkä sen toteaminen, että Jumalaa ei ole olemassa, ei ole mikään perustelu.

Vaikka suuri osa inhimillisistä instituutioista ja käsitteistä perustuisikin pelkästään vilkkaaseen mielikuvitukseen, tämä ei tarkoita, etteikö kyse voisi joissain tapauksissa myös siitä, että ihmiset olisivat kykeneviä olemaan yhteydessä todellisuuteen, joka on ruumiillisten aistien ulottumattomissa.

Cueva de las Manosin luolamaalaukset. Kuva: Wikipedia

Tässä kohtaa kaikkien uskontojen edustajat tietenkin sanoisivat, että juuri heidän traditionsa on tavoittanut jotain aitoa ja objektiivista. Kristillisestä näkökulmasta Jeesuksen ylösnousemus on osoitus siitä, että Jumala ilmoitti itsensä ihmiskunnalle käänteentekevällä tavalla keskellä konkreettista historiaa.

Mutta mielestäni tässä tapauksessa ei ole tarpeen tehdä tiukkaa rajaa kristinuskon ja muiden uskontojen välille. Katolisesta näkökulmasta olisi täysin luontevaa ajatella, että esimerkiksi ihmistä korkeamman aineettoman todellisuuden ja ihmisoikeuksien suhteen ihmiset olisivat koko historiansa ajan ihmiset pyrkineet ”etsimään” Jumalaa ja hänen tahtoaan ja kenties myös ”hapuillen löytämään” etsimänsä (ks. Ap.t. 17:27).

Kristillisestä näkökulmasta paitsi uskontojen, ihmisoikeuksien ja joidenkin moraalikäsitysten, myös monien ihmisten keskuudessa järjestystä ylläpitävien instituutioiden, kuten avioliiton ja valtion voisi katsoa olevan paitsi ihmisten konstruoimia todellisuuksia, myös tavoittavan jotain siitä, mikä on Jumalan tahto ihmistä kohtaan. Tämä käsitys on tietenkin altis kritiikille, koska se yksinkertaisesti olettaa kristinuskon olevan totta. Toisaalta myös Harari vain olettaa, että ateistinen maailmankatsomus on totta.

Toki joku voisi sanoa, että Hararin visio kestää paremmin Occamin partaveitsen terää, sillä siinä missä hän voi olettaa vain ”luonnollisten” asioiden olemassaolon, joista voimme saada tieteellistä dataa, kristitty joutuu tämän lisäksi olettamaan, että on olemassa myös objektiivinen, mutta aisteilta kätketty todellisuus.

Tämä kysymys vaatisi oman erillisen käsittelynsä, mutta tyydyn tässä yhteydessä vain lyhyesti toteamaan, että Jumalan olemassaoloa voi kyllä perustella filosofisilla argumenteilla varsin uskottavastikin. Olen aiemmin esitellyt blogillamme tunnetuimpia argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta (ks. täältä, täältä, täältä ja täältä).

Hararin edustamaa olettamusta siitä, että ateismi olisi jotenkin itsestään selvästi älyllinen ja ongelmaton maailmankatsomus, kun taas uskonnot perustuisivat vain tunnesyihin ja perinteisiin, ei siis ole syytä nielaista kritiikittömästi.

Lisäksi klassisessa kristillisessä teismissä ei ole kyse siitä, että olemassa olevien asioiden lisäksi oletetaan vielä sellainen näkymätön olento kuin Jumala: Jumala ei ole ”olento” siinä mielessä kuin luodut olennot, vaan itse oleminen.

Tämän vuoksi sinänsä olennainen kysymys ”onko Jumalaa olemassa?”, voikin mielestäni olla harhaanjohtava, mikäli siihen sisältyy oletus, että se on verrannollinen vaikkapa kysymykseen ”onko Loch Nessin hirviötä olemassa?” Kyse on pikemminkin siitä, miten näkee koko maailmankaikkeuden ja olemassaolon luonteen: olemmeko vain sattumalta kasvottomassa ja tarkoituksettomassa universumissa, joka laajenee aikansa ja kerran sammuu, vai onko olemisen perimmäinen luonne jotain, johon voimme olla yhteydessä ja joka antaa elämällemme lähtemättömän arvon ja merkityksen?

Lopuksi

Tässä osassa ehdimme pureutua vain Hararin filosofisiin taustaoletuksiin. Kuitenkin itse pihvi, eli ihmiskunnan historia on jäänyt pitkälti käsittelemättä. Tässä vaiheessa lienee kuitenkin jo selvää, että Hararin teos on sekä äärimmäisen mielenkiintoinen, myös haastava ja ajatuksia herättävä.

Mitä Harari sitten sanoo ihmiskunnan varhaishistoriasta ja miten hänen konstruktionsa käy yksiin kristillisen historiakäsityksen ja ihmiskäsityksen kanssa? Käsittelemme tätä aihetta seuraavassa, huomenna ilmestyvässä osassa.

One comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s