EMIL ANTON

Kuten kristologiaa käsittelevässä kirjoituksessani kerroin, olen viime aikoina perehtynyt Tampereen emerituspiispan, dogmatiikan dosentti Juha Pihkalan tuotantoon. Tänään haluaisin esitellä aivan erinomaisen kirjan, jonka nimi on kuitenkin niin tylsän kuuloinen ja kansi niin hupsun näköinen, ettei juuri kukaan liene sitä lukenut (netistä en löytänyt yhtään esittelyä).

Kirjan nimi on Piispa. Sen kannessa Pihkala pitelee vihreää kastelukannua. Teos on kuitenkin kantensa designia noin kymmenen vuotta nuorempi. Kyseessä on Tampereen hiippakunnan vuosikirja vuodelta 2008. Krooh? Silti yksi parhaita lukemiani suomenkielisiä teologisia kirjoja. Oikeasti.

Samoin kuin toisen suuren suomalaisen dogmaatikkopiispan, Eero Huovisen sukulaiskirja Pappi? (ks. esittelyni täällä), Juha Pihkalan Piispa on otsikostaan huolimatta todella mielenkiintoinen alusta loppuun. Kokosin siitä kuusi A4-sivullista pelkkiä parhaita sitaatteja, jotka olisin tähän esittelyyn halunnut mahduttaa.

Jouduin tiivistämään. Esittelen ensin hieman Pihkalan henkilökohtaista uskonvakaumusta. Sen jälkeen otan käsittelyyn, joskin vain pintapuolisesti, teologisen kysymyksen piispuuden ja piispanvihkimyksen luonteesta (aihe on mielenkiintoisempi kuin kuulostaa). Lopuksi annan perinteistä kirkollista kristillisyyttä puolustavan Pihkalan kertoa, miksi niin kutsuttu rappioteoria kristinuskon historiasta ei toimi. Aloitetaan kuitenkin viisivuotiaiden viisauksilla ja katsauksella kirjahyllyyn.

Viisivuotiaiden viisautta ja Pihkalan lukuprojektit

Kirja alkaa 4-5-vuotiaiden seurakunnan päiväkerholaisten arvioilla siitä, mikä on piispa. Ne sulattavat heti sydämen. Ehdotuksien joukossa olivat mm. ”harakan näköinen lintu”, ”työkalu, jolla hakataan puuta”, ”harmaan värinen auto”, ”mattopiiska” ja ”frispii”.

Viisivuotiaat ovat söpöjä. Joskus myös syvällisiä. Pihkala kertoo kirjan loppupuolella omista ajatuksistaan viisivuotiaana. Ne liikkuivat niin sanoakseni hieman korkeammissa sfääreissä. Lisäksi ne luovat lukijan ja kirjoittajan välille suorastaan eksistentiaalis-emotionaalisen siteen.

Jostain syystä minua on jo varhaisesta lapsuudesta asti kiehtonut ja joskus myös pelottanut avaruuden mittaamattomuus, kaiken olemassaolon syvä, värisyttävä arvoitus. Viisivuotiaana istuin elokuun lopun tähti-iltana pienen laudoista kyhätyn majan oviaukossa ja koin ylläni kaartuvan tuikkivan kupolin käsittämättömän avaraksi, itseni pikku hituseksi, joka leijuu suurten syvyyksien keskellä. Laulaa uilotin kyyneleet silmissä: ”Viisisataa miljoonaa miljardia kilometriä, viisisataa miljoonaa miljardia kilometriä…” (s. 241)

Pihkala jatkaakin, että hänen kirjahyllyssään on ”lukuisia teoksia, joissa käsitellään maailmankaikkeuden rakennetta, sen alkua, kehitystä ja loppua” ja että hän on ”paljon pohtinut luonnontieteellisen selityksen ja kristillisen luomisuskon keskinäistä suhdetta ja siitä myös julkisesti keskustellut” (ks. erinomaiset dialogikirjat Esko Valtaojan kanssa, joista joskus kirjoitin täällä). Sen lisäksi Pihkala kertoo hankkineensa ”kohtalaisen paljon filosofista kirjallisuutta” ja harrastaneensa myös muinaisen Egyptin kulttuuria (vahva linkki VT:hen).

Viime vuosien suuri projekti on ollut ”jyrsiä läpi varhaisen kristikunnan ja keskiajan isien ja äitien kirjoituksia”, joista löytyy ”hengellisesti ja älyllisesti erittäin korkeatasoista uskonnollista ja teologista ajattelua, monessa suhteessa myös edelleen käyttökelpoista, jopa esikuvallista”. Monia muka moderneja ongelmia kuten Raamatun kirjaimen ja luonnontieteen suhdetta on siellä terävästi pohdittu. Kaiken esimodernin pitäminen alkeellisena roskana on ”vakava aatteellinen perspektiiviharha”, joka ei vastaa tosiasioita ja joka tulisi ”vihdoinkin ehdottomasti korjata” (s. 243-244).

Pihkalan usko

Olin hyvin vaikuttunut kirjan kolmannesta osasta, jossa Pihkala kertoo omasta uskostaan. Tuli seuraava vaikutelma: viisas mies, syvällinen kristitty, esimerkillinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustaja. Pihkala kertoo olleensa mukana 50-luvun lopun tamperelaisessa nuorisoherätyksessä, mutta hän ei koskaan kotiutunut mihinkään tiettyyn herätysliikkeeseen.

Seuraavassa jaan kolme suosikkisitaattiani Pihkalan uskosta. Ensimmäinen antaa kuvan Pihkalan integriteetistä ja syvästä kristillisestä perusvakaumuksesta sekä elämän ykseydestä:

Julkinen kristillisyyteni, julkinen teologinen profiilini ei poikkea siitä, miten uskon, elän ja kilvoittelen yksityisesti. Se, mitä julistan ja opetan, sen siis myös uskon. En julista enkä opeta sellaista, mitä en sisimmässäni hyväksy. Klassinen kristillinen usko on minun henkilökohtaisen elämäni kantava voima, sen perimmäinen todellisuus. (s. 246)

Wau, harva uskaltaa sanoa noin. Lausuma kertoo paljon ja herättää suurta kunnioitusta. Itse ainakin kamppailen sen kanssa, että elän tietyllä lailla kahdessa maailmassa ja kahden totuuskäsityksen ristipaineessa. Tämä taitaa olla aika yleistä nykyään, niin kirkon ja teologian kuin yhteiskunnankin piirissä. Mutta eikö Pihkala sitten tajua uskon ongelmia? Kyllä tajuaa. Siksi minua puhuttelikin seuraava sitaatti, joka sanoittaa osin myös omaa kokemusmaailmaani:

En voi väistää epäilijän kysymystä, en myöskään oman sisimpäni haasteita, vaikka silti olen varma Jumalastani. En voi moittia niitä, jotka eivät pysty uskomaan, ja samalla ihmettelen uskoani, olen siitä nöyrän kiitollinen. Koko ajan joudun kysymään: miten voisin edes jollain tavoin perustella uskoni? Miten voin sanoittaa sen sillä kielellä, jota tämän ajan ihmiset puhuvat ja joka on minunkin kieleni? (s. 248-249)

Pihkala on kuin Suomen Ratzinger. Ollaan hiljaa ja kuunnellaan lisää. Kolmas upea sitaatti käsittelee teologian luonnetta. Tämäkin kolahti. Samoin kuin Eero Huovinen, Pihkala pitää teologiaa välttämättömyytenä, vieläpä hengellisenä sellaisena. Ja jälleen palataan sisäisen ja ulkoisen harmoniaan:

Teologia ei ole ollut minulle teoreettista peliä, vaan syvää, hengellistä välttämättömyyttä. Sitä se on edelleenkin. Usko on tie ja matka, se on lähtökohdiltaan ja päämäärältään viitoitettu elämänliike, ei suljettu kiveen hakattujen lausumien kokoelma, ei arkeologisesti tutkittava menneisyyden kohde. Olen piispana yrittänyt olla ulospäin sisäisen uskoni muotoinen. (s. 249)

Sama fiilis kuin aikanaan, kun aloin lukea Ratzingeria ja sitten myös Huovista. I’ve found my man.

Piispuuden pointti

Olin vaikuttunut Pihkalan hengellisestä korostuksesta. Kerta toisensa jälkeen hän korostaa myös piispuuden olevan ennen kaikkea hengellinen ja papillinen tehtävä. ”Miellän itseni ennen kaikkea ja ytimeltäni Jumalan sanan saarnaajaksi ja sakramenttien toimittajaksi. [–] Kaiken muun, mitä teen, on lopulta johdettava kaitsettavaksi uskottu lauma kirkon alttarille ja sieltä taas uskon ja rakkauden palveluun maailmassa.” (s. 81-82) Juuri näin. Kääntöpuolena on mm. seuraava terävä kritiikki:

Viime vuosien piispanvaaleissa minua on jonkin verran huolestuttanut vaalitavan muutoksen aiheuttama uusi piirre: ehdokkaat ovat tulleet osaksi kampanjaa. Kirkon kaksituhatvuotinen perinne kuitenkin on ollut se, että piispa kutsutaan virkaansa eikä hän saa itse tarjota eikä kaupata itseään. [–] Paneeleissa kysytään usein asioita, jotka eivät ole piispan viran hoidon kannalta olennaisia. Niissä testataan pintanokkeluutta ja mitataan edistyksellisyyttä tai konservatiivisuutta yleisen mielipiteen luomassa asteikossa. Sillä ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä kirkon oman perinnön todellisten kipupisteiden ja mahdollisuuksien kanssa. (s. 30-31)

Kun mennään hieman syvemmälle piispuuden teologiaan, luterilaisessa kirkossa ydinkysymys on tämä: ”onko piispan vihkimys verrattavissa pikemminkin kirkkoherran virkaan asettamiseen (installatioon) kuin pappisvihkimykseen (ordinaatioon)?” (s. 34) Pihkala korostaa, että piispa on ”alkuajoista lähtien vihitty tehtäväänsä siitä huolimatta, että hänellä useimmiten on ennestään ollut jo pappisvirka omine vihkimyksineen” – kyseessä ”ei siis ole ollut vain työnjaollinen hallintotoimi, vaan uusi hengellinen tapahtuma.” (s. 33) Kaikki luterilaiset eivät kuitenkaan ajattele asiasta samoin. Eroa on jo Pohjoismaiden välillä, mikä näkyy piispanvihkimysmessun liturgioissa. Ruotsi ja Suomi ovat selvästi katolisimpia.

Pihkala kertoo, että Tanskassa ja Norjassa ikään kuin liturgisesti todetaan ja vahvistetaan piispanvaalin jo itsessään tuottama tulos. ”Norjassa vihkivä piispa vahvistaa asian kädenpuristuksella. Se on kuin leppoisa ja hyväksyvä tervetulon toivotus uuteen tehtävään.” Suomessa ja Ruotsissa taas korostuu se, että ”virka tosiasiallisesti annetaan vaalissa valitulle ja tuomiokapitulin nimittämälle vasta vihkimyksessä. Siinä arkkipiispa lausuu vihkimissanat ja avustavien piispojen kanssa laskee kätensä hänen päälleen pyhittäen hänet tehtäväänsä. [–] Vasta siitä alkaa piispuus.” (s. 35)

Entä sitten Augsburgin tunnustuksen opetus siitä, että on vain yksi sanan ja sakramentin virka (CA V)? Pihkala selittää, että taustalla on Saksan hätätilanne, jossa yksikään piispa ei liittynyt Lutherin reformaatioon. Silti Augsburgin tunnustus kaipasi kirkollista yhteyttä ja esitti vähän luetussa loppuosassaan epäsuorasti ”luterilaisen piispan mallin”. Voi ajatella, että perimmiltään yhdestä virasta jakautuu historiassa kolme toisiinsa palautumatonta säiettä. CA V:n sanavalintaa ei Pihkalan mukaan määrännyt ”jokin uusi virkateologia, vaan seurakunnallisen elämän tosiasiat” (s. 228). Saksassa hätätilasta tuli sittemmin normaalitila, kun taas Pohjoismaissa piispallinen järjestys säilyi.

Tämä ero heijastuu myös ekumeniassa. Pihkala kertoo, että hänen on ollut helpompi virittäytyä samalle aaltopituudelle esim. suomalaisen ortodoksin kuin ranskalaisen luterilaisen kanssa. Ja siinä missä Saksassa esiintyy piispanvirasta ”melko matalan profiilin tulkintoja”, ”me pystymme näkemään historiasta ja nykyisyydestämme käsin, että Augsburgin tunnustus on piispuuden osalta selvästi täyteläisempi kuin sen keskieurooppalainen tulkinta”. Anglikaanien kanssa solmittua Porvoon sopimusta ”luterilaisuuden emämaa on katsellut vierestä vähän niin kuin kettu korkealla puussa tavoittamattomina hehkuvien pihlajanmarjojen happamuutta moitiskellen”. (s. 230)

Mutta eihän katolinen kirkko kumminkaan tunnusta luterilaista piispuutta? Pihkala selittää aivan asiallisesti Vatikaani II:n defectus ordinis -käsitystä mutta kertoo myös anekdootin tapaamisestaan paavi Johannes Paavali II:n kanssa vuonna 1998:

Parinkymmenen minuutin yhteisen keskustelun jälkeen hän luovutti minulle lahjaksi katolisen piispan ristin. Vaikka hänen kirkkonsa ei vielä täysin tunnusta luterilaista pappeuttamme, vaan näkee siinä puutteita, olen tulkinnut myönteisesti lahjaan sisältyvän hienovaraisen viestin. Pohjoismaissa on katoliselta ajalta peräisin oleva piispallinen järjestys säilynyt historiallisesti murtumattomana, vaikka yhteys Roomaan onkin katkennut. (s. 133)

Kun ekumeenista keskustelua jatketaan, niin lienee syytä keskittyä ei vain siihen, että piispuus on Suomessa säilynyt, vaan myös siihen, kuinka se on teologisesti pitkin historiaa ymmärretty (intentio). Tähän liittyen uusimmassa Teologisessa Aikakauskirjassa (TA 5/2019) on mielenkiintoinen Heidi Zittingin artikkeli suomalaisten piispojen piispuuskäsityksistä. Suomessa tehtiin käsikirjauudistus vuonna 1968, jossa ”Piispan virkaanasettaminen” muuttui muotoon ”Piispan virkaan vihkiminen”.

Tuolloin uudistusta vastustivat mm. piispa Olavi Kares, joka moitti uutta ”katolisoivaa virkateologiaa” ja totesi, että piispa on vain pappi pappien joukossa. Hänestä ajatus katkeamattomasta piispallisesta kätten päällepanemisen ketjusta oli ”korkeakirkollista saturomantiikkaa”, ja moinen ketju siunauksen ehtona ”alastonta taikauskoa”. Hän oli myös kiitollinen siitä, ettei hänen virkaanasettajaisissaan järjestetty ”muotiin tullutta kummituskulkuetta” (albapukuista ristisaattoa). Matalakirkollista tulkintaa edustivat myös piispa Osmo Alaja ja arkkipiispa Mikko Juva.

Piispanviran jatkuvuus Suomessa ei siis ole niin yksinkertainen asia kuin päällepäin näyttää. Jos aiempina vuosikymmeninä ei ole edes haluttu tai yritetty vihkiä piispoja vanhakirkollisessa mielessä, vaan ainoastaan asetettu pappeja erityistehtäviin, niin mitä olisi ajateltava piispuuden jatkuvuudesta? Vaikuttaisi siltä, että jopa nykyluterilaisesta näkökulmasta kyseessä on ollut jonkinlainen defectus ordinis. Mutta jätetään tämä nyt sikseen ja siirrytään vielä perustavampaan teemaan.

Rappioteorian rappio

Edustaako piispuus ylipäänsä raamatullista ja oikeaa kristinuskoa? Onko se Jeesuksen sanoman mukaista uskontoa vai myöhempää ihmiskeksintöä, jonkinlaista rappiokehitystä? Pihkala esittää erinomaisen katsauksen rappioteoriaan, joka aika mielenkiintoisesti yhdistää toisaalta monia vapaiden suuntien kristittyjä (ensin oli karismaattinen vapaus / yleinen pappeus / uskovien kaste, sitten tuli pakkokristillistäminen / laitoskirkko / lapsikaste / kuolleet muotomenot…) ja toisaalta liberaaliprotestantteja (Jeesus saarnasi rakkautta ja veljeyttä, mutta sitten tuli kirkko filosofioineen ja hierarkioineen ja dogmeineen jne…).

Myös erilaiset lahkot ja pseudokristilliset uskonnot esittävät, että alkuperäinen kristinusko turmeltui pian apostoleiden jälkeen ja varsinkin keisari Konstantinuksen jälkeen. Jos se ei kadonnut maan päältä kokonaan, niin se säilyi korkeintaan joidenkin harhaoppisina pidettyjen ja vainottujen kristittyjen välityksellä (usein mainittuja nimiä tässä yhteydessä ovat vaikkapa Valdo, Hus ja Wycliffe…).

Mitä tästä teoriasta olisi sanottava? Pihkala käsittelee sitä ansiokkaasti. Hän kertoo, että rappioteorian nosti akateemisen teologian tasolle, vakavasti otettavaksi kannaksi Gottfried Arnold 1600-1700-lukujen taitteessa järkälemäisellä teoksellaan Puolueeton kirkko- ja harhaoppihistoria. (”Puolueeton” tarkoitti oikeasti puoleellista, mutta se on sivuseikka.) Arnoldin tarina on mielenkiintoinen:

Arnold noudatti aluksi johdonmukaisesti omaa tulkintaansa. Hän irrottautui luterilaisesta kirkosta ja perusti oman baptistista kastekäytäntöä noudattavan pyhien yhteisön niiden ihanteiden mukaan, joita hän kirjoissaan oli esittänyt. Muutaman vuoden kuluttua hän kuitenkin huomasi syväksi pettymyksekseen, ettei sen parissa kehkeytynytkään sitä alkukristillistä puhtautta ja pyyteettömän rakkauden ilmapiiriä, mistä hän oli haaveillut. Arnold joutui kuitenkin muuttamaan mielensä. Kokemuksistaan oppineena hän palasi luterilaiseen kirkkoonsa ja toimi sitten uskollisesti sen palvelijana. (s. 143)

Pihkalan pääpointti rappioteoriaa vastaan onkin se, että sen kuvittelemaa autuaallista alkua ei koskaan ollut olemassakaan. Jo Uudessa testamentissa on nähtävissä jännitteitä alkuseurakunnan sisällä, ja lisäksi Uusi testamentti kattaa materiaalia kolmen ensimmäisen kristillisen sukupolven ajalta. Uusi testamentti antaa viitteitä tiettyyn kirkollisen järjestyksen kehityskulkuun eikä mitään yhtä valmista pakettia. Pihkala osoittaa hienosti, kuinka piispanvirka kehittyy orgaanisesti alkukirkossa jo kauan ennen Uuden testamentin kirjakokoelman valmistumista.

Asiaan liittyykin paljon periaatteellisempi kysymys Raamatun oikeasta tulkinnasta. Pihkala ei viljele tyhjiä kliseitä kuten ”Raamattua selitetään Raamatulla” vaan ymmärtää, että ”Uuden testamentin kirjojen syntyessä on niiden rinnalla samanaikaisesti syntynyt myös uskon yhteisöä sitova tulkintatapa” (s. 171), nimittäin uskontunnustus ja uskon sääntö.

Tunnustuksissaan ja uskon säännössä kirkko on siis määritellyt sen näkökulman, josta Raamattua on tarkasteltava ja tulkittava, jotta se ymmärrettäisiin kristillisesti ja sitä sovellettaisiin apostolien viitoittamaa polkua seuraten. Raamattu on kartta, mutta uskon sääntö ja tunnustus toimivat kompassina, määrittävät oikeat koordinaatit, jotta kirkko ei kulkisi harhaan. (s. 177)

Useimmat opilliset harhat siis ”ammentavat Raamatusta, mutta eivät tee sitä alkuperäisellä tavalla” – jolloin ne eivät ”ole raamatullisuuttaan korostaessaankaan uskollisia apostoliselle alulle”. Harhaoppi ”näyttää kristilliseltä, koska se käyttää ja selittää samoja tekstejä kuin oikeauskoinen kirkko ja sen seurakunnat, mutta tekee sen eri tavalla kuin mihin kirkon uskon sääntö opastaa”. Siksi Raamatun sijaan on ”parempi vedota uskon sääntöön ja apostolisen alun lakiin: Me tiedämme täsmälleen, mistä oma uskomme on peräisin. Mutta keneltä ihmeen apostolilta sinä olet tuon kummallisen tulkintasi oppinut?” (s. 181)

Pihkala on kuitenkin oikeassa myös todetessaan, että uskon sääntöäkin voidaan soveltaa eri tavoin ja että jo ”varhaisen kristikunnan esimerkki osoittaa, että kirkko on oikeauskoisuutensa säilyttäen, jopa säilyttääkseen sen, tehnyt ympäristön kulttuurin vaatimuksesta ja sielunhoidollisista syistä ratkaisuja, jotka eivät muodollisesti vastaa apostolisen alun tilannetta. Tämä koskee sekä kirkon järjestystä että sen opin sisällön muotoiluja. Vastaavantyyppisiä ratkaisuja on jakautuneen kristikunnan aikana joutunut tekemään jokainen tunnustuskunta.” (s. 209)

Lopuksi: liberaali, konservatiivi, kaikkien kaveri?

Suomalainen kirkollinen ja teologinen keskustelu jauhaa usein liberaali-konservatiivi-vastakkainasettelun ehdoilla. Pihkalassa on virkistävää se, ettei hän mahdu tällaisiin muotteihin (oikeastaan harva mahtuu, ja koko paradigma on siksi aika surkea). Kuten yllä on huomattu, Pihkala kritisoi klassista liberaaliprotestanttista rappioteoriaa ja edustaa pikemmin klassista vanhakirkollista kristinuskoa.

Onkin aika herkullista, kun 2000-luvun suomalainen luterilainen piispa ottaa selvästi etäisyyttä liberaaliprotestantismiin. Vielä vahvemmin Pihkala sanoutuu irti Suomessakin (toisen piispan kutsusta) vierailleen, ei-teististä uskontulkintaa kannattavan episkopaalipiispa John Shelby Spongin ohjelmasta. ”Siinä liberaalin protestantismin jo valmiiksi ohentama uskon maito on ajettu vielä kerran rationalismin hurjakierroksisen separaattorin läpi.” (s. 247)

En todellakaan ole mikään jähmettynyt konservatiivi, mutta jos tuo on äärilaita, olen kyllä ainakin keskiviivalla, ellen hiukan lähempänä sitä toista laitaa. Muistan silti, että joku on äskettäin jossain kirjoituksessa määritellyt minut liberaaliteologiksi! Outoon paikkaan on raja kyllä silloin piirretty, todella outoon. (s. 248)

Pihkala muistuttaa jälleen Ratzingeria siinä, että hän puolustaa kirjassa useampaan otteeseen tavallisia rivikristittyjä, seurakuntalaisia, jotka uskovat mutteivät uskalla sanoa olevansa ”uskovaisia” tietyn kulttuurisen mallin tai paineen takia. Kritiikin kohteet saattavat edustaa esim. ”pyhityksellään ja Hengen voimallaan kerskuvaa radikaalia karismaattisuutta tai kolmeen kertaan kirkastettua, 98 prosenttisen puhdasta pystykorvaluterilaisuutta” (s. 61).

Pihkala on toki hyvin tietoinen myös häntä itseään kohtaan kohdistuneesta kritiikistä. Mutta jälleen vaikutuin Pihkalan asenteesta. Seuraava sitaatti sopinee elämänohjeeksi muillekin kuin piispoille.

Olen oppinut hyväksymään ja kestämään itseeni kohdistuvia kielteisiä arvioita lähtemättä niiden provosoimana pahemmin puolustautumaan. Kuva, joka minusta sellaisessa tilanteessa on syntynyt, on varmasti näiden ihmisten omasta näkökulmasta oikea: jotain muuta odottaisin piispaltani! On kuitenkin mahdotonta täyttää kaikkien odotukset ja samalla säilyttää edes jonkinasteinen hengellinen ja älyllinen johdonmukaisuus. Olen vakavasti yrittänyt olla kaikkien palvelija, mutta en kaikkien mieliksi. (s. 237)

Tässä on nyt ollut vain murto-osa Pihkalan Piispan annista. Kannattaa ihan oikeasti lukea se kokonaan, vaikkei se olekaan ulospäin sen sisältämän uskon muotoinen. Kastelukannu on täynnä kultakimpaleita.