EMIL ANTON

Reilu kuukausi sitten sain olla nimipäivänäni Radio Patmoksen aamuvieraana otsikolla Irakilaisempi kuin luulit. Siinä yhteydessä tapasin Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtajan ja Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentin Juha Ahvion, joka ystävällisesti lahjoitti minulle uuden kirjansa Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan (Kuva ja Sana 2022). Yli 350-sivuinen, suurikokoinen opus on jatkoa Ahvion aiemmille teoksille Johdatus Raamatun syntyhistoriaan (osat 1 ja 2). Tulevaisuudessa on odotettavissa vielä johdatus dogmihistoriaan.

Suomalaisia dogmatiikan yleisesityksiä ei tunnetusti ole kovin montaa, varsinkaan omalta ajaltamme, joten tällaisen julkaiseminen on historiallinen merkkipaalu maassamme käytävässä teologisessa keskustelussa. Mitä on kristinusko, mikä on kristillinen oppi, mikä on totuus, miten asioista pitäisi opettaa? Isoja kysymyksiä, joista kristityt keskenäänkään eivät ole samaa mieltä. On huomionarvoista, kun joku oppinut teologi julkaisee oman perusteellisen vastauksensa.

Juha Ahvion erityispiirre kristillisenä teologina on se, että hän pyrkii yhdistämään reformoitua eli kalvinistista ja luterilaista teologiaa yhdeksi kokonaisuudeksi. Hän puhuu yksikössä evankelisesta uskonpuhdistuksesta ja sanoo omin sanoin edustavansa ”läntisistä patristisista ja keskiaikaisista juurista kumpuavaa vanhaprotestanttista luterilaisreformoitua evankelista teologiaa”! Tämä tarkoittaa Augsburgin tunnustuksen (lut.) ja Heidelbergin katekismuksen (ref.) mukaista opetusta. Kyseessä on ekumeenisesti ehkä epätavallinen mutta sitäkin kiinnostavampi lähtökohta ja tarjoaa paljon yllätyksiä myös ”katolisempi kuin luulit” -suuntaan.

Johdannon johdanto eli ”luku nolla”

Teos alkaa massiivisella fundamentaaliteologisella osiolla (ns. prolegomena, luku 0!) eli kysymyksillä uskon välttämättömyydestä (uskonvaraisia arvokysymyksiä ei voi välttää), klassisesta platonilais-aristoteelisesta metafysiikasta vs. modernista ja postmodernista filosofiasta, ateismin ja evolutionismin ongelmista, Jumalan olemassaoloa puoltavista argumenteista, Jumalan ilmoituksesta ja teologian luonteesta jumaluusoppina ja tieteenä. Mielestäni tämä osio on pääosin todella hieno ja vaikuttava, joskin ehkä keskivertolukijalle vähän liian vaikea ja korkeasti koulutetulle akateemikolle kenties riittämättömän tieteellinen.

Ahvio muistuttaa osiossa mm. siitä, että keskiajan paavinkirkko perusti ja rahoitti modernin yliopistolaitoksen ja että skolastiikka loi pohjan tieteelliselle ajattelulle. Ahvion mukaan evankelinen sola scriptura -periaate ei ole mikään vallankumouslause, joka kieltäisi aiemman kristillisen historian, vaan Raamatun tulkintaa ohjaa vanhakirkollisissa uskontunnustuksissa tiivistetty apostolinen uskonsääntö (regula fidei), joka ei ole ristiriidassa Raamatun kanssa.

Ahvio puhuu myös kirkkoisien muotoilemasta Raamatun nelitasoisesta merkityskokonaisuudesta (kirjaimellinen, typologinen, moraalinen ja anagoginen) ja nimeää positiivisessa valossa idän ja lännen merkittävimpiä kirkkoisiä kristillisen dogmin muotoilijoina (läntisistä Ambrosius, Augustinus, Hieronymus, Leo Suuri ja Gregorius Suuri). Evankelisen uskonpuhdistuksen pointtina oli elvyttää ja terävöittää uudelleen keskiaikainen ja augustinolainen armo-oppi. Pyrkimyksenä ei ollut metafyysinen vallankumous.

Ahvio puhuukin Tuomas Akvinolaisesta ja aristoteelis-tomistisesta metafysiikasta kautta linjan myönteisesti. Toisin on vallankumouksellisen liberaaliprotestantismin laita, jonka suuri auktoriteetti on Immanuel Kant. Se keskittyy vain tämänpuoleiseen, ihmiseen, kun taas konservatiivisen teologian kohteena on itse Jumala ilmoituksessaan. Teologia on luonteeltaan tiedettä ja pyhää opetusta (sacra doctrina). Kaiken lähtökohtana on Ahviolle kolmiyhteinen Jumala ja päätepisteenä lunastettujen iankaikkinen autuus. Ainakin – ja Suomen kontekstissa kerrankin – kunnon teologinen visio!

Kirkko-oppi ja virka: korkeakirkollinen yllätys

Ottaen huomioon Ahvion kalvinistiset sympatiat ja Patmoksen pääasiassa matalakirkollis-vapaakirkollisen yleisön, olin aika (positiivisesti) yllättynyt teoksen hyvinkin korkeasta kirkko-opista sekä sakramentti- ja virkakäsityksestä. Ahvio kirjoittaa: ”Kirkko on Pyhän Hengen eskatologiaan kantavan pelastustyön väline.” Kyse on ”Herralle kuuluvasta ihmisjoukosta, seurakunnasta, ulkonaisine institutionaalisine ilmenemisineen”.

Ahvion mukaan uuden liiton seurakunta eli kirkko (ekklesia) on jatkumossa Vanhan liiton ekklesian eli yhteisön kanssa, ja sillä on ”voittoisasti etenevä ajallinen historiansa ja näkyvä ulkoinen organisaatio ja järjestys”. Näkyvä kirkko on näkymättömän kirkon ajallinen ilmenemismuoto ja mater fidelium, uskovien äiti, ”pelastuksen väline virkoineen, Sanan esillä pitämisineen, sakramentteineen, kirkkojärjestyksineen ja kirkkokurin ylläpitämisineen”. Näkyvässä kirkossa on toki aina sekä vehnää että lustetta.

Ahvio jatkaa, että kirkon virka on Kristuksen asettama ja perustuu apostolinvirkaan. Apostolit  velvoittivat seuraajiaan jatkamaan apostolista seuraantoa eli suksessiota (2. Tim. 2:2): ”Tiitus 1:5 osoittaa, varsin virkahierarkkisesti, että apostoli Paavali arvovallallaan määräsi puolestaan Tiituksen, varsin piispallisesti, asettamaan useisiin kaupunkeihin virkoihinsa vanhimmat.” Ahvion mukaan UT:ssa esiintyy ”selkeästi viran kolmijako piispoihin, vanhimpiin ja diakoneihin”, keskimmäisenä presbyteros ”eli vanhin, presbyteeri, pappi”. Uuden liiton kaitsijat ovat vanhan liiton ”pappien ja leeviläisten viran orgaanisia jatkajia”.

Kristus on kirkon ainoa Kuningas ja Ylipaimen, hän hallitsee ”sakramentaalisen todellisesti läsnä ollen” valtakuntaansa ”Sanan, historiallisen apostolaatin ja sen seuraannon eli piispajohtoisen viran välityksellä”. ”Piispojen arvovalta on – – peräisin apostolisesta seuraannosta eli katkeamattomasta piispojen virkaan asettamisen ketjusta” aina apostoleista ja Kristuksesta asti. ”Piispan viran edellytykset ja perusta on iure divino asetettu”, ja apostolisen uskon mukainen raamatuntulkinta on pitänyt yllä ”kirkon yleismaailmallista ykseyttä historiallisen piispallisen kaitsennan myötä”. Wau – tämähän on suorastaan musiikkia katolilaisen korville.

Sakramentit

Positiiviset yllätykset jatkuvat sakramentologian kohdalla. Kasteesta Ahvio puhuu ”uudestisyntymisen pesona” ja vaikuttavana armonvälineenä, jonka vaikutus kestää läpi elämän. Kaste on armonliiton yhteyteen ottamisen merkki ja se kuuluu myös ”uskovien vanhempien eli kirkon jäsenten lapsille”, sillä armonliiton kansa, kirkko, ”on aina muodostunut uskovista lapsineen”, ”luomisjärjestyksellisen perhekunnallisuuden mukaisesti”.

Ehtoollisessa on Ahvion mukaan Kristus todella läsnä: ”Ehtoollisleipä on Kristuksen ruumis ja ehtoollismalja viineineen on Kristuksen veri, liiton veri. Ehtoollisessa toteutuu todellinen yhteys Kristukseen, sekä hengellisesti että ruumiillisesti”. Messu on kiitosuhri (Mal. 1:11), eivätkä leipä ja viini ole vain symboleita, vaan Kristuksen koko persoona on ”reaalipreesensin mukaisesti todella läsnä ehtoollisaineissa”.

Ahvio omistaa alaluvun myös ripille eli synnyntunnustukselle ja synninpäästölle. ”Parannuksenteko edellyttää kääntymystä ja synninpäästöä, rippiä.” Kirkko-opillisten harhojen joukkoon Ahvio lukee manikealaisen aineellisuuden vastustuksen, ”joka on toisinaan ilmennyt radikaalina ikonoklasmina eli kuvainraastona”. Toinen harha on montanolaistyyppinen ulkoisen kirkon ja armonvälineiden halveksunta. Harhaista on myös ”viran irrottaminen kristologisen patriarkaalisista apostolisista perusteistaan”.

Muut vanhakirkolliset sakramentit (konfirmaatio/mirhallavoitelu, sairaiden voitelu, avioliitto, pappeus) jäävät tässä ilman käsittelyä. Kuitenkin vahvan teoreettisen ekklesiologis-sakramentaalisen osuuden jälkeen lukija jää tietysti mietityttämään periaatteiden käytännöllistä sovellutusta. Olisi siis varmaan oikein kuulua kirkkoon, jolla on piispallinen apostolinen seuraanto, muttei sellaiseen, joka vihkii naispappeja ja -piispoja? Tästä Ahvio ei kuitenkaan sano suoraan mitään vaan jättää kaiketi tietoisesti johtopäätökset avoimiksi tai lukijan vastuulle.

Lisäksi mietityttämään jää sakramentti- ja pelastusopin koherenssi. Kasteen sanotaan olevan efektiivinen ja vaikuttava läpi elämän, mutta näkyvässä kirkossa (siis kastettujen joukossa) on kuitenkin vehnää ja lustetta. Kun tähän yhdistetään kalvinistinen käsitys predestinaatiosta ja tosiuskovien kestävyydestä (ks. alla), vaikutelmaksi jää, ettei kaste sittenkään ole vaikuttava ja efektiivinen muiden kuin ennaltamäärättyjen eli valittujen kohdalla, eli suurelle osalle ihmisistä se olisi ikään kuin valheellinen armonlupaus. Tämä asia jää minulle epäselväksi.

Kalvinistista pelastusoppia

Jos kirjan kirkko- ja sakramenttioppi on melkein katolinen (tosin kysymystä Pietarin virasta ei mielenkiintoisesti käsitellä lainkaan), niin antropologia (oppi ihmisestä) ja soteriologia (oppi pelastuksesta) seurailevat pääosin kalvinistista teologiaa. Aadam luotiin ”tekojen liittoon”, mitä seuraavat sitten ”lunastusliitto” ja ”armoliitto”, perusteena liuta raamatunkohtia kuten muuallakin dogmatiikassa. Minulle tästä tulee vahvasti 1500-lukulaisen kalvinistinen ellei 1900-luvun fundamentalistinen, vieras ja partikulaari vaikutelma, joka heijastaa opuksen kahta mielestäni suurinta puutetta.

Tarkoitan sitä, että vaikka johdantoluvussa hienosti linkitettiin oppi teoriatasolla kirkkoisiin ja käytiin dialogia modernin evolutionismin kanssa (Ahvio ei ole nuoren vaan vanhan maan kreationisti), varsinaisissa dogmaattisissa luvuissa vanhakirkollinen teologia ei saa mitään roolia ja esimerkiksi Aadamista puhutaan tuosta noin vaan ikään kuin ongelmattomana hahmona, josta tiedetään vaikka mitä. Minusta pitäisi ottaa paljon vakavammin modernin tieteen (sekä luonnontieteen että teologian, historian ja kirjallisuudentutkimuksen) haasteet tällä alalla.

Mitä pelastusoppiin muuten tulee, katolilaisena oli helppo yhtyä Ahvion käsitykseen siitä, että pelastustyön päämääränä on ”Pyhän kolminaisuuden asuminen ihmisessä, unio mystica”. Tarkempi esitys seuraa kaiketi aika lailla kalvinistista pelastusjärjestystä: kutsu, uudestisyntyminen, kääntymys, usko, vanhurskaus, pyhitys. Katolilaiselle näistä vierain on protestanttinen esitys vanhurskauttamisesta.

Ahvion mukaan uudestisyntyminen on yksinomaan Jumalan vaikutusta, mutta kääntymys ja parannuksenteko ovat ”sekä Pyhän Hengen vaikuttamia että samalla myös hengellisesti ylösnousseen ihmisen persoonallista, tietoista ja vapaata toimintaa”. Pyhitys on vaikuttavaa, efektiivistä, ja toteutuu ihmisen sydämessä. Näin katolilainen ajattelee pitkälti myös vanhurskauttamisesta, niin ikään moniin raamatunkohtiin pohjaavan opin nojalla.

Ahvio puhuu kalvinistisesti todellisten uskovien kestävyydestä pelastuksessa sekä kaksinkertaisesta predestinaatiosta. Varoitukset uskosta luopumiseen ovat Ahvion mukaan vakavia, mutta niiden tähtäyspiste on, että todelliset uskovat pääsevät perille. Toisin sanoen vain alun perinkin feikkiuskovat lopulta luopuvat. Tämä ei minusta ole kovin uskottavaa ja käsittääkseni koko vanhakirkollinen usko on sitä vastaan.

Mitä predestinaatioon tulee, Jumala siis Ahvion mukaan myös ennaltamääräsi syntiinlankeemuksen ja teki siitä näin ollen välttämättömän. Silti Ahvion mukaan ihminen teki ja tekee syntiä vapaasti ”ilman ulkoista pakotusta” eikä Jumala ”aktiivisesti” vaikuttanut eikä vaikuta siihen (näin ollen syy on sitten ihmisen eikä Jumalan…). Tämä on kalvinismin tunnetusti vastenmielisimpiä piirteitä. Ikään kuin tällainen käsite-erottelu pelastaisi asian. Olkoon sitten Jumalan määräämä ”sisäinen pakko” ja ”ei-aktiivinen välttämätön vaikutus”. Miten se ei kyseenalaistaisi Jumalan hyvyyttä? Mutta kysymys vapaudesta ja Jumalan kaikkivaltiudesta on joka tapauksessa suuri ja vaikea. Mitään kaikin puolin ”helppoa” ratkaisua ei ole.

Yhteenveto

Loppukaneettina totean, että pidin Ahvion johdantoa dogmatiikkaan parempana kuin hänen johdantojaan Raamatun syntyhistoriaan. Dogmatiikassa Ahvio on enemmän omalla alallaan kuin raamatuntutkimuksessa eli eksegetiikassa. Johdatukset Raamatun syntyhistoriaan olivat, kuten eksegeettiystäväni Topias Tanskanen muistaakseni Perusta-lehdessä arvioi, enemmän konservatiivista reformoitua dogmatiikkaa kuin raamatunhistoriaa. Nyt arvioitavassa Johdatuksessa kristilliseen dogmatiikkaan ollaan kuitenkin dosentin omalla alalla.

Parhaimpina osioina pidin johdantolukua ja kirkko-oppia, vähemmän onnistuneina antropologiaa, kristologiaa ja pelastusoppia käsitteleviä lukuja. Johdantoluku oli laaja-alainen katsaus moniin filosofisiin virtauksiin ja vankka kristillinen vastaus niihin. Kirkko-opissa oltiin yllättävänkin ekumeenisilla ja historiallisilla linjoilla. Toisaalta en näe, kuinka vanhakirkollinen kirkko- ja sakramenttiteologia yhdistyy kalvinistiseen soteriologiaan. Esimerkiksi vanhakirkollista skisman ja kuolemansynnin käsitettä ei edes problematisoinnin tasolla käsitellä. Myöskään vaihtoehtoisten kristillisten dogmatiikkojen kanssa ei suoraan käydä dialogia.

Hyvä puoli Ahvion tyylissä on se, että konservatiivisuudestaan huolimatta se on sikäli yhteiskristillinen, että se ei ota maalikseen tai vihollisekseen mitään ”väärää” kirkkokuntaa. Toisaalta, kuten sanottu, vanhakirkollisen vision eksplikointi jää kovin vajaaksi (esim. kuvainraasto hylätään muttei kuvateologiasta tai Jumalansynnyttäjästä ja muista pyhistä sanota oikeastaan mitään) ja patristisen hengen korvaa kuitenkin käytännössä aika kalvinistis-fundamentalistinen lähestymistapa.

No, ainakaan Ahvio ei ainakaan pelkää uida vastavirtaan. Hän on anteeksipyytelemättömän konservatiivinen, patriarkaalinen ja dogmaattinen. Siinä on nykyaikana oma erikoinen viehätyksensä. Toisaalta kirjan lukijaystävällisyys kärsii Ahvion tyylistä, joka vilisee sivistyssanoja ja filosofisia termejä. Kuvaavaa on, että kirjan viimeinen virke kuuluu – ihan oikeasti – näin:

Postmoderni eetos, joka arvostelee klassisen kristillistä käsitystä teleologisesta historianfilosofiasta Jumalan epätasa-arvoiseen predestinaatiopäätökseen pohjautuvaksi ja Kristuksen kuningaskunnan ajalliseskatologista voittoa ja lopullista täydellistymistä iankaikkisuudessa epäegalitaarisiksi ja imperialistis-sortavan epäoikeudenmukaisiksi käsitteiksi, on vakavalla tavalla harhaoppista.