EMIL ANTON

Kun näemme ristin, oletamme tietävämme siitä kaiken tai ajattelemme, ettei siinä ole mitään tiedettävää: “Taas yksi risti.” Todellisuus on kuitenkin paljon tätä syvällisempi ja värikkäämpi: ristinpuulla on historia, joka ulottuu aina paratiisista tulevaan maailmaan – kiehtova tarina kulkee erakkomunkkien, keisarien palatsien ja pyhien kaupunkien kautta. 

Tähän tapaan professori Serafim Seppälä aloittaa viisi vuotta sitten julkaistun kirjansa Elämän puu: Pyhä risti idän kirkossa (Valamon luostarin julkaisuja). Toisin kuin viimeksi arvioimani Jumalan synty, sitä ei ole juuri markkinoitu, mutta idea on tavallaan sama: kristinuskon keskeisen uskonkohteen historian jäljittäminen. 

Ratkaisevin ero on kirjan metodissa. Seppälä kuvaa genreään osuvasti “kristilliseksi tietokirjallisuudeksi”. Siinä missä puhtaasti akateeminen tutkimus on jatkuvasti “vaarassa tukehtua omaan kriittisyyteensä niin, ettei tekstien varsinaisista sisällöistä saada otetta”, kristillisessä tietokirjallisuudessa samoja lähteitä tulkitaan asenteella, “joka ikään kuin jää auki ylöspäin”, eli “mielelle jää tilaa ajatella Jumalaa ja hänen vaikutustaan maailmassa – lähdeongelmia mitenkään vähättelemättä”. 

Ai että! Juuri näin! Seppälällä on taito sanoittaa asiat nappiin. Tällaista “kristillistä tietokirjallisuutta” olen itsekin halunnut tehdä. Ja mikä esimerkki tämä kirja onkaan – ristin historia avautuu niin monella ja mielenkiintoisella tavalla. Lue tämä blogi loppuun – päätteeksi on luvassa kutsu taatusti unohtumattomaan pyhän ristin juhlaan.

Risti tulkinta-avaimena 

Ensimmäinen horisonttiamme avaava huomio on se, ettei risti ole kristillisessä maailmankuvassa vain yksi konkreettinen kappale, vaan yliajallinen merkitysrakenne, jossa on erityisesti kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen näistä on ristin muoto, joka osoittaa neljään suuntaan, toinen on sen materiaali eli puu. Kun nämä ymmärretään, avautuu varhaiskristillisen raamatuntulkinnan salat.

Esimerkiksi paratiisissa ristiä ennakoivat neljä virtaa, jotka eri suuntiin virtaavina ikään kuin muodostavat ristin hahmon, ja toisaalta elämän ja tiedon puut, jotka ovat samaa materiaalia kuin ristinpuu. Vastaavasti kirkkoisät näkivät ristinpuun esikuvan mm. Nooan arkissa (pelastuksen puu), Abrahamin katseessa (neljään ilmansuuntaan) ja Mooseksen sauvassa. Miksi kristillisessä tulkinnassa joitain Vanhan testamentin tekstejä ohitetaan ja toisiin viitataan toistuvasti? Seppälä tiivistää, että siihen voisi vastata yhdellä sanalla: risti.

Tämä on tietysti yksinkertaistus, mutta siinä on perää. Varhaisin kristillinen Vanhan testamentin tulkinta ei ollut fundamentalistis-kirjaimellista, vaan typologista ja kristologista, eli juutalaisten kirjoituksia luettiin sen läpi, mitä Kristuksessa, ristillä ja ylösnousemuksessa oli tapahtunut. Sen mukaan muodostuivat myös tulkintaperiaatteet ja lempikohdat. Vanha testamentti (tai Tanakh) säilytettiin toki kokonaisuudessaan, muttei jokaisen jakeen takia vaan siksi, että se kantoi mukanaan ristin tarinaa, ennakkokuvia Kristuksesta. 

Kristuksen risti ja sen löytyminen 

Toinen erittäin mielenkiintoinen osio kirjassa on kertomus siitä, kuinka keisari Konstantinus näki näyn rististä ja kuinka Konstantinuksen äiti Helena löysi Jeesuksen ristin. Ensin Seppälä murtaa kuitenkin myytin, jonka mukaan kristityt olisivat alkaneet käyttää ristiä symbolina vasta Konstantinuksen aikaan. Kristityt tekivät ristinmerkkiä viimeistään 200-luvun alussa, ja katakombeista on löytynyt ristisymboliikkaa 100- ja 200-luvuilta.

Ortodoksisessa kirkkovuodessa on vain yksi suuri juhla, joka ei ole peräisin Kristuksen ja apostolien ajoilta, eli vain yksi historian tapahtuma on noussut Kristuksen elämän ja helluntain rinnalle, ja se on Ristin löytyminen Jerusalemissa 320-luvulla. Seppälän kirja avaa hienosti tämän usein legendana ohitetun tapahtuman historiallisia lähteitä ja merkitystä. 

Tausta on seuraava. Kun Konstantinus oli kääntynyt suosimaan kristinuskoa, Kristuksen haudan päälle rakennettu pakanatemppeli purettiin, ja Kristuksen hautaa alettiin etsiä. Etsintä kohdistui siis hautaan eikä ristiin, mutta kaivajien yllätykseksi sieltä löytyikin kolme ristiä. Kristuksen ristiä ja ylösnousemusta oli muisteltu, saarnattu ja juhlittu joka viikko lähes 300 vuotta, mutta nyt nämä asiat muuttuivat konkreettisesti nähtäviksi ja kosketeltaviksi.  

Tapahtumasta on useita varhaisia lähteitä, ja ne jakautuvat kahteen päähaaraan – Ambrosius ja Sulpicius Severus mainitsevat vain Helenan, kun taas Rufinus, Sokrates Scholastikos, Theodoretos ja Sozomenos keskittyvät Jerusalemin piispa Makariokseen, joka tunnisti ristin sen kautta tapahtuneen ihmeen avulla. Ihme oli se, että Makarios rukoili sairaan naisen puolesta koskettaen häntä kullakin ristinpuulla. 

“Sozomenos selittää aidontuntuisesti, että kahden ensimmäisen ristin kohdalla operaatio tuntui silkalta typeryydeltä: nainen oli tekemässä kuolemaa ja piispa tuli tökkimään häntä vanhoilla tukeilla! Kolmannen kohdalla nainen kuitenkin avasi silmänsä, sai voimansa takaisin ja ponnahti ylös vuoteeltaan.” 

Jerusalemin Pyhän haudan kirkko valmistui vuonna 335, ja lähteiden valossa tiedetään Pyhän Ristin olleen esillä siellä viimeistään 340-luvulla. “Tämähän ei olisi mahdollista, jos puun löytyminen olisi pelkkä teksteihin ilmaantunut legenda, kuten joissain yhteyksissä on oletettu: jokainen olisi näet ihmetellyt, mistä puu on ilmaantunut, jollei sen tausta olisi ollut yleisesti tunnettu.” Ristin luo alettiin tehdä pyhiinvaelluksia pitkienkin matkojen päästä: Etiopiasta Georgiaan ja Irlannista Persiaan. Ristin ylentämisen juhlasta tuli Jerusalemin kirkon kolmas suuri juhla pääsiäisen ja joulun/epifanian ohella. 

Juhlapäivän nimi oli aluksi “ristin löytäminen”, mutta sittemmin vakiintui “ristin ylentäminen”, mikä viittaa siihen, kuinka Jerusalemin piispa ihmeen jälkeen “ylensi” eli nosti ristin kaikkien nähtäväksi. Juhlapäiväksi vakiintui 14.9, ja se on katolilaisten, ortodoksien ja orientaaliortodoksien yhteistä perintöä. Varsinkin orientaaliortodokseilla on tapana sytyttää juhlan kunniaksi tulia, joskus suuriakin ristinmuotoisia sellaisia.

Lisäksi ortodoksinen kirkko viettää 7.5. (eli kohta!) “Kunniallisen ristin Jerusalemissa ilmestymisen päivää”, mikä viittaa toiseen, vuonna 351 Jerusalemissa tapahtuneeseen ihmeeseen. Tuolloin Jerusalemin ylle ilmestyi kirkas risti, joka ulottui Golgatalta Öljymäelle. “Näky kesti tuntikausia, ja sen näkivät kaikki kaupungissa olleet.” Tapahtumasta kerrotaan Jerusalemin piispa Kyrilloksen kirjeessä Konstantinos II:lle itse tapahtumavuonna 351. 

Ristin ryöstö, reliikit ja kunnioitus

Bysantin eli Konstantinopolista johdetun Itä-Rooman kulta-aikana 300-600-luvulla Kristuksen Risti oli esillä Jerusalemissa, ja siitä alettiin myös irrottaa hyvin pieniä palasia pyhäinjäännöksiksi eri puolille maailmaa. Risti pysyi näistä erotetuista pikkutikuista huolimatta kokonaisena isona ristinä. Vuonna 614 tapahtui katastrofi, kun Persia valloitti Jerusalemin, vangitsi patriarkan ja vei Ristin mukanaan, mikä herätti epäuskoista kauhistusta ympäri kristikuntaa. Se oli vähän kuin juutalaisten pakkosiirtolaisuus. 

Bysantin keisari Herakleios onnistui 15 vuotta myöhemmin hankkimaan Ristin takaisin, ja ensimmäistä kertaa historiassa kristitty keisari saapui Pyhään kaupunkiin näyttävässä saatossa. Oletettiin, että alkaisi uusi kristinuskon kukoistuskausi, mutta niin vain aivan pian tämän jälkeen Lähi-idän yli pyyhki uusi uskonto, islam, ja arabit valloittivat Jerusalemin. Historian ja sallimuksen oikut antavat kyllä paljon ajattelemisen aihetta. 

Muslimit kritisoivat ankarasti kristittyjen harjoittamaa Ristin kunnioittamista. Tässä vaiheessa katsottiin turvallisemmaksi jakaa risti paloihin eri kristillisten maiden kesken. Joidenkin tietojen mukaan se leikattiin 19 osaan, joista neljä jäi Jerusalemiin. Konstantinopoli ja Antiokia saivat kolme palaa, Kypros ja Georgia molemmat kaksi. Yhden saivat Kreeta, Edessa, Aleksandria, Damaskos ja Askelon. 

Idästä reliikkejä on sittemmin kulkeutunut länteen. Suurimmat reliikit ovat Athoksella, Roomassa, Brysselissä, Venetsiassa, Gentissä ja Pariisissa. Myös Valamon luostarissa on kaksi pientä Pyhän Ristin reliikkiä. Naljailut siitä, että ristin reliikeistä saisi kokonaisen laivan tai metsän, eivät pidä paikkaansa, vaan tunnettujen reliikkien yhteistilavuus on vain noin neljä kuutiodesimetriä, kun koko alkuperäisen ristin arvioitu koko on noin 180 kuutiodesimetriä. 

Ristin reliikkien kunnioittaminen voi tuntua protestanttisesta perinteestä ponnistaville kristityille vieraalta. Annetaan niiden arameankielisten kristittyjen, jotka elivät arabivalloitusten ja -vallan aikaan, selittää. “Me kunnioitamme ristiä niin kuin jotain sellaista, minkä päällä näemme Kristuksen.” “Kuka tahansa, joka on kristitty mutta ei kumarra ristiä eikä katso sitä niin kuin Kristusta, on kadottanut elämän.” “Jos kumartaisimme puuta, niin mehän kumartaisimme puita, ovia ja puunpalasia aina sellaisia nähdessämme.” 

“Todellisille uskoville ristin näkeminen ei ole pieni asia, sillä siihen sisältyvät kaikki salaisuudet. Ei, kun he kohottavat katseensa katselemaan sitä, on aivan kuin he tutkiskelisivat Kristuksen kasvoja. Sen mukaan he myös pitävät ristiä kunniassa.”

Seppälä selittää Iisak Niniveläistä mukaillen, ettei ristin muodossa ole sinänsä maagista voimaa ja että jos siihen liitetään jokin toinen merkitys kuin Kristus, niin kyseessä on epäjumalanpalvelus (esim. natsien hakaristi). Mutta kun ristiä kunnioitetaan ja käytetään uskolla, siinä on suuri voima. Lukemattomia ihmeitä on tapahtunut ja riivattuja parantunut ristin avulla. Eksorkistit kertovat ristin ja ristinmerkin väkevyydestä pahoja henkiä vastaan.

Ristin tarina jatkuu aina tuonpuoleiseen, tulevaan maailmaan saakka. Ilmestyskirjassa näemme jälleen taivaallisessa Jerusalemissa Elämän Puun. Iisak Niniveläinen kirjoittaa: 

“Risti on eräänlaisena mallina siihen aikaan saakka, jolloin tuo varsinainen todellisuus ilmestyy. Silloin entisiä ei enää tarvita, sillä jumaluus asuu ihmisyydessä erottamatta, loppumatta ja ikuisesti, ilman rajaa. Tämän tähden me katselemme ristiä paikkana, joka on Korkeimman läsnäolon koti, Herran pyhäkkö ja Jumalan vallan salaisuuksien meri.”