JOONA KORTENIEMI
Luterilaisia – vanhempia ja nuorempia – on viime vuosina liittynyt useampia katoliseen kirkkoon. Kovan tason akateemisten teologien – esimerkiksi Pauli Annalan ja Kaarlo Arffmanin – ohella liittyjien joukossa on ollut kohtalainen joukko herätysliiketaustaisia nuoria sekä nuorehkoja aikuisia, allekirjoittanut mukaan lukien. Suuntaus vaikuttaa herättäneen jossain määrin huolta luterilaisissa piireissä ja tarvetta suitsia ilmiötä. Esimerkeiksi siitä käyvät TT Timo Laaton haastattelu Kujalla-podcastissa, Leif Nummelan pääkirjoitus Uusi Tie–lehdessä 19.7.2023 sekä TT Martti Vaahtorannan haastattelu Lähetyshiippakunnan Oikeasti luterilainen–podcastissa.
Kannanotot ovat vaihtelevan tasoisia: Nummelan pääkirjoitus sisältää selkeitä väitteitä, jotka kuitenkin joko menevät pahasti huti tai vähintään jättävät kritiikille paljon sijaa. Vaahtorannan haastattelu on sävyltään lämmin ja kunnioittava – arvostan sitä – mutta samalla ehkä argumentaatioltaan vähän löysähkö: lempeäsävyistä jutustelua on mukava kuunnella, mutta siitä oli vaikea erottaa selkeitä teesejä perusteluineen. Laaton haastattelu on heikkotasoisin, suorastaan karkea karikatyyri katolisesta soteriologiasta.
Seuraavassa vastaan esitettyihin argumentteihin, erityisesti Laaton väitteisiin. Ikävää tietysti käydä polemiikkia kristittyjä veljiä vastaan – en pidä sellaisesta – mutta katson sen välttämättömäksi totuuden vuoksi. Esimerkiksi Laaton haastattelua on katsottu yli 4000 kertaa ja se on esitetty asiantuntijapositiosta käsin, joten on vaara, että moni luulee sen antavan totuudenmukaisen kuvan katolisuudesta.
Tarkoitus ei ole mollata tai mitätöidä ketään, vaikka joudun esittämään ankaraakin kritiikkiä. Erehdyksiä sattuu itse kullekin, myös minulle usein, se on inhimillistä. Kaikki kolme veljeä ovat varmasti tehneet ja tekevät arvokasta pastoraalista työtä ja ovat kovan luokan asiantuntijoita monella teologian alalla.
Pahoittelen taas kirjoituksen pituutta. Ehkä tällaisena se voi kuitenkin palvella suomenkielisenä perustason materiaalipakettina katoliseen kirkkoon liittymistä harkitsevalle tai kirkosta muuten kiinnostuneelle.
Syntejä ei saa anteeksi?
Laaton ymmärtämättömyys katolisen teologian suhteen tulee erityisesti ilmi väitteestä, jonka mukaan katolisen kirkon opissa ”Jumalan armo ei merkitse sitä, että kaikki synnit olisi jo Jeesus Kristus sovittanut Golgatalla täydellisesti niin, että, että ne saa uskoa tässä hetkessä anteeksi kokonaan ja että ihminen on täydellisesti pelastunut tässä ja nyt”. Sen sijaan Jumalan armo on katolisessa teologiassa Laaton mukaan sitä, että ”me pikkuhiljaa kehitymme ja täydellistymme”.
Laato on oikeassa siinä, että luterilaisessa ja katolisessa teologiassa käsitteellä armo (lat. gratia, engl. grace) tarkoitetaan eri asioita: luterilaisuudessa sillä tarkoitetaan yleensä syntien anteeksiantamusta, katolisuudessa se on Jumalan yliluonnollista voimaa, joka muuttaa ihmisen.
Laato vaikuttaa olevan kuitenkin tietämätön siitä, että täydellinen anteeksiantamus kuuluu myös katoliseen ajatteluun. Siitä käytetään vain eri käsitettä, nimittäin laupeus (lat. misericordia, engl. mercy). Armon ja laupeuden dynamiikasta vanhojen kirkkojen teologiassa suosittelen tätä isä Oskarin videoa sekä nunna Kristodulin luentoa. Jälkimmäinen on (paikoin ehkä hiukan asenteellisesta) ortodoksisesta näkökulmasta, mutta menee monilta osin hyvin yksiin myös katolisen ajattelun kanssa.
Eli toisin kuin Laato väittää, niin kyllä, Jeesus on myös katolisen opin mukaan sovittanut kaikkien ihmisten kaikki synnit. Tämä anteeksiantamus kommunikoidaan ihmiselle katolisen opin mukaan ennen kaikkea kasteessa ja sen jälkeen ripin sakramentissa. Pelkkä vilpitön katumuskin – eli katumus, jossa on mukana surua siitä, että on loukannut Jumalaa ja lähimmäisiä – riittää kuitenkin avaamaan ihmisen anteeksiantamukselle, olivat hänen syntinsä kuinka raskaita tahansa. Jos Hitler tai Stalin elämänsä viimeisillä sekunneilla vilpittömästi katuivat, he katolisen opin mukaan pelastuivat. Vaikka ”kaikkien syntien anteeksi uskomista tässä ja nyt” ei käsitteenä juuri tunneta, laajasti opetetaan, että Jumalan laupeuteen saa aina luottaa.
Juridisesti hahmottaen tämä ns. ensimmäinen vanhurskauttaminen eli ihmisen siirtyminen hengellisen kuoleman tilasta armon tilaan perustuu Kristuksen sovitustyöhön, ristinuhrin ansioiden hyväksi lukemiseen syntiselle eli sikäli se on ”forenssinen” tapahtuma. Sitä ei voi kukaan ansaita vaan se on Jumalan vapaa lahja. Siinä toteutuu, kuten messun roomalaisessa kaanonissa sanotaan, se, ettei ”Jumala katso ansioita vaan antaa anteeksi”. Samalla kuitenkin Jumala vuodattaa ihmiseen oman vanhurskautensa, elämänsä ja rakkautensa, ja pyhittää hänet.
Positiivinen ihmiskäsitys?
Niin ikään Laato tekee kritiikille alttiin yleistyksen väittämällä, että katoliseen teologiaan ”liittyy selkeästi usko ihmisen sisäiseen hyvyyteen”. On toki totta, että katolinen ihmiskäsitys on positiivisempi kuin luterilainen siinä mielessä, että synnin ei katsota täysin tuhonneen ihmisen vapautta suhteessa Jumalaan. Siitä, että jokin on positiivisempi kuin toinen, ei voi kuitenkaan päätellä, että se olisi täysin positiivinen.
Myös katolisen opin mukaan perisynti (tai alkusynti) on todellisuutta, eikä se ole ihmisessä vain pieni likatäplä vaan hirvittävä vaurio. Ilman Jumalan armoa ihminen on myös katolisen käsityksen mukaan hengellisesti kuollut eli kyvytön rakastamaan sanan todellisessa eli itsensä lahjoittavassa merkityksessä. Jotta hän voi nousta tästä tilastaan, Jumalan armon on tehtävä aloite, ihminen ei siihen itse kykene. Myös sen jälkeen armo jatkuvasti tukee ja kannattelee ihmistä uudessa elämässä. Eli paradoksaalisesti ihminen tekee pohjimmiltaan yhteistyötäkin Jumalan armon kanssa vain armon avulla. Kuten Katolisen kirkon katekismus (KKK) opettaa pyhää Augustinusta lainaten:
Jo ihmisen valmistaminen ottamaan armo vastaan on armon työtä. Armo on välttämätön meidän yhteistyömme herättämiseksi ja ylläpitämiseksi vanhurskauttamiseen uskon kautta ja pyhitykseen rakkauden kautta. Jumala vie päätökseen meissä sen, minkä hän on alkanut, ’sillä hän aloittaa vaikuttamalla meissä tahtomisen; hän vie päätökseen tekemällä yhteistyötä meidän jo kääntyneen tahtomme kanssa’. (KKK 2001.)
Pelastuksen prosessiluonne?
Mutta on siis totta, että katolisen opin mukaan pelastus tai vanhurskauttaminen on toisaalta prosessuaalinen tapahtuma, jossa ihmisen on tehtävä yhteistyötä Jumalan armon kanssa? Kyllä, tosin siinä ei minusta pitäisi olla yhdellekään kristitylle mitään ihmeellistä. Pelastuksen dynaaminen prosessiluonne välittyy Raamatusta kaikkialta. Vanhassa testamentissa Israel on ”kansa, joka etsii Herran kasvoja” (vrt. Ps. 24:6; 2. Sam. 21:1; 1. Aik. 16:11 jne.). Eli vaikka on jo jollain tavoin löydetty hänet, jatkuvasti etsitään hänen yhä syvempää tuntemistaan.
Uudessa testamentissa kristinuskosta käytetään toistuvasti nimitystä Tie (Joh. 14:4;6; Ap. t. 16:17; Ap. t. 24:14 jne.), mikä tietysti pitää sisällään ajatuksen jatkuvasta vaeltamisesta, liikkeellä olosta. Näitä kuvia seuraten myös Paavali kuvaa omaa hengellistä elämäänsä prosessiksi, jossa hän pyrkii jatkuvasti kääntymään ja löytämään yhä syvemmän yhteyden Herraan siitä huolimatta, että toisaalta on jo kääntynyt ja löytänyt Hänet: ”Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut…” (Fil. 3:12-14)
Kristillinen personalismi
Pelastuksen prosessiluonne tulee ymmärrettäväksi ennen kaikkea siitä katoliselle teologialle tärkeästä näkökulmasta, että Jumalan kuvina emme ole vain objekteja vaan persoonia eli rationaalisia, itsestämme tietoisia olentoja. Jumalakuvaisuuteen eli persoonuuteen kuuluu puolestaan vapaus – toki suhteellinen ja vaurioitunut, kuten todettiin – joka heijastaa Jumalan absoluuttista vapautta.
Vapaus pitää sisällään sen, että meillä on tietty valta muokata itseämme valinnoillamme. ”Jumala tahtoi jättää ihmisen hänen omien ratkaisujensa varaan” (Sir. 15:14). Valitsemalla johdonmukaisesti hyvän vahvistamme itsessämme kykyä rakastaa. Valitsemalla jatkuvasti pahan ruokimme itsessämme himoja, jotka orjuuttavat meidät yhä pahemmin. Valintamme vaikuttavat aina meihin itseemme.
Kääntymyksessä ihminen saa syntinsä anteeksi ja Jumalan pyhittävä armo tulee hänen sydämeensä asumaan. Samalla siitä alkaa prosessi, jossa Jumala alkaa vähitellen purkaa sitä himojen ja paheiden verkkoa, johon ihminen on sitonut itsensä ja kaunistaa häntä hyveillä ja Pyhän Hengen lahjoilla. ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa”. (Tit. 2:11-12)
Paha on sairaus, hyvyys kukoistusta
Kun ymmärtää, että paha on meidän persoonaamme rappeuttava sairaus ja hyvä on ihmispersoonan todellista kauneutta ja kukoistusta – ja tuo ihmiselle aidon onnen ja ilon – ajattelutapa, jonka mukaan pelastus on pelkkää anteeksiantamusta, näyttäytyy todella absurdina.
Oletetaan, että Sinulla on kasvatettavana 15-vuotias nuori. Eräänä päivänä huomaat suruksesi, että nuoresi on huumekoukussa ja on jo pitemmän aikaa näpistellyt perheesi omaisuutta rahoittaakseen käyttöään. Annat hänelle anteeksi, mutta tuskin ajattelet, että nuoresi on sillä pelastunut. Sen sijaan yrität saada hänet hoitoon, jotta hän vapautuisi riippuvuudesta, koska tiedät, että ilman sitä hän ei voi olla onnellinen ja hänen koko persoonansa uhkaa tuhoutua.
Sama logiikka pätee hengellisessä elämässä: olemme Jumalan lapsia mutta meitä vaivaa synti, joka on addiktiivista takertumista ajalliseen ja katoavaan katoamattoman ja ikuisen sijaan. Rakkaudessaan Jumala on valmis antamaan meille synnit anteeksi, mutta nimenomaan rakkaudessaan hän haluaa myös parantaa meidät kokonaisvaltaisesti eli vapauttaa meidät addiktiosta, jotta voisimme olla vapaita, kauniita ja onnellisia.
Kiirastuli?
Entä kiirastuli, joka on Laaton mukaan ”Raamatun ulkopuolelta tempaistu”. No, ensinnäkin Raamatussa on varsin selviä viitteitä kuolemanjälkeisestä puhdistuksesta: 1. Kor. 3:11-15 toteaa, että nekin, jotka rakentavat Kristus-perustukselle heikommin, pelastuvat, mutta ”ikään kuin tulen läpi”. 2. Makkabilaiskirja (joka perinteisesti on kuulunut kristittyjen Raamattuun – siitä lisää jäljempänä) 12:39-45 ylistää Juudas Makkabilaista siitä, että hän rukoili kaatuneiden sotilaidensa puolesta, että he puhdistuisivat synneistään. Luterilainen tutkija Miikka E. Anttila kirjoittaakin tuoreessa Gregorius Suuren Evankeliumisaarnojen johdannossaan, että tämän reformaattoreiden vastustaman opin taustalla on ”huolellinen evankeliumin lukeminen” (s. 13; vrt. Matt. 12:32). Gregorius kirjoittaa:
On uskottava, että tiettyjä syntejä varten on olemassa ennen tuomiota vielä puhdistustuli, koska ikuinen Totuus sanoo, että jos joku pilkkaa Pyhää Henkeä, ”hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä eikä tulevassa maailmanajassa”. Näistä sanoista käy ilmi, että eräät synnit annetaan anteeksi tässä maailmassa, eräät taas tulevassa. (Dial. 4, 41, 3)
Mutta ennen kaikkea edellä kuvattu kristillinen personalismi huomioon ottaen ajatus kuolemanjälkeisestä puhdistuksesta on aika itsestään selvä, jopa välttämätön. Taivas ei nimittäin ole huvipuisto, jossa on loputtomasti karkkia ja jäätelöä vaan paikka, jossa rakastetaan täydellisesti. Maanpäällinen elämä on ennen muuta sitä varten, että harjoittelemme tällaista rakastamista.
Moni meistä kristityistäkin taitaa kuitenkin lähteä täältä ajasta rakastamiskyvyltään melko keskeneräisenä. Ainakin itse luulen, että jos tällä hetkellä kuolisin ja menisin taivaaseen, olisin siellä kuin puulaaki–tason urheilija NHL–ottelussa: ymmärtäisin ehkä, että tässä on kysymys jostain todella hienosta ja kauniista, mutta samalla kokisin, että hengellinen kapasiteettini ei vain riitä taivaselämään.
Niinpä on oltava jokin tila, jossa meidät saatetaan lopullisesti ”taivaskelpoisiksi”. Mutta miksi Jumala ei voi täydellistää meidät vain ”sormia napsauttamalla”? Miksi siihenkin tarvitaan prosessi ja jopa kärsimystä?
Ei muutosta ilman kärsimystä
Siksi, koska – kuten todettiin – me olemme persoonia, ja hienotunteisessa rakkaudessaan Jumala kunnioittaa loppuun saakka meidän persoonuuttamme. Persoonana olemiseen näyttää puolestaan kuuluvan se, että moraalinen totuus voi tulla sisäistetyksi osaksi persoonaa vain kärsimyksen kautta. Kärsimys on olennainen osa moraalisen ymmärtämisen ja muuttumisen prosessia.
Siksi tila, jossa lopullisesti vapaudumme kaikista rakkauden esteistä, on väistämättä prosessuaalinen ja sisältää hengellistä ja moraalista kärsimystä. Jokaisella meistä lienee kokemuksia siitä, kuinka paljon virheiden tunnustaminen ja totuuden kohtaaminen itsestään joskus sattuu. Samalla olemme kokeneet, miten kevyt ja iloinen olo sen jälkeen on. Näin myös kiirastulessa: kohtaamme siellä Kristuksen ja hänessä totuuden itsestämme täydellisenä, mutta samalla vapaudumme iloitsemaan täydellisesti.
Olen aiemminkin tässä yhteydessä lainannut paavi Benedictus XVI:n kiertokirjettä Spe Salvi, mutta sitaatti on niin mestarillinen, että annettakoon sen puhua jälleen:
…tuli, joka sekä polttaa että pelastaa, on Kristus itse, Tuomari ja Pelastaja. Kohtaaminen hänen kanssaan on tuomion ratkaiseva näytös. Hänen katseensa edessä kaikki valheellisuus sulaa pois. Tämä kohtaaminen hänen kanssaan, kun se polttaa meitä, muuttaa ja vapauttaa meidät antaen meidän tulla todella itseksemme. Kaikki, mitä me rakennamme elämämme aikana, voi osoittautua pelkäksi oljeksi, puhtaaksi mahtailuksi, ja se romahtaa. Kuitenkin tämän kohtaamisen tuskassa on pelastus, kun elämämme epäpuhtaus ja sairaus tulee meille selväksi. Hänen katseensa, hänen sydämensä kosketus parantaa meidät kiistämättömän tuskallisen muutoksen kautta ’kuin tulen läpi’. Mutta se on siunattu kipu, jossa hänen rakkautensa pyhä voima polttaa lävitsemme kuin liekki ja näin voimme tulla kokonaan itseksemme ja näin kokonaan Jumalan omaksi. Tällä tavalla oikeuden ja armon välinen suhde myös tulee selväksi: Se, miten elämme elämämme, ei ole immateriaalista, mutta saastumisemme ei tahraa meitä ikuisesti, jos olemme jatkuvasti ainakin ojentautuneet kohti Kristusta, kohti totuutta ja kohti rakkautta. Se on totisesti jo palanut pois Kristuksen kärsimyksen kautta. Tuomion hetkellä koemme ja imemme itseemme hänen rakkautensa ylitsevuotavan voiman kaiken pahan yli maailmassa ja itsessämme. Rakkauden tuskasta tulee meidän pelastuksemme ja ilomme. On selvää, ettemme voi arvioida tämän muuttumisen palon ’kestoa’ tämän maailman ajallisin mitoin. Tämän kohtaamisen muuttumisen ’hetki’ väistää maallisen ajan arvioinnin – se on sydämen aikaa, se on ’läpikulkemisen’ aika Jumalan yhteyteen Kristuksen ruumiissa. (Spe Salvi 61-62)
Näin ymmärrettynä ”kiirastuli” (joka on huono suomennos latinan sanalle purgatorium – parempi olisi vaikkapa ”puhdistamo” tai ”pesula”) sopii mielestäni erinomaisesti kristillisen pelastuksen logiikkaan ja on sen sisäisen koherenssin kannalta jopa välttämätön.
Aneet
Miten sitten aneet, joihin sekä Laato että Nummela viittaavat? On totta, että katolinen kirkko opettaa yhä aneen mahdollisuutta eli sitä, että perille päässeiden pyhien ”ansiot” voivat hyvittää elävän tai kuolleen henkilön synneistä seuraavia ”ajallisia rangaistuksia”. Ne hänen täytyy muuten kärsiä joko elämänsä aikana tai kuoleman jälkeen kiirastulessa. Aneita ei enää myydä, mutta kirkko antaa uskoville mahdollisuuden saada niitä tietyillä ehdoilla, esimerkiksi tekemällä pyhiinvaelluksen tai rukoilemalla tiettyjä rukouksia.
En oikein itsekään pidä tästä juridisesta tavasta hahmottaa asioita – se ei ole sinänsä väärä, mutta koen sen vähän kylmäksi ja persoonattomaksi. Samoin Joseph Ratzinger on todennut sen olevan turhan ”mekanistinen”. Periaatteellisella tasolla en näe aneita kuitenkaan ongelmallisina. Hyvä sisältää itse oman palkintonsa, kartuttaa yhä enemmän kykyä hyvään ja tekee persoonasta yhä vapaamman – tätä tarkoittaa ”ansio”. Ansioita meillä on vain suhteellisessa mielessä – sanan absoluuttisessa merkityksessä kukaan ei voi ansaita Jumalalta mitään. Kuten edellä todettiin, paha sisältää vastaavasti oman rangaistuksensa eli ruokkii himoja ja paheita ja orjuuttaa ihmisen yhä syvemmin aiheuttaen hänelle näin kärsimystä. Tätä tarkoittaa, että syntiä seuraa ikuisen rangaistuksen eli helvetin tuomion ohella, jonka Jeesus on sovittanut, myös ajallinen rangaistus. Se, että näin on, on arjessa varsin empiirisesti havaittava asia.
On empiirisesti havaittavissa myös, että muiden ihmisten moraaliset ominaisuudet vaikuttavat meihin. Jos meillä on ympärillämme hyviä ihmisiä, se usein vahvistaa meitä hyvässä. Jos meillä on ympärillämme pahoja ihmisiä, jollemme ole valveilla, on vaara, että se vahvistaa meitä pahassa. Jos näin on jo näkyvällä ja havaittavalla tasolla, vaikuttaa selvältä, että kun kristittyinä olemme osa tuonpuoleiseen ulottuvaa pyhien yhteyttä, pyhille ihmisille karttuneet ”ansiot” eli meidät monin verroin ylittävä vapaus ja kyky hyvään, voi auttaa meitä ja puhdistaa meitä pahasta eli ”lievittää meille synneistämme kertyneitä ajallisia rangaistuksia”. Tällä tavoin myös aneet sopivat minusta kristinuskon logiikkaan, vaikka olisi ehkä hyvä, että aneteologia sanoitettaisiin uudelleen vähemmän juridiikan ja enemmän rakkauden käsitteistöllä.
Katolinen ja protestanttinen Raamattu
Laato sekä Nummela paheksuvat myös pyhimysten asemaa katolisessa kirkossa, erityisesti Marian roolia. Laato väittää jopa, että Marian roolille taivaallisena esirukoilijana ”teologista perustelua ei ole” vaan ”koko mariologia katolisen kirkon mukaisesti ymmärretynä” on ”Raamatun ulkopuolelta, voisi sanoa hatusta tempaistu”.
Tässä yhteydessä on tärkeä hahmottaa, että katolinen ja protestanttinen Raamatun käyttötapa on osin hyvin erilainen. Protestanttinen tapa käyttää Raamattua opin lähteenä tuntuu lähtevän liikkeelle huolestuneesta kysymyksestä: ”Onko tämä riittävän selvästi löydettävissä Raamatusta?” Mieluiten opetuksen tueksi pitäisi löytää eksplisiittinen raamatunkohta, parempi jos useita.
No, historia osoittaa, että tällainen hermeneutiikka johtaa valitettavan helposti kristinuskon sisällön dekonstruktioon. Havaintoesimerkki siitä ovat toisaalta radikaaliprotestanttiset ryhmät sekä kristinuskon ulkopuolelle ajautuneet yhteisöt, kuten Jehovan todistajat, toisaalta liberaaliprotestantismi.
Niiden historiasta näkee, kuinka kyseinen ajattelu vaikuttaa helposti johtavan negatiivisuuteen, jossa jatkuvasti löydetään yhä uusia opetuksia, jotka ”eivät perustu Raamattuun” ja jotka täytyy hylätä tai muotoilla uudelleen: kastekiista, sapatti vai sunnuntai, Jumalan nimi, valan vannominen, suhtautuminen vereen, kolminaisuus, neitseestäsyntyminen, Kristuksen jumaluus… Syy on mielestäni yksinkertainen: Sola Scriptura ei toimi. Raamattua ei ole tarkoitettu opin ainoaksi lähteeksi vaan tulkittavaksi kirkon opetusviran yhteydessä ja elävän tradition kontekstissa.
Katolisessa tulkintatraditiossa sen sijaan huomio keskitetään sen pohtimiseen rukoillen, mikä on yhteensopivaa ja jatkumossa kristinuskon sisäisen dynamiikan, itsensä antavan rakkauden logiikan, kanssa. Mikä kirkastaa entistä selvemmin sitä täydellistä, itsensä lahjoittavaa Rakkautta, joka Jumala on ja joka on ilmoittanut meille itsensä Kristuksessa? Tällaisella hermeneutiikalla kristinusko ei tyhjene sisällöstä vaan rikastuu yhä uusilla aarteilla.
Eli kun Nummela pääkirjoituksessaan toteaa protestanttien seuraavan ”periaatetta, jonka mukaan uskon ja elämän ylimpänä ja riittävänä ohjeena on Raamattu”, voi mielestäni hyvin perustein sanoa empirian osoittavan kyseisen periaatteen olevan toimimaton.
Kaanon?
Pääkirjoituksessaan Nummela toteaa myös – aivan oikein – että katolisilla ja protestanteilla on ”eri kokoinen Raamattu”, koska katoliseen kaanoniin kuuluvat myös ns. Vanhan testamentin apokryfikirjat tai deuterokanoniset kirjat. Olin kuitenkin äimistynyt, kun hän väittää asian johtuvan siitä, että katolinen kirkko liitti ne kaanoniin vasta Trenton kirkolliskokouksessa 1546!
En tiedä, mihin Nummela pohjaa väitteensä – olisi kiinnostavaa kuulla – mutta kaiken sen valossa, mitä tiedän, asia on päinvastoin: apokryfikirjat kuuluvat katoliseen, ortodoksiseen ja orientaaliortodoksiseen kaanoniin, koska ne ovat kuuluneet kaanoniin ”aina” eli koska varhainen kirkko omaksui käyttöönsä Vanhan testamentin Septuaginta–käännöksen, jota antiikin aikaan käyttivät myös kreikankieliset juutalaiset synagogajumalanpalveluksissa. Apokryfikirjat kuuluivat Septuagintan kaanoniin.
Hepreankielinen juutalaisuus ei lopulta sisällyttänyt apokryfikirjoja kaanoniin, minkä perusteella Luther katsoi niiden olevan sen ulkopuolella. Kirjojen epäkanonisuuden osoittamisen sijaan se on kuitenkin minusta enemmänkin havaintoesitys Lutherin hämmästyttävän itsevarmasta suhtautumisesta Raamattuun, joka tuntuu kertovan enemmänkin siitä (samoin kuin hänen suhtautumisensa esimerkiksi Jaakobin kirjeeseen), että hän piti lopulta auktoriteettina enemmän omia kokemuksiaan ja näkemyksiään kuin Raamattua.
Yhtä kaikki on selvää, että Trenton kirkolliskokous pikemminkin vain totesi vanhan kristillisen konsensuksen deuterokanonisten kirjojen kuulumisesta kaanoniin eikä lisännyt kaanoniin mitään uutta. Eihän Trentolla ollut mitään valtaa ortodokseihin eikä orientaaliortodokseihin, joilla on myös laajempi VT:n kaanon.
Pyhimykset – jumalallistuneita ihmisiä!
Mutta yllä kuvattu katolinen tapa tulkita Raamattua näkyy muun muassa pyhimyksiä, erityisesti Mariaa, koskevassa teologiassa. Lähtökohtana on ajatus, että Jumala ei ole ”kitsas” vaan hän on jo sisäiseltä olemukseltaan yhteisö, perhe, Pyhä Kolminaisuus, jossa vallitsee täydellinen anteliaisuus: Isä lahjoittaa itsensä täysin Pojalle, Poika takaisin Isälle ja Pyhä Henki on tämä Isän ja Pojan välinen rakkaus.
Luominen ja lunastus ovat tätä Jumalan äärettömän anteliaisuuden ”ylipursuamista”: Jumala haluaa ottaa meidät mukaan siihen täydelliseen iloon, onneen ja kauneuteen, jossa Kolminaisuuden persoonat elävät. Kuten kirkkoisä Athanasios opetti, Jumala tuli ihmiseksi, jotta me ihmiset voisimme jumalallistua!
Raamattu sisältää sen suhteen suorastaan tyrmäävän suuria lupauksia: Jeesus lupaa, että häneen uskovat tulevat tekemään jopa suurempia tekoja kuin hän teki (Joh. 14:12) ja että ne, jotka voittavat, saavat istua taivaassa hänen valtaistuimellaan (Ilm. 3:21) sekä hallita kansoja yhdessä hänen kanssaan (Ilm. 2:26-27). Toisaalta ennen sitä meidän täytyy tulla ”kasteen kautta haudatuksi Kristuksen kuolemaan” (Room. 6:4), tulla ristiinnaulituksi yhdessä hänen kanssaan (Gal. 2:19) ja kantaa hänen arpiaan ruumissamme (Gal. 6:17). ” Varma on tämä sana; sillä: jos olemme kuolleet yhdessä hänen kanssaan, saamme myös hänen kanssaan elää; jos kärsimme yhdessä, saamme hänen kanssaan myös hallita…” (2. Tim. 2:11-12)
Eli Kristuksen inkarnaatiotapahtuman ei ole tarkoitus jäädä eristyneeksi yksittäistapaukseksi, vaan sen on tarkoitus olla ”hapate”, joka leviää (Matt. 13:33). Jumala tulee sitä enemmän kirkastetuksi ja ylistetyksi, mitä enemmän ihmisiä tulee Kristuksen kärsimysten ja kuoleman ja sitten hänen kirkkautensa kaltaisiksi.
Pyhät ihmiset ovat juuri tällaisia: he ovat tulleet osallisiksi Kristuksen kärsimyksestä ja saavat nyt yhdessä hänen kanssaan myös hallita. Anteliaisuudessaan Jumala myös delegoi heille valtaansa ja tehtäviään, minkä vuoksi heidän puoleensa voi myös kääntyä rukouksessa ja se todella, Jumalan armosta, vaikuttaa asioihin.
Erityisesti tämä pätee Neitsyt Mariaan, Jumalan äitiin, joka on Kristuksen, ikuisen Daavidin, valtakunnan kuningataräiti: daavidilaisessa valtakunnassa hallitseva kuningatar ei nimittäin ollut kuninkaan puoliso – niitä hänellä oli useita – vaan kuninkaan äiti (esim. 1. Kun. 2:19-20; 2. Aik. 15:16; 2. Kun. 24:12). Kirkko on jo hyvin varhain tunnistanut Mariassa myös uuden Eevan – paavalilainen kuva Kristuksesta uutena Aadamina (Room. 5:14-21) ei oikein toimi, jollei ole myös uutta Eevaa, ”kaikkien elävien äitiä” (1. Moos. 3:20). Niin ikään kirkko on tunnistanut Mariassa Uuden liiton liitonarkin: samoin kuin liitonarkki sisälsi lain taulut, Maria kantaa sisällään lihaksi tullutta Jumalan Sanaa.
Maria-dogmit
Ymmärrän, että erityisesti dogmit Marian perisynnittömästä sikiämisestä sekä taivaaseen ottamisesta ovat protestanttiseen ajattelutapaan tottuneelle usein kerta kaikkiaan vain liikaa. Niin ne olivat itsellenikin. Toisaalta katolilaiselle ne voivat näyttäytyä todella kauniina ja rakkaina, kuten itselleni nykyään.
Jos jollakulla on riittävästi hyvää tahtoa, että hän haluaa ymmärtää tätä muutosta, oikea tulokulma on ehkä muistaa, että kysymys on todellisesta persoonasta, Mariasta, ei jostain ”oppikeskittymästä”. Sen jälkeen voi siirtyä ajatukseen, että tämän persoonan oli ja on tarkoitus olla Uuden liiton liitonarkki, Jumalan ikuisen Sanan erityinen asumus.
Samalla tavoin kuin liitonarkki oli ”sisältä ja ulkoa päällystetty puhtaalla kullalla” (2. Moos. 25:11), ei ole kaukaa haettua ajatella, että myös Maria oli jo sikiämisestä saakka valmistettu ”sisältä ja ulkoa” hengellisesti ja moraalisesti täydelliseksi asumukseksi Jumalalle. Ja samalla tavoin kuin Daavid kuninkaaksi tultuaan haki liitonarkin luokseen Jerusalemiin (1. Aik. 15:14-28), ei ole kaukaa haettua uskoa, että myös Daavidin poika, Kristus, haki liitonarkkinsa kokonaisena persoonana eli sieluineen ja ruumiineen luokseen ikuiseen Jerusalemiin, taivaaseen.
Ei pois Kristus-keskeisyydestä
Eli pyhät ovat ihmisiä, joissa on toteutunut inkarnaation päämäärä, jumalallistuminen. Toki vain suhteellisessa merkityksessä – Luojan ja luodun välinen ääretön ontologinen ero säilyy – ja vain Jumalassa ja Jumalan lahjana.
Mutta tällainen kristinuskon Jumala on, vai mitä? Jos yritämme jotain ilman häntä ja vastoin häntä, se ei tule koskaan aidosti onnistumaan. Jos sen sijaan olemme hänessä ja hänen kanssaan, hän paljastuu kuin rakastavaksi vanhemmaksi, joka haluaa aina tehdä kaiken yhdessä lastensa kanssa ja iloitsee heidän saamastaan kunniasta. Tai kuin nöyräksi ja jaloksi ystäväksi, joka osaa kaiken ylivoimaisesti parhaiten, mutta joka haluaa aina nostaa ja kohottaa ystäviään ja tehdä kaiken heidän kanssaan.
Kun tämän hahmottaa, ymmärtää, ettei pyhimysten kunnioittaminen ole millään tavalla pois Kristus-keskeisyydestä tai Jumala-keskeisyydestä vaan se päinvastoin korottaa ja kirkastaa Jumalan itsensä lahjoittavaa rakkautta!
Hierarkia, paavius ja himot
Erityisesti Laaton haastattelussa olisi vielä lukemattomia kohtia, joita olisi hyvä korjata, mutta tila ei riitä kunnon käsittelyyn. Laato muun muassa kritisoi katolisen kirkon hierarkkisuutta ja yleisen pappeuden puutetta, mutta on siinä vähintään 60 vuotta ajastaan jäljessä. Vatikaanin II konsiilista lähtien kaikkien kastettujen yleinen pappeus on ollut paitsi virallisesti tunnustettu (näin jo Trentossa), myös monissa katolisissa piireissä hyvinkin korostettu juttu.
Laaton mukaan puhe paavista Kristuksen sijaisena on väärin, koska Kristus on itse kirkon pää. Samaa logiikkaa soveltaen voisi sanoa, että luterilainen pappeus sanoineen ja sakramentteineen on väärin, koska Kristus itse on armon antaja. Jos sen sijaan hyväksytään, että Kristus voi käyttää ihmisiä välineenään, ei pitäisi olla ongelmaa sen kanssa, että jollakulla voi olla Kristukselta saatu universaali erityistehtävä näkyvän kirkon päänä.
Ja Pietarin erityisasema apostolien joukossa on mielestäni Uudessa testamentissa varsin selvä: Kristus nimeää juuri hänet kirkon peruskallioksi ja antaa erityisesti hänelle Taivasten valtakunnan avaimet (Matt. 16:18), antaa erityisesti hänelle tehtävän ruokkia ja kaita lampaitaan (Joh. 21:15-18) sekä kehottaa häntä ”vahvistamaan veljiään” eli muita apostoleita (Luuk. 22:32).
Laato syyttää niin ikään kirkkoa synnin väheksymisestä, koska himoja itsessään ei pidetä syntinä. Syntiin täytyy katolisen moraaliopin mukaan liittyä jollain tavalla ihmisen tahto, se on totta. Aktiivinen kateudella, vihalla tai siveettömillä mielikuvilla hekumoiminen on sisäinen lankeemus, joskus jopa vakava sellainen. Pelkkä kateellinen tai vihainen olo ei ole synti, jos tahto ei lähde siihen mukaan eli jos ihmisellä on intentio olla kadehtimatta tai vihaamatta. Toki väärin suuntautuneet himot eli passiot ovat itsessään moraalista epäjärjestystä, jonka vähittäinen paraneminen on osa pyhittymisen prosessia (vrt. KKK 1767-1770). Väittäisin että tällainen on psykologisesti aika tervettä ajattelua – ainakin terveempää kuin sellainen, jossa pelkät spontaanit mielen liikahduksetkin, joihin ihminen ei voi vaikuttaa, nähdään syntinä, josta ihmisen on tunnettava syyllisyyttä.
Kansanhurskaus ja pelastusvarmuus
Laato näkee vääristymiä katolisessa kansanhurskaudessa. Niitä epäilemättä on, kuten kaikenlaisessa kansanhurskaudessa. On ehkä katolista kansanhurskautta, jossa teot ja pyhimykset nousevat liian suureen rooliin, kuten myös luterilaista kansanhurskautta, jossa kaikki puhe teoista ja pyhityksestä nähdään ”omavanhurskautena”. Siksi yhtäkään porukkaa ei ehkä ole reilua tuomita sen kansanhurskauden perusteella.
Laaton mukaan katolisessa kirkossa ei voi tuntea pelastusvarmuutta. On totta, että mieluummin puhutaan toivosta. Minusta se vastaa paljon paremmin Uuden testamentin kokonaisuutta, jossa toisaalta kehotetaan iloisesti luottamaan siihen, ettei ”mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta” (Room. 8:39) mutta toisaalta muistutetaan, että on ”pelolla ja vavistuksella ahkeroitava pelastuakseen” (Fil. 2:12). Jumalan rakkaus on varmaa ja ehdotonta – siihen voi aina luottaa – mutta oma ego on kiero ja uskomattoman kekseliäs itsensä oikeuttamisessa ja pettämisessä. Tätä jännitettä kuvaa mielestäni paremmin toivon kuin varmuuden käsite.
Korruptio ja liberalismi
Laato kauhistelee katolisen kirkon korruptiota, erityisesti hyväksikäyttöskandaaleja. Korruptiota on ja skandaalit ovat järkyttäviä, se on totta. Ne ovat hyvä syy surra ja kärsiä yhdessä hyväksikäytön uhrien kanssa, paastota ja rukoilla kirkon puolesta ja taistella, mikäli mahdollista, korruptiota vastaan. Sen sijaan ne eivät ole syy jäädä kirkon, Kristuksen ruumiin, Jumalan yliluonnollisen elämän organismin, ulkopuolelle (tai epätäydelliseen yhteyteen sen kanssa, kuten luterilaisten tilanne pikemminkin on). Jos ruumis sairastuu syöpään, reagoivatko terveet elimet siihen jättämällä ruumiin? Eivät tietenkään, vaan taistelevat yhtenä ruumiina sairautta vastaan. Samoin on Kristuksen ruumiina reagoitava sen hengellisiin ja moraalisiin sairauksiin.
Laato vihjailee myös, että vaikka katolinen kirkko on ollut moraalikysymyksissä protestanttisia kirkkoja jämäkämpi, ei ole täyttä varmuutta sen pysymisestä konservatiivisilla linjoilla. Samasta varoitteli varovaisesti myös Vaahtoranta. Se on totta siinä mielessä, että katoliseen teologiaan kuuluu ajatus opin jatkuvasta kehittymisestä, kun Pyhä Henki johdattaa kirkkoa Kristus-totuuden yhä syvempään ymmärtämiseen. Toki aito ja terve opin kehitys tapahtuu jatkumossa aiemman kanssa, ei spiritualistisesti siitä irrallaan.
Kovin radikaaleja muutoksia tuskin tulee, vaikka media niitä mielellään näkee ja nostaa otsikoihin. Samalla on selvää, että katolisuuden idea ei ole olla konservatiivi tai liberaali vaan Jeesuksen seuraaja ja totuuden ystävä. Jos haluaa pitää ”konservatismia” itseisarvona, katolinen kirkko ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Silloin suosittelen ennemmin vaikkapa esikoislestadiolaisuudesta irronnutta leeviläisyyttä. Jos sen sijaan haluaa päästää irti kaikista inhimillisistä ”ismeistä” ja jättäytyä yksin Jumalan varaan, silloin katolinen kirkko on mielestäni paras vaihtoehto. Ei niinkään sieltä löytyvien ajatusten vaan kirkon sakramenttien välittämän yliluonnollisen elämän vuoksi.
Vaahtorannan ajatus ja kirjavinkkejä
Vaahtorannan haastattelussa keskeisimmäksi ajatukseksi jäi ehkä se, että se hyvä, mitä luterilaiset etsivät liittyessään katoliseen kirkkoon on löydettävissä jo luterilaisuudesta, joten kirkon vaihtaminen on tarpeetonta. Monilta osin tämä ehkä pitääkin paikkansa.
Samalla ajatuksen voi kääntää myös toisin päin: se hyvä, mitä luterilaisuudessa on, on läsnä myös katolisessa kirkossa. Myös katolinen kirkko julistaa ilosanomaa kaikkien syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksen ristinkuoleman tähden sekä sitä, että Jumala rakastaa ihmistä ehdoitta, juuri sellaisena kuin hän on, syntisenä, haavoittuneena ja heikkona. Luterilainen identiteetti perustuu oletukselle, että evankeliumi on katolisessa kirkossa niin himmeä ja korruptoitunut, että välirikko Rooman kanssa oli oikeutettu ”hätätilaratkaisuna”. Tällaiselle oletukselle ei ole mielestäni perusteita – ei alun perinkään eikä varsinkaan tällä hetkellä.
En tietenkään painosta ketään liittymään katolisen kirkkoon. Tiedän, että se prosessi on hyvin henkilökohtainen. Pikemminkin päinvastoin kehotan sellaista harkitsevan käymään sen läpi rauhassa ja rukoillen ja antamaan itselleen aikaa.
Ei kannata kuitenkaan uskoa sitä kuvaa, joka protestanttisissa piireissä ehkä annetaan katolisuudesta. Kuten huomattiin, se voi olla yllättävänkin vinoutunut. Sen sijaan suosittelen käymään messussa ja tutustumaan katolilaisiin. Kannattaa perehtyä hyvin Katolisen kirkon katekismukseen, jonka voi onneksi nykyisin ladata itselleen netistä.
Kannattaa myös perehtyä katoliseen tapaan tulkita Raamattua. Erityisesti suosittelen ehkä Scott Hahnin sekä Brant Pitren kirjoja. Molemmat osaavat Raamattunsa verrattoman hyvin ja osaavat myös kirjoittaa mukaansatempaavasti ja kansantajuisesti, niin että lukeminen on mukavaa ja vaivatonta!
Lopuksi vielä omien kokemusteni pohjalta uskaltaudun hiukan kyseenalaistamaan Vaahtorannan ajatusta, jonka mukaan luterilaisuudessa on kaikki se hyvä, joka on myös katolisuudessa. Senkin uhalla, että se on hiukan ekumeenisesti epäkorrektia.
Olen nimittäin kokenut, että erityisesti katolisen kirkon eukaristia poikkeaa paljon luterilaisesta ehtoollisesta: luterilaisella ehtoollisella en kokenut juuri koskaan mitään erityistä, katolisella kommuuniolla armon vuodatuksen kokemukset ovat tavallisia. Ja koska eukaristia on sakramenteista tärkein ja ”hengellisen elämän huippu ja lähde”, koen, että katoliseen kirkkoon liittymiseni myötä Jumala ja yliluonnollinen ovat tulleet minulle aivan uudella tavalla konkreettiseksi todellisuudeksi.
Kuten muutaman vuoden takaisessa kirjoituksessani yritin kuvata kokemustani: ”Kuvittele, että Sinut temmataan yhtäkkiä harmaasta betonilähiöstä Narniaan, Taruun sormusten herrasta tai johonkin Harry Potter -seikkailuun. Siis ankeudesta maailmaan, joka on täynnä värejä, kauneutta, seikkailua ja merkitystä.” Tästä kertoessani en edelleenkään halua mitätöidä kaikkea sitä hyvää, mitä luterilaisuudessa on enkä varsinkaan yhdenkään luterilaisen uskoa tai rakkautta Jeesukseen. Mutta en halua myöskään vaieta kokemuksestani.
KATOLISTA HAPATUSTA 
Hyvää luettavaa ja analysointia. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan seuraava kohta:
On uskottava, että tiettyjä syntejä varten on olemassa ennen tuomiota vielä puhdistustuli, koska ikuinen Totuus sanoo, että jos joku pilkkaa Pyhää Henkeä, ”hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä eikä tulevassa maailmanajassa”. Näistä sanoista käy ilmi, että eräät synnit annetaan anteeksi tässä maailmassa, eräät taas tulevassa. (Dial. 4, 41, 3)
Miten ovat sovitettavissa yhteen ajatus ei anneta anteeksi sen kanssa että annetaan anteeksi? Eivätkö ne ole toisensa poissulkevia?
Miten tuosta käy ilmi että on syntejä jotka annetaan anteeksi tässä ajassa ja jotkut tulevassa ajassa?
TykkääTykkää
Kiitos kysymyksestä! Tuossa lainaan siis pyhää Gregorius Suurta. Hän katsoi, että siitä, että erikseen mainitaan, että tiettyä syntiä ei saa anteeksi ajassa eikä ikuisuudessa, voi päätellä, että molemmissa (sekä tässä että tulevassa maailmassa) on sinänsä olemassa anteeksiannon mahdollisuus.
Johtopäätöksen pätevyydestä voi varmasti keskustella. Itse pidän parhaina raamattuargumenttina kiirastulen olemassaolon puolesta 1. Kor. 3:11-15 sekä 2. Makk. 12:39-45, joihin viittaan tekstissä.
Erittäin huomionarvoinen on myös Luuk. 12:37-48, myös sen olisi voinut ottaa mukaan. Sen mukaan, kun Herra tulee, jotkut palvelijat, jotka ovat toimineet hänen tahtonsa mukaan hän ”asettaa kaiken omaisuutensa hoitajiksi”, vieläpä itse ”vyöttäytyy ja palvelee heitä”. Toiset ovat olleet röyhkeän välinpitämättömiä: heidät ”hakataan kappaleiksi” ja he ”saavat sijan uskottomien joukosta”. Mutta sitten on vielä palvelijoita siltä väliltä: ei röyhkeän välinpitämättömiä, mutta ei kovin innokaita ja Hengessä palaviakaan. He saavat osa ”monia lyöntejä”, toiset vain ”muutamia lyöntejä”. Eli vaikuttaa viittaavan siihen, että tuonpuoleisessa on taivaan ja ikuisen rangaistuksen eli helvetin ohella myös ajallisia, väliaikaisia rangaistuksia.
Mutta parhaana argumenttina kuolemanjälkeisen puhdistuksen puolesta pidän sitä kristillistä personalismia, jota alleviivaan tekstissä. Eli taivas on tila, jossa iloitaan ikuisesti täydellisestä Totuudesta ja Rakkaudesta eli Jumalasta. Jos ei ole elämänsä aikana oppinut elämään vielä täysin totuudessa ja rakkaudessa ja iloitsemaan siitä – kuten lienee meidän useimpien kohdalla, vaikka sitä Jumalan avulla yritämme – täytyy väistämättä olla olemassa jokin tila, jossa tämä prosessi saatetaan loppuun. Muuta mahdollisuutta ei mielestäni ole.
TykkääTykkää
Monet luterilaiset katolisuuden kriitikot näyttävät projisoivan katoliseen teologiaan niitä kantoja, joita Scotus ja hänen myöhäiskeskiaikaisety seuraajansa edustivat, Luther vastusti ja jotka myöhemmin Trentossa tuorjuttiin. Eli kykyä hankkia armo luonnollisilla kyvyillä. Ekumeenisissa keskusteluissa on pitkään todettu yksimielisyys Jumalan armon välttämättömyydestä kääntymiselle.
Toisaalta taas katoliset keskustelijat esittävät samalla tavoin erikoisia ja kärjistettyjä kantoja. Olisi hyviä lukea ekumenisia dialogidokumentteja, joissa molemmat kirkkokunnat selventävät kantojaan, vaikkapa Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -lähtien.
Jotakuta katolista saattaa esimerkiksi kiinnostaa, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymän Kirkkokäsikirjan Evankeliumikirja -osa eli lektionääri sisältää joidenkin juhlapyhien (joihin lukeutuu mm. Pyhän Henrikin muistopäivä) osalta lukukappaleita juuri apokryfikirjoista. Suuremmat painoraamatut ovat Suomessa yleensäkin ne sisältäneet. Tällainen on isovaariltani perimäni perheraamattukin, jota on luettu periluterilaisen 1900-luvun alkupuolella. Raamattuseurojen tekemistä taskupanoksista ne karsittiin aikoinaan painokulujen vähentämiseksi.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista, Ilmari! Arvostan kovasti YJV:ta ja ekumeenista työskentelyä ylipäätään.
En kuitenkaan ottanut dialogidokumentteja pohjaksi tälle puheenvuorolle, koska arvelin, että luterilaiset veljet, joiden kanssa tässä keskustelen, eivät välttämättä allekirjoita dokumentteja eivätkä ne siten tarjoa keskustelulle yhteistä maaperää. Saa korjata, jos olin väärässä.
En ihan ymmärrä, mitä tarkoitat ”erikoisilla ja kärjistetyillä kannoilla”. Yritin kirjoittaa maltillisesti ja asiallisesti ja koen, että melko hyvin siinä onnistuinkin. Mutta otan mielelläni vastaan hyväntahtoista oikaisua ja ojennusta, joten antaa tulla vain, jos näkee asian toisin.
Hienoa sinänsä, että – kuten Martti podcastissaan mainitsi – katolinen kirkko käy ekumeenista dialogia myös tunnustuksellisten luterilaisten ILC:n kanssa. Pitäisi varmasti perehtyä paremmin myös sen dialogin hedelmiin. Uskon, että sielläkin on löydettävissä monia helmiä.
Kyllä, on totta, että vaikka apokryfikirjoja ei sisällytetty varsinaiseen kaanoniin, ne on painettu mukaan Raamattuun iät ja ajat. Minullakin oli lapsuudenkodissani SRK:n painama Biblia 1776, joka sisälsi ne. Isoisäni, joka oli vl-puhuja, saarnasi seuroissa silloin tällöin myös apokryfikirjojen pohjalta. Eli apokryfikirjat on tunnettu ja niitä on ihan aidosti kunnioitettu suomalaisessa luterilaisuudessa.
TykkääTykkää
Luulen, että Ilmari tuossa viittasi erityisesti netissä käytävään keskusteluun yleisesti. Varsinkin somessa tulee globaalisti vastaan todella villejä väitteitä luterilaisuudesta. Toki luterilaisuuttakin on hyvin laidasta laitaan, mutta tässä juuri kovin kategoristen mustavalkoisten heittojen ongelmallisuus tuleekin vastaan.
Minusta on muuten valtavan kiehtovaa se, että keskustelussa armosta, synnistä, kilvoituksesta ja vanhurskaaksi tekemisestä tuo luterilaisuus jonka kanssa tässä käyt dialogia tuntuu minusta niin vieraalta. En muista aikaa, jolloin olisin itse edustanut sellaista. Mannermaan teologia on aina tuntunut luontevalta ja eteenpäin katsovalta. Eikä ihme, onhan YJV:n tulkinta kirkkomme virallinen tulkinta!
Luterilaisten tunnustuskirjojen puitteissa on itse asiassa mahdollista edustaa hyvinkin pitkälle niitä katolisia positioita, jotka ylempänä listaat, etenkin kun suurin niistä (tunnustuskirjojen näkökulmasta) eli vanhurskauttaminen on ekumeenisesti ratkaistu: Pyhien kunnioittaminen kuuluu luterilaisuuteen lähtökohtaisesti, pyhien avuksihuutamista pidetään epävarmana jonka vuoksi siihen ”ei pidä pakottaa”, Mikael Agricola uskoi kiirastuleen, apokryfikirjoista jo puhuttiinkin. Lisäksi monessa asiassa suomalainen luterilaisuus historiallisesti tarkastellen on ollut profiililtaan jotain muuta kuin manner-eurooppalainen. Mahdollisuuksia on siis moneen.
Itse soisin, että ekumenian mahdollisuuksia pidettäisiin rohkeasti esillä. Jos nimittäin tavoitteena on saavuttaa kristittyjen näkyvä ykseys, jossa katolinen kirkko saa täyteen yhteyteensä suurimman osan suomalaisista luterilaisista, ei se tapahdu yksilöille suunnatuin alttarikutsuin vaan juuri ekumenian kautta. Erityisen haitallista on, jos profiloitumista harjoitetaan kontra ”liberaali kansankirkko”, koska silloin maata kaivetaan ekumenialta sellaisin lupauksin, joita katolinen kirkko globaalisti ei voi edes lunastaa. Ja pahimmillaan kirkkoonliittyjästä toivotaan salaisesti apulaista osaksi juuri sitä samaa kirkkopoliittista kamppailua, jonka keskeltä näillä lupauksilla houkuteltu on halunnut paeta (vrt. kuinka anglikaanisen ordinariaatin väestä kirjoitetaan ihailevasti konservatiivisissa katolisissa piireissä – ”nyt saatiin kunnon katolilaisia!”).
Ekumenian edistämiseksi Suomessa katolilaisten ja luterilaisten kesken tarvittaisiin nähdäkseni seuraavaksi ruohonjuuritason konkretiaa. Voisiko meillä olla vaikkapa lut. ja kat. pappien yhdessä toimittamia vespereitä säännöllisesti? Ainakin Ruotsissa tiedän tällaista olleen.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos, Heikki, hienosta kommentista! Olen monilta osin samaa mieltä.
Säännölliset ekumeeniset vesperit voisivat olla ihan hyvä idea.
Ajattelen, että tämäntyyppiselläkin keskustelulla, jota tässä käyn, on kuitenkin oma merkityksensä, ekumeenisten saavutusten arvoa ja suomalaisen luterilaisuuden erityisluonneta vähättelemättä. Nimittäin tiedän, että luterilaisella ruohonjuuritasolla YJV:n edustama tai mannermaalainen käsitys vanhurskauttamisesta voi olla yhä edelleen hyvinkin tuntematon, pyhien kunnioittamisesta, apokryfikirjoista, kiirastulesta ja monista muista jutuista puhumattakaan. Muun muassa juuri siitä syystä, että monilla aktiivisilla seurakuntalaisilla on (sinänsä kaunis ja arvokas) herätysliiketausta ja niissä piireissä ekumenian saavutuksiin suhtaudutaan usein epäluuloisesti.
Ekumeeninen yhteys jää kuitenkin aika teoreettiselle tasolle, jos meillä on hienoja dokumentteja eri asioista, mutta ruohonjuuritasolla toiselle Maria on rakas taivaallinen äiti, jonka puoleen voi kääntyä ongelmissa, toinen näkee sen yhä epäjumalanpalveluksena ja jumalanpilkkana. Siksi ajattelen, että ekumeenisen dialogin on siirryttävä oppineiden kammioista myös ruohonjuuritasolle, ja siinä on käsiteltävä rohkeasti totuuskysymyksinä myös näitä jakavia kysymyksiä, jotka ovat kuitenkin usein tärkeitä esimerkiksi käytännön rukouselämän kannalta. Senkin uhalla, että siinä välillä vähän tunteet kuumenevat, se ei ole vaarallista.
Eli ajattelen käyväni tällä blogikirjoituksella nimenomaan ruohonjuuritason ekumeenista dialogia!
Meillä katolisellakin puolella voi ehkä olla osittain sama ongelma, muutettavat muuttaen. YJV on ehkä nostettu kunnioittavasti seinälle hienona ekumeenisena saavutuksena, jota välillä juhlitaan ja muistellaan, ja hyvä niin. Samalla ei ole ehkä ihan riittävässä määrin mietitty, mitä johtopäätöksiä siitä tulisi mahdollisesti vetää käytännön hengellisen elämän kannalta. Uskon, että pikkuhiljaa otetaan myös se askel.
TykkääTykkää
Kiitos Joona! Kyllä, keskustelu on erittäin tärkeää – se jatkukoon!
TykkääLiked by 1 henkilö
Sen vielä katsoisin tarpeelliseksi kommentoida, että vaikka käytkin keskustelua vähän eri luterilaisten kanssa, toivoisin pidättäytymistä sen kaltaisista yksioikoisista lausumista kuten:
”Luterilainen identiteetti perustuu oletukselle, että evankeliumi on katolisessa kirkossa niin himmeä ja korruptoitunut, että välirikko Rooman kanssa oli oikeutettu ”hätätilaratkaisuna”. Tällaiselle oletukselle ei ole mielestäni perusteita – ei alun perinkään eikä varsinkaan tällä hetkellä.”
Reformaatioon johtanutta kehityskaarta on oivallisesti käsitelty yhdessätuumin luterilais-roomalaiskatolisen ykseyskomission raportissa ”Vastakkainasettelusta yhteyteen”. Näitä historiallisia käänteitä ei auta yksioikoistaa kaikesta monimutkaisuudestaan – se taas, missä olemme Vatikaanin 2. konsiilin jälkeen ja millaisia johtopäätöksiä tässä ajassa ja tilanteessa tulisi vetää on oma keskustelunaiheensa.
TykkääTykkää
Ymmärrän pointtisi, Heikki!
On tietysti totta, että reformaatioon johti hyvin monisyinen kehityskulku kulttuurisia, teologisia ja persoonakohtaisia tekijöitä. Sitä en kiistä. Katolisessa kirkossa oli paljon hengellistä, moraalista ja teologista rappiota. Kirkko teki todennäköisesti myös paljon pastoraalisia virheitä suhteessa reformaatioliikehdintään. Nämä kaikki tekijät tekevät psykologisesti ymmärrettäväksi, että kävi niin kuin kävi.
Uskallan väittää, että Lutheria ja Tunnustuskirjoja lukiessa käy kuitenkin selväksi, että keskeisin argumentti, jolla reformaatio oikeutti itsensä oli juuri tuo: evankeliumin – joka ymmärrettiin nimenomaan julistukseksi uskonvanhurskaudesta – katsottiin olevan katolisessa kirkossa niin himmeä ja korruptoitunut, että välirikko Rooman kanssa oli oikeutettu kirkollisena ”hätätilaratkaisuna”.
Jos toivotaan joskus näkyvää ykseyttä – tai ainakin kasvavaa veljellistä ymmärtämystä yli kirkkokuntarajojen – on tärkeää kiihkottomasti käsitellä tuota argumenttia ja sen oikeellisuutta.
TykkääTykkää
Mutta tuossa juuri näen sen historiallisen kompastuskohdan. Ei välirikko reformaattoreiden ja katolisen kirkon kanssa alkanut uskonvanhurskauden ideasta, jonka perusteella reformaattorit sitten vetäytyvät erilleen katolisesta kirkosta. Kaikki lähti liikkeelle anekaupan problematisoinnista (akateemisella tarkoituksella) ja Rooman täysin suhteettomasta vastauksesta (kai sitä voi ”pastoraaliseksi virheeksikin” kutsua kun teologisen debatin sijaan akateemikko käsketään pidättää ja tuoda Roomaan).
Näistä alkuhetkistä lähtien se, mikä olisi voinut olla yhtenäisen läntisen kirkon sisäistä teologista keskustelua ja uudistumista syöksyykin vallankäytön ja teologisen ohipuhumisen kautta siihen katastrofiin, joka läntisen kirkon hajoaminen ja sitä seuraavat uskonsodat ovat.
On nähdäkseni tärkeää, että Augsburgin tunnustuksen allekirjoittajien motiivi oli osoittaa, että heidän käsityksensä ovat linjassa katolisen uskon kanssa. Mitä tulee esimerkiksi pappisvihkimyksiin, vuoteen 1535 asti reformaattorit toivoivat katolisten piispojen vihkivän heille pappeja. Kovin pikaisesta vetäytymisestä muun kirkon yhteydestä ei siis voida puhua. Vaikka niinhän siinä lopulta kävi, ja vanhurskauttamisoppiin vedotenhan se mitä sitten tapahtui oikeutettiin reformaattoreiden joukossa (vaan kysymys: mihin vedoten katolinen osapuoli kieltäytyi pappisvihkimyksistä?).
Me tietenkin näin 2020-luvulla tiedämme hyvin, että mopo karkasi käsistä. Tai olisi ehkä parempi puhua junaonnettomuudesta. Meikäläisestä näkövinkkelistä voi hyvin sanoa, että kyllä se pelastava evankeliumi oli katolisessakin kirkossa, eikä siksi tosiasiallista (teologista!) aihetta eroon olisi ollut – ja haluan irtisanoutua itse kaikesta antikatolilaisuudesta, kaikissa muodoissaan! Mutta yhtä lailla 2020-luvun vakuuttuneisuudella voin sanoa, että 1500-luvun katolisuuskin erehtyi Trenton kirjoittaessa oppituomioita, jotka eivät osuneet kohteisiinsa. Konfessionalismi ja identiteetin rakentaminen contra-tuo-toinen -periaatteella tulivat hallitsevaksi molemmin puolin.
Me emme onneksi elä 1500-luvulla. Tieteellinen tutkimus ja ekumeeninen kanssakäyminen
ovat antaneet meille sellaisia eväitä, joita ei ollut 1500-luvun teologeilla (esimerkiksi anamnesiksen käsitteen paluun –> ratkaisu ehtoollisen uhritematiikkaan). Ja ilmeisesti jotain reformoitavaa todella oli, koska Trento tapahtui ja poisti useita väärinkäytöksiä — ja ehkäpä kaikki reformaattoreiden ideatkaan eivät olleet ihan pöllöjä, kun Vatikaanin toinen konsiili omissa reformeissaan on sittemmin tuonut pöytään niin kansankielisen messun kuin myös korostuksen kaikkien kastettujen osallisuudesta Kristuksen pappeuteen (vaikka niitä tasoja onkin).
Oma haluni on varjella sitä ekumeenista luottamuksen tilaa, jossa yhdessä menneitä virheitä katuen ja parannusta tehden kuljetaan kohti näkyvää ykseyttä.
TykkääTykkää
Luulen, että puhumme nyt vähän toistemme ohi, Heikki. Tuo, mitä kirjoitit, on ihan hyvä historiallinen referaatti reformaation tapahtumahistoriasta ja sen jälkeisen ajan kehityslinjoista. En kiistä sitä – tuollaisia asioita tapahtui, ikävä kyllä – vaikka minulla katolilaisena olisi siihen ehkä yhtä ja toista lisättävää Lutherin äärimmäisen rajusta kielenkäytöstä yms. Mutta en nyt lähde siihen, se olisi tuskin rakentavaa.
En nimittäin väitteelläni luterilaisen identiteetin perusteista etsinyt jotain, mikä tapahtui historiallisesti ensimmäisenä tai ylipäätään jotain historiallista tapahtumaa. Yritin löytää sen argumentin, jolla välirikko lopulta perusteltiin ja oikeutettiin. Ja kuten itsekin kirjoitat, se tapahtui lopulta vanhurskauttamisoppiin vedoten.
Eli katsottiin, että kristillinen evankeliumi on ydinsubstanssiltaan sanomaa Lutherin löytämästä uskonvanhurskaudesta, ja koska katolinen kirkko ei salli sen julistamista, välirikko Rooman kanssa on oikeutettu. Populaarin retoriikan tasolla: hengellisen isän sijaan paavi nähtiinkin nyt Rooman ”lakikirkkoa” johtavana ”antikristuksena” ja ”hirmuvaltiaana”, jonka ”orjuudesta” Luther johdatti ihmiset vapaan ja iloisen evankeliumin laitumille.
Yhteyden löytämisen kannalta tämä argumentti on tärkeä tiedostaa ja käsitellä sitä, koska ainakin minun kokemukseni mukaan se on – ja nimenomaan yllä kuvatussa populaarissa muodossaan – imeytynyt syvälle esimerkiksi suomalaisten kristinuskon ”kollektiiviseen muistiin”. Ja siksi kirjoituksessani yritin sanoa muun muassa juuri sen, että vaikka katolisessa kirkossa evankeliumia ei ehkä sanoiteta luterilaisen uskonvanhurskausteologian käsitteillä, myös meillä julistetaan sanomaa Jumalan ehdottomasta rakkaudesta ja äärettömästä laupeudesta Kristuksessa.
TykkääTykkää
Kiitos Joona. Kannatan lämpimästi kaikenlaisten ekumenian esteenä olevien mustavalkoisten ja yksioikoisten väitteiden käsittelyä ja purkamista, molemminpuolisesti. Sitä pyrin itsekin harjoittamaan keskusteluissa ja arjessa luterilaisena pappina. Ja kuten YJV osoittaa, tällä tiellä on jo päästy pitkälle, sillä ainakin pääosin katolisen ja luterilaisten kirkkojen oppineiston osalta ei enää tällaisia vastakkainasetteluita lietsota.
Valitettavasti yksilöiden, joidenkin kirkollisten yhteisöjen ja kirkkokansan tasolla tilanne on kuitenkin toinen. Niinpä vaikkapa Instagramissa Lutherin naama saatetaan yhdistää sumeilematta reaalipreesensin torjumiseen ja liturgian halveksumiseen. Eivät tällaiset lausunnot tietenkään Vatikaanista tule, eivät liioin piispainkokouksilta tai edes katolisten seurakuntien kirkkoherroilta. Mutta silti näillä näkemyksillä voi olla vahva, äänekäs kannattajakuntansa. Näin se on meilläkin.
Toki on sanottava, että kirkkojamme yhdistää myös se ongelma, ettei kirkkokansan enemmistö (ainakaan länsimaissa) välttämättä tunne edes oman kirkkonsa opetusta. Se jos mikä tekee tilanteen hankalaksi.
Mutta ei anneta periksi ekumeenisessa kilvoittelussa! :)
TykkääLiked by 1 henkilö
Tässä olisi vertailevaa luettavaa. Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä. Ks. samalla. https://www.lsry.fi/katolista-hapatusta/
TykkääTykkää
Kiitos kommentista ja nopeasta vastauksesta, Timo!
Kirjoituksessasi on monia kohtia, joihin tekisi mieli tarttua. Mutta tunnen omassatunnossani, että tämän enempi väittely ja vääntäminen ei tulisi Jumalan kunniaksi vaan menisi egon puolustamiseksi.
Joten jätän meidän kumpaisenkin esittämät argumentit lukijoiden arvioitavaksi. Pyhä Henki antakoon siihen jokaiselle valoa ja vilpitöntä mieltä!
Halusit kirjoituksessasi julistaa minulle evankeliumia, kiitos siitä, ennen kaikkea Jumalalle. Samaa sanomaa haluan kertoa Sinulle, Timo: Jumala rakastaa Sinua Kristuksessa juuri sellaisena kuin olet! Ole vapaa ja rauhassa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos, Joona. Oma rukoukseni viime yönä kirjoitustani kirjoittaessa oli, että rikottu saviruukku koottaisiin sitten ehjäksi taas. Se laskettiin sydämelle. Koen siksi tämän tähänastisen keskustelun hyvänä ja ainakin osittaisena rukousvastauksena. Meille molemmille kuuluu Jumalan rakkaus, joka Kristuksessa on tullut osaksemme. Me emme voi mitään totuutta vastaan vaan ainoastaan totuuden puolesta (luetaanpa yhdessä tämä jae 2. Kor. 13:8).
TykkääLiked by 1 henkilö
”luterilaisella ehtoollisella en kokenut juuri koskaan mitään erityistä, katolisella kommuuniolla armon vuodatuksen kokemukset ovat tavallisia.”
Minua kiinnostaisi kuulla tuosta hieman tarkemmin. Millaisesta kokemuksesta tarkalleen ottaen on kyse? Olen itse osallistunut eloni kuluessa luterilaisten, ortodoksien ja anglikaanien ehtoollisiin henkistä kotia etsiessäni, ja kaikissa niissä koin kulloinkin Kristuksen olevan läsnä ja muuttavan minua parempaan suuntaan.
En ole kovin vakuuttunut siitä, että tällaisista tunteista voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Onhan näissä kirkoissa eukaristiaa vastaanottava henkilö luultavasti jo valmiiksi vakuuttunut siitä, että tämä on se oikea juttu.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista, ymmärrän pointin.
Eukaristisia kokemuksia on vaikea sanoittaa, kuten syvimpiä kokemuksia Jumalasta ylipäätään.
Jos kuitenkin yritän, niissä on kysymys rakastetuksi tulemisesta ilmaiseksi, täydellisimmällä mahdollisella tavalla ja persoonani kaikkein syvimmällä ja haavoittuvimmalla tasolla. Kokemukset ovat olleet sen verran syviä ja odottamattomia, etten itse pysty uskomaan, että olisin voinut saada ne aikaan jollain itsesuggestiolla.
En koe, että eukaristiaa vastaanottaessani kokisin erityisiä tunteita vaan ennen kaikkea vapautta – vapautta muun muassa juuri omista tunteista ja ”oloista”. Vapaus saa kyllä aikaan myös rauhaa ja iloa, joka sekin on kuitenkin jotain paljon enemmän kuin ilo tunteena.
Olen samaa mieltä siitä, että kokemuksista ei saa tehdä liian pitkälle meneviä teologisia johtopäätöksiä. Kokemukseni on kuitenkin yhtäpitävä sen katolisen kirkon näkemyksen kanssa, jonka mukaan luterilaisessa virassa ja sen myötä myös ehtoollisessa on ”defectus” eli puute tai vika, jonka myötä se ei vastaa katolista eukaristiaa.
Defectus tarkoittaa puutetta, mutta ei – ymmärtääkseni – välttämättä sitä, että sen omaavan kirkon virka tai ehtoollinen olisi täysin vailla hengellistä substanssia. Siksi uskon mielelläni, että Jumala anteliaisuudessaan voi antaa paljon armoaan myös protestanttisten kirkkojen ehtoollisenvieton kautta, varsinkin jos ihminen on vilpittömästi avoin Jumalalle. Ylipäätään hengellisessä elämässä on tärkeintä olla rehellinen ja kuuliainen totuudelle ja etsiä aina vilpittömästi Jumalaa.
TykkääTykkää
Kiitän vastauksesta. Se, mitä sanot tästä asiasta, on itse asiassa saanut minut lähemmäs vakavaa katolisuuteen kääntymisen harkitsemista kuin mikään muu asia koskaan. (Ei sillä, etten olisi ollut avoin mahdollisuudelle ennenkin.) Uteliaisuuteni hieman heräsi. Jos teidän eukaristianne tosiaan on ”tehokkaampi” kuin muiden, se on aika painava tekijä otettavaksi huomioon.
TykkääTykkää
Jos olet, kuten kerroit, vastaanottanut ortodoksisen kirkon eukaristian, silloin olet jo vastaanottanut myös katolisen kirkon validiksi tunnustaman eukaristian sakramentin.
En voi tietenkään luvata kenellekään mitään kokemuksia. Kuten varmasti tiedät, Jumala antaa kokemuksia sen verran kuin näkee hyväksi itse kunkin pelastuksen kannalta. Ehkä Jumala on antanut minulle tavallista vahvempia eukaristisia kokemuksia, koska on nähnyt minut muita syntisemmäksi ja halunnut siten vahvistaa uskoani.
Kuten Ratzinger kirjoittaa kirjassaan ”Liturgian henki”, eukaristiassa ei ole myöskään kysymystä jostain ”yliluonnollisesta aineesta” vaan persoonan – Jeesuksen Kristuksen – kohtaamisesta. Siksi valmistautumisella eukaristian vastaanottamiseen on kokemukseni mukaan suuri merkitys sille, että sakramentti pääsee todella vaikuttamaan. Erityisen tärkeää on rukoilla, ripittäytyä säännöllisesti ja avata sydäntään hengellisessä ohjauksessa. Jos ei täysin kohtaa totuutta itsestään, on vaikeampi kohdata myös eukaristiassa sitä totuutta ja rakkautta, joka Jeesus on.
Siitä olen kuitenkin varma, että katolisen kirkon eukaristia on elävä Jeesus Kristus. Uskon myös järkeni ja sydämeni valossa, että katolinen usko on totta. Ja koska totuudessa eläminen on ihmiselle hyväksi, ennen kaikkea siksi suosittelen liittymistä katoliseen kirkkoon – toki vasta sitten, kun sen pystyy tekemään vilpittömästi ja omasta vapaasta tahdostaan.
TykkääTykkää
Ottamatta mitään kantaa puolesta tai vastaan siihen, mitä Laato sanoo, tahtoisin esittää kaikista näistä perusteluista yhden kysymyksen:
Mitä siinä tapauksessa jos personalismi on harhaoppi?
TykkääTykkää
Hmm… En oikein näe, miten kristillinen personalismi voisi mitenkään olla harhaoppi. Raamattu kertoo Jumalan olevan Rakkaus, Jeesus opettaa rukoilemaan Jumalaa Abbana eli ”iskänä” tai ”isinä” ja hän ottaa opetuslapset ystävikseen (Joh. 15:15). Ystävyys, isän ja lapsen välinen suhde ja rakkaus ylipäätään voivat toteutua vain persoonien välillä.
Tietysti jos personalismia ylikorostetaan ja kielletään täysin muut, esimerkiksi filosofiset tai juridiset, tavat sanoittaa uskoa, päädytään varmasti harhaoppeihin. Mutta en pidä mahdollisena, että personalismi oikealla paikallaan voisi olla hereettistä.
Mutta vaikka niin olisikin, en näe, että katolinen teologia siihen kaatuisi. Katolista teologiaa on vuosisatojen ajan tehty myös muista kuin personalistisista lähtökohdista, joten ei katolinen teologia siitä riippuvainen ole.
TykkääTykkää
JK:n kirjoitus ja TL:n vastine herättivät paljon ajatuksia ja tunteita, mutta asiaa pohdittuani tekee mieli kirjata tänne ylös vain yksi asia: miesten dogmaattinen kukkotappelu vaikuttaa mielialaani negatiivisesti näin lestadiolais-luterilaisena teologina, joka on naimisissa katolisen kanssa ja ollut siksi ko. kirkon vaikutuspiirissä pian kymmenen vuoden ajan. Samalla se huvittaa. Dogmatiikalla on paikkansa yhtenä kristinuskon ulottuvuutena, mutta on niin paljon meitä, joille kysymys kristinuskosta ei seiso tai kaadu sen varassa. Moni meistä ei myöskään usko Jumalaan, jolle niin olisi.
Katoliseen perinteeseen tutustuminen on tuonut elämääni paljon hyvää ja kaunista, mutta tarvetta tai halua kääntyä en ole koskaan kokenut. Pikemminkin minulle on kirkastunut, kuinka kaikilla kirkoilla on omat vahvuutensa ja vajavaisuutensa. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen voi kohdata niissä kaikissa. Sekä oman että puolisoni kokemuksen mukaan ehtoollisen täyteys ja vaikutus eivät myöskään riipu siitä, onko ehtoollinen luterilaisen vai katolisen papin asettama.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Ymmärrän näkökulmasi – tuon tyyppinen ajattelu on nykyisin aika tavallista sekä hengellisissä että maallisissa asioissa: argumentoiva keskustelu on turhaa vääntämistä ja tappelua. Sen, miten asiat ovat, tunnistaa parhaiten omalla intuitiolla, ”sydämen äänellä”.
Se kuulostaa tietysti pehmeältä, kauniilta ja viisaalta, ja varmaan parhaimmillaan onkin sitä. Ajattelen itsekin, että kristinuskon syvin ja olennaisin taso ei ole dogmaattinen vaan relationaalinen: tärkeintä on tuntea Jumala, ikuinen Rakkaus, ja elää suhteessa häneen. Myös minä ajattelen, että Kristuksen voi kohdata monissa kristillisissä kirkoissa. Dogmatiikka on Kristuksen tuntemisen palvelija, ei itseisarvo, sen on oltava selvää.
Samalla näen ilmeisen vaarallisena, jos omaa intuitiota korostetaan niin paljon, ettei argumentteja nähdä merkittävinä. Sellainen ajattelu on lopulta aika suljettua ja keskustelukyvytöntä: minä tiedän parhaiten, mistä elämässä ja todellisuudessa on kyse, minun ei tarvitse kuunnella muita.
Järjen arvostaminen ja argumentoiva keskustelu pakottavat meidät avautumaan itsemme ulkopuolelle ja kuuntelemaan muita, vaikka ei aina niin mieli tekisi. Se voi näyttää kankealta ja tuntua joskus rasittavalta, mutta mielestäni se lopulta luo tärkeällä tavalla yhteyttä ihmisten välille – enemmän kuin pelkkä omaan, yksityiseen intuitioon ja tunteeseen vetoaminen.
Ajattelen tosin, ettei tämä keskustelu ollut mikään paras esimerkki argumentoivasta keskustelusta. Dogmaattisesti pääsimme vasta hyvin pintatasolle. Mutta tästä on mielestäni hyvä jatkaa!
TykkääTykkää
Kyllä! Arvostan itsekin analyyttistä keskustelua (teenhän sitä työkseni) enkä usko, että kenenkään mielestä argumentit ovat täysin tarpeettomia tai argumentoiva keskustelu ”turhaa vääntämistä ja tappelua”, pikemminkin kyse on dogmatiikalle annettavasta painoarvosta ns. isossa kuvassa. Sillä on varmasti paikkansa, kuten totesin alkuperäisessä viestissänikin, mutta sen pitäminen ratkaisevana on toinen juttu. Kristinusko on kuitenkin alusta asti ollut hodos, jolla on monta ulottuvuutta (narratiivi, etiikka, rituaali, mystiikka jne.).
Ajatteluni kuittaaminen nykytrendiksi ei oikein osu. Ihmiset ovat aina hahmottaneet kristinuskon eri tavoin, osin ehkä neurologisistakin syistä. Jonkun mielestä kaikenkattava, aukoton oppirakennelma on kaunis, toiselle kristinusko taas avautuu ihan eri suunnasta, vaikka kyvyssä johdonmukaiseen ajatteluun ei olisi eroa. Totean tämän siksi, että tältä sivustolta välittyy ehkä hieman yksipuolinen kuva katolisuudesta. Se on ymmärrettävää (vrt. kirjoittajien taustat), mutta ei vastaa omaa kokemustani; esim. tuttavapiiriini kuuluvat katoliset papit, jotka moni varmaan leimaisi ”konservatiiveiksi”, ovat varsin erilaisia.
Joka tapauksessa lämmin kiitos kaikesta sisällöstä, jota tuotatte!
TykkääTykkää
Kiitos selvennyksestä! Vaikuttaa siltä – jos oikein ymmärsin – ettei asiasta ole välttämättä välillämme suurtakaan erimielisyyttä. Enemmänkin väärinymmärryksiä.
Jos tarkoitat dogmatiikan pitämisellä ”ratkaisevana” sitä, että kristinusko olisi syvimmältä olemukseltaan dogmatiikkaa, en ajattele niin. Tämänhän kerroin jo aiemmassa kommentissani. Kristinusko on ytimeltään rakkauden mysteeri. Dogmatiikan (omalla paikallaan tärkeä) tehtävä on nimenomaan suojella tätä rakkauden mysteeria, muun muassa juuri liioilta rationalisointiyrityksiltä, ei hävittää sitä.
Olisiko niin, että liität blogiimme ja meihin sen kirjoittajiin jotain sellaista, mitä emme oikeasti edusta? Jos selaat kirjoituksiamme, huomaat, että vain pieni osa niistä on erityisen dogmaattisia. Suuri(n) osa niistä on henkilökuvia, kirja-arvioita, elokuva- tai musiikkianalyyseja, kokemuksellisia puheenvuoroja, hengellisiä tekstejä rukouksesta, askeesista ja mystiikasta jne.
TykkääTykkää
Hei vielä, kiitos vastauksistasi! En usko välillämme olevan juurikaan erimielisyyttä, kirjoitatte monipuolisesti eri aihepiireistä enkä ajattele kristinuskonne typistyvän dogmatiikkaan. Sivustolta välittyy kuitenkin toisinaan apologeettinen käännynnäismentaliteetti, jota kehtokatolilaisilla tuttavillani ja ystävilläni (sekä teologeilla että muilla) ei ole. Esim. heidän suhteensa dogmatiikkaan on paljon rennompi. No, dogmaattisin perustein katoliseen kirkkoon aikuisena liittyneiltä ei voi tietenkään odottaa samanlaista suhdetta omaan kirkkokuntaansa kuin katolisessa perinteessä ja kulttuurissa kasvaneilta. Kaikkea hyvää!
TykkääTykkää
Myös apologeettisia kirjoituksia meillä on ollut hyvin harvoin, vain murto-osa julkaistujen juttujen kokonaismäärästä. Samalla ajattelen, ettei apologetiikkakaan ole jotain lähtökohtaisesti vältettävää. Silläkin on mielestäni oma paikkansa teologiassa.
Mutta kiitos tästä palautteesta! Jään miettimään asiaa. Kiitos panoksestasi keskusteluun ja kaikkea hyvää myös Sinulle!
TykkääTykkää
Tämä kommentti on valitettavasti tyyppiesimerkki vääristyneestä ekumeniasta ja modernistisesta ajattelusta, jossa usko pelkistetään ihmisen mielensisäiseksi kokemukseksi, ja jossa ulkopuolelta tulevia oppeja, tekoja ja rituaaleja pidetään toisarvoisina tai täysin arvottomina. Meidän Herramme kuitenkin varoittaa vakavasti tällaisesta asenteesta evankeliumissa:
”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt 7:21)
Ei riitä, että omassa mielessään muodostaa ”henkilökohtaisen suhteen” Kristuksen kanssa, vaan ihmisen täytyy tulla ulos omasta itsekkäästä mielestään, etsiä Jumalan tahto ja sitten tehdä se. Herramme myös kertoo hyvin selvästi mistä Hänen tahtonsa on löydettävissä:
”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt 28:18-20)
Kristus siis antoi apostoleille, Kirkon ensmmäisille piispoille, tehtäväksi opettaa Jumalan tahto kaikille ihmisille. Heitä myös koskee lupaus: ”Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut.” (Luuk 10:16). Herramme myös lupasi pysyä apostolien (ja heidän laillisten seuraajiensa) kanssa ”maailman loppuun asti”, sekä antoi pyhälle Pietarille taivasten valtakunnan avaimet ja vallan sitoa ja päästää maan päällä (Matt 16:18-20).
Katolinen Kirkon ikiaikaisen opetuksen, joka toistettiin hyvin selväsanaisesti myös Vatikaanin II konsiilin asiakirjoissa, mukaan Jumala tarjoaa ihmisille pelastavan armon Kirkon sakramenttien kautta. Armossaan Jumala antaa pelastuksen jo niille, jotka rakkaudesta Häneen eksplisiittisesti tai implisiittisesti tahtovat vastaanottaa armon sakramenttien kautta. Sen sijaan ne, jotka eivät hyväksy sakramenttien kautta tarjottua armoa (tai eivät ole kiinnostuneita edes etsimään sitä), vaan haluavat lähestyä Jumalaa mieluummin itse päättämällään tavalla, eivät voi pelastua.
Näissä asioissa on kyse sielujen pelastumisesta, ei mistään ”dogmaattisesta kukkotappelusta”. Siksi kehotan alkuperäistä kommentoijaa sekä myös muita blogin kommentoijia ja lukijoita nöyrään ja vilpittömään omantunnon tutkiskeluun, muistaen nämä Herramme sanat:
”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” (Matt 7:24-27)
TykkääTykkää
Hyvä Heikki! Kuulostaa siltä, että kaikki tuntemani katoliset kristityt (ml. papit) ovat mielestäsi harhaoppisia. :-) Kommentistasi tuli myös mieleen, että kuuntelin eilen sattumalta radio-ohjelmaa, jossa David Bentley Hart pohti, kuinka ortodoksikirkko on USA:ssa muuttunut lahkomaisemmaksi evankelikaalisesta taustasta tulevien käännynnäisten myötä.
TykkääTykkää
Kiitos Joona!
Mielenkiintoista luettavaa katolisen kirkon opista. Tämän kaltaisia kohtuullisen helposti luettavia yleiskatsauksia on miellyttävä lukea, vaikka rajallisuuden vuoksi aina jää kaipaamaan lisää.
Minusta olisi kiinnostavaa kuulla lisää katolisen kirkon monipuolisista viroista/tehtävistä ja niiden yleisselitys. Tarkoitan esimerkiksi piispaa, kardinaalia, apottia, munkkia tai vaikka asiainhoitajaa ja näiden merkitystä katoliselle kirkolle. Onko tähän suositella jotain valmista kirjallisuutta tai olisiko sinulla tai kanssakirjoittajilla joskus mahdollisuus sitä avata?
TykkääTykkää
Kiitos kommentista!
Luulen, että hyvä kirja voisi olla Scott Hahnin ”Many Are Called: Rediscovering the Glory of the Priesthood”. En ole itse sitä lukenut, mutta Hahnin tuntien uskon, että se voisi olla hyvä: hengellinen ja syvälle Raamattuun menevä mutta samalla käytännöllinen.
Lyhyt yhteenveto viroista ja tehtävistä:
Papinviran täyteys on katolisen opin mukaan piispoilla. Viran karisma on välittynyt heille ”apostolisessa jatkumossa” (successio apostolica) vihkimyksen sakramentissa, kätten päällepanemisen kautta, Kristukselta ja apostoleilta nykypäivään. Piispat ovat apostolien seuraajia ja heillä on karisma viettää kaikkia sakramentteja ja johtaa heidän haltuunsa uskottua paikalliskirkkoa.
Papit eli presbyteerit ovat myös saaneet (piispalta) vihkimyksen sakramentin, mutta heillä ei ole viran täyteyttä. Papit ovat vanhakirkollisen tradition mukaan piispojen avustajia ja toimivat heidän luvallaan ja valtuutuksellaan. Papin virka on siis tiukasti sidoksissa piispuuteen. Papin täytyy saada aina hiippakunnan piispalta lupa toimia kyseisessä hiippakunnassa ja esimerkiksi kuunnella rippejä. Tiettyjä sakramentteja, esimerkiksi vahvistuksen eli konfirmaation, tulisi jakaa mieluiten vain piispa. Pappi voi antaa sen vain piispan erityisluvalla.
Kirkon kolmiportaisen viran asteisiin kuuluu myös diakonin virka, mutta se ei ole osa varsinaista pappeutta. Diakonin viran tehtävä on erityisellä tavalla heijastaa Kristuksen palvelevaa rakkautta.
Kardinaalius ei ole oma virkansa vaan hän on piispa, jolle paavi on antanut erityistehtävän toimia avustajanaan kirkon hallitsemisessa. Teologisesti ja hengellisesti kardinaali on vain piispa siinä missä muutkin piispat. Myöskään asianhoitajuus ei ole oma virkansa vaan erityistehtävä, jossa pappi hoitaa hiippakunnan asioita, kun hiippakunnasta puuttuu piispa (kuten meillä nyt).
Munkkius ei myöskään ole oma virkansa vaan hengellinen erityiskutsumus viettää erityisellä tavalla rukouksen, hiljaisuuden ja askeesin elämää joko luostarissa tai erakkona. Niin ikään apotin tehtävä ei ole kirkollinen virka vaan tietyllä munkille annettu erityistehtävä toimia luostarin johtajana.
Toivottavati tämä selvensi! :)
TykkääTykkää
tarkentaisin sen verran, että kaikki kardinaalit eivät ole piispoja vaan on myös pappeja, jotka paavi on nimittänyt kardinaaleiksi. Alun perin kardinaalit olivat Rooman hiippakunnan papistoa. Nykyään suuri osa kansainvälisiä piispoja. Heidän kuuluisin tehtävänsä on tietysti paavin valinta.
TykkääTykkää