JOONA KORTENIEMI
Vaikka uusi vuosi on jo melko pitkällä, toivotan kaikille blogin lukijoille siunattua alkanutta vuotta 2025! Yksi tavoitteistani alkaneelle vuodelle on se, että yritän tänä vuonna kirjoittaa aktiivisemmin tänne. Voitte rukoilla sen puolesta. Alkanut vuosi on katolisessa kirkossa poikkeuksellinen, nimittäin riemuvuosi, iubilaeum. Kirkko viettää niitä normaalisti 25 vuoden välein, tosin vuoden 2016 paavi Franciscus julisti omalla päätöksellään erityiseksi laupeuden riemuvuodeksi. Riemuvuosi tarkoittaa, että kirkko kehottaa meitä luopumaan kaikesta lannistuneisuudesta ja masentuneisuudesta ja avautumaan ilolle Jumalassa. Samalla kirkko tarjoaa meille erityisiä mahdollisuuksia sisäiseen parantumiseen ja Jumalan lähestymiseen.
Riemuvuosi alkoi kirkossa jo jouluaattona 24.12.2024, kun paavi Franciscus avasi pyhät ovet Roomassa pyhän Pietarin basilikassa. Kuten kaikissa paikalliskirkoissa, Helsingin hiippakunnassa riemuvuosi avattiin erityisellä liturgialla 29.12.2024. Riemuvuosi päättyy paikalliskirkoissa 28.12.2025 ja universaalikirkossa 6.1.2026 Pietarinkirkon pyhien ovien sulkeutuessa. Pohjoismaiden katolisen piispainkokouksen paimenkirje riemuvuotta koskien on luettavissa täältä ja piispa Raimo Goyarrolan paimenkirje täältä.
Aneen ilosanoma
Yksi kirkon riemuvuonna tarjoamista lahjoista on mahdollisuus saada täydellinen ane, erityisesti tekemällä pyhiinvaellus Rooman johonkin paavilliseen basilikaan ja kulkemalla läpi sen pyhistä ovista. Lisäksi Helsingin hiippakunnassa on mahdollista saada ane (ks. piispan ohje) tekemällä pyhiinvaelluksen mihin tahansa katolisen seurakunnan seurakuntakirkkoon.
Ymmärrän, että protestanttiselle lukijalle puhe aneesta voi tuntua shokeeraavalta, olihan niiden kauppaamisen synnyttämä moraalinen tuohtumus reformaation laukaiseva tekijä. Jollekulle voi tulla jopa yllätyksenä se, että aneet ovat yhä osa katolisen kirkon opetusta. Aihepiiriin toki liittyykin joukko teologisia haasteita, niistä ehkä lisää joskus myöhemmin.
Lyhyesti sanottuna ”aneen evankeliumi” on kuitenkin se, että synti aiheuttaa meille sisäisiä haavoja ja likaa, joka voi jäädä rampauttamaan meidän elämäämme, vaikka olemme jo saaneet itse synnin anteeksi. Kirkon kautta Jumala tarjoaa meille kuitenkin mahdollisuuksia vapautua näistä sisäisistä siteistä, jotta voisimme elää täyttä elämää Jumalan lapsina ja saavuttaa täyden potentiaalimme hyvässä. Joten vaikkei luterilainen lukija ostaisi itse aneajatusta, jokainen voinee myöntää ainakin sen, että tarjotessaan mahdollisuuden aneeseen kirkon tarkoitus on hyvä ja kaunis!
Toivo ei ole turhaa!
Alkaneen riemuvuoden teema on toivo. Paavi Franciscus on valinnut riemuvuoden julistamisbullansa otsikoksi Paavalin roomalaiskirjeen 5:5: ”Spes non confundit” eli ”Eikä toivo ole turha”. Bulla on paavi Franciscukselle tyypilliseen tapaan täynnä lempeää sydämen viisautta, joka monissa kohdin ylittää kauniisti esimerkiksi kulttuurisotajakolinjoja. Se on lisäksi mukavan lyhyt ja helppotajuinen. Se on hyvää luettavaa niin kaikille kristityille kuin ylipäätään kaikille ”hyvän tahdon ihmisille” eli kaikille, jotka pyrkivät elämässään hyvyyteen ja totuuteen. Tarjoan tässä siitä pieniä maistiaisia.
Kristillisen toivon perusta
Paavin mukaan ”kaikki toivovat. Jokaisen ihmisen sydämessä asuu toivo hyvän kaipauksena ja odotuksena…” Kuitenkin ”usein kohtaamme lannistuneita ihmisiä, jotka suhtautuvat tulevaisuuteen pessimistisesti ja kyynisesti, ikään kuin mikään ei voisi tehdä heitä onnellisiksi. Olkoon riemuvuosi meille tilaisuus uudistua toivossa.” (Spes non confundit: 1.) Naulan kantaan, vai mitä? Tiedämme omasta kokemuksestamme, että me kaikki toivomme ja kaipaamme toivoa. Samalla vaikkapa helsinkiläisessä metrossa kanssamatkustajien kasvoja katsellessa näkee sydäntä särkevän paljon lannistuneita ja toivottomia katseita, jopa lapsilla
Tämän jälkeen paavi osoittaa kauniisti aidon kristillisen toivon syyn: ”Toivo syntyy rakkaudesta ja perustuu rakkauteen, joka kumpuaa Jeesuksen lävistetystä sydämestä ristillä… Kristillinen rakkaus ei petä eikä ole turha, koska se perustuu varmuuteen, ettei mikään eikä kukaan voi koskaan erottaa meitä Jumalan rakkaudesta…” (3.) Vieläkö joku haluaa väittää, että katolista kirkkoa lakihenkiseksi lafkaksi, jossa ei julisteta evankeliumia?
Toivon säilyttäminen
Paavin mukaan on ymmärrettävää, että ”toivo voi romahtaa kärsimyksen edessä” (4.). Silti ”Kristuksen rististä ja ylösnousemuksesta virtaava voima” voi auttaa pitämään siitä kiinni vaikeimmissakin tilanteissa. Toivoon liittyykin läheisesti kärsivällisyyden hyve ja armo, joka on yhtä aikaa ”sekä toivon tytär ja samalla sen perusta”. Nykyinen kiivastahtinen sometodellisuus, jossa ”olemme tottuneet haluamaan kaiken heti”, ei suosi kärsivällisyyttä. ”Meillä ei ole enää aikaa kohdata toisiamme; jopa perheiden on vaikea kokoontua rauhassa.” Kärsivällisyyttä voi kuitenkin harjoitella esimerkiksi katselemalla luontoa kontemplatiivisesti:
”Jos osaisimme yhä katsoa luomakuntaa ihmetyksen vallassa, voisimme paremmin ymmärtää kärsivällisyyden tärkeyden. Voisimme odottaa vuodenaikojen vaihtumista ja niiden satoa, tarkkailla eläinten elämää ja niiden kasvusyklejä: katsoa niitä pyhän Franciscuksen selkein silmin. – Kärsivällisyyden uudelleen löytäminen tekisi hyvää itsellemme ja toisillemme.”
Ennen kaikkea kuitenkin Jumala on kärsivällinen, ”kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala”. Niinpä kärsivällisyys onkin pohjimmiltaan Jumalan kaltaisuutta ja siten Pyhän Hengen lahja, jota kannattaa rukoilla itselleen (4.).
Toivon matka ja merkit
Edellä kuvattu ”toivon ja kärsivällisyyden vuorovaikutus auttaa näkemään, että kristillinen elämä on matka” (5.) eli prosessi, jossa ei tulla kerralla valmiiksi vaan edistytään asteittain. Matkalla tarvitaan kuitenkin huippukohtia, ”voimakkaita hetkiä, jotka ruokkivat ja vahvistavat toivoa”. Tällainen hetki voi olla esimerkiksi juuri pyhiinvaellus, joka on jo itsessään kuva ”elämän merkityksen etsimisestä”.
Matkalla tarvitaan myös toivoa vahvistavia merkkejä. Paavi kutsuu poliitikkoja ja meitä kaikkia jakamaan niitä anteliaasti ihmiskunnalle. Hän peräänkuuluttaa rauhaa kansojen välille: ”Onko liikaa unelmoida, että aseet vaikenisivat ja lakkaisivat aiheuttamasta tuhoa ja kuolemaa? (8.)”
Paavi kirjoittaa myös kauniisti siitä, miten toivo näkyy erityisesti avoimuutena elämälle, ”nuorten haluna synnyttää uusia poikia ja tyttäriä merkkinä rakkautensa hedelmällisyydestä” (9.). Toivottomuus ilmenee vastaavasti usein siten, että ”menetetään halu suvunjatkamiseen, elämän välittämiseen”. Konkreettisena toivon merkkinä onkin paavin mukaan pyrittävä ”tulevaisuuteen täynnä vauvojen ja lasten naurua”. Vastuu siitä on niin valtioilla, kansalaisyhteiskunnalla kuin uskovien yhteisöilläkin.
Toivon merkkinä paavi kehottaa valtioita takaamaan vangeille ihmisarvoiset olot, lakkauttamaan kuolemanrangaistuksen ja jopa vapauttamaan vankeja riemuvuoden aikana merkkinä uuden alun mahdollisuudesta. Niin ikään toivon merkkinä paavi kehottaa pitämään erityistä huolta haavoittuvassa asemassa olevista. Heistä paavi mainitsee erityisesti sairaat, nuoret, siirtolaiset, vanhukset ja köyhät.
Toivon vetoomus
Toivon merkkejä lueteltuaan paavi esittää kolme vetoomusta: Ensimmäiseksi, että ”rahalla, jota käytetään aseisiin ja muihin sotilaallisiin kuluihin, perustakaamme rahasto, jotta lopultakin poistettaisiin nälänhätä ja tuettaisiin köyhimpien maiden kehitystä”. Toiseksi paavi pyytää vauraita maita ”tekemään päätöksen antaa anteeksi niiden maiden velat, jotka eivät koskaan pysty niitä maksamaan. Tässä ei niinkään ole kyse anteliaisuudesta kuin oikeudenmukaisuudesta.”
Kolmanneksi paavi muistuttaa kristittyjä siitä, että alkaneena vuonna tulee täyteen 1700 vuotta Nikaian kirkolliskokouksesta. Samalla, kaitselmuksellisesti, pääsiäinen osuu sekä idän että lännen kristityillä samaan ajankohtaan. Sen myötä paavi kutsuu kaikkia kristittyjä ”pysymään kestävinä tiellä näkyvään ykseyteen”. Se on tarpeen, jotta ”moninaiset toivon merkit todistavat Jumalan läsnäolosta maailmassa”. Konkreettisena merkkinä paavi kehottaa idän ja lännen kristittyjä viimeinkin ”ottamaan ratkaisevan askeleen kohti yhteyttä koskien yhteistä pääsiäisen ajankohtaa”. (17.)
Meditaatio toivon perustasta
Lopuksi paavi palaa alkuun mietiskelemään toivon hengellistä perustaa. Uskon, toivon ja rakkauden ”teologisten hyveiden triptyykissä” toivo on hyve, joka ”antaa suunnan ja tarkoituksen uskovien elämälle”:
”Meillä on oltava ’runsas toivo’ (vrt. Room. 15:3), jotta voimme uskottavasti ja vetovoimaisesti todistaa uskosta ja rakkaudesta, joka asuu sydämissämme; jotta uskomme voisi olla iloista ja rakkautemme innokasta; ja jotta jokainen meistä voisi tarjota hymyn, pienen ystävällisen eleen, lempeän katseen, kuuntelevan korvan, hyvän teon, tietoisena siitä, että Jeesuksen Hengessä niistä voi tulla vastaanottajalleen hedelmällisen toivon siemen.” (18.)
Tämän toivon viimekätinen perusta on puolestaan paavin mukaan iankaikkisessa elämässä. Siis siinä, että ”ihmiskunnan historia ja oma yksilöllinen historiamme eivät ole tuomittuja umpikujaan tai synkkään pimeyteen” vaan, että päämääränämme on täydellisen rakkauden kokeminen ja siten ikuinen onni Jumalan luona:
”Mitä on onnellisuus, jota odotamme ja kaipaamme? Ei ohimenevää iloa, hetkellistä tyydytystä, jonka saavuttaminen saa vain kaipaamaan enemmän, ahneuden kierteessä, joka jättää ihmissielun tyytymättömäksi ja tyhjäksi. Tarvitsemme onnellisuutta, joka ikuisesti täyttyy siinä, missä toteutamme itseämme, eli rakkaudessa. Siksi voimme sanoa jo nyt: minua rakastetaan, siksi olen olemassa; ja tulen elämään ikuisesti rakkaudessa, joka ei petä, rakkaudessa, josta mikään ei koskaan voi minua erottaa.”
Mitä mieltä omasta mielestä?
Suomalaisessa mediassa kristinuskosta välittyy usein synkähkö kuva: se on kyynistä vallankäyttöä, vähemmistöjen syrjintää ja eri mieltä olevien sortoa. Paavin ajatusten valossa kuva näyttäytyy aika erilaisena: kristinusko on luottamusta ikuiseen rakkauteen, siitä iloitsemista, sen parantamaksi ja puhdistamaksi tulemista sekä tämän rakkauden jakamista eteenpäin kaikille, erityisesti eri tavoin kärsiville. Vaikkei paavin kanssa olisikaan ehkä yksityiskohdissaan kaikilta osin samaa mieltä, eikö tämä ole jotain kaunista, jotain totta? Tai ainakin jotain sellaista, jolle kannattaisi olla avoin ja johon voisi tutustua hiukan lähemmin?
Niin, entä jos Rakkaus, josta paavi kirjoittaa, todella on totta? Entä jos myös Sinä voisit tänä vuonna vapautua jostain sellaisesta, josta et uskonut koskaan voivasi vapautua? Entä jos myös Sinä voisit päästä kokemaan iloa ja onnea, jollaisesta et ole voinut uneksiakaan? Voisiko tästä vuodesta tulla Sinun elämäsi käännekohta? Voisiko tästä vuodesta tulla riemuvuosi myös Sinun elämässäsi?
KATOLISTA HAPATUSTA 
Kiitos, Anton!
Kristittyjen ekumeeninen rukousviikko (18.1. – 25.1.) on meneillään ja Bosen yhteisön materiaalissa paneudutaan Nikajan uskontunnustuksen 1700-vuotijuhlan merkeissä patristisiin selityksiin, tämän tunnustuksen merkitykseen.
Hyvää jatkoa Riemuvuodelle!
Kaj Andersson
TykkääLiked by 1 henkilö
[…] ylimääräisen kirjoituksen. Luin näet äskettäin opiskelukaverini, Joona Korteniemen, blogikirjoituksen, joka nosti minussa pinnalle melkoisia […]
TykkääTykkää
Kiitos kirjoituksestasi, Andreas! Se herätti monia ajatuksia.
Minulle jää kuitenkin epäselväksi, millä perusteella täydellisen aneen saaminen pyhän oven läpi kävelemällä on ristiriidassa sen kanssa, että pelastus ymmärretään ontologisena sisäisen parantumisen prosessina?
Ruumiillisessakin parantumisprosessissakin voi joskus tapahtua yksittäisen hoidon tai lääkkeen vaikutuksesta hyvin merkittävää edistymistä. Joskus ihminen voi parantua kokonaan yhden hyvin onnistuneen leikkauksen tuloksena. Samalla tavalla hengellinen parantuminenkin voi silloin tällöin ottaa kerralla valtavan harppauksen eteenpäin. Sen ei ole aina pakko olla hidasta ja asteittaista, vaikka se useimmiten sellaista onkin.
Aneen ”lakimaisuudesta” ja ”mekanistisuudesta”:
Ensinnäkin on hyvä huomata, että tietyt asiat toimivat ”lakimaisesti” ja ”mekanistisesti”, ja niin niiden kuuluukin – luonnossa, ihmisen elimistössä, yhteiskunnassa jne. Niinpä ”mekanistisuus” ei todista mitään sinänsä vääräksi. Myös Kristuksen ruumiissa ja Jumalan armotaloudessa voi olla oma oikeutettu paikkansa ”lakimaisilla” ja ”mekanistisilla” toiminnoilla.
Toiseksi, lähemmin tarkastellen aneen saaminen ei edes ole mitenkään erityisen mekanistinen tapahtuma. Sisäisillä tekijöillä on hyvin ratkaiseva rooli. Kuten itsekin toteat, saadakseen aneen tulee olla armon tilassa, ripittäytyä, rukoilla paavin rukousaiheiden puolesta sekä pyrkiä sisäisesti irrottautumaan kaikesta lievästäkin synnistä. Eli kirkko auktoriteetillaan luo aneen saamiselle puitteet ja tilan, mutta viime kädessä kaikki tapahtuu ihmisen sisimmän hiljaisuudessa ja on Jumalan ja ihmissydämen välinen asia.
”Sisäinen irrottautuminen synnistä” ei – näin minulle on asiantuntevilta tahoilta kerrottu – tarkoita sitä, että ihminen ponnistautuu johonkin täydellisyyden tilaan. Se tarkoittaa vain sitä, että ihminen ottaa intentiokseen hyväksyä elämässään Jumalan tahdon tapahtumisen, oli se mikä tahansa, ja olla tekemättä sille vastarintaa. Se on loogista: jotta Jumala voi aneen armon kautta puhdistaa sisimpäni synnin ajallisista rangaistuksista eli ennen kaikkea himojen vallasta, minun täytyy sallia sen tapahtua. En saa tehdä Jumalalle vastarintaa.
Riemuvuoden täydellinen ane on vain yksi esimerkki siitä, kuinka kirkko on olemukseltaan pelastuksen sakramentti Kristuksessa, jonka näkyvien ja havaittavien välineiden kautta Jumala antaa näkymättömän armonsa virrata meille ruumiillis-henkisille ihmisille. Se, että se tapahtuu paavin siunaaminen ja avaamien pyhien ovien kautta, ei ole mielestäni yhtään sen kummempaa kuin, että se voi tapahtua vaikkapa ikonien tai jonkun pyhä reliikkien kautta.
Voidaan tietysti kysyä, onko edes kirkolla valta luvata, että ihminen tietyt sisäiset ehdot täytettyään saa kaikki synnin ajalliset rangaistukset, jos kävelee pyhien ovien läpi? No, katolisen näkemyksen mukaan kyllä on. Kirkko on mystinen Kristus, jolla on siten myös Kristuksen auktoriteetti ja siten todella valta luvata näinkin suuria asioita. Kuten profeetta Elisa lupasi Naemanille, että mikäli hän kastautuu Jordanissa seitsemän kertaa, hän parantuu kokonaan spitaalista, kirkko voi luvata ihmiselle, että hän puhdistuu sisäisestä liasta, jos hän (aneen saamisen sisäiset ehdot täyttäen) kävelee läpi pyhistä ovista.
TykkääTykkää
Hei Joona! Kiitos paljon maltillisesta vastauksesta poleemiseen vuodatukseeni.
Ehkäpä voisin tiivistää kritiikkini kahteen pointsiin. Ensinäkin siihen, että minusta vaikuttaa kovasti siltä, että roomalaiskatolisessa pelastusopissa on ikään kuin rinnakkain ontologinen ja juridinen taso. Nämä riemuvuoden ovet liittyvät tuohon jälkimmäiseen, koska ovesta kulkeminen ei välttämättä muuta ihmistä ontologisesti mitenkään, vaikka täyttäisikin nuo sinänsä korkeat aneen saamisen kriteerit. Ja minä pidän tätä juridista tasoa ongelmallista, koska siinä juridisia metaforia tulkitaan liian kirjaimellisesti. Tämä ongelma periytyy myöhäiskeskiajan roomalaiskatolilaisuudesta protestanteille.
Toinen pointsi on se, että minusta tuo tapa hahmottaa armon toimintaa on tosiaan tosi mekaaninen. Jokseenkin rinnasteista olisi se, että jos ortodoksinen kirkko linjaisi, että jos täyttää nuo aneen saamisen ehdot, jonkin tietyn ikonin pussaaminen tiettynä aikana antaisi anteeksi kaikki synnin ajalliset rangaistukset. Homma ei kuitenkaan toimi näin mekaanisesti, koska armossa on kyse persoonallisen Jumalan vaikutuksesta, joka kohdistuu aina ainutlaatuiseen persoonaan. Minusta olisi mekaanista sanoa niinkin, että ehtoollinen vaikuttaa aina tietyt ehdot täyttävään ihmiseen tismalleen samalla tavalla. Varmasti ehtoollinen on siihen oikein valmistautuneelle sielun autuudeksi, mutta minusta ei voida määritellä, millaiset vaikutukset täsmälleen ovat.
Tuo kakkos pointisini kietoutuu ykkösen kanssa yhteen. Koska kyse on jonkinlaisesta taivaallisesta juridiikasta, homma toimii mekaanisesti. Ehkäpä siis kritiikkini liittyy ennen kaikkea teologisen kielen liian kirjaimelliseen tulkintaan. Ja muistelen, että nämä juridisuuteen liittyvät erot olivat itseasiassa esillä jo Ferrara-Firenzen kirkolliskokouksessa, kun väännettiin kiirastulesta. Roomalaiskatolilaiset näkivät, että synnin ajalliset seuraukset ovat välttämättömiä jumalallisen oikeudenmukaisuuden tähden, ortodoksit uskoivat Jumalan voivan antaa syntejä anteeksi ilman niitä ja ymmärsivät mahdolliset rangaistukset vain sielun terapiana. Olen luullut, että Rooma olisi Vatikaani II:n jälkeen hypännyt tähän terapeuttiseen kelkkaan mukaan, mutta vaikuttaa siltä, että olen luullut väärin.
TykkääTykkää
Kiitos vastauksesta, Andreas!
On varmaan totta, että katolisessa soteriologiassa ovat rinnakkain ontologinen ja juridinen hahmotustapa. Minä näen sen hyvänä, molempia tarvitaan. Pidän usein itsekin enemmän terapeuttis-ontologisista sanoituksista, mutta näen, että myös juridista kieltä tarvitaan ja se on joissain tilanteissa jopa parempi kuin ontologinen.
Ajattelisin, että juridisen tapaan myös metafyysis-ontologisella kielenkäytöllä on rajansa, eikä siihenkään pidä liikaa ihastua. Sekä jumaluuden että pahan mysteereitä voidaan ja täytyy lähestyä molemmilla, mutta en usko, että kumpikaan pystyvät tyhjentämään tai vangitsemaan kumpaakaan täysin.
Ylipäätään juridinen ja ontologis-terapeuttinen hahmotustapa eivät mielestäni sulje toisiaan pois vaan täydentävät toisiaan. Esimerkiksi synnin ajalliset rangaistukset ovat minusta yhtä aikaa sekä sielun terapiaa että välttämättömiä jumalallisen oikeudenmukaisuuden tähden. Sielun sairaushan on perimmäiseltä olemukseltaan itsekästä epäoikeudenmukaisuutta ja sielu paranee siitä kohtaamalla totuuden itsestään, ottamalla vastuun teoistaan ja kärsimällä niistä nöyrästi oikeudenmukaisen mutta samalla terapeuttisen rangaistuksen.
Armon toiminnan mekanistisuudesta: varmaan ortodoksisessakin teologiassa ajatellaan, että tietyissä tilanteissa voidaan sanoa, että jotain tiettyä tapahtuu varmuudella. Kun lapsi kastetaan, hän syntyy Jumalan lapseksi ja tulee liitetyksi Kristukseen, ei ”mahdollisesti ehkä syntyy”. Eukaristiassa leipä ja viini muuttuvat Kristuksen tosi ruumiiksi ja vereksi. Ei niin, että ”ehkä mahdollisesti muuttuvat, mutta eivät välttämättä”.
Minusta ei ole mitenkään sen kummallisempaa luvata, että jokainen sisäiset ehdot täyttävä vapautuu synnin ajallisista rangaistuksista, jos kulkee pyhien ovien läpi. Se ei poista sitä, että armon vaikutus on jokaisen sielun kohdalla erilainen ja tutkimaton. Jokainen ihmissielu on omanlaisensa, jokaisen tekemät synnit ovat omanlaisiaan ja niistä aiheutuneet rangaistukset ovat omanlaisiaan. Niinpä myös aneen armon vaikutus on jokaisen kohdalla henkilökohtainen ja vain Jumala tietää täydellisesti, minkälainen.
TykkääTykkää
Kiitos taas viestistä!
Teenpä pari erittelyä, jotka voivat selvittää keskustelua. Minusta on tarpeen pitää erillään ontologinen taso, juridinen taso ja kielenkäyttö. Minä olen meinaan kanssasi ihan samaa mieltä siitä, että juridista kieltä tarvitaan. Tässä ei ole mitään kiistaa. Eromme taitavat olla siinä, onko olemassa ontologisesta tasosta itsenäisesti olemassa olevaa juridista tasoa, joka Kristuksen sovitustyön tulee myös huomioida. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, sinä ajattelet, että tuollainen taso on, minä taas kiellän sen olemassaolon. Minulle juridinen kieli on näet vain yksi tapa sanottaa ontologisen tason totuuksia. Ja minusta tämä riemuvuosi antaa ymmärtää, ettei juridiikassa ole kyse vain metaforisesta kielenkäytöstä vaan siitä, että on ihan ihka oikeasti jonkinlainen taivaallisen juridiikan taso, jolla meidän syntimme pitää tulla sovitetuiksi. Ja tässä on minusta ihan selkeä yhtymäkohta protestanttiseen sovitusajatteluun, jossa on rinnan juridinen ja ontologinen puoli, vanhurskauttaminen imputaationa ja ihmisen uudistus Pyhässä Hengessä.
Toinen erittely liittyy objektiiviseen ja subjektiiviseen sovitukseen. Minusta on ihan ok sanoa objektiivisesta näkökulmasta, että esim. sakramentti antaa joitain tiettyjä juttuja sinä hetkenä, kun se vastaanotetaan. Subjektiivisen sovituksen näkökulmasta homma ei ole kuitenkaan yhtä selkeä. Voidaan esim. sanoa, että ehtoollisessa kaikille lahjoitetaan syntien anteeksiantamus objektiivisesti, koska Herran ruumis ja veri lahjoitetaan meille riippumatta siitä, millaisia olemme. Toinen juttu on kuitenkin subjektiivinen puoli, eli se, hyödyttääkö sakramentti meitä henkilökohtaisesti ja missä määrin. No, minusta vaikuttaa siltä, että täydellinen ane liittyy subjektiiviseen puoleen eli siinä tietyt ehdot täyttävä saa reaalisesti kaikki synnin ajalliset rangaistukset anteeksi. Tili nollaantuu riippumatta siitä, miten ovista käveleminen vaikuttaa ontologisesti ihmiseen. Juridinen vaikutus kaikkiin ihmisiin on sama, kunhan tietyt ehdot täyttyvät. Siksi en saa kiinni siitä, miten mielestäsi armon vaikutus olisi erilainen kunkin ihmisen kohdalla. Eikös se nimenomaan ole kaikille sama, kun kaikki saavat kaikki ajalliset rangaistukset anteeksi, kun täyttävät aneen saamisen ehdot?
Näiden erittelyjen jälkeen pitää sanoa vielä yksi kommentti. Minun on nimittäin vähän vaikeaa ymmärtää aneita jumalallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Jos jumalallinen oikeudenmukaisuus vaatii synneistä ajallisia rangaistuksia, eikö se ole sitten epäoikeudenmukaista, että nämä rangaistukset voi kuitata vain sillä, että kävelee tietyssä hengellisessä tilassa tietyistä ovista läpi? Emmekö me pitäisi sellaista tuomaria epäoikeudenmukaisena, joka ei antaisi rangaistusta vastaavaa tuomiota rikoksesta tai tekisi melko sattumanvaraiselta tuntuvia poikkeuksia rangaistuksiin (Tyyliin: yleensä rikoksesta rangaistus on 16 vuotta vankilassa, mutta tämän vuoden aikana syvästi katuva ja rikoksetonta elämää jatkossa aikova voi päästä täysin vapaaksi kunhan tekee viisi kotikäyntiä auttaakseen yksinäisiä vanhuksia.)?
TykkääTykkää
Kiitos viestistä, Andreas!
En sanoisi, että on olemassa kaksi erillistä tasoa, juridinen ja ontologinen. Pikemminkin sanoisin, että juridinen(kin) taso (siis jumalallisen lain taso) on olemassa ontologisesti. En tiedä, olemmeko tässä asiassa lopulta eri mieltä.
Edellä mainitusta johtuen en ymmärrä aneen vaikutusta siten, että juridinen ”tili nollaantuu riippumatta siitä, miten ovista käveleminen vaikuttaa ontologisesti ihmiseen”. Sen sijaan ymmärrän sen niin, että mikäli ihminen on sisäisesti oikeassa tilassa ja hän kävelee pyhistä ovista läpi intentionaan saada ane, se vaikuttaa häneen ontologisesti. Eli sa parantaa hänessä sisäisesti jotain.
Aneen armon vaikutus on jokaisen kohdalla erilainen, koska jokaisen sisäiset haavat ovat erilaisia. Ymmärrän niin, että aneessakin on lopulta kyse kohtaamisesta Kristuksen kanssa ja oman historiansa kanssa.
Aneessa toteutuu jumalallinen oikeudenmukaisuus täysimääräisenä, koska siinä pyhien ansiot hyvittävät syntien ajallisten rangaistusten muodostaman moraalisen velan. Ja taas korostan: uskon, että ”ajallisten rangaistusten muodostama moraalinen velka” ei ole vain jotain ykkösiä ja nollia pikkutarkassa taivaallisessa kirjanpidossa. Sen sijaan uskon, että se on jotain meissä aidosti olevaa rikkinäisyyttä ja haavoittuneisuutta, jota olemme itse aiheuttaneet itsellemme synneillämme. Ja pyhien ansiot ovat lääke, joka aidosti parantaa sen.
TykkääTykkää
Kiitos taas! Symppaan tosiaan näitä terapeuttis(emp)ia selitysmalleja, vaikka en ihan pysy mukana siinä, miten juridisuus ja ontologisuus sopivat yhteen täydellisen aneen kanssa. Mutta jäänpä pyörittelemään tätä.
TykkääLiked by 1 henkilö