JOONA KORTENIEMI

On meneillään pääsiäispaasto ja sen ydinvaihe, syvä paasto. Pyhä viikko alkaa. Paasto on erityistä armon aikaa, ”valoisaa surua”, kuten ortodoksit asian kauniisti ilmaisevat. Kokemukseni on, että paaston aikana voi tapahtua pieniä ja suuria ihmeitä, kääntymyksiä ja sisäisiä parantumisia.

Samalla paasto on hengellistä taistelua, sodankäyntiä ”pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan” (Ef. 6:12). Pidättäytyminen ruoasta ja mieliteoista sekä rukous ja almut ärsyttävät paholaista, joten se yrittää sabotoida paastoa kaikin voimin ja tehdä sen mahdollisimman epähedelmälliseksi.

Pahasta ei pidä varsinaisesti olla kiinnostunut, koska se on vain hyvän korruptiota ja rappiota, ja sillä ei siten ole mitään annettavaa. Pahuus on pelkkää sairautta, mätänemistä ja kuolemaa. Voi silti olla hyvä analysoida hiukan pahojen henkien toimintatapoja suhteessa meihin, jotta osaamme käydä hengellistä sotaa viisaasti ja tuloksellisesti. Vihollinen kannattaa tuntea.

Tämä kirjoitus perustuu omiin hengellisiin kokemuksiini, pyhimysten teksteihin, muun muassa erämaaisien kirjoitusten Filokalia-kokoelmaan, eri yhteyksissä tutustumiini eksorkistien haastatteluihin (hyviä mm. tämä ja tämä) sekä C.S. Lewisin kirjoituksiin, erityisesti hänen kirjaansa Paholaisen kirjeopisto (The Screwtape Letters).

Siinä määrin kuin ymmärrän, tekstissä ei pitäisi olla mitään katolisen opin vastaista, mutta toki voin erehtyä. Siksi kehotan lukemaan myös tätä tekstiä oikealla kriittisyydellä. Aina on mahdollista, että pahat henget yrittävät käyttää myös tähän tekstiin epäilemättä sisältyviä heikkouksia hyväkseen.

Hyvyyden voimien olemassaolon logiikka

Mutta: ymmärtääkseen, ketä demonit ovat ja miten he toimivat, on välttämätöntä ymmärtää, miten hyvät voimat eli Jumala, enkelit ja pyhät toimivat. Pahojen henkien toiminta on sen antiteesi.

Jumala on kaiken hyvyyden ja olemassaolon ääretön täyteys. Hän on trinitaarisessa olemuksessaan täydellisen onnellinen, autuas: Isä ja Poika iloitsevat toisistaan äärettömästi ja Pyhä Henki on heidän välisensä rakkaussuhde. Ylitsevuotavassa hyvyydessään Jumala tahtoo ottaa meidät mukaan onneensa, siis tehdä meistä kaltaisiaan eli mahdollisimman hyviä ja siten mahdollisimman onnellisia.

Kirkkain ilmaus tästä Jumalan ylitsevuotavasta rakkaudesta on hänen inkarnaationsa eli ihmiseksi tulemisensa Jeesuksessa Kristuksessa, jonka jatke kirkko Kristuksen mystisenä ruumiina on. Enkelit ja pyhät ovat – Jumalan armosta – Jumalan ”avustajia” hänen pelastavassa toiminnassaan, ja he jakavat, välittävät ja heijastavat hänen hyvyyttään edelleen.

Pyhän Kolminaisuuden persoonien sekä enkeleiden ja pyhien ”tapa olla”, heidän olemassaolonsa logiikka, on siis itsensä antava rakkaus, jossa mitään ei pidetä itsellä ja mihinkään ei takerruta, vaan kaikki otetaan vastaan lahjana ja annetaan eteenpäin muille.

Demonien tapa olla

Keitä demonit sitten varsinaisesti ovat? Koska Jumala on kaiken olemassaolon alkuperä ja Jumala ja luo kaiken hyväksi, myös demonit ovat Jumalan luomia ja siten alun perin hyviä henkiolentoja, enkeleitä.

Kuten pyhä Tuomas Akvinolainen opettaa, henget ovat ruumiittomia mutta itsestään tietoisia persoonallisia olentoja eli ”puhtaita älyjä”. Ruumiittomina ne, toisin kuin ihmiset, ovat riippumattomia ajasta ja paikasta. Toisin kuin hyvät, Jumalaa palvelevat enkelit, demonit ovat kuitenkin korruptoituneet peruuttamattomalla tavalla ja muuttuneet siten Jumalan ja kaiken hyvän vihollisiksi.

Raamatun ja tradition mukaan demonien kapinan syy oli ylpeys, halu nousta olemassaolon hierarkiassa Jumalan yläpuolelle. Traditiossa on myös arveltu, että demonien kapina liittyisi jollain tavalla inkarnaatioon: demonit eivät ehkä voineet hyväksyä Jumalan päätöstä tulla ihmiseksi ja korottaa ihminen jumalalliseen, koska ne henkinä ne katsoivat olevansa henkisruumiillisen ihmisen yläpuolella.

Tämä selittäisi, miksi hyvän ja pahan välinen taistelu pyörii erityisesti ihmisen ympärillä, miksi demonit pyrkivät hyökkäämään Jumalaa vastaan hyökkäämällä erityisesti ihmistä vastaan.

Voi tietysti kysyä, mitä järkeä on nousta kapinaan Kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan? Eihän sellaisella kapinalla ole mitään mahdollisuuksia menestyä. Vastaus on tietenkin: ei mitään järkeä. Mutta ehkä siinä paljastuukin jotain pahan ydinolemuksesta: se on hulluutta, tyhmyyttä, järjettömyyttä, luonnottomuutta. Paha on itsepäistä, obsessiivista yritystä saada tapahtumaan jotain sellaista, joka ei tahdo tapahtua eikä voi tapahtua.

Millaista on olla demoni? Todennäköisesti kauheaa. Koska Jumala on luonut kaiken, myös demonit, vihatessaan Jumalaa demonit vihaavat hirvittävästi myös itseään, omaa olemustaan. Siten ne kärsivät enemmän kuin mitkään muut olennot koko maailmankaikkeudessa.

Pahojen henkien yhteisö

Perinteisen opin mukaan, joka tulee esille esimerkiksi Lewisin Paholaisen kirjeopistossa, demoneilla on keskinäisiä suhteita sekä hierarkia, jonka huipulla (tai pohjalla) on itse Jumalan vastaista kapinaa johtanut enkeli, jonka traditio nimeää Luciferiksi, mutta josta on tullut Jumalan vastustaja eli Saatana (hepr. שָׂטָן, śāṭān eli vastustaja, vihollinen).

Millaista demonien yhteisöllisyys on? Varmaankin jotain samanlaista kuin rikollisorganisaatioissa ja pahimmissa diktatuureissa, kuten natsi-Saksa, Stalinin Neuvostoliitto, punakhmerien Kambodzha tai Pohjois-Korea. Eli kaikki pelkäävät toisiaan, esittävät toisilleen, valehtelevat toisilleen ja yrittävät hyötyä toisistaan. Rakkautta ei ole, joten kukaan ei anna muille mitään vapaana lahjana, vaan kaikki yhteistoiminta perustuu pakkoon, väkivaltaan ja kidutukseen.

Kuten Aristoteles ja häntä seuraten pyhä Tuomas Akvinolainen opettaa, pahaa itsessään on mahdotonta haluta. Niinpä järjellisinä olentoina myös demonit todennäköisesti ajattelevat, että heidän kapinansa Jumalaa vastaan on oikeutettu ja perusteltu, että heillä on jokin ”hyvä” syy sille: ehkä jotain sellaista, että kutsumalla heitä täydelliseen itsensä antamiseen Jumala rajoitti heidän vapauttaan ja yksilöllisyyttään.

Kuten Emil muutaman vuoden takaisessa blogitekstissä kirjoitti, ”sotaa taivaassa” käytiin argumenteilla: demonit kyseenalaistivat Jumalan kyvyn tehdä kaikki luodut onnellisiksi, arkkienkeli Mikael joukkoineen puolusti sitä.

Tämä huomioon ottaen vaikuttaa uskottavalta myös Paholaisen kirjeopistossa esille tuleva Lewisin ajatus, jonka mukaan demoneilla on eräänlainen ”uskonto” tai ideologia. Sen ”ydindogmi” on ajatus, jonka mukaan rakkaus eli itsensä vapaa antaminen on erehdys, koska antaessaan omastaan persoona menettää jotain. Siksi ei pidä antaa mitään muille vaan kerätä mahdollisimman paljon itselleen ja pitää siitä kaikin voimin kiinni. Ainoa oikeus on vahvemman oikeus, voima ja väkivalta ovat ainoita, mitä tarvitaan onneen ja menestykseen.

Kuulostaako tutulta? Kuka meistä ei olisi joskus (useinkin) kuullut tällaisen kuiskauksen sisimmässään?

Mitä demonit sitten tekevät keskenään? Kuten tuossa yllä linkkaamassani Emilin kirjoituksessa todetaan, eksorkistipappi José Antonio Forteaan viitaten, puhtaasti älyllisinä ja henkisinä olentoina ne todennäköisesti solmivat keskinäisiä suhteita ja verkostoja ja perehtyvät tietoon ja argumentteihin.

Ne ehkä yrittävät perustella itselleen – ylpeän, pakonomaisen itsepäisen ihmisen tavoin – yhä ”paremmin”, miksi niiden kapina Jumalaa vastaan on oikeutettu. Ne hiovat suunnitelmia, tekniikoita ja argumentteja ihmisten eksyttämiseksi. Tämä on tärkeää pitää mielessä jatkoanalyysimme kannalta.   

Miksi ja miten demonit kiusaavat meitä?

Koska demonit ovat katkaisseet yhteytensä Jumalaan, kaiken elämän ja onnellisuuden lähteeseen, niitä vaivaa ääretön eksistentiaalinen nälkä. Tähän nälkäänsä demonit etsivät epätoivoisesti ”ravintoa”.

Juuri tämä on demonien toiminnan päämäärä suhteessa meihin: ne haluavat aiheuttaa meille mahdollisimman paljon kärsimystä, koska meidän kärsimyksemme on niiden ”ruokaa”. Se tuottaa niille pervessiä nautintoa, sillä vahingoittamalla meitä ne toivovat voivansa satuttaa vihaamaansa Jumalaa.

Vastaavalla tavalla mekin olemme ehkä joskus, ollessamme hyvin etäällä hyvyydestä ja rakkaudesta, voineet saada eksistentiaalista ”ravintoa” muiden nöyryyttämisestä ja pelottelusta. Demonien toiminnassa on sama kammottava logiikka, mutta tietysti miljardi kertaa julmempana.

Miten sitten demonit varsinaisesti yrittävät aiheuttaa meille kärsimystä? Meillä on usein siitä hiukan hämärä ja ”maaginen” kuva. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvin selkeää ja rationaalista. Olemme vapaita, joten demonit eivät voi vaikuttaa meihin, jos emme itse anna niille suostumusta. Sen saamiseen ne, puhtaina älyinä ja valtavan suorituskykyisinä sellaisina, pyrkivät ennen kaikkea esittämällä meille argumentteja eli väitteitä perusteluineen.

Argumentaatiossaan pahat henget eivät voi kuitenkaan hyödyntää puhdasta rationaalisuutta, koska se johtaa aina väistämättä Jumalaan, joka on Logos eli Järki itse. Todellisuus on rakennettu siten, että mikäli ihminen malttaa mielensä ja käyttää järkeään hyvin, eli noudattaa harkitsevuuden hyvettä, hän päätyy aina lopulta hyvyyteen ja totuuteen ja siten Jumalaan.

Niinpä pahat henget käyttävätkin perverssejä, saastuneita ja kieroutuneita argumentteja. Siis argumentteja, joissa lähemmin tarkastellen ei ole mitään järkeä, mutta jotka herättävät meissä voimakkaita tunteita ja jotka ovat sen vuoksi helppo omaksua. Niitä ne syöttävät meille ennen kaikkea mielikuvituksen kautta, joka aistisuuden ja henkisyyden rajapinnalla sijaitsevana on erityisen haavoittuva sielunkyky.

Demonit nostavat siis mielessämme esille jonkin mielikuvan ja esittävät sen kautta väitteen perusteluineen sekä kehotuksen toimia sen mukaan. Hyväksymällä sen ja toimimalla sen mukaan annamme niille samalla valtaa elämässämme.

Helvetilliset argumentit

Millaisia niiden argumentit ovat? Lähes aina ne liittyvät jollain tavalla onnellisuuteen. Onni on meidän luonnollinen päämäärämme, joten emme voi olla kaipaamatta sitä. Lisäksi ne aina jollain tavalla kieltävät todellisen eli itsensä antavan rakkauden olemassaolon ja voiman: ei kannata luottaa rakkauteen eikä rakastaa, koska siinä voi menettää jotain. ”Jos haluat olla onnellinen, älä luota rakkauteen ja rakasta, koska se on heikkoutta. Sen sijaan sulkeudu, manipuloi, varmista oma osuutesi, pidä kiinni, käytä voimaa, ole vahva.”

Esimerkkejä:

”En voi olla onnellinen, koska anopillani on niin hankala luonne. Hän pilaa minun elämäni. En voi muuta kuin vihata häntä.”

”Olen niin huono, ettei kukaan voi rakastaa minua sellaisena kuin olen, mutta vaikuttamalla vahvalta ja pelottavalta voin saada hiukan lohtua tähän kurjuuteen.”

”Jos annan hänelle anteeksi, hän pääsee liian helpolla. On parempi vihata häntä ikuisesti.”

”Jos muut saavat tietää, mitä olen tehnyt, kaikki tuomitsevat minut. En kerro tästä koskaan kenellekään.”

Lähes aina tämäntyyppisiin ajatuksiin liittyy jokin mielikuva tapahtumasta, ihmisestä tai vastaavasta. Kuva herättää niin voimakkaita tunteita, että siihen liittyvät ajatukset tuntuvat uskottavilta ja vastustamattoman houkuttelevilta omaksua.

Puhtaan rationaalisesti tarkastellen – varsinkin kristinuskon prinsiippien valossa – tuon tyyppisissä ajatuksissa ei ole kuitenkaan mitään järkeä. Kuten totesimme, kyse on kieroutuneista ja saastuneista argumenteista, joiden omaksuminen aiheuttaa vain kärsimystä.

Anopin vihaaminen tuskin parantaa kenenkään oloa, päinvastoin. Vahvan ja pelottavan näytteleminen luo samoin vain muurin näyttelijän ja muiden välille, mikä ei todennäköisesti pitemmän päälle lohduta ketään. Anteeksiantamattomuudella niin ikään vahingoittaa eniten itseään. Ja melkeinpä aina ihmiset ovat lopulta valmiita ymmärtämään ja osoittamaan myötätuntoa, jos on nöyrä ja pyytää tekojaan anteeksi.

Ja ennen kaikkea: koska ”meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa ja Herra, Herra, joka kuolemasta pelastaa” (Ps. 68:21), ihmisen on mahdollista olla onnellinen vaikeimmissakin tilanteissa. Ulkoiset olosuhteet voivat olla hirvittävät, se on totta, mutta silloin täytyy vain suunnata katse sisimpään, juurtua syvemmin ikuiseen Valoon ja Rakkauteen, Jumalaan, ja ammentaa ehtymätöntä voimaa hänestä. Jumala huomioon ottaen lannistuminen ja epätoivo eivät ole koskaan perusteltuja.  

Pitkän tähtäimen strategiat                                       

Kuten totesimme, puhtaina älyinä ja henkinä demonit ovat kognitiivisilta kapasiteeteiltaan valtavasti meitä suorituskykyisempiä. Niinpä niillä on todennäköisesti sekä lyhyen tähtäimen taktiikoita että pitkän tähtäimen strategioita niin koko ihmiskuntaa varten kuin jokaista meitä varten yksilöinä.

Jumala on kiinnostunut meistä jokaisesta yksilönä. Hänellä on henkilökohtainen rakkauden suunnitelma jokaista meitä varten. Samalla tavalla paholainen on kiinnostunut meistä jokaisesta yksilönä. Hän punoo juonia jokaisen meidän päämme menoksi.

Ilmauksena tästä Lewisin Paholaisen kirjeopisto hyödyntää vanhaa traditiota, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on paitsi henkilökohtainen suojelusenkeli, myös paholaisen lähettämä henkilökohtainen kiusaajademoni.

Varsin pysäyttävä ajatus, eikö? Jossain helvetillisessä tietokannassa – kuvaannollisesti sanoen – on todennäköisesti juuri Sinusta ja juuri minustakin tarkat raportit, analyysit meidän heikkouksistamme ja suunnitelmat meidän lopulliseksi tuhoamiseksemme.

Millaisia nämä strategiat ovat? Emme tiedä niistä kovin paljon, ja ehkä hyvä niin. Se lienee Jumalan isällistä rakkautta. Mutta pelkästään omaa sisäistä taisteluaan seuraamalla voi oppia niistä jotain.

Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että paholainen yrittää istuttaa mieleen tietyn ”keskususkomuksen” – jonkin epäjumalan, paheen, addiktion tai ”onnenohjelmoinnin” – jonka ympärille ja suojaksi se punoo joukon sivu-uskomuksia. Näin muodostuvaa, selkeää ajattelua häiritsevää ryteikköä on vaikea purkaa.

Konkreettinen esimerkki voisi olla jotain tämäntapaista: jonkun ihmisen ajatteluun paholainen istuttaa syvän vakuuttuneisuuden siitä, että hän voi kokea onnea vain saavuttamalla valtaa, kuuluisuutta ja menestystä. Lisäksi paholainen istuttaa hänen mieleensä vakuuttuneisuuden siitä, että hän tulee aina epäonnistumaan kaikessa, mitä hän yrittää.

Tämä johtaa siihen, että kyseisen ihmispolon koko elämä kuluu siinä, että hän kaipaa epätoivoisesti jotain samalla, kun uskoo, ettei kuitenkaan kykene sitä saavuttamaan. Se estää häntä tehokkaasti uhraamasta ajatustakaan Jumalalle, lähimmäiselle ja sielunsa pelastukselle.

Kuten totesimme, ottamalla demonien mielikuvien kautta syöttämät argumentit vastaan, eli toimimalla niiden mukaan, annamme niille samalla valtaa omaan elämäämme. Samalla muokkaudumme yhä enemmän niiden kaltaisiksi ja vajoamme yhä syvemmälle siihen eksistentiaaliseen kärsimykseen eli helvettiin, jossa ne elävät.

Samalla on vähintäänkin vaara, että muutumme niiden infektoreiksi ja alamme toimia samalla logiikalla kuin ne: muutumme henkisiksi vampyyreiksi, jotka yrittävät saada hiukan kammottavaa lohtua sisäiseen kuolemaansa levittämällä ympärilleen pahaa oloa.

Ja jotta niin käy, ei tarvitse päätyä diktaattoriksi, pedofiiliksi tai sarjamurhaajaksi. Pelottava pomo, katkera äiti, ilkeä työkaveri tai kylmäsydäminen teini riittävät mainiosti.

Hidas, tasainen alamäki sekä farisealaisuus

Lewis paljastaa Paholaisen kirjeopistossa pahojen henkien kaksi varsin todennäköistä pitkän tähtäimen strategiaa, jotka jokaisen kristityn kannattanee ottaa huomioon.

Ensimmäinen on hidas, huomaamaton moraalis-henkinen rappio. Jos tulee liian suuria, yhtäkkisiä lankeemuksia, on vaarana, että ihminen tajuaa tilanteen ja kääntyy. Siksi hidas, tasainen alamäki on demonien tavoitteiden kannalta parempi.

Lopputuloksena on tylsistynyt ja turtunut mielitekojensa orja, joka ei saa mitään aikaiseksi – ei sitä, mitä Jumala haluaa eikä sitäkään, mitä itse haluaisi. Tämä lienee jokaiselle meistä suuri vaara tänä mukavuuden, helppouden ja yltäkylläisyyden läpitunkemana älypuhelinaikakautena.

Toinen on farisealaisuus. Jokaisen kristityn on syytä pitää mielessään, että paholainen voi näyttäytyä myös ”valon enkelinä” ja esittää ”hurskaita” argumentteja. Se voi kehottaa tekemään sinänsä hyviä asioita, mutta ilottomasti ja orjallisesti, ilman rakkautta. Se taas johtaa hurskaaseen mutta onnettomaan ja kuivettuneeseen elämään, mikä ei anna hyvää todistusta evankeliumista. Paras todiste evankeliumin voimasta on ylitsevuotavan onnellinen kristitty!

Vastalääkkeet ja aseet

Kukaan tuskin tahtoo olla näiden kammottavien henkisten vampyyrien ruokana. Mikä siis neuvoksi?

Ensimmäiseksi tietysti parannuksen sakramentti, rippi. Kuten fanittamani baptistipastori John Piper sanoo eräässä erinomaisessa saarnassaan, paholaisella ei ole muuta tappavaa asetta kuin anteeksiantamattomat synnit. Ja päinvastoin: runsaatkin hyveet ja hyvät pyrkimykset ovat lopulta turhia, jos on synnit anteeksiantamatta. Niinpä jos huomaa langenneensa syntiin, ainakin vakavaan sellaiseen, ensimmäiseksi kannattaa käydä ripillä.

Toiseksi monipuolinen, tasapainoinen hengellinen elämä ylipäätään. Eli päivittäinen rukous, säännöllinen osallistuminen sakramentteihin, hyvää hengellistä lukemista, hengellistä ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä, hyvän tekemistä ja muiden palvelemista. Jos näin elää – ja ainakin pyrkii tekemään sen rakkaudella – paholaisen vaikutusmahdollisuudet jäävät aika pieniksi.

Kolmanneksi hiljaisuus ja harkitsevuuden hyveen harjoittaminen. Hiljennä välillä vauhtia, pysähdy, mene sisimpääsi ja pyri tulemaan tietoiseksi siitä, mihin pohjimmiltasi uskot, mitä aksioomia toteutat elämässäsi.

Neljänneksi eukaristia ja eukaristinen hartaus. Mitä enemmän yhdistyt Jeesukseen eukaristian vastaanottamisen kautta, sitä vähemmän paholaisella on tilaa sinussa.

Viidenneksi runsas Raamatun lukeminen. Jumalan sana, erityisesti ehkä evankeliumit ja apostolien kirjeet, voivat olla ”positiivista aivopesua”, joka purkaa mielestä paholaisen sinne istuttamia ohjelmointeja ja ajattelutapoja.

Kuudenneksi hyvä huumorintaju, erityisesti itsensä suhteen. Paholainen on ylpeä henki, joka ei voi sietää sitä, että joku nauraa vapautuneesti itselleen.

Seitsemänneksi niiden hyvien asioiden tekeminen, joita aidosti haluaa tehdä. Paholainen ei voi sietää sitä, että ihmiset nauttivat iloisesti ja kiitollisin mielin Jumalan lahjoista.

Niinpä kannattaa aina välillä tehdä kaikkea sitä hyvää ja kaunista, mitä aidosti haluaa tehdä: tehdä hyvää ruokaa ja nauttia siitä, erityisesti yhdessä läheisten kanssa, lukea hyviä kirjoja ja katsoa hyviä elokuvia, kuunnella hyvää musiikkia, urheilla, liikkua luonnossa, käydä hyviä keskusteluja. Tämä voi toimia vastalääkkeenä erityisesti ilotonta ja äreää farisealaisuutta vastaan.

Annetaan lopuksi viimeinen sana pyhän Antonios Suuren opetuksille Filokaliassa. Se antakoon meille boostia kilvoitella hyvin paastonajan loppuun saakka!

Mikäli mekin pysymme hyvinä, lähentää tämä samankaltaisuus meitä Jumalaan, mutta jos meistä tulee pahoja, erottaa erilaisuuden kuilu meidät Jumalasta. Jos elämme hyveellisesti, olemme Jumalan omia, mutta jos meistä tulee pahoja, saamme Hänestä itsellemme vihollisen.

Ei siksi, että Hän olisi vihoissaan meille, vaan siksi, että syntimme eivät salli Jumalan loistaa meissä vaan liittävät meidät kiduttaviin demoneihin. Mutta vaikka rukouksen ja hyvin tekojen kautta vapaudumme synneistä, emme niillä lepytä Jumalaa ja saa Häntä muuttumaan, vaan hyvät tekomme ja kääntyminen Jumalan puoleen parantaa oman pahuutemme, ja niin pääsemme jälleen nauttimaan Jumalan hyvyyttä. (Filokalia I: 150.)