EMIL ANTON

Jatketaan vielä Jumalan synty -kirjasta sen verran, että siinä esiteltiin “Isän ja Pojan historiaa”, mutta Pyhä Henki taisi jäädä oikeastaan kokonaan pois. No, onneksi tämän puutten korvaa – ja aivan eri otteella – helluntailaisten dogmatiikkasarjan viides osa Pyhä Henki – eläväksi tekijä (Aikamedia, Suomen helluntaikirkko ja IK-Opisto, 2024).  

Kehuin jo aiemmin tällä blogilla kirjasarjan osia 1-4. Viides osa jatkaa samaan malliin. Ensimmäisessä artikkelissa Ensimmäisissä luvuissa Jarkko Pylvänäinen ja Hanno Heino käsittelevät Pyhän Hengen kastetta ja kokemuksellisuutta, helluntailaisuuden tunnettuja erityispiirteitä.

Klassisessa helluntailaisuudessa on ollut vallalla ns. ensitodisteoppi, jonka mukaan kielilläpuhuminen on todiste Pyhän Hengen kasteesta. Tämä ns. ensimerkki voi olla vain hetkellinen ja on erotettava kielilläpuhumisen pysyvästä armolahjasta, jota ei ole tarkoitettu kaikille. 

Suuri osa helluntaimaailmasta, ml. Suomen helluntailaisuus (yli 60 % pastoreista), on ottanut tästä opista etäisyyttä. Samoin suomalainen helluntailaisuus on etäällä alkuperäisestä kansainvälisestä helluntailaisuudesta siinä, että pyhitys nähdään jatkuvana prosessina eikä kertaluontoisena kokemuksena, joka mahdollistaa synnittömyyden.  

Mielenkiintoinen on kommentti, jonka mukaan suomalaiset helluntailaiset arvostavat “sitä, mikä koetaan perinteiseksi Raamatun tulkinnaksi” – eli helluntailiikkeen tulkintaperinne ohjaa sitä, miten Raamattua ymmärretään tai halutaan ymmärtää. Tämähän tulee tietysti lähelle katolis-ortodoksista ajatusta traditiosta, eli halutaan tulkita niin kuin kirkkoisätkin ovat tulkinneet. Raamattu on muodollinen auktoriteetti, käytäntöä taas ohjaa tulkintaperinne. 

Armolahjat

Seuraavassa luvussa käsitellään armolahjoja, ja erittelevän analyysin ohessa on sopivan helluntailaiseen tapaan myös omakohtaisia kokemuksia. Matti Niemelä kertoo seuraavaa tiedon sanoista, parantamisesta, eksorkismista ja kielilläpuhumisesta: 

“Joskus Pyhän Hengen antama yliluonnollinen tieto on esirukoustilanteessa paljastanut sairauden, josta esirukousta pyytänyt henkilö ei ole kertonut, sekä sen, että Jumala tulee parantamaan henkilön kyseisestä sairaudesta – kuten sitten on tapahtunutkin.”

“Kerran minua pyydettiin ajamaan ulos riivaaja eräästä henkilöstä. – – Kun sitten ryhdyin karkottamaan sitä, korotin Jeesuksen Kristuksen nimeä ja kiitin hänen sovintoverestään. Tällöin riivaaja alkoi ulista naisen suulla, minkä jälkeen se lähti hänestä.”

“Erään kerran lähetyskoulutuksessa Kaakkois-Aasiassa puhuin kielillä. Tulkkini hämmästyi, koska puhuin juuri tulkattua kieltä. Hämmästyneenä hän kertoi, mitä olin puhunut. Se oli katkelma Johanneksen evankeliumista, joka rohkaisi minuakin omassa tilanteessani.”

Irma Frestadius muistuttaa, että Irenaeus, Tertullianus, Origenes ja Augustinus kertovat oman aikansa seurakuntaelämässä (100-400-luvut) tapahtuneista parantumisihmeistä, demonien karkottamisista ja jopa kuolleista herättämisistä. “Milloin olet viimeksi rukoillut, että Jumala vahvistaisi kotiseurakuntasi julistaman evankeliumin ihmein ja tunnusteoin?” 

Sielunhoidosta evankeliointiin

Tärkeä on myös Ulla Dahlénin luku karismaattisuudesta ja sielunhoidosta, erityisesti Jumalan nimissä tehdyistä vääristä lupauksista ja muista karismaattisuuden väärinkäytöksistä, jotka ovat haavoittaneet ihmisiä. Tällaisia voivat olla esim. lupaus aviopuolisosta ikään kuin profetiana, terveyttä julistava rukous ja parantumattoman sairaan syyllistäminen uskon puutteesta, tarpeeton eksorkismin käyttö tai armolahjojen käyttäminen mittarina ihmisen hengellisestä tasosta. 

Esa Hyvönen tulee artikkelissaan lähimmäksi “Jumalan synty” -kirjan tematiikkaa käsitellessään sitä, miten oppi Pyhän Hengen jumaluudesta kehittyi. Avaimena on varhaisten kristittyjen “prosopologinen eksegetiikka”, eli raamatuntulkinta henkilöhahmojen kautta. Pyhä Henki näyttäytyy prosoponina, persoonana, joka käy läheistä dialogia Isän ja Pojan kanssa, on heidän kanssaan läheisessä suhteessa. Koska Pyhä Henki on persoona, voimme rukoilla häntä myös toimimaan kauttamme muiden ihmisten hyväksi. 

Mielenkiintoinen on myös Juan Castillon teksti Pyhän Hengen toiminnasta seurakunnan ulkopuolella. Henki on myös koko luomakunnan ylläpitäjä. “Koska tämä luomisen lähtökohta on niin perustavanlaatuinen, miten edes voisimme välttää käymästä keskustelua luonnontieteiden, lääketieteen ja matematiikan kanssa, tutkivathan nämä tieteenalat Jumalan luomaa todellisuutta.” Katolinen kirkko ja helluntaiteologi Amos Yong ovat myös haastaneet näkemään Hengen vaikutusta myös muissa uskonnoissa. 

Arto Hämäläinen kirjoittaa lopuksi Hengestä ja lähetystyöstä. Ilokseni hän mainitsee “nestoriaanit idän kirkossa”, jotka veivät kristinuskoa aina Kiinaan asti (lisää suomeksi idän eli Persian/Irakin kirkon ns. nestoriolaisista mm. kirjassani Kahden virran maa), ja karismaattisen katolisuuden, joka loi yhteyttä helluntailaisten kanssa. 

Palaan vielä Irma Frestadiuksen artikkeliin, jossa armolahjoja kehotetaan käyttämään rohkeasti yhdessä evankelioinnin kanssa. Hän aloittaa kertomalla ystävästään, joka rukoili kainalosauvojen avulla kävelleen miehen murtuneen jalan puolesta. Rukouksen jälkeen mies kosketti jalkaansa ja hämmästyi: kipua ei enää tuntunut. Rukoilija kertoi olevansa insinööri mutta Jeesukseen uskova ja jutteli miehelle vielä hetken aikaa ja vaihtoivat yhteystietoja. 

Erotessa mies totesi iloisena, että tästä kokemuksesta täytyy nyt kertoa kavereillekin.