EMIL ANTON

Anna-Maija Raittilan (1928-2012) nimi on monille tuttu erityisesti virsien yhteydessä. Raittilaan saatetaan osata yhdistää myös Taizé, Sinapinsiemen ry ja Hiljaisuuden ystävät ry. Tässä artikkelissa tarkastelen häntä lestadiolais-katolisesta näkökulmasta. 

Jokin aika sitten tajusin, kuinka ilmeinen lestadiolais-katolisuuden kirkkoäiti Raittila on. Selasin tätä varten läpi varmaan pari tuhatta sivua hänen kirjoituksiaan. Lisäksi suosittelen erityisesti Mari Teinilän henkilökuvakirjaa Anna-Maija Raittila: Luottamuksen pyhiinvaeltaja (Kirjapaja 2001).

Luetun pohjalta haluaisin nyt jakaa alustavasti muutamia ajatuksia. Onneksi Anna-Maijan tunteneita on elossa vielä niin paljon, että saamme varmasti aikaan hyvää keskustelua, ja ystävät voivat kantaa kortensa kekoon.

Vanhoillislestadiolainen tausta 

Minulla oli aiemmin hämärä käsitys siitä, että Anna-Maija Raittilalla oli vanhoillislestadiolainen “tausta”. Kyseessä ei kuitenkaan ollut vain lapsuudenkoti, vaan Anna-Maija Raittila oli täysin ja aktiivisesti mukana vanhoillislestadiolaisuudessa yli 30-vuotiaaksi. Hän kävi ahkerasti seuroissa ja järjesti niitä Imatralla asuessaan itsekin. “Siionin Laulut olivat hengellisen kasvuni tärkein muokkaaja”, Raittila totesi. 

Lapsuuden jokailtaisiin rituaaleihin kuului sisarusten kanssa synninpäästön seremonia: “Onko Anna-Maija hyvä ja antaa anteeks? ‘Usko Jeesuksen nimessä ja veressä.’” Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi kuitenkin hiersi ja vaivasi. “Miksi ei edes kaikille sukulaistädeille saa sanoa Jumala terve? Eivätkö ketkään muut tosiaankaan pääse taivaaseen kuin lestadiolaiset?” Raittila päätyikin tekemään teologian pro gradu -työnsä lestadiolaisuuden kirkkonäkemyksestä. 

Anna-Maija Raittila joutui vanhoillislestadiolaisuudesta eroon 1960-luvun alussa tapahtuneessa hajaannuksessa, jossa syntyi ns. pappissuunta eli elämänsanalaisuus. “Silloin opin myös sen, miltä tuntuu, kun uskovaiset hyvästellessä sanovat hyvää vointia, eikä Jumalan rauhaan. Se karmi selkäpiissä.” 1960-luku oli Anna-Maijalle hengellisen kodittomuuden aikaa. Hän opetti uskontoa Imatralla ja meni naimisiin entisen oppilaansa Taisto Niemisen kanssa. 

Taizé: uusi hengellinen koti

Vuonna 1971 Niemiset (Raittila jäi taiteilijanimeksi) vierailivat Ranskan Taizéssä, ekumeenisessa luostariyhteisössä. Siellä päättyi hengellinen kodittomuus, Suviseurateltan tilalle löytyi Taizén Sovituksen kirkon maailmanlaaja teltta. Siellä Anna-Maija myös oivalsi, että Siionin Laulujen juuret ovat lestadiolaisuutta paljon vanhempia.

Taizén perustaja veli Roger oli taustaltaan reformoitu, mutta on olemassa huhuja (tosin ilmeisesti perättömiä), joiden mukaan hänet olisi kaikessa hiljaisuudessa otettu katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Ainakin hän sai paavilta ehtoollisen, ja paavi antoi Taizélle erikoisluvan katolis-protestanttiseen yhteiseen ehtoolliseen.

Taizén kautta Raittila löysi katolisia uskonystäviä, vaikka lapsuuden lestadiolaisuudessa paavinkirkko oli ollut “kaikista harhaopeista pelottavin”. Hän kertoo esimerkiksi Neuvostovankilassa kidutetusta Sandr Rigasta ja lastentarhanopettajasta Monicasta. 

Ajattelin katolisen hoivan suurta voimaa: he todella kasvavat Kristukseen, rakastamaan Häntä, kiintymään Häneen, valitsemaan Hänet – – Katoliset juuri Kristus-keskeisyydessään, eukaristiasta ammentamalla todella uskaltavat ottaa vastaan noita vähimpiä.

Fransiskaanis-vanhoillislestadiolainen pyhä

Myös Suomen katolilaisissa Raittilalla oli ystäviä, kuten Elisabeth de Godzinsky ja Jeesuksen pikkusisar Leila, myös isä Martti Voutilainen.  Raittila osallistui karmeliittaisä Wilfried Stinissenin retriittiin, minkä jälkeen hän halusi alkaa itsekin vetää hiljaisuuden retriittejä. Niemiset suomensivat sittemmin Stinissenin, Henry Nouwenin ja Jean Vanierin kirjoja. Katolinen Stella Maris tuli tutuksi retriitti- ja leiripaikkana. 

Raittila perusti Taizén innoittamana Saloon Omenapuukylän ja sittemmin Kaarinaan Morbackan, jonka seuraajana toimii nykyään Kangasalan Ukinranta. Erityisesti fransiskaaninen hengellisyys teki Raittilaan vaikutuksen, ja yksi hänen merkittävimmistä kirjoistaan onkin keskiajan katolista pyhimystä käsittelevä Franciscus astui ovestani. Siinä hän peilaa taitavasti 1200-luvun tapahtumia omaan aikaansa. Liisa Laamanen kirjoittaa Anna-Maijasta: “Hän meni ja teki; osoitti, että fransiskaaninen elämäntapa on mahdollista Pohjolassakin.”

Niemisten avioliitossa oli vaikeita aikoja, ja Taisto sairasti lopulta vakavaa masennusta. Hän päätyi traagisesti itsemurhaan, minkä jälkeen Anna-Maija sai aivohalvauksen. Elämänsä loppupuolella Anna-Maija Raittila otti jälleen vastaan vanhoillislestadiolaisen synninpäästön ja palasi käymään Rauhanyhdistyksen seuroissa. Silti hän ei hylännyt Taizé-hengellisyyttä vaan kävi edelleen myös ekumeenisissa rukoushetkissä. 

Raittilan kuoleman jälkeen häntä muisteltiin Helsingin Rauhanyhdistyksellä, mikä tarkoittaa käytännössä samaa kuin katolinen pyhäksijulistaminen, eli sen tunnustamista, että henkilö on päässyt taivaaseen. 

Lex orandi, lex credendi – virsien ekumeniaa

Anna-Maija Raittilan hengellinen perintö yhdistää Suomen katolilaisia ja vanhoillislestadiolaisia hyvin konkreettisesti jumalanpalveluselämässä. Rauhanyhdistysten seuroissa lauletaan Suomen evankelis-luterilaisen virsikirjan virsiä, joista Raittilan virsiä (omia, käännöksiä tai muokkauksia) on jopa 101, enemmän kuin keneltäkään toiselta virsirunoilijalta. Lisävihkon virsi 498 “Nyt kulkee halki korpimaan” on tehty tilaustyönä vanhoillislestadiolaisen Reisjärven opiston nimikkovirreksi.

Vähemmän tiedetään sitä, että Helsingin katolisen hiippakunnan laulukirjassa Cantemus Anna-Maija Raittila on tekijäluettelon useimmin esiintyvä nimi (33 kertaa). Hän päihittää kolminkertaisesti Tuomas Akvinolaisen, jolta on 11 laulua. Myös vanhoillislestadiolaiselta Niilo Rauhalalta on mukana seitsemän laulua. 

Tätä puolta ei tulisi vähätellä. Helsingin katolinen hiippakunta ja Suomen Rauhanyhdistykset sanoittavat uskoaan ja ylistävät Jumalaa pitkälti samalla tavalla – Anna-Maija Raittilan tavalla. Lex orandi, lex credendi – uskomme sitä, mitä rukoilemme ja laulamme. Tässä on merkittävä yhdistävä tekijä “liturgian” tasolla. Lisäksi on muistettava, että monet näistä virsistä ovat suomennoksia katolisista hymneistä varhaiskristilliseltä ajalta, keskiajalta tai uudelta ajalta. 

“Lähdeihminen meille kaikille”

Mitä annettavaa Anna-Maija Raittilalla on tämän päivän katolilaisille ja vanhoillislestadiolaisille? Tietenkin virret, runot, kirjat, käännökset. Mutta Raittila on elävä esimerkki ekumeenisesta vanhoillislestadiolaisesta pyhästä, tällaisen mahdollisuudesta. Hän on myös väkevä todiste Siionin Laulujen hengellisestä arvosta ja inspiraatiopotentiaalista.

Vanhoillislestadiolaisuudesta pois jääneille tai ulos heitetyille Anna-Maija Raittila on vaikuttava todiste siitä, että liikkeen ulkopuolelta, mukaan lukien katolisesta maailmasta, voi löytää syvällistä hengellistä elämää. Anna-Maija Raittila ihmetteli joskus, miksi “niin pieni osa vanhoillislestadiolaisuudesta eroon joutuneista teologeista on löytänyt elämäänsä maailmanlaajoja näkökulmia”. 

Yhdessä Anna-Maija Raittilan kanssa virsikirjakomiteassa työskennellyt evankelisen liikkeen konkari Seppo Suokunnas toteaa: “Omilla teksteillään hän kartoittaa koko kirkon yhteistä etsintää, Jumalan kansan yhteistä etsintää. Siinä mielessä hän on lähdeihminen meille kaikille.”