EMIL ANTON

Juhani Raattamaata (1811-1899) on kutsuttu Pohjolan suurimmaksi maallikkosaarnaajaksi (näin Aulis Zidbäck, 1900-luvun johtava Raattamaa-tutkija). Raattamaa oli katekeetta, koulumestari ja lestadiolaisen herätysliikkeen kakkosmies Lars Levi Laestadiuksen rinnalla ja jälkeen. Laestadiuksen nukuttua pois (1861) Raattamaa oli liikkeen arvovaltaisin johtaja aina kuolemaansa asti.

Raattamaan haudalla Ruotsin pohjoisimmassa kunnassa Karesuannossa on kaksi hautamuistomerkkiä. Se kertoo lestadiolaisen liikkeen traagisesta jakautumisesta heti Raattamaan kuoleman jälkeen länsi- ja itälestadiolaisuuteen (Ruotsissa). Suomessa liike jakautui kolmeen osaan: uusheräykseen, vanhoillisuuteen ja esikoislestadiolaisuuteen. USA:ssa jakautuminen alkoi jo aiemmin ja päätyi vielä useampaan haarautumaan. Siellä esiintyi myös Raattamaan auktoriteetin kyseenalaistamista.

Raattamaa ei ollut systemaattinen teologi vaan maallikkojohtaja, jolta löytyy aineksia moneen suuntaan. Yhtäältä hän on esikoislestadiolaisuudessa pätevän ”esikoisten seurakunta” -opin isä, mutta toisaalta itälestadiolaiset/rauhansanalaiset voivat vedota hänen inklusiivisiin (lestadiolaisuuden ulkopuolisen uskon tunnustaviin) kohtiinsa. Vanhollislestadiolaisille Raattamaa on niin ikään oppi-isä, mutta kovin ongelmallinen sellainen – tähän palataan vielä tuonnempana.

Raattamaan Kirjeet ja kirjoitukset (yli 600 sivua!) julkaistiin uutena, aiemmin tuntematonta materiaalia sisältävänä laitoksena vuonna 2022. Tilaajana ja kustantajana toimi Esikoislestadiolaiset ry, toimittajana taas vanhoillistaustainen FT Mauri Kinnunen. Luin teoksen läpi jo pari vuotta sitten, mutta nyt pakotin itseni vihdoin siitä kirjoittamaan, kun pidän aiheesta esitelmän tänään Frebellä (Fredrikinkatu 61b, Hki) klo 18 kokoontuvassa lukupiirissä (Tervetuloa!). Tässä artikkelissa kerron vaikutelmiani Raattamaan kirjoituksista.

Mistä tykkäsin Raattamaassa?

Kerron ensin, mistä Raattamaan teksteissä tykkäsin. Iloitsin siitä, että Raattamaan hengellisen läpimurtokokemuksen ytimessä oli ”suuri ilo”, jonka hän sai tuntea. Kanssapuheessa kristilliselle seurakunnalle Raattamaa kehottaa kristittyjä pitämään elävää vettä valmiina, ”että saatte kaata lammasteen suuhun että hedän janonsa sammuis ja rupeisit hyppelemään ilosta ja riemusta kuundelesansa ylimäisen Paimenen äändä Sionin kedolla”.

Tässä saamme heti esimakua myös Raattamaan kielestä – hänen kirjoituksensa ovat kielihistoriallisestikin arvokasta materiaalia 1800-luvun Lapin murteesta. Mutta jos palataan asiaan, Raattamaa kehottaa saarnaamaan toinen toiselle, jotta ”Herran tuli joka on ilo ja rakkaus syttyis liekkissä palammaan teitän sydämissänne”. Varhaisen lestadiolaisen uskonkokemuksen ja saarnan ytimessä oli siis ilo ja rakkaus. Ne olivat keskeisiä myös mm. Opus Dein perustajalle pyhälle Josemaría Escriválle, ja samoja asioita koin itsekin 16-vuotiaana vuonna 2002. Toinen yhteinen tekijä minulla ja Raattamaalla oli tihentynyt ehtoollisella käyminen kääntymiskokemuksen jälkeen.

Lisäksi Raattamaa oli ilmeisesti jonkinlainen karismaattinen mystikko. Hänellä oli myös näkyjä. Kerran hän sanoo horroksessa nähneensä näyn, jossa taivaalta loisti suuri kirkkaus, ja kuului kaunis ikään kuin urun ääni ja laulu, joka lauloi ”amen Haleluojah”, ”ja vielä koska minä Horoksesta heräisin niin sydän sanno halelujah”.

Tykkäsin kovasti Raattamaan runollisuudesta ja kristillisen sanoman sanoittamisesta luonnosta ja Raamatusta otetuin kielikuvin: ”Ole kirkas sinä veripunainen lippu Tornion rannoilla.” ”Iloitse ja riemuitse sinä kihlattu morsian Pohjanmaala, pijain tulet trotningiksi, sillä Yljän vaunut kohta näkyvät viimeisten pilvien päälä.” ”Soita Herralle sydämesäs sinä ostettu lauma Gellivaren seurakunnasa / iloitse ja riemuitse hypäten ja tansaten armon taivan jhanala kedolla yljän Jesuksen kunnian kirkkaudessa.”

Lopuksi tykkäsin Raattamaan inklusiivisista kohdista, joissa hän osoittaa avoimuutta muille herätysliikkeille ja toivoo niiden yhdistymistä – tätä voisi kutsua pietistiseksi ekumeniaksi: ”Vieläpä toivokaamme, että kaikki herätykset viimein yhdistyvät, sekä valtakirkosta erkaantuneet, että uudestikastajat, metodistit, Hedbergit, vieläpä maailman joukosta erkaantuneet Kirkon yhteydessä olevaiset elävät kristityt.” Raattamaa kehottaa myös välttämään muiden kristityn nimeä kantavien tuomitsemista: ”Älä sinäkään veli rakas tuomitse niitä joita joku joukkoineen pitää kristittynä.”

Raattamaalta löytyy niin ikään kohtia, jotka nivoutuvat positiivisella tavalla historialliseen kristinuskoon. Näin Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlana korostettakoon, että Raattamaan mukaan ”Nikean uskon tunnustuksen vahvistaa Uuden testamentin kirja”. Raattamaa toteaa, että perinteisellä uskontunnustuksella ”lukemattomat miljoonat ovat ennen autuaaksi tulleet, vieläpä marttyyri kruunun kanssa menneet paratiisiin, kuin Jumalan Pojan usko on ollut ja on sydämmessä”.

(Lukemattomat miljoonat viittaa pakosti melkoisen laajaan historiallisen kirkollisen kristillisyyden tunnustamiseen. Se on aika lailla eri visio kuin sellainen, että elävää kristillisyyttä edustivat ennen Laestadiusta lähinnä alkuseurakunta, sitten ehkä Augustinus, Hus, Luther, Lapin Maria ja jotkin tarkemmin määrittelemättömät pienet piirit, joista ei ole juurikaan ole säilynyt jälkeä. Edes joskus mainituista väitetyistä esilestadiolaisista kuten valdolaisista, hernhutilaisista ja lukijaisista emme pääse moniinkaan miljooniin, lukemattomista puhumattakaan.)

Uusi uskontunnustus ja paranneltu Luther

Kolikon kääntöpuolena on se, että yllä lainatun sitaatin kontekstina oli Amerikan lestadiolaisten uskontunnustukseen tekemä muutos, jota Raattamaa tuki. ”Astui alas tuonelaan” on tässä Amerikan esikoislestadiolaisten yhä käyttämässä versiossa siirretty aiemmaksi koskemaan Jeesuksen kärsimystä Getsemanessa – se oli näet Lapin vanhimpien sydämen usko, että Jeesus ”kärsei helvetin vaivaa Getsemannessa hammaan ristiin kuolemaan asti”. (Mielenkiintoisena vertailukohtana todettakoon, että myös 1800-luvulla syntyneen mormonismin sovitusopissa Getsemanen kärsimyksillä on keskeinen rooli.)

I believe in Jesus Christ, His only Son our Lord, who was conceived by the Holy Ghost, born of the virgin Mary, descended into hell (in Gethsemane), suffered under Pontius Pilate, was crucified, died and was buried: the third day He rose from the dead: He ascended into heaven, and sitteth on the right hand of God the Father Almighty from whence He shall come to judge the quick and the dead. (USA:n esikoislestadiolaisten uskontunnustus)

Myönnytyksenä Raattamaa salli Ruotsin ja Suomen lestadiolaisten pitää vanhan sanamuodon: ”Mutta kuin Lutherus ei ole tätä sannaa jättännyt astui alas helvettiin uskon tunnustuksesta pois, niin olkoon meidän maalikkoin tähden täällä Europassa liikumatta.”

Lutherin uskossa oli muutakin, mitä sopi lievästi viilailla, nimittäin lapsikasteen merkitys. Uudestisyntymistä siinä ei Raattamaan mukaan tapahdu, sillä sen tulee tapahtua ”kivulla”, eli sydämen katumuksella ja uskolla: ”Jesuksen veriset vaivat tarvitsee koskea sydämiin”. Raattamaa kirjoitti Amerikan-veljille: ”Jos tahdotte Luteeruksen katkismuksen loppuun panna mitä lasten kaste merkitsee, niin parantakaa ja järjestäkää kirjoitukseni.”

Uusi Jeesus ja uusi lopunajallinen joulu

Luterilaisuuden ja kristinuskon uudelleenmäärittely ei jäänyt tähän. Välillä Raattamaa tuntuu ottavan itselleen samanlaisen auktoriteetin kuin Jeesus aikanaan. Erityisesti tämä käy ilmi ratkaisevassa kohdassa, jossa Raattamaa ottaa avaintenvallan pois kirkon viralta (vastoin Lutheria ja niiden lukemattomien miljoonien edelläkäyneiden uskoa…):

Vanhoilet on sanottu että taivaanvaldakunnan avaimet on saarna viralle annettu erinomattain; mutta minä sanon: jos saarna mies ei ole saanut Pyhän Hengen niin ei hänellä ole kuin kirkon avaimet eikä hän niillä pääse itsekään taivaaseen.

Kirjaimellisesti Raattamaan väite on toki oikein, mutta Pyhän Hengen saaminen on siinä uudelleenmääritelty (ei kaste eikä vihkimys vaan pietistinen parannus tai armonkokemus). Olennaisinta tässä on Raattamaan jeesusmainen ”vanhoilet on sanottu – – mutta minä sanon” -vastakkainasettelu, jossa kirkkoisät, Luther ja kirkon oppi rinnastuvat epäsuorasti Moosekseen ja vanhaan liittoon, Raattamaa ja lestadiolaisuus Jeesukseen ja uuteen liittoon.

Lestadiolainen herätys näyttäytyykin Raattamaan kirjoituksissa ikään kuin toisena, lopunajallisena jouluna, kristinuskon uutena alkuna: ”Älkäät ihmetelkö että elävä kristillisyys on alkanu Ruotsin Lapissa, sillä Kristus on syntynyt Betlehemin tallisa, ja paimenkansalle on ensin taivaan enkelit ilmoittaneet suuren ilon. – – Aikakaudemme suurin opettaja oli provasti Laestatius, ja muita paimen poikasia on Kristuksen käskystä lähetetty saarnaamaan parannusta ja syntein anteeksi antamusta Jeesuksen nimesä.”

Raattamaa antaa ymmärtää, että Pohjoisen herätys on merkki viimeisistä ajoista. Jo hän soveltaa Sak. 6:8 (”Katso, ne, jotka lähtivät pohjoiseen maahan, saattavat minun Henkeni lepäämään pohjoisessa maassa”) lestadiolaisuuteen: ”Prophetan ennustus on täytetty että Herran Hengi nyt leväjää Pohjanmaalla / tästäpä ymmärrämme että nyt on viimeinen aika.” (Vrt. Paavali, joka 1. Kor. 10:11 puhui oman aikansa kristityistä, ”joiden osana on elää lopun aikoja”).

Raattamaa tulkitsee myös Ilmestyskirja 12:n viittaavan Lapin lestadiolaisuuteen: ”Vaimo sai suuren kotkan siivet ja lensi korpeen, Pohjoismaihin – – On tännekin Lapin korpeen entänyt elävä kristillisyys Pyhän Hengen siivillä.” Ja tässä lopunajallisessa kristillisyydessä Raattamaa kuvaa omaa rooliaan sanoilla, joita Paavalin Roomalaiskirje (8:29) käyttää Jeesuksesta: ”minä olen esikoinen monen veljen seassa”.

Tämä on aika paljon sanottu. Monet Amerikan lestadiolaiset reagoivatkin Raattamaan uuteen esikois-oppiin torjuvasti: se oli “raamatun sissään vetetty outo käsitys, jonka Juho Raattamaa näkkyy keksineen – jstuessaan esikoisuuten nimellä pyhän jsän kultatoolille” (T. Castrén Calumetin seurakunnan toimeksiannosta 1877, sit. Vesa Pöyhtäri: Monipuolinen Raattamaa, 2011).

Esikoislestadiolaisuuden isä?

Tästä pääsemmekin Raattamaan oppiin esikoisten seurakunnasta. Termi tulee Heprealaiskirjeen luvusta 12: ”te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa.” (Hepr. 12:22-23) Raattamaa soveltaa kohtaa Lapissa syntyneeseen lestadiolaiseen herätykseen:

Vieläpä vastaan kysymyksees missä esikoiset ovat. – Ne on Ruotsin Lapissa aikakaudessamme kivulla syntyneet uudesta – – oikiassa seurakunnassa ne vain ovat, jotka esikoisseurakunnan kanssa hengen yhteydessä ovat, jotka eivät tottele jonkun vastasyntyneen lahkon tuomitsemista.

Sitaatin loppuosa on katolis-lestadiolaisen dialogin näkökulmasta hieman hupaisa (etten sanoisi itsensä kumoava), mutta lestadiolaisessa viitekehyksessä Raattamaa oli selvästi esikoislestadiolaisten puolella Amerikassa tapahtuneessa hajaannuksessa. Hänen Amerikkaan auktorisoimansa Juho Takkinen oli oikean seurakunnan kriteeri: ”joka hänen ylönkatsoo, hän ylönkatsoo esikoisseurakunnan”. ”Yksi on Kristus ja yksi on seurakunta ja esikoisten seurakunta on oikia seurakunta johon kaikki olema / Jos joku joukko erkaantuu, niin eivät ole seurakunta, vaan metsätokka ja eksyneet lampaat”.

Raattamaa antaa jopa yhdessä monien muiden (Isak Poromaa, Jonas Purnu, ym.) saarnaajien kanssa ohjeen Amerikan seurakunnan nimestä: ”Tämä esikoisseurakunta haluaa sentähden, että te pidätte vanhan nimenne ja siihen lisäätte sen sanan ’Vanha’ että seurakunnan nimi tulee: ’Vanha Suomalainen Apostolis-Lutherilainen Seurakunta'”.

”Suomalainen” on sittemmin pudotettu nimestä pois, mutta esikoislestadiolaisia kutsutaan Amerikassa yhä nimellä Old Apostolic Lutheran Church. Linkki Raattamaasta esikoislestadiolaisuuteen kulkee Jonas Purnun kautta, jonka Raattamaa aikalaiskertomusten mukaan asetti kätten päällepanemisella seuraajakseen, jättäen tälle ”kaikki tämän hallituksen ja toimen – – että pittää huolen ja murhen kaikista seurakunnista, että Herran lauma koossa pysyy, niin kuin mie olen pitäny yhä esikoisten seurakunnan kanssa” (sit. Mauri Kinnunen, Iustitia 40 s. 74). Samuel Vettasjärvi kirjoitti Raattamaan leskelle Karoliinalle:

Mutta sen minä olen omila silmilä nähnyt, että Jounaksen bäälle hään vain bani kätensä seurakunnan läsnä ollessa ja sanoi, että sinun hään on uskoliseksi löytänyt. Ja se tuli baviksi Raataman kuoleman jälkeen, ninkuin sanovat eriseuraiset bappein kansa ja kaikki tottutehen bahentuneet. (sit. Ibid. s. 75)

Pelastus- ja seurakuntaopissa Raattamaalta löytyy siis monenlaista materiaalia, jota voi tulkita useampaan suuntaan, inklusiivisempaan tai eksklusiivisempaan. Ytimekkäin lause on seuraava: ”Tulkoon erimieliset uskollansa autuaaksi jos tulevat, mutta emme löydä Raamatusta kahta Jumalan seurakuntaa.” Tässä tiivistyy hyvin toisaalta jo orastava eksklusiivinen seurakuntaoppi, toisaalta jonkinlainen avoimuus muiden pelastusmahdollisuuksille.

Koskettavimpia tekstejä tässä suhteessa ovat Raattamaan armonjulistukset myös Amerikan-kiistojen ”väärille” osapuolille, alkuvaiheessa eritoten Salomon Korteniemelle: ”Ole vapaa ostettu lauma Ameriikassa, ole vapa Salomon Korteniemikin ja seki hengessä näkiän heikkous hällekin anteeksi.”

Raattamaa ja vanhoillislestadiolaisuus: Korteniemen dilemma

Jospa jatketaan vielä Korteniemen suvun lestadiolaisuudelle aiheuttamista haasteista, niin voimme siirtyä aiemmin luvattuun osioon Raattamaan vanhoillislestadiolaisuudelle muodostamasta ongelmasta. Suomen teologisen instituutin julkaiseman Iustitia-sarjan uutuuskirjassa Kaaresuvannosta Gambiaan: Näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan (2025) Joona Korteniemi esittää Raattamaan SRK-vanhoillisuudelle aiheuttaman dilemman seuraavasti: ”Raattamaa opetti eksplisiittisesti tavalla, jota nykyvanhoillisuudessa pidettäisiin harhaoppina. Tähän ristiriitaan ei SRK:n piirissä ole edes yritetty vastata.” (”Kolme suuren hajaannuksen tulkintaa”, Iustitia 40, s. 40)

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokunnan puheenjohtaja Valde Palola totesi vuonna 2018 Kirkko & Kaupungille antamassaan haastattelussa, että Raattamaa ”korosti lestadiolaisuuden hajottua, että oikeita kristittyjä löytyi vain vanhoillislestadiolaisuuden piirissä”.

Tälle ei löydy nähdäkseni Raattamaan teksteistä mitään tukea, vaan kuten yllä on huomattu, Raattamaa piti oikeana seurakuntana Lapin esikoisten seurakuntaa ja Amerikan vanhaa apostolis-luterilaista kirkkoa, minkä lisäksi hän toisissa teksteissään tunnusti elävää uskoa myös muiden herätysten piirissä. Esikoislestadiolaisille ja rauhansanalaisille löytyy siis Raattamaalta tukea, muttei SRK-vanhoillisille. Joona Korteniemi jatkaa dilemman, tai oikeastaan trilemman, esitystä:

Johdonmukaisia vaihtoehtoja näyttäisi olevan kolme: a) joko Raattamaa ei ollut elävässä uskossa ja SRK-vanhoillisuuden pitäisi lakata tukeutumasta Raattamaahan ja pitämästä häntä ”perille päässeenä pyhänä” b) tai SRK-vanhoillisuuden tulisi todeta olevansa eriseura ja lähteä esikoislestadiolaisten luokse parannusta tekemään c) tai sitten pitäisi myöntää, ettei Pyhä Henki vedäkään kaikkia, joissa hän asuu, saumattomaan yksimielisyyteen ja ”jakamattomaan rakkauteen” vaan että eläviä kristittyjä voi olla useissa jopa keskenään joskus riitelevissä seurakunnissa. Kaikki vaihtoehdot ovat kuitenkin ilmeisesti sosiaalisesti liian vaikeita esille nosteettaviksi, joten kysymykset pyritään vaikenemaan kuoliaaksi.

Seppo Lohi esittää tosin Lestadiolaisuuden suuri hajaannus -kirjassaan väitteen, että Raattamaa olisi elämänsä loppupuolella huomannut ”esikoisten seurakunta” -käsitteen yksipuolisuuden ja siksi lakanneen käyttämästä sitä. Tälle en kyllä myöskään löytänyt mitään tukea Raattamaan teksteistä, ja yritys vaikuttaa melko epätoivoiselta operaatiolta ”pelastaa” Raattamaa oikeaoppiseksi vanhoillislestadiolaiseksi ennen kuolemaansa. Ja vaikka Raattamaa olisikin korjannut harhansa viimeisiksi pariksi vuodeksi (mikä on sekin argumentum ex silentio), ongelma jäisi koskettamaan niitä vuosikymmeniä, joina Raattamaa koko liikettä johti.

Luulisin, että realistisin vaihtoehto SRK:lle olisi Korteniemen vaihtoehdon c) tunnustaminen, sillä sellaista ajattelua esiintyy faktisesti vanhoillislestadiolaisissa piireissä, ja se kyllä tiedetään johdonkin tasolla, vaikkei niin ehkä julkisesti uskalleta sanoa (uusimpana esimerkkinä Minnesotan tuoreimpaan skismaan suhtautuminen).

Ehkä ainoa tuki, jonka Raattamaalta voisi löytää vanhoillislestadiolaisuudelle, on puhe seurakunnan enemmistön seuraamisesta: ”jos joku joukko erkaantuu seurakunnan enemistöstä niin heistä tulle meille tuntematoin metsä tokka”. Vanhoillislestadiolaisethan muodostivat 1900-luvun alun hajaannuksessa lestadiolaisten ylivoimaisen enemmistön. Toisaalta toinen vastaava virke kuuluu: ”Älkäät rakkaat veljet ja sisaret seuratko niitä korpeen, jotka lohkeevat elävästä seurakunnan enemmistöstä, vieläpä esikoisten seurakunnasta.” Raattmaan kaksi kriteeriä (enemmistö ja esikoisten seurakunta) osoittautuivat siis faktisessa historiassa keskenään ristiriitaisiksi. Ehkä Raattamaasta ei olekaan oikean seurakunnan tai kristillisyyden kriteeriksi.

Lopuksi

Juhani Raattamaa oli ja on merkittävä hahmo lestadiolaisuuden ja suomalaisen kristillisyyden historiassa. Hän oli avainasemassa lestadiolaiselle tyypillisen maallikkoripin ja synninpäästön käyttöönotossa (avaintenvalta), ja hänen aikanaan liike kävi läpi tietynlaisen evankelistumiskehityksen, kuten Vesa Pöyhtäri on osoittanut (”Lestadiolaisuuden evankelistumiskehitys”, TA 2005).

Lestadiolaisessa alkuheräyksessä syntien anteeksiantamuksesta ja elävästä uskosta kertoi ns. armonmerkki, synnintuskan muuttuminen iloiseksi ylistykseksi. Se saattoi tapahtua vaikka yksinäisyydessä. Synninpäästöä alettiin Raattamaan johdolla käyttää myöhemmin, 1850-luvulla jonkin verran (ei vielä hallitsevasti) ja enemmän 1860-luvulla. Pöyhtäri kirjoittaa:

Raattamaa motivoi päästöavaimen käytön sillä, että niitä käyttämällä estetään epäuskon ja omavanhurskauden pääseminen herraksi. Niitä käyttämällä estetään myös perkelettä vajottamasta katuvaisia helvettiin. Perustelujen taustalla on nähtävä lestadiolaisuuden hiipumiskauden tilanne, jossa osa heränneistä ja katumuksessa olevista ei saa armonmerkkiä eli anteeksiantamuksesta todistavaa kokemusta. Tämä aiheuttaa vaaran, että he joko joutuvat epätoivoon ja luopuvat rukouskilvottelusta tai tukeutuvat omaan vanhurskauteen eli perustavat uskonsa objektiivisiin pelastustotuuksiin, mikä taas merkitsi lestadiolaisuudessa pysähtymistä kuolleeseen uskoon. Synninpäästökäytäntö on siksi nähtävä eräänä vastauksena hengellisten kokemusten odottelun ja lain saarnojen väsyttämän heränneiden yhteisön huojennuksen tarpeeseen.

Raattamaa oli merkittävä herätysliikejohtaja, mutta ajattelijana epäsystemaattinen ja ”paavina” kiistanalainen. Ei ole erityisempää syytä pitää häntä sellaisena auktoriteettina, joka kumoaisi tai uudelleenmäärittelisi historiallisen kristinuskon ja oikean kirkon/seurakunnan. Aitoja hengellisiä kokemuksia hänellä varmasti oli, ja voimme sopivasti siivilöiden ammentaa hänen kirjoituksistaan inspiraatiota, rohkaisua ja lohdutusta. Päätän tämän kirjoituksen näin joulun alla Lapin ja Lähi-idän tunnelmiin, ”Kittilän kirkolliskokoukseen” ja idän tietäjiin, jotka Pyhä Henki johdatti valitun kansan ulkopuolelta – kaiketi kaldealaisten ja babylonialaisten maasta eli Irakista – Kristuksen luokse Betlehemiin. Annetaan viimeinen sana Raattamaalle:

Kittilän pappilassa olima koossa kaikkein Kittilän seurakunnan opettavaisten miesten kansa jossa pois pandiin opista se sana kuin joltakin ennen sanottu oli, ettei Pyhä Hengi vaikuta luedun sanan kautta ulkona seurakuntaa. Siihen tytyttiin kuin sanon että Jumalan vaikutus piiri on mittaamatoin meille. Johtattiipa hän tietäjätkin itästä Betleheemiin.