JOONA KORTENIEMI

Luin kesällä poikkeuksellisen mieleenpainuvan hengellisen kirjan. Kuten hyvät kirjat yleensä, se ei päästänyt helpolla mutta juuri siksi antoi paljon. Kirja on John Piperin Jumala on evankeliumi: Jumala itse on lahja – mietteitä Jumalan rakkaudesta. Kirjaa on vaikea referoida sen sisällön monipuolisuuden ja syvällisyyden vuoksi. Siksi suosittelenkin kaikille sen lukemista. Englanniksi kirja on vapaasti luettavissa täällä. Motivaattoriksi lukemiseen nostan kuitenkin esille joitakin pääpointteja ja niiden herättämiä mietteitä.

Ensin hiukan kirjoittajasta. John Piper (s. 1946) on yhdysvaltainen pastori ja teologi, joka johtaa perustamaansa evankelikaalista Desiring God -järjestöä. Järjestön tunnuslause on: “God is most glorified in us when we are most satisfied in Him”. Teologisesti Piper edustaa kalvinistista baptismia. Hänen tärkein esikuvansa on Yhdysvalloissa tunnettu herätyssaarnaaja Jonathan Edwards (1703 –1758), mutta myös esimerkiksi C. S. Lewis (1898-1963) on vaikuttanut hänen teologiaansa. Kirjoittajana Piper on ollut hyvin tuottelias: hän on julkaissut yli 50 kirjaa. Piperin kirjoitukset ja saarnat ovat tehneet minuun melkoisen vaikutuksen: hän vaikuttaa todelliselta Jumalan mieheltä, pyhältä ihmiseltä.

Jumala on evankeliumi

Sitten itse kirjaan. Sen sanoma on yksinkertainen mutta ravisteleva: Jumalan suurin ja varsinainen lahja on Jumala itse. Jumala lahjoittaa kyllä paljon muutakin sekä ajallisesti että hengellisesti. Hänen kaikkien siunaustensa ja lahjojensa on kuitenkin tarkoitus jollakin tavalla kirkastaa sitä, millainen hän on ja johdattaa näin suurimman lahjan eli itse Jumalan äärelle: iloitsemaan ja nauttimaan Jumalan kirkkaudesta ja palvomaan häntä. Hengellisesti kypsä ja vakaalla pohjalla on kristitty, jonka spiritualiteetin keskiössä on Jumala: hänen suurin ilonsa on Jumala, mistä johtuen myös hänen tärkein päämääränsä on Jumalan kunnia.

Miksi tästä on tarpeen muistuttaa? Piperin mielestä meillä on vaarana ihmiskeskeinen hengellisyys, jonka keskiössä ei ole ”mahtava suurenmoisuus” eli Jumala vaan ”mahtava minä”: Jumalan tehtävä on palvella nälkäistä egoani, antaa minulle erilaisia lahjoja ja olla haltioitunut minusta. Egosentrisen hengellisyyden ongelma on ennen kaikkea se – sen lisäksi, että se johtaa usein tyytymättömyyteen ja katkeruuteen – että se ei valmista ihmisiä taivasta varten. Taivas on nimittäin ennen kaikkea Jumalan katselemista, ihailemista ja ylistämistä. Kristitty, jonka spiritualiteetin keskiössä on hän itse Jumalan sijaan, ei viihdy taivaassa eikä kuulu sinne, siellä kun ei ole mitään, mistä hän voisi iloita.

Lisäksi Jumala-keskeinen spiritualiteetti on myös maailman kannalta kaikkein hyödyllisin, koska maailma kaipaa kaikkein kipeimmin Jeesuksen kaltaisia ihmisiä. Ihminen puolestaan muuttuu Jeesuksen kaltaiseksi sitä suuremmassa määrin, mitä suuremmassa määrin Jeesus on hänen ilonsa.

Minä-keskeisyys on salakavalaa ja voi Piperin mielestä kätkeytyä sinänsä oikeiden lauseiden ja ajattelutapojen alle. Kannattaa uskoa Jeesukseen, koska silloin saa synnit anteeksi, saa omantunnon rauhan, pääsee taivaaseen, pelastuu helvetistä ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi, totta. Erilaiset lahjat, kuten anteeksiantamus, sen tuoma helpotus tai voima pyhittyä, eivät ole kuitenkaan itsetarkoituksellisia. Ne joko kertovat meille siitä äärettömästä hyvyyden täyteydestä, joka Jumala on tai purkavat esteitä hänen ja meidän välillämme. Ne ovat ikään kuin tienviittoja, jotka johdattavat meidät upean maiseman, Jumalan, äärelle. Sitä katsellessamme emme keskity itseemme vaan maisemaan, Jumalaan.

Piper kehottaakin lukijaa tutkimaan omaatuntoaan ja Jumala-suhdettaan. Kannattaa kysyä itseltään esimerkiksi: Iloitsenko anteeksiantamuksesta sen vuoksi, että se poistaa häiritsevät syyllisyyden tunteeni vai sen vuoksi, että se poistaa esteet Jumalan ja minun väliltä ja kertoo siitä, millainen ihmeellinen Laupeus Jumala on? Jos taivaassa olisi saatavilla kaikki mahdolliset nautinnot mutta sieltä puuttuisi Kristus, olisinko onnellinen siellä? Haluanko olla viisas, pyhä ja hengellisesti voimakas saadakseni huomiota ja ihailua vai kirkastaakseni Jumalan kunniaa?

Jumalan kirkkaus

Miten sitten ihminen voi tunnistaa ja löytää Jumalan suurimmaksi ilonaiheekseen? Tähän vastaa kirjan keskeinen käsite ”Jumalan kirkkaus”. Tukeutuen useisiin Paavalin kirjeiden kohtiin (ennen kaikkea 2. Kor. 4: 3b-4, 6) Piper katsoo, että evankeliumi on luonteeltaan ”Jumalan kirkkauden evankeliumia”. Evankeliumin julistuksen tehtävä on johdattaa ihminen katselemaan hengellisesti Jumalaa, kaiken hyvän täyteyttä, jonka kirkkaus loistaa Pyhässä Hengessä Kristuksen kasvoilta. Oikeastaan koko hengellinen elämä on luonteeltaan tällaista hengellistä katselemista. Evankeliumi ”Jumalan kirkkauden evankeliumina” merkitsee myös sananjulistajille velvoitetta: evankeliumia tulisi julistaa siten, että sen kautta Jumalan kirkkaus pääsee loistamaan ja ihastuttamaan, ei tylsästi tai harhaanjohtavasti.

Myös pyhitys aukenee Piperin mielestä oikein Jumalan kirkkaudesta käsin. 2. Kor. 3:18 Paavali kirjoittaa: ”Me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katsomme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki.” Arkielämäkin todistaa, että omaksumme usein käyttäytymis- ja ajattelutapoja ihmisiltä, joita ihailemme. Vielä suuremmassa määrin näin käy ihmiselle, joka katselee ja ihailee Kristuksesta loistavaa Jumalan kirkkautta: hän alkaa itsekin loistaa Jumalan kirkkautta, muuttua yhä enemmän Jeesuksen kaltaiseksi: rakastavaksi, oikeudenmukaiseksi, pyhäksi ja puhtaaksi.

Muutos on sitä voimakkaampi, mitä suuremmassa määrin ihminen oppii näkemään Jumalan kirkkauden hänen lahjoissaan. Maanpäällinen pyhitys on ensimmäinen vaihe meidän kirkastumisemme prosessissa, jonka vie loppuun ylösnousemus. Koska täällä katselemme Kristuksen kirkkautta vain vaillinaisesti, ”kuin kuvastimesta”, myöskin meidän muuttumisemme, pyhittymisemme, on usein vaillinaista. Ylösnousemuksessa näemme kuitenkin Kristuksen ”kasvoista kasvoihin”, mikä saattaa meidän pyhittymisemme ja kirkastumisemme loppuun.

Lewismaisia ajatuksia

”Jumala on evankeliumi”- kirjan ajatukset ovat mielenkiintoisella tavalla samanlaisia kuin C. S. Lewisin ajatukset, erityisesti hänen kirjassaan ”Ilon yllättämä” (Surprised by Joy). Sanoitustapa on tietysti erilainen, koska ”Ilon yllättämä” on omaelämäkerrallinen teos, ”Jumala on evankeliumi” puolestaan hengellinen ja teologinen kirja. Tähtäyspiste vaikuttaa kuitenkin olevan sama.

Ilon yllättämä -teoksen aiheena on salaperäinen ”ilo”, joka valtasi nuoren Lewisin suurenmoisten asioiden, kuten Wagnerin musiikin, mytologian tai kauniin luonnon äärellä. Ilo syntyi siitä, kun Lewis keskittyi itsensä sijaan ihailemaan pyyteettömästi kohteen suurenmoisuutta. Se kuitenkin katosi aina, jos Lewis tietoisesti yritti kokea sitä. Silloin hän ei keskittynyt kohteen suurenmoisuuteen vaan itseensä. Lopulta Lewis ymmärsi, että hänen ilonsa ja ne suurenmoiset asiat, jotka sitä synnyttivät, viittasivat kohden suurenmoisuuden täyteyttä, Jumalaa. Paradoksaalisesti Lewis löysi todellisen, puhtaan ilon vasta, kun hän asetti itsensä ja oman ilonsa sijaan elämänsä keskiöön ainoan palvonnan arvoisen, Jumalan. Juuri samaa opettaa myös Piper.

Katolisia kommentteja

Jumala on evankeliumi -kirjassa voi nähdä paljon hienoja katolisia elementtejä. Piper korostaa, että Jumalan lahjoista tulee olla kiitollinen mutta niihin ei tule takertua, koska ne eivät ole itse Jumala. Sen sijaan niiden tarkoitus on johdattaa meitä kohden Jumalaa. Ajatuksen taustalla voi nähdä pyhän Augustinuksen (354-430) opin uti– ja frui-rakkaudesta, johon Piper viittaakin.

Samoin taustalla on selvästi klassinen analogia entis-oppi. Sen mukaan luodun oleminen on analogista Jumalan olemiselle. Ei samanlaista – Jumala on ääretön ja täydellinen – mutta samantapaista. Luotujen kauneus, järkevyys ja viisaus kertovat jotain siitä Kauneudesta, Järjestä ja Totuudesta, joka Jumala on. Tällä tavoin luodut ikään kuin viittaavat itsensä yli ja kehottavat ihmistä pyrkimään kohden niiden Luojaa, kohden olemisen täyteyttä, Jumalaa.

On sinänsä kiinnostavaa lukea tällaisia ajatuksia kalvinistiteologin kynästä, koska olen ollut käsityksessä, että kalvinismi korostaa Luojan ja luodun välistä ääretöntä ontologista kuilua. Se johtaisi periaatteessa siihen, ettei Luojasta voi tehdä mitään johtopäätöksiä luodun perusteella. Mahdollisesti käsitykseni kalvinismista on kuitenkin stereotyyppinen: esimerkiksi tämän debatin valossa luonnollisen teologian torjuminen on kuulunut vasta myöhempään reformoituun teologiaan. Voi myös olla, että Piper ei ole aivan tyypillinen kalvinistiteologi.

Piperin Jumalan kirkkauden korostuksessa voi puolestaan nähdä yhtymäkohtia perinteiseen katoliseen kontemplatiiviseen hurskauteen. Myös sen perusajatus on, että hengellinen elämä on ytimeltään eräänlaista Jumalan sisäistä palvovaa katselemista. Kontemplaation tilaan ihminen voi päästä esimerkiksi mietiskelemällä rukoillen Raamatun tekstejä, Kristuksen kärsimyksiä tai Jumalan lahjoja ja ominaisuuksia. Idea on juuri sama kuin Piperilla: Jumalan lahjat ja pelastusteot avaavat Jumalan mysteeriä, kirkastavat sitä, millainen Jumala on. Niitä mietiskelemällä ihminen oppii näkemään yhä paremmin Jumalan kirkkauden, näkemään, miten se loistaa koko todellisuuden läpi, ihmettelemään, palvomaan ja ihailemaan sitä.

Jumalan kunnian korostaminen on kalvinistinen mutta samalla myös vahvasti katolinen ajatus. Ad maiorem Dei gloriam, Jumalan suuremmaksi kunniaksi, on esimerkiksi jesuiittaveljeskunnan perinteinen motto. Kristityn hengellinen kypsyminen on sitä, että hän sisäistää yhä vahvemmin tuon periaatteen. Jumalan kunniasta tulee yhä vahvemmin hänen elämänsä päämäärä ja suurin ilonaihe.

Piperin kirjaa lukiessa tulivat etsimättä mieleen myös Joseph Ratzingerin eli emerituspaavi Benedictus XVI ajatukset, erityisesti liturgiaa koskien. Hän on nimittäin toistuvasti korostanut – viimeksi vuosi sitten esipuheessaan kirjansa ”Liturgian teologia” uuteen venäjänkieliseen painokseen – että liturgian keskiössä tulisi olla Jumalan, ei ihmisen, aktiivisuus. Kirkko elää liturgiasta ja liturgian vieton tulee aina olla tilanne, jossa olemme kääntyneitä kohden Jumalaa, ei kohden itseämme.

Ratzingerin ja Piperin ajatukset tukevat erinomaisesti toisiaan. Samalla tavoin kuin evankeliumia tulee julistaa siten, että se avaa Jumalan kirkkauden meidän hengellisesti katseltavaksemme, samoin liturgian, erityisesti messun, tulee olla tilanne, jossa katsellaan, ihaillaan ja palvotaan Jumalan kirkkautta. Siksi sitä tulee viettää tavalla, joka tukee tätä hengellistä katselemista eli hartaasti, arvokkaasti ja rukoillen.

Piper kalvinistina on todennäköisesti tästä eri mieltä, mutta mielestäni tilanne, joka erinomaisesti kiteyttää sen, mitä hän kirjassaan ajaa takaa, on adoraatio eli pyhän eukaristian sakramentin palvonta. Ulkopuolisen silmiin tilanne voi näyttää omituiselta ja pitkästyttävältä: konsekroitu ehtoollisleipä eli hostia on alttarilla monstranssissa, ihmiset ovat polvillaan, suurimman osan ajasta ollaan hiljaa. Adoraatio on kuitenkin juuri sitä, minkä tulisi olla käynnissä kristityn sisimmässä koko ajan: Jumalan palvovasta katselemisesta, Jumalan, joka on hänen suurin ilonsa. Adoraatiossa ihailemme Jumalan kirkkautta, Jumalan, joka on niin nöyrä, että tulee meidän tähtemme ihmiseksi, uhraa itsensä ja ottaa vieläpä uudelleen ja uudelleen leivän muodon, jotta voisi vahvistaa meitä ja olla kanssamme.

Lopuksi

Eräs kysymys, joka Piperin kirjaa lukiessa nousi mieleen, on: Millaista käytännössä tulisi olla ”Jumalan kirkkauden evankeliumin” julistaminen? Uskoisin, että tässä suhteessa voisi olla annettavaa monilla 1700-1800-luvun pietistisillä herätyssaarnaajilla, esimerkiksi rovasti Lars Levi Laestadiuksella (1800-1861). Saarnatessaan Laestadiuksella oli tapana ”maalata” eräänlainen ”verbaalinen kuva”, esimerkiksi kärsivästä Kristuksesta tai kadonnutta lammasta etsivästä Hyvästä Paimenesta. Hän ohjaa kuulijan katselemaan sitä, mietiskelemään sitä, pohtimaan sen valossa omaa hengellistä tilaansa ja vaikuttumaan siitä, mitä se kertoo Jumalan rakkaudesta.

Tällä tavoin saarna ei kosketa vain kuulijan älyllistä ja tiedollista puolta vaan myös subjektiivista puolta, sydäntä. Vaikuttaa siltä, että monet 1800-luvun pietistijulistajat onnistuivat siinä, mitä myös paavi Franciscus kuvaa hyvän evankeliumin julistuksen tuntomerkeiksi: ”… ilon jakamista, kauniin näköalan avaamista, ihanan juhla-aterian tarjoamista” (Evangelii Gaudium: 14).

Kaiken kaikkiaan Piperin ”Jumala on evankeliumi” on yksi rohkaiseva todiste lisää siitä, miten – dogmaattisista eroista huolimatta – vilpittömillä kristityillä on usein samankaltaisia sisäisiä kokemuksia. Vaikkei Piper ”viiden kohdan kalvinistina” tiettävästi suhtaudu hirveän positiivisesti katoliseen kirkkoon, hänen ajatuksensa tarjoavat, ainakin periaatteessa, hyvän pohjan rehelliselle, totuuteen pyrkivälle ekumeeniselle dialogille. Piper nimittäin painottaa, etteivät dogmit ole itsetarkoitus, vaan myös niiden tarkoitus on ohjata katselemaan Jumalan kirkkautta. Sen pohjalta voi yhdessä rukoillen ja Jumalan ilmoitusta tutkien pohtia, millaiset opinmuotoilut kirkastavat Jumalaa kaikkein kauneimmin.

Piperin kirjan sanomaa tekee ehkä mieli varovasti pehmentää sillä reunahuomautuksella, että vaikka lukija huomaisikin sen äärellä paljon puutteita omassa hengellisessä elämässään, ei ole syytä masentua. Jumalan kirkkauden katselemisessa ja siitä iloitsemisessa voi kehittyä, esimerkiksi rukoilemalla, lukemalla Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta sekä vaikkapa hyvän hengellisen ohjauksen avulla.

Kirjan sanomaa täydentää mielestäni myös Benedictus XVI:n Spe Salvi-kiertokirjeessään esittämä näkemys kiirastulesta. Kyky nähdä Jumalan kirkkaus ja iloita siitä jäänee meistä useimmilla tässä elämässä keskeneräiseksi, vaikka pyrimmekin siinä kaikin voimin kasvamaan. Kun rajan takana kohtaamme Kristuksen ja näemme hänet kirkkaudessaan: ”…hänen katseensa edessä kaikki valheellisuus sulaa pois. Tämä kohtaaminen hänen kanssaan, kun se polttaa meitä, muuttaa ja vapauttaa meidät antaen meidän tulla todella itseksemme.” (Spe Salvi, 61).