Mitä on olla kristitty? Nuori Ratzinger vastaa

OSKARI JUURIKKALA

Kuvahaun tulos haulle mitä on olla kristitty Kävin joulun alla Ruotsissa retriittiä alustamassa. Adventtiajan kunniaksi luin sen aikana Joseph Ratzingerin (Benedictus XVI) vastasuomennetun teoksen Mitä on olla kristitty (KATT 2018, suom. Jarmo Kiilunen). Se on pieni ja kaunis kirja, joka koostuu kolmesta Joseph Ratzingerin adventtisaarnasta. Ne esitettiin alun perin joulukuussa 1964 Münsterin tuomiokirkossa katoliselle opiskelijaseurakunnalle.

Saarnat ovat nuorehkon Ratzingerin tuotantoa, mutta niistä välittyy erityisen hyvin se hengellinen ja teologinen asenne, josta Ratzinger tuli myöhemminkin tunnetuksi. Hän esittää haasteita, nostaa niin sanoakseni kissoja pöydälle, analysoi niitä rauhallisesti ja lopuksi esittää ratkaisunsa, jotka ovat samaan aikaan yllättäviä ja hämmästyttävän yksinkertaisia.

Saarnamuotoinen esitystapa tuntuu soveltuvan erityisen hyvin Ratzingerin ilmaisukanavaksi. Teksteissä on teologista syvyyttä, mutta samaan aikaan muoto antaa ajatuksille kepeyttä ja ilmavuutta. Nämä eivät ole herätyssaarnoja, vaan syvämietteisen ja havaintoja tekevän teologin mietiskelyjä, jotka ikään kuin maalaavat kevyin pensselinvedoin ääriviivoja laajoista maisemista, jotka kuulijan tulee täydentää omalla ajattelullaan ja elämällään.

Mitä Kristus muuttaa – ja miten?

Vaikka Ratzingerin saarnat ovat kaukana palopuheista, niihin kaikkiin sisältyy lopulta pyrkimys aktivoida kuulijaa ja saada aikaan muutosta. Tekstit heijastavat syntyhetkensä historiallista tilannetta ja näköaloja. Ensimmäisen saarnan kantava teema on eräänlainen voimattomuuden ja pettymyksen kokemus: saarnaaja kuvailee pelottomasti sitä jännitettä, joka syntyy, kun asetetaan rinnakkain yhtäältä hänen oman lapsuutensa opetukset adventista Kristuksen odotuksen hetkenä, joka saa täyttymyksensä Jeesuksen lunastustyössä, ja toisaalta kokemus 1900-luvun kauhuista, maailmansodista, natsi-Saksan hirvittävyyksistä ja kommunistisesta totalitarismista. Mikä meni pieleen? Miksei kaikki muuttunutkaan?

youngratzinger

Nuori Joseph Ratzinger

Ratkaisuehdotuksessaan Ratzinger ammentaa historianteologisesta tutkimuksestaan ja erityisesti siitä havainnosta, että ennen 1200-lukua ei ollut vielä tapana puhua ajasta ”ennen Kristusta” ja ”jälkeen Kristuksen”, ikään kuin jälkimmäinen aikakausi olisi jo lopullisesti voittanut pahuuden. Pelastushistoriallinen visio palaa kysymykseen kätketystä Jumalasta, joka on tullut keskellemme heikkona ja kärsivänä. Siksi adventti ei ole vain menneiden saavutusten muistelemista, vaan yhä uudelleen relevanttia ja läsnäolevaa todellisuutta, joka kutsuu meitä katsomaan kohti Jumalaa.

Tämä ”pysyvän adventin todellisuus” saa meidät ymmärtämään, etteivät ”ennen Kristusta” ja ”jälkeen Kristuksen” merkitse ulkonaista rajaa poikki historian aikojen eikä sitä voi piirtää kartalle. Se kulkee oman sydämemme kautta. Jos elämme itsekkyydestä ja omanvoitonpyynnistä, olemme yhä tänäänkin ”ennen Kristusta”.

Jumala kutsuu meitä luopumaan elämästä sekä ”ennen” että ”jälkeen” Kristuksen, jotta voisimme todella elää Kristuksen kanssa ja Kristuksessa.

Helppoa pelastusta vai vastuuta muista?

Toinen saarna vie kuulijan kristillisen lähetystyön haasteeseen. Saarna heijastelee monia Ratzinger tunnettuja tekstejä, kuten kuuluisaa omaatuntoa käsittelevää esseetä. Sen taustalla on yhteiskunnan nopea maallistumisprosessi, jonka rinnalle on syntynyt etenkin 60-luvulla yleinen epäilyksen ilmapiiri koskien lähetystehtävän mielekkyyttä.

Ratzinger esittää jälleen kontrastin. Yhdessä laidassa on pyhä Ignatius Loyola (1491–1556) ja hänen hengelliset opetuslapsensa, joiden käsittämätön lähetysinto perustui suurelta osin sen ajan käsitykseen siitä, että kaikki kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella olevat ihmiset ovat suoraan matkalla helvettiin. Toisessa laidassa on meidän aikamme väsähtänyt kristillisyys, joka on universalistisen pelastusoptimismin siivittämänä kadottanut olemassaolonsa tarkoituksen. Miksi edes elää kristittynä, jos näyttää jopa helpommalta pelastua kirkon ulkopuolella?

ignatius

Ignatius Loyolalainen

Ratzinger huomaa, että nykykristillisen penseyden taustalla on itsekeskeinen asenne, melkeinpä halu pelastua mahdollisimman vähällä vaivalla – kenties jopa salattu halu, etteivät muut pelastuisi ainakaan yhtä hyvin, jos he eivät näe yhtä paljon vaivaa (vrt. vertaus viinitarhan työmiehistä, Matt. 20:1–16). Ratzinger haastaa kuulijoitaan: mistä tiedämme, että muilla on helpompaa? Ja mikä tärkeintä, mitä meille on oikein tapahtunut, kun olemme kadottaneet palvelutyön ilon?

Saarna päättyy eri vaiheiden kautta kehotukseen, joka on Ratzingerin myöhemmän tuotannon ytimessä: kristityn identiteetti ei ole pyrkimystä omaan pelastumiseen, vaan muiden pelastumiseen. Se on elämistä muita varten, koska vain sillä tavoin löydämme palvelemisen ilon ja samalla varmistamme oman pelastuksemme.

Uskoa vai rakkautta?

Kolmas saarna vie syvemmälle kysymykseen kristillisen uskon ja rakkauden suhteesta. Haasteena on tällä kertaa Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31–46). Kysymys ihmisen ikuisesta kohtalosta ei tunnu lainkaan riippuvan uskon opista; kaikki on kiinni teoista, rakkauden teoista. Onko siis teologialla mitään väliä? Mihin uskoa ylipäänsä tarvitaan? Eikö riitä, että on vain hyvä muita kohtaan?

Ratzinger ei yritä antaa helppoa ja lopullista vastausta näihin vaikeisiin kysymyksiin. Hän kuitenkin osoittaa, että se hyvyys, jota Jumala meiltä odottaa, on paljon vaativampaa kuin usein luulemme. Kuka meistä ei ole koskaan kulkenut pysähtymättä kerjäläisen ohi? Miten pitkälle olemme valmiita luopumaan mukavuuksistamme auttaaksemme puutteenalaisia? Ja kun tarkastelemme vuorisaarnan vaatimuksia lain sisäisestä täyttämisestä (Matt. 5:20+), huomaamme yhä uudelleen olevamme kaukana Jumalan rakkauden vaatimuksesta.

jesus_079Siksi olisi mieletöntä puhua rakkaudesta ilman uskoa. Jos rakkauden vaatimus muuttuu suorittamisen laiksi, lopulta me muserrumme sen alle ja vajoamme epätoivoon. Emme voi elää kristillistä rakkautta todeksi, ellemme ensin muutu sisäisesti sen uskon voimasta, jonka keskiössä on Jeesus Kristus, hän joka rakastaa meitä ensin. Vain tämä usko voi muuttaa meidät niin, että käännymme ulospäin itsestämme ja alamme elää muita varten.

Ratzinger päättää kolmannen adventtisaarnan asettamalla esimerkiksemme Neitsyt Marian, jonka kautta Jumalan rakkaus tuli lihaksi. Maria toimii meille merkkinä siitä, miten ”se, mikä ihmiselle on mahdotonta, on Jumalan pelastavan armon ja laupeuden ansiosta tullut mahdolliseksi.” Emme saavuta pelastusta hyvällä tahdollamme, joka ilman Jumalaa on kuin hädin tuskin kituva liekki, vaan antautumalla Jumalan voimalliseen suunnitelmaan, jonka edessä voimme vastata Marian tavoin: ”Minä olen Herran palvelijatar” (Luuk. 1:38).

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s