EMIL ANTON

Vuoden kristillinen kirja 2019-finalistit ovat julki, ja blogillemme on kunniaksi, että mukana on Juho Sankamon Alkukirkon salaisuus (Perussanoma 2018)! Kyseessä on jo kolmas blogimme kirjoittajan finaalipaikka ko. kisassa viimeisen neljän vuoden aikana! Sankamon edellinen kirja Israelin kuninkaiden maailma (Perussanoma 2015) pääsi loppukilpailuun vuonna 2016 ja oma kirjani Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017) oli finaalissa vuonna 2017.

Molemmat Sankamon kirjat ovatkin jo jonkin aikaa olleet työpöydälläni odottamassa kirja-arviota. Nyt, kun yleisöäänestysaikaa on vielä jäljellä (25.10. asti!), on oikea hetki. Aion hoidella kaksi finaalikärpästä yhdellä iskulla ja kirjoittaa samalla kertaa molemmista kirjoista. Ja sehän sopii, sillä Uutta (kirkkoa) ei kunnolla ymmärrä ilman Vanhaa (Israelia) eikä päinvastoin.

En ole ensimmäinen, joka kirjoittaa näistä kirjoista. Ne ovat saaneet erinomaiset suositukset Reijo Telarannalta (ks. tämä ja tämä). Alkukirkon salaisuus on arvioitu positiivisesti myös Fides-lehdessä. Aivan omassa sarjassaan painii messiaanisen pakanan Lauri Rantalan poleeminen arvio, johon palaan tämän kirjoituksen lopussa.

Omalla tavallaan käsillä oleva arvio jatkaa myös viidettä herätysliikettä käsitellyttä sarjaani. Sankamossa viidesläisyyden tie vie Roomaan. Alkukirkon salaisuuden finaalipaikan voineekin tulkita tunnustukseksi paitsi kirjan sisällölle, myös sille, että Perussanoma on julkaissut omista riveistä katoliseen kirkkoon siirtyneen teologin kirjan. Jos ei vuoden kristillinen kirja, niin ainakin vuoden ekumeeninen teko!

Daavidin valtakunnasta katoliseen kirkkoon

Itse asiassa ihmettelin jo sitä, että Perussanoma julkaisi (Sankamon vielä muodollisesti luterilaisena kirjoittaman) Israelin kuninkaiden maailman sellaisena, kuin se on, sillä väittäisin, että siinä on jopa vielä enemmän ”katolista hapatusta” kuin Alkukirkon salaisuudessa.

Israelin kuninkaiden maailman lähtökohtana on tärkeä ja oikea oivallus, jonka mukaan ”Daavidin kuningaskunnan 400-vuotinen historia muodostaa koko Raamatun selkärangan”. Kuningashistorian janalle jäsentyvät ”lähes kaikki Vanhan testamentin profeetat”, ja se ankkuroi meidät myös aivan oikeaan muinaisen Lähi-idän historiaan: ”Ainakin neljätoista Israelin ja Juudan kuningasta mainitaan Raamatun ulkopuolisissa lähteissä, kuten Assyrian kirjoituksissa” (s. 7-8).

Sankamo tajuaa (s. 9) tietysti myös sen, että Daavidin valtakunnalla on selkeä yhteys Uuden testamentin sanomaan, Jeesukseen, ”Daavidin poikaan”, jolle annetaan Daavidin valtaistuin ja jonka kuninkuudella ei ole loppua (Luuk. 1:32-33). Uuden liiton ymmärtämiseksi on siis tutustuttava Daavidin valtakuntaan. Ja kun niin tekee, niin katolinen kirkkokin alkaa avautua aivan uudella ja tuoreella tavalla.

Maria, paavi ja uskonpuhdistus

Tunnetusti Neitsyt Marian ja paavin asema ovat protestanteille vaikeimpia asioita ymmärtää ja hyväksyä katolisessa kirkossa. Scott Hahnilta opin aikoinaan, että molemmilla on vankat taustat Raamatussa ja erityisesti Daavidin valtakunnassa. Nyt iloitsin siitä, että Sankamon ansiosta meillä on vihdoin näistä asioista painettuna ja julkaistuna vakavasti otettavaa raamattuopetusta suomen kielellä.

Marian asema avautuu Juudan valtakunnan kuningataräiti-instituution taustaa vasten. Juudan kuningaslistoissa esitellään toistuvasti myös kuninkaan äiti. Kuningas Salomo kumarsi kunnioittavasti äitinsä Batseban edessä, ja hänelle tuotiin hoviin valtaistuin kuninkaan oikealle puolelle. (1. Kun. 2:19, Ps. 45:10, Jer. 13:18). Sankamo kirjoittaa Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeihin sekä Ilmestyskirjaan viitaten: ”Juudan kuningasluetteloiden näkökulmasta neitsyt Maria on tietenkin Daavidin kuningaskunnan todellinen kuningataräiti”. (s. 26-27)

Jos Marian asema avautuu kuningataräiti-instituutiosta, niin paavius avautuu Daavidin valtakunnan hovipäällikön eli korkeimman virkamiehen asemasta käsin. Tästä virasta kertovat niin Raamattu kuin arkeologiakin. Jes. 22:ssa mainittu hovipäällikkö Eljakim sai ”Daavidin huoneen avaimen”, ja hänestä tuli ”isä [papa!] Jerusalemin asukkaille ja koko Juudan sukukunnalle”. Viitaten Matt. 16:een Sankamo selittää, että ”Jeesus, Jumalan valtakunnan kuninkaana, asettaa Pietarin hovin päälliköksi”. (s. 187-189)

Ehkä kovin isku luterilaisuuden suuntaan on Sankamon esitys Juudan ja Israelin välisestä skismasta, jota verrataan katolis-protestanttiseen skismaan. Israelin kapinallisen pohjoisvaltakunnan isään Jerobeamiin liitetään sana ”uskonpuhdistaja” (jonka ensimmäinen assosiaatio Suomessa ei voi olla muu kuin Luther). ”Jerobeam käyttäytyy hyvin viekkaasti vedotessan Israelin historiaan ja vanhoihin uskomuksiin. Hän yrittää näyttäytyä [–] jonkinlaisena uskonpuhdistajana, mutta todellisuudessa hän johtaa kansaa harhaan.” (s. 65, 73-75)

Kirkko uutena Israelina

Israelin ja Juudan valtakunnille kävi kuitenkin historiassa köpelösti. Nykyisen Irakin alueelta tulivat ensin assyrialaiset pohjoisesta ja sitten kaldealaiset etelästä, alistivat nämä valtakunnat valtansa alle, tuhosivat temppelin ja veivät kansan pakkosiirtolaisuuteen Kaksoisvirranmaahan. Profeetat reagoivat katastrofiin profetoimalla, että kansa palaisi maahan, heimot koottaisiin taas yhteen, temppeli jälleenrakennettaisiin, tulisi uusi Daavid(in poika), rauha ja pelastus.

Osa kansasta pääsikin palaamaan maahan, mutta heimoja ei koottu, Daavidin valtakunta ei palautunut, eikä temppelikään ollut entisenlainen. Profetiat eivät näyttäneet toteutuneen. Herodes yritti rakentamalla rakentaa uuden temppelin, mutta ajanlaskun alussa oltiin kuitenkin yhä roomalaisten vallan alla eikä missään paratiisissa. Tämä oli Jeesuksen ajan juutalaisuuden ongelma, ja siihen odotettiin ratkaisua.

Sankamon Alkukirkon salaisuus tekee suomalaisille kristityille tärkeän palveluksen popularisoidessaan N. T. Wrightin, Scott Hahnin ja Brant Pitren hienoa teologiaa, jonka mukaan Israelin 12 heimon kokoaminen toteutuu kirkossa ja sen pakanamissiossa, sillä Assyrian pakkosiirtolaisuuteen viemät heimot olivat sekoittuneet pakanoiden keskuuteen. Ainoa tapa pelastaa koko Israel oli siis pakanamissio! Tämä visio näkyy esim. Jaakobin tervehtiessä ”kahtatoista hajaannuksessa elävää heimokuntaa” (Jaak. 1:1).

Sankamo kirjoittaa, Jeesus ”kokosi selvänä profeetallisena merkkinä ympärilleen kaksitoista apostolia”, joista tulisi ”Israelin kahdentoista heimon tuomarit ja johtajat”. Jeesus vastaa kysymykseen Israelin palauttamisesta (Ap.t. 1:6) antamalla ”marssikäskyn maan valloituksesta” – tuli todistaa evankeliumista koko maassa Jerusalemista Samariaan (Juuda & Israel) ja lopulta yli maan rajojenkin, maan ääriin (Ap.t. 1:8). Tämä visio perustuu jo profeettoihin (esim. Sak. 9:9-10, Jes. 49:5-6). Paavalilla evankeliumin vastaanottaneet juutalaiset ja pakanat muodostavatkin nyt pitkin maailmaa levittäytyneen ”Jumalan seurakunnan”, ”Jumalan Israelin”. (s. 53-62)

Kriittisesti kristinuskosta ja kirkosta 

Visio on kaunis, mutta täyttyivätkö profetiat todella varhaisessa kristinuskossa, täyttyvätkö ne todella katolisessa kirkossa? Eikö kristinusko ole Vanhan testamentin räikeästi hengellistävää uudelleentulkintaa? Jos minua jokin jäi vaivaamaan Sankamon kirjoissa, niin se oli itsekriittisen ja kyseenalaistavan otteen puuttuminen. Tämä on tietysti makuasia, mutta itse tykkään yrittää ymmärtää, miksi muut saattavat ajatella asioista eri tavalla, ja käydä sitten heidän kanssaan totuuteen pyrkivää dialogia.

Alussa mainitsemani Lauri Rantala arvostelee Sankamoa siitä, että vaikka tämä tunnustaa kirkon juutalaiset juuret, niin niillä ei ole juurikaan käytännön merkitystä katolisessa kirkossa, joka on korvannut juutalaisuuden pakanuudella. ”Minun on mahdoton kuvitella juutalaista Messiasta, joka hylkää Israelin, kumoaa Tooran, häpäisee sapatin, julistaa saastaiset eläimet puhtaaksi ja korvaa Israelin seurakunnan pakanallisella katolisella kirkolla.”

En löydä Raamatusta ainuttakaan profetiaa, jossa kerrottaisiin pakanakirkosta, joka on uusi Israel, kansoista, jotka muodostavat uuden Jumalan kansan, kirkosta, jonka sydän on Roomassa, eikä Jerusalemissa. [–] Se kuva, joka Raamatun profeetoista välittyy pakanakansoista, tuskin miellyttää kristittyjä. Raamatun mukaan nimittäin pakanat tulevat Jerusalemiin kuulemaan Tooraa, viettävät lehtimajanjuhlaa, tarttuvat juutalaisen miehen viitan liepeeseen, ja heistäkin tulee Jumalan kansa.

Messiaanisessa kritiikissä pointtinsa, mutta ymmärrän hyvin myös rabbiinisia juutalaisia, jotka eivät voi hyväksyä Jeesusta, sillä hän ei näytä toteuttaneen sitä, minkä piti toteutua Vanhan testamentin Jumalan lupausten mukaan. Toisaalta ymmärrän hyvin myös niitä, jotka hylkäävät koko Israelin Jumalan: Jeesus tai ei Jeesusta, niin profetiat eivät toteutuneet, syntyi vain uusi lahko, joka antoi vanhoille teksteille uudet merkitykset. Kaikki on ollut vain ihmisten uskonnollista mielikuvitusta ja toiveajattelua.

Messiaaninen juutalainen – tai messiaaninen pakana – on siis kyllä huomannut oikeansuuntaisen ongelman, mutta se ei päästä häntä pälkähästä yhtään kristittyä helpommalla. Ensimmäinen kysymys on, miksi ylipäätään uskoa Jeesukseen, jos hän ei toteuttanutkaan sellaisenaan sitä, mikä Vanhan testamentin tekstien mukaan piti toteutua?

Katolinen kirkko vai messiaaninen Facebook-ryhmä? 

Lyhyt vastaus tähän elämää suurempaan kysymykseen on, että samasta syystä kuin ensimmäisellä vuosisadalla: koska hän kuitenkin nousi kuolleista (siitä kristinusko syntyi), koska olen kohdannut hänet ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että hän elää ja on Herra. Ja sitten tämän uskon valossa joudun lukemaan Vanhan testamentin uudella lailla, ja myös saan lukea sen uudella lailla, sillä näin Herra itse teki ja näin jo apostolit tekivät.

Tässä Sankamon kirja tekee jälleen palveluksen, kun se opastaa lukijoitaan varhaiskristilliseen raamatuntulkintaan. Kriitikko Rantala kirjoittaa, että Sankamo vääntää Jes. 2:2-3:n merkityksen kieroon tulkitessaan, että tämä profetia koskee kirkkoa. Hän kuitenkin sivuuttaa Sankamon pääpointin, joka on se, että apostolit tulkitsivat profetioita näin: Pietari (Ap.t. 2:17-21) jättää Jes. 2:n ja Joel 3:n profetioista tarkoituksella alkuperäistekstin ”osoitetiedot” (eli Jerusalemin) pois ja tulkitsee, että nämä lopunajan visiot toteutuvat nyt helluntaina syntyneessä temppelissä, joka on Kristuksen ruumis eli kirkko. (s. 70-71) Vastaavia esimerkkejä on Uudessa testamentissa roppakaupalla.

UT:n raamatuntulkinnasta kulkee selvästi tunnistettava ja johdonmukainen linja apostolisiin isiin ja kirkkoisiin. Tässä ”pakanallisessa” kirkossa Raamatustakin tuli Raamattu. Se ei missään vaiheessa historiaa ilmestynyt näyttämölle valmiina pakettina, vaan sisältää pitkän inhimillisen uskontohistorian, joka kristillisessä kirkossa kuitenkin tunnistettiin, Kristus-uskon valossa, Jumalan puheeksi ihmisille. Usko Raamattuun ja usko Jeesukseen edellyttäävät siis implisiittisesti uskon kirkkoon.

Rantala opponoi: ”Sankamo väittää [–], että kukaan ei voi tuntea Jumalan sanaa eikä Kristusta ilman kirkkoa. Tällainen väite on helppo kumota. Minä olen eronnut kirkosta, mutta luen edelleen Raamattua ja tunnen Messiaan oikein hyvin. Se siis on täysin mahdollista ilman kirkkoa.”

Rantalalta jäi tietysti huomaamatta, että hänellä ei olisi Raamattua, ellei kirkko olisi sitä kanonisoinut ja säilyttänyt, eikä hän olisi koskaan kuullut Messiaasta, ellei kirkko olisi häntä julistanut. Rantala on vain jättänyt luterilaisen kirkon ja valinnut toisenlaisen luterilais-pakanallisen sola scriptura– periaatteen sovellutuksen, toisilla avainjakeilla, joiden valossa kaikki muu selitetään (pois).

Lauri Rantalan kirjoitus loppuu aameneen Sankamon loppusanoille, joiden mukaan Kristusta ei voi erottaa morsiamestaan eikä paimenta lammaslaumastaan. Sitten Rantala kuitenkin kysyy: ”Mutta onko tuo lauma pakanallinen katolinen kirkko, vai Yeshua Messiaan lammaslauma, Jumalan Israel?”

Linkki vie 2016 perustettuun yksityiseen Facebook-ryhmään, jossa on tällä hetkellä 169 jäsentä. Sellaisesta en muista profeettojen, Jeesuksen tai apostolien maininneen, joten jos nämä ovat vaihtoehdot, niin luulen tietäväni vastauksen.