EMIL ANTON

Tänään ajattelin kertoa teille mormonismista ja suositella ystäväni Kim Östmanin erinomaista tietokirjaa Mormonit: Historia, oppi ja elämä (Gaudeamus 2019). Teos on jo saanut osakseen paljon huomiota: siitä ovat kirjoittaneet ainakin HS, Aamulehti (myös muut paikallislehdet), K&K, Kotimaa24, Verkkouutiset ja Agricola, ja Yleltä voi kuunnella aiheesta radiokeskustelun. Kannan nyt oman katolisen korteni kekoon ja osallistun keskusteluun astetta henkilökohtaisemmin.

Tutustuin elämäni ensimmäisiin mormoneihin (”myöhempien aikojen pyhiin”, lyh. MAP) lähes 15 vuotta sitten, alle parikymppisenä sivarina, ja olin sittemmin aika paljonkin tekemisissä heidän kanssaan. Pelasin lähetyssaarnaajien kanssa tennistä, kävin mormonipiispan luona kylässä ja luin jopa mormoniapostoli James E. Talmagen klassikkoa Jesus the Christ. Kävin Espoossa sijaitsevassa ”Helsingin temppelissä” avoimien ovien päivänä ja Neitsytpolun seurakuntakeskuksessa jonkinlaisessa nuorten aikuisten outreach-illassa. Tiedän siis mormonismista vähän keskivertokansalaista enemmän.

Apologiaa ja yhteistyötä

Mormonien kanssa veljeilyni ei tarkoittanut, että olisin ollut kääntymässä mormoniksi, pikemminkin päinvastoin. Kiinnostukseni mormonismia kohtaan kumpusi alun perin katolisesta apologetiikasta. Catholic Answersin materiaalit valistivat minua mormonismin kovin erikoisista opeista, ja niillä grillailinkin lähetyssaarnaajaystäviäni. Kerran söimme yhdessä pastaa ja kuuntelimme Patrick Madridin debatteja. Etsin käsiini myös aika lailla kaiken suomeksi mormonismista kirjoitetun. Luin Hannu Nymanin Toisenlaisen evankeliumin ja Matti Liljeqvistin Tornin ja temppelin. Vanhalla blogillani kirjoitin aiheesta useampaan kertaan (ks. tämä, tämä ja tämä).

Kokemukseni mormoneista olivat oikeastaan pelkästään positiivisia. Lähetyssaarnaajat olivat hyviä tyyppejä, heillä oli keskinäinen rakkaus, uskomaton kyky oppia suomea, kunnioitus toisinuskovia kohtaan… ja valtava ilo. Erityisesti muistan heidän ilonsa. Olenkin joskus myöhemmin junassa lähetyssaarnaajia satunnaisesti nähdessäni jutellut heidän kanssaan ja kehunut heidän iloansa, joka on Suomessa todella kaunis todistus. Aivan turhaan monet kristityt ovat täysin lukossa suhteessa mormoneihin siksi, että he eivät ole ns. oikeasti kristittyjä. Paljon voisimme heiltä oppia.

En ole vuosikymmeneen ollut lähemmin tekemisissä mormonien kanssa. Paljon on vettä virrannut Tiberissä ja, öö, pysynyt Isossa Suolajärvessä. Nyt oli mielenkiintoista palata mormonismin maailmaan Kim Östmanin kirjan asiantuntevalla opastuksella. Elämmekin muuten sikäli historiallisia MAP-KAT-aikoja, että vasta vajaa vuosi sitten mormonien presidentti (”profeetta”) kohtasi ensi kertaa paavin. Kannattaa katsoa mormonijohtajien lyhyt, erittäin positiivinen videoraportti tapaamisesta ja MAP-KAT-yhteistyöstä.

Mormonit ja…

Mormoneja verrataan usein Jehovan todistajiin, mutta näiden erot ovat vähintään yhtä merkittäviä kuin yhtäläisyydet. Mormoneja on ensinnäkin n. tuplasti enemmän (16 miljoonaa, 3x enemmän kuin suomalaisia!), toiseksi mormonit perustivat kokonaisen kaupungin (Salt Lake City), kolmanneksi MAP-kirkko on selkeästi kirkko, jolla on ainakin stoori selkeästä jumalallisesta auktorisoinnista ja selkeä sakraali keskuspyhäkkö, oma yliopisto (Brigham Young University, läsnä myös Jerusalemissa), kunnon apologeettista ja akateemista toimintaa ja vaikuttava Tabernacle Choir, jonka musiikkia voi nyt tekniikan ihmeen ansiosta kuka tahansa kuunnella vaikka sunnuntaihartaudeksi (ks. Music & the Spoken Word). Ei Vartiotornilla ole mitään tällaista. MAP-kirkon yhteiskunnallis-kulttuurinen relevanssi on ihan eri luokkaa.

Mormonismia voisi melkein mieluummin verrata katoliseen kirkkoon: Salt Lake City on mormonien Vatikaani, sen temppeli heidän Pietarinkirkkonsa, kirkon presidentti heidän paavinsa, jne. Toisaalta tuli mieleen, että kyllä vain mormonismin ja lestadiolaisuudenkin välillä on paljon yhtymäkohtia. Molemmat syntyvät 1800-luvulla ja muodostuvat ”ainoaksi oikeaksi” kristinuskon muodoksi, molemmat vähän kuin jälleenrakensivat Siionin, yksi Utahiin, toinen Lappiin, molemmilla oli selvä vahva kakkoshahmo (Brigham Young ja Juhani Raattamaa), molemmat hajosivat pian kilpaileviin ryhmiin, molemmissa kieltäydytään alkoholista, molemmissa vahvat perhearvot ja yhteisöllisyys, toisaalta ehkä myös ryhmäpaine…

Kolmas pakostikin mieleen tuleva vertailukohta on islam. Molemmissa vuosisatoja Jeesuksen jälkeen ilmestyy uusi profeetta, uusi pyhä kirja, yhdellä Arabiassa, toisella USA:ssa. Ja kummallakin näistä profeetoista oli jostain syystä monia, monia vaimoja… Östman käsitteleekin mielenkiintoisesti moniavioisuuden historiaa mormonismissa (aiheesta on tulossa kokonainen toinen kirja!).

Vuonna 1890 MAP-kirkko teki moniavioisuuden suhteen täyskäännöksen, jota oli aiemmin pidetty teologisesti täysin mahdottomana (s. 68-70). Nykyään mormonismin inspiroimaa moniavioisuutta harjoittavat MAP-kirkon ulkopuolella olevat mormonifundamentalistit, joita on joitain kymmeniä tuhansia. Heitä voi ymmärtää, sillä varhaisen mormoniopin mukaan moniavioisuus on ikuinen periaate, ja se kytkeytyy kiinteästi pelastus- ja jumalaoppiin. Sillä lailla saa tehtyä enemmän henkilapsia.

Jotain Jumalasta…

Kuten on hyvin tiedossa, keskeisin ongelma mormonismin ja perinteisen kristinuskon välillä on ero jumalakäsityksessä. Mormonit eivät kiellä kolminaisuusoppia samalla lailla kuin vaikkapa Jehovan todistajat tai muslimit, vaan heillä on aivan omanlaisensa jumalaoppi, joka tulee ihan eri planeetalta.

Joseph Smithin ja MAP-kirkon mukaan Isä Jumalalla on ruumis, ja hän eli joskus meidän kaltaisemme elämän jossain toisessa maailmassa, oli uskollinen omalle Isä-Jumalalleen ja tuli sitten korotetuksi Jumalaksi, joka saattoi luoda ja kansoittaa oman maailmansa. Me olimme ennen syntymäämme tuon taivaan Isän henkilapsia, jotka lähetettiin maan päälle kehittymään ruumiillisina olentoina. Nyt meillä on tilaisuus kehittyä Jumalan kaltaisiksi elämällä uskollisina mormoneina tässä elämässä, erityisesti käymällä läpi temppeliseremoniat ja solmimalla temppelissä ikuisen avioliiton, joka kestää tuonpuoleiseen.

Ikuinen avioliitto liittyy olennaisesti jumalallistumiseen. Henkilapset eivät näet synny ex nihilo. Taivaan Isän rinnalla on taivaan Äiti (ja kenties muita vaimoja hänen rinnallaan?). Östman kirjoittaa: ”Taivaan Äidin asema mormoniteologiassa on sikäli erikoinen, että hänestä ei puhuta pyhissä kirjoituksissa, häntä ei tule rukoilla eikä hänestä tiedetä muutenkaan juuri mitään.” (s. 192) Taivaan äidin olemassaolo ja attribuutit on päätelty Smithin uudesta jumala(llistumis-)opista, joka kehittyi hänen elämänsä aikana.

Mormonien jumala- ja pelastusopissa on toki selkeä ja ehkä kauniskin logiikkansa, mutta se sopii aika huonosti kaikkeen siihen, mitä Raamatussa (ja jopa Mormonin kirjassa, jonka jumalaoppi on vielä perinteinen) on Jumalasta kerrottu. Miten Jeesus oli jumala jo ennen inkarnaatiotaan, ja miten Pyhä Henki on päässyt jumalaksi ilman ruumista? Miten kumpikaan heistä voi olla jumala ilman vaimoa, ja miksemme me muut voi olla? Ja mitä olisi ajateltava Taivaan Isän uskollisuudesta taivaan Äidille suhteessa siihen, että Jeesus syntyi mormonien mukaan ”kuolevaisen Marian ja kuolemattoman Elohimin [siis ruumiillisen Taivaan Isän] kirjaimellisena poikana”? (s. 191-196)

Ajatus taivaallisesta äidistä tietysti yhdistää mormonismia ja katolisuutta, mutta jälkimmäisessä äiti tunnetaan tietysti nimeltä. Minua ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä mormonismin mukaan Marialle, Elohimin maalliselle morsiamelle, tapahtui hänen maallisen elämänsä jälkeen? Pääsikö hän Elohimin vaimojen joukkoon, taivaan äidiksi kenties jonkin toisen planeetan ihmisille, vai joutuiko hän yhteen alemmista valtakunnista? Jos joku mormoni eksyy tälle blogille, niin kertokoon!

Mormonismiin ja takaisin

Kun kerran tämä blogi on ”Katolista hapatusta”, niin päätän tämän artikkelin tarinaan pisimmästä mormonismia käsittelevästä kirjasta, jonka olen lukenut (mutta josta en koskaan aiemmin ole blogannut). Kyseessä on Isaiah Bennettin yli 500-sivuinen Inside Mormonism: What Mormons Really Believe. Bennettin tapaus on aika erikoinen. Hän oli katolinen pappi, joka kääntyi mormoniksi. Hän meni naimisiin entisen nunnan Barbaran kanssa, ja he olivat noin vuoden ajan uskollisia mormoneja. Ex-pappi Bennett oli jonkinlainen julkkiskäännynnäinen Utahin mormonipiireissä. Mutta sitten hän kääntyi takaisin.

Bennettin kirja on jossain määrin samantapainen kuin Östmanin, se on asiapitoinen katsaus mormonismin historiaan ja oppeihin. Erona on tietysti se, että Bennett kirjoittaa katolisesta näkökulmasta ja käy teologisesti läpi avainkysymyksiä paitsi Jumalasta ja mormonien pyhistä kirjoituksista, myös ennen kaikkea ns. Suuresta Luopumuksesta, joka on aika lailla ratkaiseva kysymys mormonismin ja katolisuuden välillä. Mormonismin mukaan Kristuksen kirkkoa kohtasi totaalinen luopumus pian apostolien jälkeen, ja se palautettiin maan päälle vasta Joseph Smithin välityksellä, kun taas katolisen kirkon mukaan Kristuksen kirkko on pysynyt ja pysyy maailman loppuun asti, eivätkä tuonelan portit voi sitä voittaa.

En nyt kuitenkaan tässä mene luopumuskiistaan, vaan ajattelin kertoa sen, mikä Bennettin kirjasta jäi erityisesti mieleen: miksi hän lopulta palasi katoliseen kirkkoon. Bennett on liittänyt kirjan loppuun erokirjeensä, jonka hän lähetti mormonipiispalleen vuonna 1995. Siitä käy ilmi, että katolisuuteen paluulle oli ennen kaikkea kaksi syytä: MAP-kirkon aborttiopetuksen paljastuminen ja temppelissä koettu hengellinen tyhjyys.

Bennett selittää, että hän oli liittynyt kirkkoon siinä uskossa, että MAP-kirkko pitää ihmiselämää pyhänä ja pitää syntymättömän lapsen tappamista raskaana syntinä. Tätä tukivat monet presidenttien lausunnot. Muutaman kuukauden päästä Bennettille selvisi kuitenkin, että MAP-kirkko sallii abortin ”poikkeustilanteissa”, kuten raiskaus, insesti, vakava synnynnäinen vamma, tai äidin elämää tai terveyttä uhkaava vaara. Vauvan sikiämisen tai kehittymisen olosuhteet eivät kuitenkaan poista hänen ihmisyyttään eikä viattomuuttaan, Bennett kirjoittaa piispalleen ja sanoo, että ristiriita on sietämätön.

Toiseksi Bennett kirjoittaa, että hänelle opetetun ja kerrotun perusteella hänen odotuksensa temppelitoimituksia kohtaan olivat korkealla. Temppeli oli kuitenkin suuri pettymys. Verrattuna katoliseen messuun temppelitoimitukset tuntuivat pinnallisilta ja itseään toistavilta. Keskiössä ei ollut Jumala eikä Kristus, vaan toimituksen suorittaja ja se, ettei siellä paljastettuja pyhiä salaisuuksia saa kertoa kenellekään. Rukouksesta ja valmistautumisesta huolimatta Bennett ei löytänyt temppelistä Jumalan Henkeä. Valkoiset vaatteet ja ammattimaiset videoesitykset eivät Bennettin mielestä ole yhtä kuin aito hengellisyys.

Nämä asiat huomioiden Bennett päättää kirjeensä mormonikielellä ilmaistuun katoliseen todistukseen:

Through the power of the Spirit of the Lord, and by his kind and patient mercy, Barbara and I are returning to full membership in the Roman Catholic Church, which we now can testify, more strongly than ever, is Christ’s true and only Church on earth, possessing the eternal priesthood and all authority, a firm and constant witness to the holiness and inviolability of life, the center and spring of all things spiritual.