EMIL ANTON 

Sain keväällä pienen apurahan, jonka turvin pääsin aloittamaan post-doc -tutkimustani teemalla ”Ratzinger ja Luther”, alaotsikkona ”katolis-luterilaisen ykseyden dogmaattiset esteet”. Kyseisen apurahan voimin olen pystynyt omistamaan tämän projektin aloittamiselle heinä- ja elokuun, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä onkin sopiva hetki jakaa aiheesta joitain ajatuksia.

Ensimmäinen huomio on se, etten suinkaan ole ainoa, joka on hoksannut tämän aiheen potentiaalin. Viime vuonna Pohjois-Amerikassa ilmestyi kaksikin kirjaa, joissa protestanttiset ja katoliset teologit yhdessä arvioivat Joseph Ratzingerin / Benedictus XVI:n teologiaa ja sitä, kuinka se voi auttaa purkamaan katolilaisten ja protestanttien välisiä jännitteitä.

Kyseiset kirjat ovat The Theology of Benedict XVI: A Protestant Appreciation (Lexham Press) ja Joseph Ratzinger and the Healing of the Reformation-Era Divisions (Emmaus Academic). Projektini ensimmäinen tavoite olikin lukea nämä kirjat ja kirjoittaa niistä akateemiset esittelyt tai kirja-arviot. Ilokseni nämä englanninkieliset tekstini (jotka ovat luettavissa academia.edussa) on hyväksytty julkaistavaksi Nova et Vetera -lehdessä, jonka toinen päätoimittaja Matthew Levering on mukana molemmissa kirjoissa.

Tässä blogikirjoituksessa aion tiivistää suomeksi joitain yo. kirjojen ja kirja-arvioideni pointteja. Sitä ennen haluaisin kuitenkin hieman avata sitä, miksi juuri Ratzinger/Benedictus – mediamaineeltaan änkyräkonservatiivi (ks. Ratzinger-kauhuelokuva Kaksi paavia!) – on niin lupaava ja mielenkiintoinen tutkimuskohde juuri katolis-luterilaisen dialogin kannalta.

Ratzinger ja Luther

Tein reformaation 500-vuotismuistona eeppisen matkan Lutherin ja Ratzingerin kotikulmille Saksaan (tuolloinkin pienen apurahan avuin). Yhdellä junamatkoistani tuli vähän juttua paikallisen kanssamatkustajan kanssa. Yritin selittää, että teen väikkäriä Ratzingerista ja että matkallani käyn Ratzingerin ja Lutherin paikoilla, nyt kun on juuri reformaation 500-vuotismuisto. Mies sanoi: Ratzinger und Luther – schönes Thema! Hän taisi ymmärtää väärin, että kyseessä oli väikkärini otsikko, mutta nyökkäsin, annoin olla ja päätin samalla kirjoittaa aiheesta sitten väikkärin jälkeen. Se nimittäin todella on hieno aihe. Ai miksi? No nyt kerron.

Ensinnäkin Ratzingerin tärkein teologian opettaja 1950-luvun Münchenissä oli Gottlieb Söhngen, katolis-luterilaisen avioliiton lapsi. Teologinen ilma, jota Ratzinger Münchenissä hengitti, oli vahvasti ekumeenista ja raamattukeskeistä jo ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta. Myöhemmin 1960-70-luvuilla Ratzinger opetti useissa saksalaisissa yliopistoissa (Bonn, Münster, Tübingen, Regensburg), joissa hän tietysti työskenteli rinta rinnan luterilaisten teologien kanssa ja myös ystävystyi moniin heistä. Yksi Ratzingerin ystävistä oli luterilaisesta katolilaiseksi kääntynyt indologi ja Luther-tutkija Paul Hacker.

Ensimmäinen pääpointti on siis se, että saksalaisena teologina Ratzinger/Benedictus tunsi ja tuntee luterilaisuutta poikkeuksellisen hyvin. Aika varmasti voidaan sanoa, ettei kukaan muu paavi ole tuntenut luterilaisuutta yhtä hyvin kuin Ratzinger/Benedictus. Selvä, hyvä lähtökohta. Mutta mitä Ratzinger ajatteli Lutherista ja luterilaisuudesta? Saattoihan hän teoriassa olla luterilaisten ystävä mutta samalla ajatella, että Luther ja luterilaisuus edustavat teologisesti vain hirvittävää harhaa. Näin ei kuitenkaan ole. Itse asiassa Ratzinger sympatiseeraa Lutheria, vaikkei tietenkään kaikessa häntä seuraakaan.

Katolinen tiedotuskeskus julkaisi viime vuonna pienen kirjan Kirkko ja moniarvoinen maailma, jonka hankkimista ja lukemista kovasti suosittelen – siihen nimittäin sisältyy Benedictus XVI:n Erfurtin augustinolaisluostarissa (siis Lutherin luostarissa!) vuonna 2011 pitämä historiallinen puhe, jossa hän sanoo:

Minulle Rooman piispana on syvästi liikuttava hetki tavata teidät täällä Erfurtin vanhassa augustinolaisluostarissa. Kuten juuri kuulimme, täällä Luther opiskeli teologiaa. Täällä hän vietti ensimmäistä pyhää messuaan. Vastoin isänsä toivomusta hän jätti juridiset opintonsa kesken ja opiskeli teologiaa asettaen tavoitteekseen pappeuden pyhän Augustinuksen sääntökunnassa. Tällä tiellä kyse ei ollut mistä tahansa, vaan häntä ajoi kysymys Jumalasta – kysymys, joka oli hänen elämänsä ja kaiken toimintansa kiihkeä intohimo ja kantava voima: ”Miten löydän armollisen Jumalan?” Tämä kysymys kosketti Lutheria sydänjuuria myöten ja oli hänen kaiken teologisen etsintänsä ja kamppailunsa taustana. Teologia ei ollut hänelle akateeminen asia, vaan se oli kamppailua omasta itsestä, mikä puolestaan merkitsi kamppailua Jumalasta ja Jumalan kanssa. (s. 60)

Ratzinger ja Luther ovat hengenheimolaisia ainakin juuri tässä: teologia ei ole heille pelkkää akateemista ”kristinuskon tutkimusta”, vaan se on aina (Osmo Tiililän termiä käyttääkseni) ”uskon teologiaa”, ”kamppailua Jumalasta ja Jumalan kanssa”. Tämän lisäksi tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta, että teologeina Ratzingeria ja Lutheria yhdistää perustavalla tavalla augustinolaisuus. Vastaväittäjäni James Corkery, joka on kirjoittanut hienon artikkelin Lutherista ja Benedictus XVI:stä, on selittänyt tämän tarkoittavan ennen kaikkea sitä, että vastaanottaminen on tekemistä ensisijaisempaa: armo ennen tekoja, logos ennen ethosta. Tästä pääsemmekin Ratzingerin ratkaisevaan panokseen reformaation ykköskiistan ratkaisemisessa 1990-luvun lopussa.

Ratzinger ja van Hurskauttaminen

Vuonna 1999 allekirjoitettu katolis-luterilainen Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJV) on Suomen kirkollis-teologisissa piireissä hyvin tunnettu asiakirja. Vähemmän tunnettu on Ratzingerin rooli sen pelastajana. Itse asiassa edelleen saattaa jopa törmätä vanhaan valheeseen siitä, että Ratzinger olisi yrittänyt torpata julistuksen.

Oikeasti homma meni niin, että julistus oli vuonna 1998 kriisissä, kun merkittävä osa Uskonopin kongregaation jäsenistä (ei Ratzinger) ei ollut vakuuttunut siitä, etteivät Trenton tuomiot enää osu luterilaiseen oppiin. Katolinen kirkko oli siis valmis hyväksymään julistuksen, mutta se ei ollut valmis sanomaan, etteivät vanhat tuomiot enää päde.

Pattitilanteessa Ratzingerin vanha ystävä, luterilainen piispa Johannes Hanselmann otti Ratzingeriin yhteyttä ja ehdotti yksityistä tapaamista muutaman teologin kesken. Pieni porukka kokoontui Ratzingerin kotona Regensburgissa 3.-4.11.1998 ja pääsi sopuun muutamista ydinongelmista. Mukana olleen luterilaisen teologin mukaan Ratzingerin tärkeisiin myönnytyksiin kuului se, että vaikka kristittyjen tulee tehdä hyviä tekoja, vanhurskauttaminen ja viimeinen tuomio ovat Jumalan armollisia tekoja.

Tästä Regensburgin-tapaamisesta tehtiin muistio, joka lähetettiin eteenpäin YJV-dialogin osapuolille. Juuri tästä asiakirjasta muokattiin YJV:n allekirjoittamisen pelastanut Liite (Annex), jossa muun muassa tunnustetaan vanhurskauttamisen tapahtuvan yksin armosta ja yksin uskosta. Se, missä merkityksessä näin on, ja miten se suhtautuu muuhun katoliseen oppiin, ei ole aivan selvää. Paavina Benedictus XVI sitten selitti, että sola fide on oikein, jos sitä ei aseteta vastakkain rakkauden kanssa.

Toinen YJV:n Liitteen iso kysymys koski sitä, onko concupiscentia kasteen jälkeen syntiä ja missä mielessä kristitty on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. YJV:n jälkeen Ratzinger kirjoitti Communio-lehteen artikkelin, jossa hän totesi, ettei voi uskoa, että yksinkertaisille ihmisille tarkoitettu uskonto voisi olla kiinni tällaisista teologisista hienouksista.

Viime aikoina Suomessa on Hesaria myöten käyty keskustelua vanhurskauttaminen-sanueesta UT2020-käännöksen (jossa on käytetty muita, ymmärrettävämpiä sanoja) yhteydessä. Muistan aina naisen, joka soitti vuonna 2017 Patmos-radioon ja kysyi, mitä se ”van” siinä hurskaan edessä merkitsee, onko se vähän niin kuin Vincent van Gogh? Tässäkin Benedictus XVI on ajan hermoilla.  Emerituspaavina antamassaan haastattelussa hän toteaa, ettei kukaan enää ymmärrä puhetta ”vanhurskauttamisesta”. Hän kuitenkin selittää upeasti, että itse asia tulee nykyihmistä puhuttelevalla tavalla voimakkaasti esiin Jumalan laupeuden sanomassa (pyhä Faustyna Kowalska, paavi Johannes Paavali II, paavi Franciscus).

Miksi protestantit pitävät Benedictus XVI:stä? 

Protestantit tykkäävät Ratzingerista / Benedictus XVI:stä useastakin syystä. Edellä on mainittu Ratzingerin läheisyys Lutherin augustinolaiseen ajatteluun ja myötämielisyys reformaation ydinsanomaa (sola fide, sola gratia) kohtaan. Mainitsin myös Ratzingerin teologian raamattukeskeisyyden – tämä näkyy tietysti mm. Benedictuksen paavikauden suurtyössä eli Jeesus Nasaretilainen -trilogiassa, jonka viimeiset kaksi osaa julkaisi suomeksi viidettä herätysliikettä edustava Perussanoma. Raamattuopiston toiminnanjohtaja Timo Junkkaala totesi tuolloin legendaarisesti, että ”paavi kirjoittaa Jeesuksesta paljon paremmin kuin moni luterilainen teologi tai piispa”.

Protestanteilla on monia muitakin syitä tykätä Ratzingerista. Ratzingerin mariologia (oppi Neitsyt Mariasta ja hartaus Mariaa kohtaan) on tunnetusti hyvin hillittyä, raamattulähtöistä ja Kristus-keskeistä ja siten protestanteille tavallista lähestyttävämpää. Maria-kultin ohella toinen protestanttinen pelko on perinteisesti kohdistunut paavinvaltaan. Tässäkin Ratzinger teki historiaa astumalla alas paavinistuimelta. Hän ei ollut vallan perässä, vaan näytti esimerkillään, että Pietarin virassa on kyse palvelutehtävästä evankeliumin ja kirkon hyväksi.

Muita teemoja, joista protestanttiteologit ovat Ratzingerin tuotannossa tykänneet, ovat muun muassa totuuden käsitteestä kiinni pitäminen ja relativismin vastustaminen, uskon ja järjen välisen sopusoinnun ja yhteispelin puolustaminen sekä syvällinen, hengellinen ja kristologinen rukouksen, liturgian ja saarnan teologia. Anglikaaniteologi John Milbankin aloittamasta ”radikaalina ortodoksiana” tunnetusta koulukunnasta useampi teologi on löytänyt Ratzingerista hengenheimolaisen, ja jotkut heistä ovat tämän seurauksena liittyneet katoliseen kirkkoon. Benedictus XVI:n paavikauden näkyvimpiin ekumeenisiin tekoihin kuului tietysti myös anglikaaniordinariaatin luominen katoliseen kirkkoon. Lisäksi hän julisti autuaaksi John Henry Newmanin, joka kirjoitti suuren osan teologisesta tuotannostaan protestanttina/anglikaanina. Ratzingerin suuresti arvostama Newman onkin todella mielenkiintoinen ja harvinaislaatuinen protestanttis-katolinen teologipyhimys.

Ratzinger, joulu ja porot

Alussa mainitsemistani kahdesta Ratzinger-kirjasta suosittelisin ensin mainittua Ratzinger-aloittelijoille ja jälkimmäistä edistyneemmille. Jälkimmäisen kirjan suosikkilukuni oli evankelikaalisessa Wheaton Collegessa työskentelevän Timothy Larsenin artikkeli Ratzingerista ja joulusta. Ensin ajattelin, että onpa tylsä aihe – eihän joulussa ole mitään ekumeenista kontroverssia. Mutta siinäpä se – joulu onkin kaunis kohtaamispaikka katolisille ja protestanttisille kristityille.

Larsen aloittaa artikkelinsa kertomalla siitä, kuinka ensimmäisessä maailmansodassa englantilaiset ja saksalaiset sotilaat, protestantit ja katolilaiset, pitivät rintamalla tulitauon ja viettivät yhdessä joulua vuonna 1914 – vastoin ylätason komentajiensa määräyksiä. Larsen jatkaa muistuttamalla siitä, että katolilaiset laulavat luterilaisia joululauluja (Enkeli taivaan) ja luterilaiset katolisia (Jouluyö, juhlayö). Hän kertoo myös oppineensa joulusta uutta Ratzingerilta.

Jeesus-trilogian kolmannessa osassa Ratzinger selittää mm. jouluseimen härän ja aasin Raamattu-perusteet (Jes. 1:3). Protestantti-Larsen oli omasta puolestaan aina olettanut, että nämä ovat puhtaasti kulttuurisia traditioita. Larsen kiinnittääkin hauskasti huomiota siihen, että jouluna protestanteilla ei tavallisuudesta poiketen ole ongelmaa Raamatun ulkopuolisten traditioiden (kuten itse joulun vietto!) eikä pyhimysten kuvien tai patsaiden (Maria ja Joosef seimen äärellä…) kanssa.

Larsenin artikkelissa oli paljon muutakin mielenkiintoista, mutten voi sitä kaikkea tässä referoida. Sen sijaan päätän artikkelini tietynlaiseen ennakkomainokseen. Olen nimittäin mukana 72 teologin projektissa, jonka tarkoituksena on tuottaa Ratzinger-käsikirja (tai Ratzinger-sanakirja), johon tulee 101 artikkelia Ratzingerin teologian eri osa-alueista. Kirja ilmestyy neljällä kielellä (englanti, saksa, espanja, portugali), ja minulta pyydettiin siihen artikkeli Ratzingerin uskontoteologiasta.

Mainokseni ei kuitenkaan varsinaisesti koske kirjaa (vaikka toki sitäkin). Kirjan englanninkielinen toimittaja, australialainen Tracey Rowland, kertoi rakastavansa poroja. Hän ei kuitenkaan ole vielä koskaan nähnyt niitä. Noh, siitäpä sain ajatuksen: mitä jos järjestettäisiin Suomessa kansainvälinen Ratzinger-konferenssi otsikolla Ratzinger and Reindeer – Ratzinger ja porot? Akateemisia sessioita Ratzingerin teologiasta ja vierailu Nuuksion poropuistossa – tai kenties jopa Joulupukin pajakylässä Rovaniemellä? Siinähän olisi mitä sopivin jatke Ratzinger ja joulu -teemalle! Rowland ja muutama muu ovat jo ajatuksesta innoissaan, joten ehkä se toteutuu – Ratzingerin 95-vuotisjuhlan kunniaksi 2022.

Veikkaisin, että tilaa olisi noin 50 kansainväliselle vieraalle ja ehkä toiselle mokomalle suomalaiselle kuulijalle. Mitä sanot – olisitko mukana? Emmeköhän me viimeistään porokelkassa ja pukin (pyhän Nikolauksen!) sylissä tajuaisi, että olemme yhtä perhettä.