Miten ymmärtää vanhoillislestadiolaista seurakuntaoppia?

JOONA KORTENIEMI

Suviseurat. Kuva: Wikipedia

Kirkko ja kaupunki – lehti julkaisi toukokuun alussa artikkelin, joka käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden (vl) ikuisuusaiheita, hoitokokouksia ja seurakuntaoppia.  Se herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita: liikutti, ärsytti, kyllästytti ja nauratti. Rikostutkija Tuomas Pelkosen idea hoitokokoushiihdosta tuntui kauniilta ja liikuttavalta: hän oli kirjaimellisesti valmis kärsimään omissa nahoissaan hoitokokousten uhrien tuntemaa kipua ja tuskaa. Tietyllä tapaa varsin katolinen idea: oma rasitus tarjotaan ikään kuin uhrina, mortifikaationa, toisten puolesta.

Artikkeli toisaalta ärsytti ja kyllästytti, koska se tuntui kiertävän sitä samaa rataa, jota vl-liikettä koskeva kirkollinen keskustelu on kiertänyt viimeiset 60 jollei jopa viimeiset 120 vuotta. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen viestintäpäällikkö Olli Lohen kiemurtelu toimittaja Topias Haikalan kynsissä myös nauratti, kaikella ystävyydellä.

Toki myös ymmärrän aihepiirin pyörittelyn tarpeellisuuden. Evankelis-luterilaisen kirkon ja vl-liikkeen suhde on monella tapaa eriskummallinen. Kuten teologian tohtori Kari Kuula totesi pari vuotta sitten samaiseen lehteen kirjoittamassaan kolumnissa:

Vl-liike kun on uniikki ilmiö. Maailmassa ei ole koskaan ollut vastaavaa itsensä ainoaksi pelastuvien joukoksi määrittelevää yhteisöä, joka samalla toimii näin saumattomasti äitikirkon helmassa. Muu maailma ei kuitenkaan tiedä vl-liikkeestä. Se on pysynyt kielimuurin takana piilossa Suomen luterilaisen kirkon lehtolapsena. Mainio aihe kansainvälisellä kielellä kirjoittavalle tutkijalle.

Ongelma vain on se, kuten totesin, että käsittelyssä ei tunnuta päästävän eteenpäin vaan se kiertää kehää. Lähes kaikki artikkelit toistavat samaa kaavaa: Toimittajat voivottelevat ja päivittelevät, miten tilanne voikin olla se, että kirkon piirissä on yhteisö, joka opettaa näin kauheita. Sen jälkeen SRK kiistää, että liikkeen opetuksessa olisi mitään ongelmaa ja vetäytyy oman ”kaanaankielensä” suojiin. Lopuksi katse kääntyy evl-kirkon piispoihin, jotka yrittävät rauhoitella tilannetta sanomalla jotain diplomaattista kieli keskellä suuta (arkkipiispa Tapio Luoma oli tällä kertaa poikkeuksellisen suorapuheinen, mistä pisteet hänelle). Sen jälkeen kaikki palaa ennalleen toistuakseen taas jonkin ajan päästä samanlaisena.

Kaipaisin sitä, että vl-seurakuntaoppia koskevassa keskustelussa mentäisiin syvemmälle liikkeen ekklesiologian teologisiin perusteisiin ja tapaan tulkita Raamattua. Se mahdollistaisi vl-seurakuntaopin tutkimisen totuuskysymyksenä: kuinka uskottava ja perusteltu se on Raamatun ja kristillisen tradition valossa. Tämä siksi, koska totuudestahan (tietysti veritas in caritate eli totuus rakkaudessa) kristinuskossa on pohjimmiltaan kysymys: ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 8:32).

Osin juuri tästä syystä päätin yrittää jatkotutkimuksen tekemistä nimenomaan kyseisestä aihepiiristä. Sen valmistuminen on kuitenkin vielä hamassa tulevaisuudessa ja Jumalan sallimuksen takana. Ehkä voinkin jo tässä vaiheessa hiukan avittaa, jotta keskustelussa päästäisiin eteenpäin.

Venkoilua?

Viittaamani artikkelin pääajatuksen tai sanoman voisi kiteyttää näin: Kaikki tietävät, että vl-liikkeessä opetetaan, että vain vanhoillislestadiolaiset pelastuvat, mutta SRK kiistää sen. Siinä on kuitenkin kyse vain epärehellisestä kiemurtelusta, venkoilusta. Mielestäni asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen.

Toki venkoiluakin on varmasti mukana, runsaastikin. On totta, että vl-liikkeen ja evl-kirkon välillä tuntuu vallitsevan eräänlainen ”kauhun tasapaino”, jos hiukan epäkorrekti ilmaisu sallitaan. Jos liike jättäisi kirkon, se menettäisi kymmeniä tuhansia uskollisia kirkollisveronmaksajia ja melkoisen määrän ongelmattomia, hyvin käyttäytyviä työntekijöitä. Vl-liikkeelle status evl-kirkon sisäisenä herätysliikkeenä on puolestaan tärkeä, koska se tuo liikkeen imagoon tiettyä ”kunniallisuutta”. Jos liike menettäisi sen, se olisi omalaatuisine oppeineen ihmisten mielikuvissa samaa sarjaa Jehovan todistajien ja mormonikirkon kanssa.

Hyväntahtoisempi tulkinta on se, että sekä evankelis-luterilaisen kirkon piispat että SRK:n johto ymmärtävät, että mikäli vl-liike joutuisi kirkon ulkopuolelle, sen lahkomaiset piirteet korostuisivat ja se muuttuisi jäsenistönsä kannalta yhä riskialttiimmaksi yhteisöksi. Vastuullisina johtajina (uskon ja osin tiedän, että sekä piispoissa että SRK:n johdossa on sellaisia) he yrittävät estää sen. Sitä pyrkimystä voi tietysti myös arvostaa oikeudenmukaiseen rajaan saakka.

Mutta kuten totesin, vaikka vaikeasti tulkittavassa kielenkäytössä on osin kyse kirkkopoliittisesta pragmatismista, kysymys on myös aidosti syvällisempi. Tai ehkä voi sanoa niinkin, että vl-oppi tarjoaa SRK:n johdolle mahdollisuuden venkoilla suhteellisen hyvällä omallatunnolla.

Mikä on Jumalan valtakunta?

Ongelman voisi kiteyttää näin: On totta, että vl-opin mukaan ihminen voi pelastua vain yhdessä yhteisössä. Sitä liikkeen julistuksessa kutsutaan yleensä ”Jumalan valtakunnaksi”. Mutta mikä se yhteisö konkretian tasolla on? Miten sen rajat kulkevat? Onko se yhtä kuin vl-liike? Asia on monimutkaisempi kuin ensin kuvittelisi.

1600-lukulaista kuvitusta Augsburgin tunnustuksen kirkko-oppia käsittelevään kohtaan VII. Kuva: Wikipedia

On totta, että silloin tällöin liikkeen seurapuheissa vanhoillislestadiolaisuuden ja valtakunnan välille vedetään yhtäläisyysmerkit. Esimerkiksi SRK:n silloinen nuorisotyön sihteeri Jouko Haapsaari julisti Valkealan suviseuroissa vuonna 2007: ”Ei tämä ole mikään herätysliike, tämä on Jumalan valtakunta.”

Tarkkaan ottaen tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa edes liikkeen opin mukaan. Jumalan valtakunta on nimittäin tavallisimman määritelmän mukaan ”Jumalan lasten joukko”. Ihmisen tekee puolestaan Jumalan lapseksi se, että hän on vanhurskautettu eli se, että hänellä on synnit anteeksi ja hän on osallinen Pyhästä Hengestä. Vl-opin mukaan taas on mahdollista, että ihminen kuuluu ulkonaisesti vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön mutta elää salaisissa synneissä ja on siten sisäisesti hengellisesti kuolleessa tilassa. Tällöin hän on sosiaalisesti vanhoillislestadiolainen mutta silti Jumalan valtakunnan ulkopuolella.

On myös mahdollista olla näkyvän vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolella mutta kuulua silti Jumalan valtakuntaan. Paras esimerkki tästä ovat kaikki maailman pikkulapset, jotka ovat vl-opin mukaan pelastuvia Jumalan lapsia ja siten osallisia Jumalan valtakunnasta jo äidin kohdussa riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan heidän vanhempansa kuuluvat. Yleensä myös vakavasti kehitysvammaisten oletetaan samalla tavoin pelastuvan automaattisesti.

Tämän myötä siis itse asiassa ylivoimainen enemmistö ”Jumalan valtakunnan” kansalaisista elää näkyvän vl-liikkeen ulkopuolella. Tämä kannattaa muistaa niiden, jotka paheksuvat sitä, että vl-seurakuntaopin mukaan pelastuvia on vähän. Vl-soteriologian valossa pelastuvia voi olla jopa enemmistö ihmiskunnan tähänastisesta absoluuttisesta määrästä. Suuri osa, ehkä jopa enemmistö historian saatossa alkunsa saaneista ihmisyksilöistä on nimittäin kuollut todennäköisesti hyvin nuorina, joko keskenmenoissa tai pian syntymän jälkeen.

Vanhoillislestadiolainen tosi kirkko, ”Jumalan valtakunta”, on siis pietistinen ecclesiola, joka rakentuu puhtaasti näkymättömien, sisäisten tekijöiden varaan. Sen konstitutiivinen elementti on ”yksi henki”, Pyhä Henki, ei mikään näkyvä tai havaittava, kuten oppi, sana, sakramentit tai erityinen virka. Siten vanhoillislestadiolainen voi vilpittömästi sanoa, että ihmistä ei hänen uskonsa mukaan pelasta se, että hän on vanhoillislestadiolainen vaan se, että hän on elävässä uskossa, että hänellä on ”synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa”. Näin myös itse olisin sanoittanut asian, kun olin vl, enkä nähnyt siinä mitään epärehellistä.

Näkymätön tulee näkyväksi

”Mutta tärkein kysymys on tietysti se, voiko aikuinen, joka kuuluu toiseen kristilliseen yhteisöön kuin vl-liike, pelastua vl-opin mukaan”, ajattelee joku. Ymmärrän sen. No, tämän kysymyksen kautta tullaankin siihen jännään kohtaan, jossa periaatteessa hyvin spiritualistinen ja subjektivistinen vl-ekklesiologia muuttuukin paradoksaalisesti suorastaan karkean näkyväksi ja konkreettiseksi.

Pyhä Henki. Kuva: Wikipedia

Kuten todettiin, Jumalan valtakunnan sitoo yhteen ”yksi henki”, ”oikea henki” eli Pyhä Henki. Hän on eräänlainen korporatiivinen persoona, joka yhdistää Jumalan valtakunnan jäsenet itseensä ja siten toisiinsa. Henki on näkymätön, joten myös Jumalan valtakunta on perusolemukseltaan näkymätön, kuten todettiin. Mutta Pyhä Henki on tietysti tietoinen ja tahtova persoona. Niinpä niissä, joissa Pyhä Henki asuu, tapahtuu muutos: he alkavat tahtoa samaa kuin Pyhä Henki. Näin koko ”Jumalan valtakunnasta” muodostuu eräänlainen ”kollektiivinen mieli”. Sillä on ”yksi sydän, yksi mieli ja yksi jakamaton rakkaus”.

Mieli ja tahto ohjaavat ihmisen konkreettista käytöstä, joten mikäli koko Jumalan valtakunta on ”yhdessä hengessä ja mielessä”, on loogista olettaa, että se käyttäytyy (ainakin tietyissä asioissa) samalla tavalla. Se, että toimii eri tavalla kuin ”valtakunnassa” on tapana toimia, voidaan nähdä empiirisenä todisteena siitä, että yksilöllä on ”eri henki” ja ”eri mieli” eli ettei hän ole osallinen Pyhästä Hengestä eikä sisällä siinä kollektiivisessa mielessä, joka Jumalan valtakunta on.

Siitä seuraa, että (ainakin mikäli Pyhän Hengen synnyttämä yksimielisyys ymmärretään hyvin tiukasti ja konkreettisesti, kuten vl-liikkeessä on ollut tapana ainakin 1960-luvulta alkaen), voidaan lähes yksilön tarkkuudella tietää, ketkä ainakaan eivät pelastu: ne, jotka eivät käy seuroissa, joilla on televisio, jotka käyvät elokuvissa, diskossa tai urheilukilpailuissa, joilla on värjätyt hiukset, lakatut kynnet, korvakorut tai tatuointeja, jotka kuuntelevat ”maailmallista musiikkia”, jotka käyttävät alkoholia, jotka arvostelevat SRK:n johtoa jne. jne. Ne kaikki ovat nimittäin asioita, joita ”me emme halua tehdä täällä Jumalan valtakunnassa”.

Tähän yhteyteen kuuluu myös kysymys, voiko kristitty, joka kuuluu johonkin toiseen yhteisöön kuin vl-liike, pelastua vl-opin mukaan. Vaikkei oppi sinänsä kuulu seurakunnan konstituutioon eli saa aikaan seurakuntaa (mikä näkyy esimerkiksi siten, etteivät toiset lestadiolaissuunnat, jotka opettavat käytännössä täysin identtisesti vl-liikkeen kanssa ole pelastavia vl-ajattelun mukaan), ”oikea henki” toki ohjaa ”oikeaan ymmärrykseen” myös opin suhteen.

Ennen kaikkea Pyhä Henki vetää hänet tiiviiseen kanssakäymiseen toisten ”uskovaisten” kanssa eli käytännössä rauhanyhdistyksen seuroihin. Niinpä sitä, että käy rauhanyhdistyksen sijaan vaikkapa baptistien, helluntailaisten tai Sleyn kokouksissa, voidaan pitää konkreettisena todisteena siitä, ettei ole sisällä Jumalan valtakunnassa eikä osallinen sen ”yhteisestä ymmärryksestä”.

”Jumalan valtakunnan evankeliumi”

Jumalan valtakunnan konkretisoimista ja rajaamista helpottaa myös vl-liikkeen tarkka oppi siitä, kuinka pelastus välittyy ”lapsuuden uskosta” pois langenneelle. Se voi tapahtua ainoastaan ”Jumalan valtakunnasta saarnatun äänellisen evankeliumin kautta”. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että henkilön on kuultava ja vastaanotettava vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön kuuluvalta synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Tällöin ei puhu ihminen itse vaan Kristus/Pyhä Henki, joka ”uskovaisessa” asuu, minkä vuoksi hänen julistamansa synninpäästö on todella elävää ja vaikuttavaa Jumalan sanaa. Siksi se antaa sen, minkä se lupaa: kaikkien syntien anteeksiantamuksen ja sen myötä Jumalan lapseuden ja taivasosan.

Negatiivisesti tästä opista seuraa se, että mikäli henkilö väittää tulleensa uskoon esimerkiksi lukemalla Raamattua, rukoilemalla, vastaanottamalla kasteen tai ehtoollisen, kuuntelemalla jonkin toisen liikkeen julistusta tai kokemalla yksinäisyydessä Jumalan läsnäolon, liikkeen opetukselle uskollinen vl-uskova näkee tässä vain todisteen siitä, että näin kokenut on yhä Jumalan valtakunnan ulkopuolella. Hän ei ole tullut valtakuntaan ”oven kautta” eli sen ainoan metodin mukaisesti, jonka kautta pelastuksen voi vl-ajattelun mukaan saada.

Eksklusivismin nykytilanne

Vielä minun lapsuudessani ja nuoruudessani vl-eksklusivismi oli hyvin tiukkaa ja konkreettista. Se ketkä kylällä, naapurustossa ja suvussa olivat ”uskovaisia” ja ketkä ”uskottomia”, tiedettiin yksilön tarkkuudella. Nykyisin on toisin. Vl-liike alkaa olla eksklusivismin suhteen varsin pluralistinen yhteisö. Saarnat ovat edelleen useimmiten perinteisillä linjoilla ja yhä löytyy jyrkän eksklusivistisia yksilöitä, perheitä ja sukuja. Samalla yhä suurempi joukko erityisesti vl-nuorista ottaa eksklusivismin suhteen suuria vapauksia.

Kuten todettiin, vl-eksklusivismin tiukkuus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka tarkaksi ja konkreettiseksi Pyhän Hengen vaikuttama ”yksimielisyys” ja ”yhteinen ymmärrys” katsotaan. Jos ajatellaan, kuten liikkeessä vielä jokin aika sitten, että Pyhä Henki antaa yksityiskohtaiset ohjeet siitä, millaista musiikkia on sopivaa kuunnella tai voiko uskovaisella olla korvakorut tai meikkiä, eksklusivismista tulee hyvin ehdotonta.

Suviseurojen iso teltta. Kuva: Wikipedia

Internetin ja erityisesti älypuhelinvallankumouksen myötä monet nuoret ovat ottaneet näiden normien suhteen vapauksia, eivätkä vanhemmat ole hennoneet tuomita heitä epäuskoisiksi. Sen myötä yksimielisyyden vaatimus on ylipäätään muuttunut liikkeessä pastoraalisemmaksi ja ilmapiiri lientynyt. Niinpä minullakin on nykyään kohtalainen joukko vl-tuttuja, jotka yhä pitävät minua uskovaisena ja tervehtivät Jumalan terve/Jumalan rauhaa -tervehdyksellä. Vielä 15 vuotta sitten se olisi näyttänyt hyvin radikaalilta liikkeessä.

Miten eteenpäin?

Kuten todettiin, vl-opetus korostaa kristinuskon sisäisiä, näkymättömiä elementtejä: Pyhää Henkeä ja hänen vaikuttamaansa yliluonnollista ymmärrystä sekä ”elävää uskoa” vastakohtana kuolleelle uskolle. Se tuntuu olevan valitettavasti kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että käytännön hengellinen elämä – esimerkiksi aktiivinen rukous ja Raamatun mietiskelevä lukeminen – sekä läheinen, henkilökohtainen suhde Jeesukseen ovat nykyisessä vanhoillislestadiolaisuudessa sivuroolissa. Eniten korostetaan ”tämän joukon mukana kulkemista”. Vl-opetus vaikuttaisi ehkä uskottavammalta, jos hengellinen elämä sekä Jumalan tunteminen ja siinä kasvaminen saisivat siinä merkittävämmän roolin.

Pyytäisin myös jokaista vanhoillislestadiolaista lukemaan ajatuksen kanssa ja rukoillen kaikki Uuden testamentin kastetta (esim. Matt. 28:19; Ap. t. 2:38; Ap. t. 22:16; Room. 6:3-6; 1. Piet. 3:21; Gal. 3:27) ja eukaristiaa (esim. Joh. 6:22-59; Ap. t. 20:7; Ap. t. 2:42; 1. Kor. 10:16-21; 1. Kor. 11:17-34) käsittelevät kohdat. Mieti niiden äärellä: Onko sakramenteilla hengellisessä elämässäsi se rooli, kuin niillä tulisi olla?

Kuten alussa totesin, evankelis-luterilaista kirkkoa ja kirkollista mediaa kehottaisin lähestymään vanhoillislestadiolaista eksklusivismia ensisijaisesti totuuskysymyksenä, ei niinkään tunne- tai ihmisoikeuskysymyksenä. Kuten totesin, dialogissa ei kannata keskittyä sen tenttaamiseen, onko pelastuakseen oltava vl, koska sen liike pystyy helposti kiertämään. Sen sijaan huomio kannattaa kohdistaa siihen, miten ihminen saa pelastavan armon, miten hän saa synnit anteeksi: voiko Jumalan sana vaikuttaa julistajan sisäisestä tilasta riippumatta, ja mikä on erityisesti kasteen merkitys?

Näistä kysymyksistä keskusteltaessa kannattaa olla tarkkana, koska vl-teologit osaavat (sanon tämän kaikella rakkaudella – olinhan aikoinaan itsekin sellainen) sanoittaa kasteen merkityksen siten, että se kuulostaa hyvin luterilaiselta, mutta silti se olennaisin jätetään sanomatta. Viime kädessä kysymys on siitä, mitkä ovat Kristuksen kirkon konstitutiivisia elementtejä: rakentuuko se puhtaasti näkymättömien, sisäisten tekijöiden varaan vai onko sillä myös näkyviä ja havaittavia, objektiivisesti vaikuttavia peruspilareita, kuten virka, oppi, sana ja sakramentit?

Samalla on ehkä kuitenkin sanottava, että ollakseen vl-dialogissa uskottava evl-kirkon voisi olla aiheellista tehdä pieni teologinen ja hengellinen ryhtiliike. Vl-eksklusivismia on nimittäin hankala ruveta uskottavasti kovistelemaan, jos kirkon papitkin voivat tunnustautua ateisteiksi tai agnostikoiksi tai kyseenalaistaa monia tärkeitä oppeja ja silti säilyttää pappeutensa. Vl-eksklusivismi on epäilemättä väärä oppi, muttei sitä voi ehkä kuitenkaan kirkon ainoana harhaoppina kohdella.

Ylipäätään vl-dialogi olisi ehkä myös evl-kirkolle tilaisuus pohtia omaa identiteettiään ja teologisten perusteidensa kestävyyttä. Jos nimittäin vl-eksklusivismin tapaisten oppien totuusarvoa yrittää ratkaista protestanttisen Sola Scriptura -periaatteen pohjalta, ajautuu nopeasti umpikujaan. Tämä siksi, ettei Raamattu ota yksiselitteisen selvästi kantaa esimerkiksi siihen, tuleeko evankeliumin tai synninpäästön julistajalla olla Pyhän Hengen vanhurskauttava armo vai ei.

Tällöin voi tietysti vedota luterilaiseen Tunnustukseen. Siihen vl:t kuitenkin vastaavat, että he pitäytyvät Tunnustuskirjoihin sikäli kuin ne pitävät yhtä Raamatun kanssa. Siihen on puolestaan hankala sanoa mitään, koska luterilaisuuden perusteisiin kuuluu se, että kaikkea oppia on koeteltava Raamatulla. Sitä, kenen suorittama opinkoettelu on auktoritatiivista ja oikein ja kenen taas ei, luterilaisuus ei valitettavasti pysty ratkaisemaan.

Tämä tarjoaa ehkä tilaisuuden miettiä sitä, oliko Raamatun irrottaminen tradition ja kirkon opetusviran kontekstista alun perinkään hyvä idea. Se näyttää nimittäin johtavan joko loputtomaan pirstoutumiseen ja lahkoutumiseen, tai sitten eri kristilliset yhteisöt käytännössä luovat omat auktoritatiiviset traditionsa ja magisteriuminsa (kuten Tunnustuskirjat evl-kirkossa tai SRK vl-liikkeessä). Niillä ei ole kuitenkaan kestävää historiallista oikeutusta ja ne ovat väistämättä anomalia laajemman protestanttisen yhteisön teologiassa. Olisiko siksi vain järkevintä palata siihen, mistä lähdettiin, eli tulkita Raamattua kirkon 2000-vuotisen tradition puitteissa ja universaalin kirkon universaalin opetusviran yhteydessä?

5 comments

  1. Olen ollut koko ikäni vanhoillislestadiolainen, mutta mitä syvempi Kristus-uskostani on tullut, sitä huonommin olen saanut mahdutettua sitä vl-boksiin. Enää en edes yritä saada sitä mahtumaan siihen. Sen sijaan ylittelen raja-aitoja käymällä muissakin hengellisissä tilaisuuksissa kuin seuroissa. Antaudun lukemaan muutakin kuin Srk:n julkaisemaa hengellistä kirjallisuutta. Aloitan keskustelun uskosta muidenkin kuin vl-kristittyjen kanssa. Annan sydämeni liikuttua muidenkin hengellisistä kertomuksista. Otan tosissani muut kristityt. Maailma on syvemmän Kristus-uskon myötä muuttunut kauniimmaksi, Jumala todellisemmaksi. Usko ei ole enää yksi elämän osa-alue. Se on koko maailma.

    Liked by 1 henkilö

  2. ”Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen.” (Matt. 11:12)

    Aina on ollut kristinuskon historiassa liikkeitä, jotka ovat halunneet temmata Jumalan Valtakunnan hallintaansa, mutta sitä Jumala ei ole sallinut vaan antanut niiden harhautua – opettaakseen ihmiset rukoilemaan jakuvasti ja yhä uudelleen, kuten Kristus opetti seuraajiaan: ”…tulkoon Sinun Valtakuntasi…”

    Parhaimmillaan ovat olleet ja ovat osana Jumalan Valtakuntaa niin katolinen kirkko, luterilainen, ortodoksinen, helluntaikirkko ja lestadiolainen herätysliikekin, mutta pahimmillaan jotain muuta. Äärieksklusiivisuus ei ole raamatullista, eikä se ollut rovasti Lars Levi Lestadiuksen eikä seuraajansa Juhani Raattamaankaan oppi.

    Lestadius kirjoittaa:
    ”…En epäile, etteikö baptistien joukossa olisi enemmän totisia kristittyjä kuin valtiokirkossa, sillä valtiokirkon kristillisyys asuu enimmäkseen peruukissa, jota vastoin baptisteilla on todellista armon järjestyksen kokemusta, ja he tarkoittavat kristillisyydellään täyttä totta.” (Hulluinhuonelainen: 1570. artikla)

    Ja parannuksen tekonsa jälkeen Lestadius saarnaa Sorselessa tuomiokapitulin määräämänä tarkastajana 1844 ja vastaa samalla myös edellä haastatelluille rovasti Valde Palolalle ja päätoimittaja Olli Lohelle:

    ”Vielä suuren vainon aikana, kun kristittyjen veri virtasi pakanain piilukirveen alla, oli olemassa aika monta erityistä lahkoa ja puoluetta, joista yksi uskoi olevansa parempi kuin toinen, vaikka he kaikki taistelivat saman asian puolesta. Ja vielä enemmän puolueita syntyi vainojen jälkeen. Silloin erityiset puolueet alkoivat tuomita, nimittämään kerettiläiseksi ja vainoamaan toisiaan. Yksi sanoi: “Minä olen oikeassa.” Toinen sanoi: “Minä olen oikeassa.” Ja niin edelleen, kolmas ja neljäs: “Minä olen oikeassa.”  Kuka oli oikeassa?  Minä luulen, että se oli oikeassa, joka ei koskaan sekoittanut itseään tuonkaltaisiin sanariitoihin, vaan piti yksinkertaisesti kiinni Kristuksesta kirjoitetun sanan mukaisesti. Usein riideltiin hirmuisesti vihalla ja kiukulla yhdestä ainoasta kirjaimesta, joka oli kirjoitettuna uskonkappaleeseen. Kuka oli oikeassa? Ehkä se, joka vähiten punnitsi sanoja, ja joka kaikkein vähiten oli hieromassa kirjainta.

    Ja vielä tänäkin päivänä on olemassa äärettömän monia puolueita itsessään luterilaisessa seurakunnassa, jotka kaikki luulevat olevansa oikeassa:  herrnhutilaiset, kveekarit, metodistit, pietistit. Kuka on oikeassa? Kun yksi tuomitsee toistaan, kuka on oikeassa?  Ehkä se, joka vähiten huutaa ja kerskaa uskonopistaan. Sillä oikea kristillisyys ei koostu tyhjistä sanoista. Se koostuu hengestä ja totuudesta. Se koostuu sisäisestä ihmisestä, joka on Jumalan mielen jälkeen hengen yhteydessä. Tässä oikeassa kristillisyydessä ei ole kysymys yhdestä kirjaimesta enemmin tai vähemmin ulkonaisessa tunnustuksessa, vaan tässä on kysymys sydämen sisäisestä elämästä yleisessä sovintoarmossa ja yleisen sovintoarmon kautta Kristuksessa.
    Jos olet juutalainen, jos olet kreikkalainen, jos olet luterilainen, jos olet katolilainen tai reformoitu, taikka pietisti, taikka herrnhutilainen tai kveekari, tai uuslukija, tai vanhalukija, eli mikä lienetkin, uskotko sinä, että se kuollut kirjaimen usko, jota sinun isäsi ovat tavanneet ennen, ja sinä tavaat perästä, vapahtaa sinun sielusi kadotuksesta siksi, että sinä luulet itselläsi olevan oikean kirjaimellisen tunnustuksen, ilman että sinulla on oikea henki ja elämä sydämen sisäisessä kätketyssä ihmisessä, joka ilmoittaa itsensä pakottavassa armossa uskon yhteyden kautta rakkaudessa?  Vai oletko sitä mieltä, että Jumalan Henki antaa kahlita ja sitoa itsensä kuolleen kirjaimen puomien ja lukkojen taakse? Kiitos ei, ystäväni!  Kristillisyys ei anna itseään sidottavan kiinni siihen eli siihen uskontunnustukseen, joka kuitenkin on ihmistekoa, olkoonpa se kuinka puhdasoppinen tahansa. Vaan totinen kristillisyys on itse vapaa, ja tekee vapaaksi, niin kuin Henki, joka herättää totisen kristillisyyden, on vapaa. Se vapauttaa kirjaimen pakosta. Sillä teidät on vapauteen kutsuttu, ei lihalliseen vapauteen, jota maailman lapset ylistävät, ja jota he tavoittelevat, vaan Hengen vapauteen, joka on itse elämä kristillisyydessä. Sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.

    …Ja vielä tänäkin päivänä voi olla tarpeellista toistaa ja selittää samat sanat, kun kristillisyys ei ole ainoastaan sekoitettu ja poljettu monien puolueitten ja lahkojen kautta, jotka ovat niin kuin sidottu nauta kirjaimen pakon alla, ja sanovat: “Minä olen kalvinilainen, minä olen luterilainen, minä olen pietisti, minä olen kveekari, minä olen herrnhutilainen, minä olen uuslukija, minä olen vanhalukija. Luuletkos Jumalan Hengen antavan sitoa itsensä kirjaimeen tai ulkonaiseen tunnustukseen?

    …Ja jos Paavali nousisi ylös tänä päivänä kristillisyyden kirkkaasta aamusta, eli jos Johannes Kastaja heräisi kristillisyyden ensimmäisestä liekistä, eli jos yksi Luther nostaisi päänsä pian sammuneesta kristillisyyden iltahämärästä, arvaattekos, mitä näillä miehillä olisi sanottavaa, kun he saisivat nähdä koko kristikunnan rikki hajonneena niin moniin eri lahkoihin ja puolueisiin, joista kaikki ja joka ainoa uskovat olevansa oikeassa opissa? He varmaankin valittaisivat enemmän kuin yhden kerran, ja vuodattaisivat katkeria kyyneleitä sen hirmuisen sokeuden tähden, ja sen järkyttävän pimeyden tähden, jolla sielunvihollinen on ympäröinyt ja pettänyt…vangittuna ja kiedottuna saatanan verkkoihin, kuolleen kirjaimen raskaan rautaikeen alle.

    Liked by 1 henkilö

  3. Muotoilen Joonan kirjoituksen pohjalta muutaman oppilauseen:

    LA) Kristikunta jakaantuu omavanhurskaisiin ja tosiuskoviin, joista ainoastaan tosiuskovat ovat osallisia Pyhästä Hengestä ja pelastuvat.

    LB) Pyhä Henki uudestisynnyttää uskonsa menettäneen tosiuskovaksi ainoastaan tosiuskovan välityksellä.

    LC) Pyhä Henki avaa tosiuskoville yhteisen, oikean ja muuttumattoman ymmärryksen kaikista uskonopin olennaisista elementeistä.

    LD) Tosiuskovat muodostavat maan päällä yhteisön, joka vaikuttaa kulloinkin ainoastaan yhden havaittavan yhteisön (esim. kirkon tai herätysliikkeen) yhteydessä.

    Oletetaan historiallisiksi tosiseikoiksi seuraavat:

    TS1: Lestadiolainen herätys sai alkunsa Lars Levi Laestadiuksen parannussaarnasta.

    TS2: Markku Korteniemen mainitsemat kirjoitukset osoittavat, että Laestadius ja ajoittain Raattamaa eivät omanneet eksklusiivista seurakuntakäsitystä (vrt. oppilause LD).

    Jos em. oppilauseita LA-LD tarkastellaan em. oletettujen tosiseikkojen TS1 ja TS2 valossa, havaitaan, että:

    1. TS2 osoittaa, että Laestadiuksen uskonymmärrykseen ei kuulunut oppilause LD.

    2. Jos oppilause LC pitää paikkansa, Laestadius joko 2a) ei ollut tosiuskova tai 2b) oppilause LD ei ole oikean uskonopin olennainen elementti.

    3. Jos pidämme totena vaihtoehtoa 2a), tosiseikasta TS1 seuraa oppilauseen LB perusteella se, että Lestadiolainen herätys eri suuntineen, mukaan lukien vanhoillislestadiolaisuus, ei voi edustaa tosiuskovien pelastavaa yhteisöä (oppilauseet LA ja LD).

    4. Jos taas pidämme totena vaihtoehtoa 2b), tosiseikat TS1 ja TS2 ovat sovitettavissa yhteen oppilauseiden LA-LC kanssa ja on mahdollista ajatella vanhoillislestadiolaisuuden muodostavan tosiuskovien pelastavan yhteisön.

    Selväkielisemmin sanottuna vanhoillislestadiolaisuus ei voi olla oikea tosiuskovien seurakunta, jos eksklusiivinen oppi on oikean seurakunnan välttämätön edellytys ja Pyhä Henki synnyttää uskovia ainoastaan Pyhästä Hengestä osallisten tosiuskovien välityksellä ja antaa heille oikean ymmärryksen opista. Tämä johtuu siitä, että Pyhän Hengen oletetaan välittyneet vanhoillislestadiolaisuuteen Laestadiuksen kautta, joka ei omannut eksklusiivista oppia ja joka näin ollen ei olisi ollut oikeassa opissa eikä Pyhästä Hengestä osallinen, minkä johdosta Laestadiuksen kautta ei voinut syntyä Pyhästä Hengestä osallista seurakuntaa (lestadiolaista herätystä).

    Jos oppilauseista LB ja LC pidetään kiinni, vanhoillislestadiolaisuus voi olla tosiuskovien pelastava yhteisö ainoastaan silloin, jos oppilauseen LD mukainen eksklusiivinen seurakuntakäsitys ei ole oikean uskon välttämätön edellytys vaan pelastava seurakunta on näkymätön globaali Kristuksen kirkko, joka voi vaikuttaa useampien yhteisöjen yhteydessä. Tämä näkemys on sikälikin looginen, että muuten joutuisimme olettamaan sen, että Jumala ei ole varjellut oikeassa uskossa yhtään muuta niistä lukemattomista seurakunnista, jotka ovat syntyneet kahden tuhannen vuoden aikana tosiuskovien kristittyjen muuttaessa uusille alueille ympäri maailman.

    Jos taas hyväksymme tosiseikat TS1 ja TS2 ja haluaisimme pitää totena myös oppilausetta LD ja käsitystä vanhoillislestadiolaisuudesta ainoana tosiuskovien yhteisönä, voimme yrittää selittää asian yksittäisten johtohahmojen erehtymisellä (kuten esim. henkiopin tapauksessa), mutta tällöin päädymme loogisesti tilanteeseen, jossa emme enää arvioikaan yhteisöjen oppeja sinänsä vaan niiden ilmentymiä johtajiensa kautta. Tästä seuraisi se, että emme voisi luottaa tälläkään hetkellä yhdenkään uskonnollisen liikkeen johtohahmojen muotoileman opin todella vastaavan yhteisönsä uskonymmärrystä ja samalla emme voisi pitää yhdenkään yhteisön oppia oikeana tai vääränä pelkästään johdon ilmentämän opin perusteella. Tämä selitystapa tarkoittaisi samalla sitä, että emme voisi myöskään luottaa siihen, edustaako SRK:n johdon nykyään ilmaisema oppi todella vanhoillislestadiolaisen seurakunnan oppia vai onko kyseessä tälläkin kertaa vain johtajien erehdys.

    Liked by 2 people

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s