JOONA KORTENIEMI
On alkanut kesä ja loma-aika. Se on mahdollisuus perehtyä syvällisemmin tarkempaa pohtimista vaativiin kysymyksiin. Yksi sellainen voisi olla länsimaista kulttuuripiiriä vaivaava kulttuurisota-asetelma, josta olen aiemmin kirjoittanut esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Yksi juonne siinä vaikuttaa olevan jännä ero vapauskäsityksessä, johon liittyy erityisen paljon ohipuhumista sekä masentavaa haluttomuutta ymmärtää vastapuolta.
Havaintoesitys: Ns. konservatiivi sanoo: ”Sananvapaus suojelee nimenomaan oikeutta sanoa ääneen asioita, joista valtavirta ei pidä. Vapaa keskustelu on terveen yhteiskunnan elinehto. Tämä teidän toimintanne on tyranniaa ja toisinajattelijoiden vaientamista.” Ns. woke vastaa: ”Arvo- ja ihmisoikeuskysymykset eivät ole mielipidekysymyksiä. Sananvapaus ei missään tapauksessa annan oikeutta sanoa asioita, jotka aiheuttavat muille ahdistusta ja loukkaavat muita.” Tämän jälkeen molemmat poistuvat tuohtuneina pitäen toisiaan idiootteina.
Esimerkiksi toimittaja Ivan Puopolo on kiinnittänyt usein huomiota tähän jännitteeseen (mm. täällä). Sitä, mihin ilmiö aatehistoriallisesti palautuu ja mistä siinä on filosofisesti kysymys, valottaa poikkeuksellisen hyvin Jacob Leib Talmonin teos The Origins of Totalitarian Democracy, joka on suomennettu nimellä Totalitaarinen demokratia – Alkuperä ja synty (Otava 1973). Suosittelen sitä kaikille kesälukemiseksi.
Kirja on englanniksi luettavissa täällä. Talmon (1916-1980) oli Jerusalemin heprealaisen yliopiston pitkäaikainen modernin historian professori, joka tuli tunnetuksi terävänä marksismin kriitikkona sekä liberaalin, länsimaisen demokratian puolustajana. Nykyisin hän vaikuttaa olevan jossain määrin unohdettu ajattelija. Se on valitettavaa, sillä hänellä olisi paljon sanottavaa myös omalle ajallemme, kuten pian näemme. Seuraavassa referoin ja analysoin hiukan teosta. Pyydän anteeksi tekstin pituutta. Aihe on kuitenkin siinä määrin tärkeä ja ajankohtainen, että hiukan perusteellisempi käsittely on mielestäni paikallaan.
Valistusajattelun kaksi ristiriitaista motiivia
Miksi länsimaisessa kulttuuripiirissä arvostetaan hyvin korkealle oikeutta puhua vapaasti ja elää niin kuin tahtoo, kunhan se ei rajoita muiden vastaavia vapauksia, mutta toisaalta saman vapauden nimissä voidaan vaatia valtiota ja muita instituutioita ohjaamaan kansalaisia voimakkaasti tiettyyn suuntaan? Eivätkö nämä motiivit ole suorassa ristiriidassa toisiinsa nähden?
Talmonin mukaan jännite palautuu 1700-luvun valistusfilosofiaan eli sellaisten ajattelijoiden kuin Morelly, Rousseau, Helvetius, Hollbach ja Mably, pohdintoihin. Heidän ajattelussaan alkoivat hahmottua liberaalit vapausoikeudet, kuten sananvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus sekä yhdistysvapaus. Samalla – ja tämä on ehkä vähemmän tunnettua – he uskoivat vahvasti ihmisen perimmäiseen rationaalisuuteen sekä unelmoivat täydellisestä, kellokoneiston tarkkuudella toimivasta yhteiskunnasta. Sen he uskoivat olevan historian determinoitu päämäärä ja siihen he luottivat ihmiskunnan päätyvän heidän oppejaan noudattamalla.
Koska demokratiaa ei vielä oltu juuri kokeiltu käytännössä, valistusfilosofit eivät nähneet näiden kahden motiivin – vapauden ja historian determinoidun päämäärän – välillä ristiriitaa. He uskoivat naiivin positiivisesti, että kun ihminen vapautetaan kaikesta tyranniasta, ihmisen perimmäinen hyvyys ja rationaalisuus puhkeaa esiin ja täydelliseen yhteiskuntajärjestykseen päädytään spontaanisti. Romanttisena ideaalina olivat antiikin Kreikan Sparta sekä keisariutta edeltänyt Rooman tasavalta, joissa ihmiset olivat yhtä aikaa vapaita sekä täydellisen hyveellisiä ja kurinalaisia.
Oppeja päästiin testaamaan Ranskan vallankumouksessa. Vanha yhteiskuntajärjestys kaadettiin, mutta ihmisluonto osoittautuikin suunniteltua epärationaalisemmaksi ja kaoottisemmaksi. Vallankumoushallintoa vastaan kapinoitiin ja myös sen sisällä syntyi erimielisyyksiä. Vapaus ei näyttänytkään niin automaattisesti johtavan ideologiseen päämäärään.
Teoriaa ja käytäntöä yritettiin sovittaa yhteen yhä kovemmin ottein, mikä johti lopulta syyskuusta 1793 kesäkuuhun 1794 kestäneeseen terrorin aikaan eli hirmuvaltaan (La Terreur). Liberaalit vapaudet heitettiin tuolloin käytännössä romukoppaan päämäärän eli järjen ja hyveen valtakunnan saavuttamiseksi. Kansalliskonventti päätti ”ottaa terrorin päiväjärjestykseen” ja radikaalien jakobiinien hallitsema yhteishyvän valiokunta sai diktaattorin valtuudet. Pappeja vainottiin ja kirkkoja muutettiin järjen temppeleiksi. Vallankumoustuomioistuimet jakoivat giljotiinituomioita liukuhihnalta ja kymmeniä tuhansia kuoli. Lopulta edes vallankumouksen oikeaoppisimmat johtajat eivät voineet olla varmoja hengestään, mikä johti jakobiinidiktatuurin kaatumiseen, sen johtajan Maximilian Robespierren teloitukseen kesällä 1794 sekä vallankumouksen maltillistumiseen.
Läntinen liberaali demokratia
Suhtautumisessa Ranskan vallankumouksen kokemuksiin länsimaisen edistyksellisyyden traditio jakautui. Osa järkyttyi väkivallasta, johon vallankumous päätyi ja oli valmis tinkimään päämäärästä eli historian päätepisteeksi ajatellusta täydellisestä yhteiskuntajärjestyksestä liberaalien vapausoikeuksien hyväksi. Näin alkoi 1800-luvun ja 1900-luvun mittaan hahmottua liberaali länsimainen demokratia.
Läntisen liberaalin demokratian tunnusmerkiksi tuli demokraattisen prosessin eli vaalien ja kansanedustuslaitoksen sekä vapausoikeuksien – sananvapauden, uskonnonvapauden, yksityiselämän suojan sekä kokoontumis- ja yhdistysvapauden – korostaminen: vapaus on ulkopuolelta tulevan pakon poissaoloa. Aiempaan valistustraditioon verrattuna liberaali demokratia muodostui tietyllä tavalla nöyremmäksi: ylpeän edistysuskon sijaan historialla ei ajateltu olevan aiempaan tapaan determinoitua päämäärää. Sen sijaan politiikan ajateltiin olevan käytännöllistä ja empiiristä, inhimillisen yrityksen ja erehdyksen kautta etenevää, kokeilevaa ja usein hapuilevaakin toimintaa.
Edistyksestä voitiin puhua, mutta siinä merkityksessä, että pitämällä kiinni demokraattisesta prosessista ja liberaaleista oikeuksista, asiat – eivät absoluuttisella varmuudella mutta todennäköisesti – kehittyvät parempaan suuntaan: kun vapaa keskustelu ja yrittäminen sallitaan, järkevät ja hyvin perustellut vaihtoehdot pärjäävät todennäköisemmin kuin järjestelmässä, jossa vain yksi vaihtoehto olisi sallittu.
Kun historialla ei ajatella olevan tiettyä absoluuttista päämäärää ja politiikan ymmärretään etenevän empiirisenä yrityksen ja erehdyksen prosessina, tulee mielekkääksi kunnioittaa sananvapautta ja kuunnella eri mieltä olevia. Eri tavalla ajattelevilta voi aidosti oppia jotain. Sanonnat ”Asiat riitelevät, eivät ihmiset” sekä ”Pidän mielipidettänne vastenmielisenä, mutta olen valmis heittämään henkeni sen puolesta, että saatte esittää sen”, kiteyttävät hyvin tämän aidon liberaalin ajattelutavan.
Liberaalin demokratian henkeä kuvannee hyvin myös Winston Chuchillin suuhun pantu lausahdus, jonka mukaan ”demokratia on huono järjestelmä, jollei oteta huomioon kaikkia muita järjestelmiä”. Eli demokratia ei ole mikään taianomainen ja jumalallinen systeemi, jolla hyppäämme hetkessä (tai koskaan) täydellisyyteen. Sillä on omat – suuretkin – puutteensa ja ongelmansa. Ongelmat vaikuttavat kuitenkin olevan pienempiä kuin muissa järjestelmissä, joten sen avulla voimme uskoa saavuttamaamme kollektiiviseen elämäämme tiettyä suhteellista onnea ja hyvinvointia.
Lisäksi – ja tämä on tärkeää – liberaalille demokratialle on ollut tyypillistä ihmisen yksityiselämän kunnioittaminen ja sen ymmärtäminen laajaksi. Kaikki ei ole politiikkaa, vaan monet ihmisen onnellisuuden kannalta hyvin olennaiset elämänalueet jäävät ja ne tulee jättää pääasiassa politiikan ulkopuolelle. Esimerkiksi perhe-elämä, ystävyyssuhteet, harrastukset, uskonnollinen etsintä sekä monet taiteen muodot ovat suurelta osin epäpoliittisia asioita. Perinteisen liberaalin ajattelutavan mukaan näitä elämänaloja ei saisi politisoida eikä valtion tulisi liikaa puuttua niihin. Yksityiselämän kunnioittaminen lienee tuonut elämälle liberaaleissa demokratioissa tiettyä niille ominaista rauhallisuutta ja levollisuutta.
Totalitaarinen demokratia
Osa vallankumouksen perillisistä päätyi kuitenkin päinvastaiseen johtopäätökseen: Ranskan vallankumouksen ongelma ei ollut väkivalta vaan se, että se perääntyi pelkurimaisesti päämääristään ja jäi kesken. Näin alkoi Talmonin mukaan kiteytyä ja terävöityä totalitaarisen demokratian traditio. Vallankumouksessa sen ajattelutapoja edustivat erityisesti jakobiinit, joiden oppeja kehittelivät ja terävöittivät babouvistit. Julkilausutuimman muotonsa länsimaisessa aatehistoriassa totalitaarinen demokratia on saanut marksismissa sen eri muodoissaan.
Päinvastoin kuin liberaali demokratia, totalitaarinen demokratia suosii liberaalien vapausoikeuksien sijaan oppia historian päättävästä täydellisestä yhteiskuntajärjestyksestä, joka lopettaa kärsimyksen ja tuo ihmiskunnalle sen kaipaaman onnen ja sopusoinnun. Käsitteellä ”vapaus” ei totalitaarisen demokratian kontekstissa tarkoitetakaan ensisijaisesti vapausoikeuksien – esimerkiksi sananvapauden – toteutumista, vaan tämän välttämättömän yhteiskuntajärjestyksen toteutumista. Totalitaarisessa demokratiassa oppi historian päämäärästä määrittää myös etiikkaa: eettisesti hyvää on se, mikä edistää päämäärää, pahaa se, mikä vaikeuttaa päämäärän toteutumista. Tarkoitus pyhittää keinot: vaikka päämääränä on rauha ja sopusointu, siihen pääsemiseksi on luvallista käyttää väkivaltaa ”sortajia” vastaan.
Totalitaarisessa demokratiassa historian päättävän täydellisen yhteiskuntajärjestyksen toteuttaminen nähdään kiireellisenä tehtävänä: on suuri vääryys antaa ihmiskunnan kärsiä enempää sortoa ja puutetta, joten päämäärään on pyrittävä pääsemään mahdollisimman nopeasti. Se antaa totalitaarista demokratiaa edustaville ideologioille tietyn rauhattoman, kuumeisen ja aggressiivisen ”hengen”.
Totalitaarisessa demokratiassa – ja juuri tästä syystä sitä voi kutsua totalitaariseksi eli kontrollinsa kaikille ihmiselämän alueille ulottavaksi – ei ole liberaalin demokratian tapaan rajaa yksityisen ja poliittisen välillä. Kaikki on poliittista ja yhteiskunnallista, ihmiselämän pienimmätkin yksityiskohdat. Siksi valtiolla, jonka tehtävä on johdattaa ihminen onneen ja ratkaista kaikki hänen ongelmansa, on oikeus ja velvollisuus puuttua kaikkeen ja säädellä kaikkea.
Kuten Talmon analysoi, tämä vahva usko siitä, että ihminen on syvimmiltään poliittinen olento ja että ihmisen tosi onni on löydettävissä poliittisilla keinoilla (eli että ihminen on ”pelastettavissa” poliittisesti) antaa oikeuden kutsua totalitaarista demokratiaa poliittiseksi uskonnoksi ja poliittiseksi messianismiksi. Politiikka saa siinä paikan, joka useimmissa kulttuureissa on annettu Jumalalle ja yliluonnolliselle.
Demokraattinen diktatuuri
Siinä missä liberaali demokratia näkee politiikan käytännöllisenä ja empiirisenä toimintana, jossa jatkuvasti keskustellaan oikeasta suunnasta, totalitaarinen demokratia on, kuten Talmon kiteyttää, luonteeltaan dogmaattista ja apriorista: se, mikä on poliittisesti oikein, ei selviä vapaan keskustelun ja demokraattisen prosessin kautta vaan se tiedetään ideologisesta dogmasta.
Dogmaattisuus ja apriorisuus tekevät liberaalit vapausoikeudet ja demokraattisen prosessin pohjimmiltaan tarpeettomiksi. Koska totuus on jo tiedossa, vapaa keskustelu on tarpeetonta. Se voi olla jopa uhka: väärät, ideologian vastaiset mielipiteet voivat eksyttää ihmisiä ja muodostaa esteen tai ainakin hidasteen päämäärän saavuttamiselle. Niinpä totalitaarisen demokratian sananvapauskäsitys on jotakuinkin seuraava: oikeilla, ”edistyksellisillä” mielipiteillä on oikeus päästä julkisuudessa esille kaikin mahdollisin tavoin, mutta väärillä, ideologisen totuuden vastaisilla mielipiteillä ei ole oikeutta sananvapauteen. On itse asiassa sananvapauden vastaista antaa niiden päästä esille, koska ne muodostavat uhan ”oikeille” mielipiteille ja vievät niiltä julkista tilaa.
Ja vielä enemmän: kun totuus on tiedossa ja päämäärä selvillä, myös koko demokraattinen prosessi vaaleineen muodostuu tarpeettomaksi. Kansahan – sen muun muassa Ranskan vallankumous opetti – voi erehtyä ja äänestää väärin, oman todellisen etunsa vastaisesti. Niinpä totalitaarista demokratiaa edustavissa ideologioissa ”kansan” käsitettä on pyritty määrittelemään uudelleen.
Kansa ei olekaan, toisin kuin liberaalissa demokratiassa, yhtä kuin tietyn alueen ihmisten summa eikä kansan tahto yhtä kuin äänestystulos. Osa kansasta on ”sortajia” ja osa ”sorrettuja”, ja ainoastaan jälkimmäiset edustavat todellista kansaa ja sen tahtoa. Mutta koska myös sorretut voivat erehtyä ja toimia oman todellisen etunsa vastaisesti, tarvitaan lisäksi vallankumouksen tiedostava etujoukko – puolue ja sen intellektuellit aktivistit – jotka ovat selvillä ideologiasta ja historian päämäärästä. Pohjimmiltaan valta kuuluu heille.
Näin päädytään paradoksaaliseen oppiin demokraattisesta diktatuurista: tiedostava etujoukko hallitsee diktatorisesti, käyttäen ehkä kaikkein brutaaleimpiakin pakkokeinoja. Kyse on kuitenkin ”vapaudesta” ja ”demokratiasta”, koska sen avulla pyritään pääsemään historian päämäärään, täydellisen onnen, vapauden ja tasa-arvon tilaan. Tiedostava etujoukko siis ”pakottaa kansan vapaaksi”.
Marksilais-leniniläinen kiteymä
Kuten todettiin, selvimmän dogmaattisen kiteytyksensä totalitaarinen demokratia lienee saanut marksismi-leninismissä. Siinä historian päämäärä on kommunismi, paratiisinomainen rauhan, oikeudenmukaisuuden ja sopusoinnun tila, jossa tuotantovälineet ovat yhteisomistuksessa ja ihmiskunta on lopullisesti vapautunut yksityisomistuksen sairaudesta ja kaikista sortavista rakenteista. Ihmisen perimmäinen hyvyys ja rationaalisuus on kommunismissa päässyt siinä määrin esille, että jopa valtio pakkokeinoineen käy tarpeettomaksi.
Mutta tie kommunismiin on pitkä ja kivinen. Siihen pääsemiseksi työväestön on tehtävä väkivaltainen vallankumous, syöstävä sortavat luokat vallasta ja perustettava ”proletariaatin diktatuuri”. Vallankumousvaltio ei ole siis kaikkien kansalaistensa valtio vaan – kuten Neuvostoliiton Stalinin aikainen perustuslaki määritteli – ”työläisten, talonpoikien ja sotilaiden valtio”. Mutta koska myös nämä sorretut, työtätekevät ryhmät voivat ideologista tietämättömyyttään erehtyä, käytännössä valtaa heidän puolestaan ja nimissään käyttää Puolue ja sen intellektuellit, ”tieteelliseen sosialismiin” perehtyneet aktiivit.
Diktatuurissa on kuitenkin samalla kyse demokratiasta, vieläpä ainoasta todellisesta demokratiasta, ”kansandemokratiasta”, koska ainoastaan se edustaa kansan todellista etua, historian päättävään täydelliseen yhteiskuntajärjestykseen pääsemistä. Päämäärään pääsemiseksi puoluediktatuurilla on oikeus ja velvollisuus käyttää kaikkia mahdollisia keinoja ja puhdistaa yhteiskunta kaikesta inhimillisestä ”kuonasta”: sortavista luokista, vastavallankumouksellisista ja harhaoppisista sosialisteista.
Hedelmät
Mitkä ovat olleet näiden kahden valistusajattelun lapsen käytännön hedelmät? Totalitaarinen demokratia ei ole toiminut missään. Marksilais-leniniläisessä muodossaan se on hallinnut valtavia maa-alueita ja ihmisjoukkoja, mutta parhaimmillaankin se on jättänyt jälkeensä lähinnä korruptiota, ruostetta, romurautaa ja ympäristökatastrofeja. Pahimmillaan perintönä on ollut vainoharhaista kontrollointia, kansanmurhia, kidutusta, sotia sekä kokonaisten väestöryhmien pakkosiirtoja ja näännyttämistä nälkään. Mikäli Kommunismin mustaan kirjaan on uskominen, uhreja voi olla jopa sata miljoonaa.
Liberaali demokratiakaan ei ole ollut lähimainkaan täydellinen. Silti on perusteita sanoa, että se on ollut tähänastisen historian vähiten huono yhteiskunnallinen järjestelmä. Nimenomaan liberaaleissa demokratioissa on 1900-luvulta lähtien tapahtunut ihmiskunnan historiassa ennennäkemätön tieteellinen, tekninen ja taloudellinen harppaus. Sen myötä valtavia kansanjoukkoja on nostettu ihmisarvoisen elämän piiriin. Huomionarvoista on myös ennennäkemätön kyky rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ja kansainväliseen yhteistyöhön: historia ei tunne ainoatakaan esimerkkiä siitä, että kaksi liberaalia demokratiaa olisi joutunut sotaan keskenään.
Miksi hedelmät ovat niin erilaiset? Vastaus on yksinkertainen. Salliessaan avoimen keskustelun liberaali demokratia sisältää eräänlaisen itseään korjaavan järjestelmän. Ongelmat ja epäkohdat häiritsevät lähes aina jotakuta, minkä myötä joku ennen pitkää nostaa ne julkiseen keskusteluun, mikä puolestaan lisää sen todennäköisyyttä, että ne päätyvät ratkaistaviksi demokraattisessa prosessissa. Sananvapaus toimii eräänlaisena yhteiskunnallisena ilmanvaihtojärjestelmänä, joka estää valtiota homehtumasta ja mätänemästä.
Totalitaarinen demokratia sisältää puolestaan eräänlaisen itsensä korjaamisen estävän järjestelmän. Järjestelmä on omasta mielestään apriorisesti maailman paras, edistyksellisin ja tasa-arvoisin ja sen kyseenalaistaminen on taantumuksellista eksytystä. Niinpä ongelmia ei voi nostaa keskusteluun, koska se on jo itsessään hyökkäys järjestelmän erehtymättömyyden dogmia vastaan. Sen myötä ongelmat kasautuvat, kertautuvat ja mädättävät vähitellen koko yhteiskuntaruumiin. Totalitaarisen demokratian toimimattomuus on oikeastaan suora, melkeinpä välttämätön, seuraus sen filosofisista prinsiipeistä.
Kristinusko ja valistus
Mitä ajatella Talmonin analyysista kristillisestä näkökulmasta? Kristinuskon ja valistuksen yhteiselo ei ole ollut helppoa. Vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa useimmat kristilliset kirkot – katolinen, ortodoksinen sekä myös luterilainen ja anglikaaninen – suhtautuivat kriittisesti koko valistustraditioon sen sekularismin vuoksi. Oikeana valtiomuotona pidettiin kristillistä monarkiaa.
Toisaalta liberalismilla on myös kristillisiä juuria, erityisesti reformoidussa traditiossa. Erityisesti yhdysvaltalainen demokratia – joka syntyi jo ennen Ranskan vallankumousta ja joka oli alusta lähtien vapausoikeuksia korostanutta liberaalia demokratiaa – pohjautuu valistusfilosofian ohella paljolti Amerikkaan muuttaneiden vainottujen kristittyjen ryhmien reformoituun teologiaan. Tätä Talmon ei ehkä ota analyysissaan riittävästi huomioon.
Lisäksi Talmonin analyysi selvensi ainakin omassa mielessäni Vatikaanin II kirkolliskokouksessa tapahtunutta ”sovintoa” katolisen kirkon ja modernin maailman välillä. Vatikaanin II konsiiliin asti kirkko eli vastakkainasettelussa modernin maailman kanssa, mutta konsiilissa asiaan otettiin uusi, sovinnollisempi lähestymistapa. Ehkä voi, toki vahvasti yleistäen, sanoa, että 1800-luvulla tuomitessaan valistuksen, kirkko vastusti erityisesti valistustradition totalitaristisia piirteitä. Tehdessään konsiilissa ”sovinnon” valistuksen kanssa, kirkko teki sovinnon ennen kaikkea vapausoikeuksia vaalineen länsimaisen demokratian kanssa, jonka piirissä kirkolla oli mahdollista elää ja julistaa evankeliumia, toisin kuin totalitaristisissa ”demokratioissa”.
Käänne totalitaristiseen suuntaan!
Kylmä sota oli luonteeltaan ”sisällissota” valistustradition liberaalin ja totalitaarisen haaran välillä. Kylmän sodan aikana lännessä liberaalien vapausoikeuksien arvostus vahvistui, koska ne tukivat läntistä identiteettiä suhteessa totalitaristiseen itään. Kun Neuvostoliitto romahti, liberalismi näytti hetken voittamattomalta. Viimeaikainen kehitys on osoittanut, ettei näin ole.
Enkä tarkoita nyt vain Venäjän ja Kiinan uhkaa, vaikka sekin on todellinen. Vähintään yhtä huolestuttava on länsimaisen kulttuuripiirin sisällä tapahtunut kehitys, jossa käsitteet, kuten vapaus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus, hahmotetaan yhä useammin totalitaristisen demokratian, ei liberaalin demokratian logiikalla.
Yhtäkkiä onkin taas käynyt niin, että tietyistä asioista ei enää voikaan keskustella järkevästi, koska ”ihmisoikeuskysymykset eivät ole mielipidekysymyksiä”. Eli vastausta niihin ei tarvitsekaan etsiä avoimen keskustelun kautta vaan se tiedetään ideologisesta dogmasta. Jälleen jaotellaan ihmisiä ”etuoikeutettuihin” ja sorrettuihin, joista edellisten tehtävä on väistää ja vaieta jälkimmäisten edessä – eli vaaditaan ”yhdenvertaisuuden” nimissä oikeastaan ”proletariaatin diktatuuria”. Ja koska myös ”sorretut” voivat olla kriittisiä uutta ideologista puritanismia kohtaan, käytännössä puhe- ja määrittelyvaltaa vaaditaan jälleen ”tiedostavalle etujoukolle” eli ideologian ja termit osaaville järjestöille ja aktivisteille.
Jälleen olemme taas menettäneet rajan politiikan ja yksityiselämän välillä, ja elämän pienimmätkin yksityiskohdat ovat poliittisia Afrikan tähti -pelistä Harry Potter-kirjoihin. Se taas on omiaan – totalitarismin logiikan mukaisesti – levittämään pelon ilmapiiriä. Kuka tahansa voi sanoa jotain väärää, saada osakseen viharyöpyn ja joutua ”canceloiduksi”. Sen myötä julkinen keskustelu kuihtuu ja siitä tulee ideologisten dogmien tragikoomista, papukaijamaista toistelua. Pahaenteisimpiä esimerkkejä ovat vaatimukset ”väärien mielipiteiden” kriminalisoimisesta sekä sananvapausoikeudenkäynnit, kuten Päivi Räsäsen kansainvälistä huomiota saanut oikeudenkäynti.
Moni meistä lienee huomannut kehityksen, mutta ajattelee, kuten entinen ministeri Kimmo Sasi, että ”onneksi liberaalin demokratian perusta on niin vahva, että se kestää ja ääriajattelu aikanaan kuihtuu mahdottomuuteensa”. Jotkut ovat olleet jo näkevinään merkkejä woke-liikehdinnän hiipumisesta ja kasvavasta kyllästymisestä siihen.
Toivotaan näin, mutta itsestään selvää se ei ole. Merkkejä vastareaktiosta on, mutta vähintään yhtä vahvoja merkkejä woke-ajattelun institutionalisoitumisesta ja imeytymisestä yhä syvemmälle yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Siitä esimerkkinä vaikkapa opetushallituksen tuoreet ohjeet, joiden mukaan jo päiväkoti-ikäisille lapsille tulisi opettaa, että ”joillakin pojilla on pimppi”.
Siksi on hyvä tiedostaa, että ihan oikeasti voi käydä myös huonosti. Hyvin huonosti. Se, että länsimaiset yhteiskunnat ovat vauraita, toimivia ja liberaaleja ei ole mikään meille determinoitu välttämättömyys. Historia on tulvillaan esimerkkejä sivilisaatioista, joilla on mennyt pitkään hyvin, mutta käynyt lopulta huonosti. Myös meille voi käydä niin, että menetämme vähitellen liberaalit vapautemme, vapaan keskustelun ylläpitämä positiivinen kehitys näivettyy ja yhteiskuntamme ajautuvat rappion kierteeseen. Niin käy ennen kaikkea silloin, jos ajattelemme, ettei niin voi käydä tai että ongelmiin puuttuminen on jonkun muun tehtävä kuin minun.
Niinpä kehotan jokaista vapaan yhteiskunnan vapaata ja vapautta rakastavaa kansalaista käyttämään vapauttaan ja vastustamaan totalitarismia kaikkialla missä sitä ilmenee. Ei rumia puhuen ja öyhöttäen, mutta sanomalla ääneen: ”Ei pidä paikkaansa, että sananvapaus koskee vain mielipiteitä, jotka eivät loukkaa ketään. Sananvapaus suojelee nimenomaan mielipiteitä, joista valtavirta ei pidä ja se on terveen yhteiskunnan elinehto.”
Kehotan sanomaan ääneen tällaisia, vaikka sen seurauksena kahvihuoneessa syntyisi kiusaantunut ilmapiiri, saisi hankalan tyypin maineen tai vihaisen somereaktion tai menettäisi työpaikan tai apurahan. Jotkut ovat nimittäin sanoneet niitä ääneen senkin uhalla, että päätyvät giljotiiniin tai karjavaunussa pakkotyöleirille.
KATOLISTA HAPATUSTA 
Kiitos hyvästä tiivistelmästä, selventää paljon nykyajan suosittujen ajatusjärjestelmien juuria.
Täytyy kuitenkin muistaa, ettei liberalismi missään muodossa ole yhteensopiva katolisen perinteen kanssa. Liberalismi hylkää perinteisen luonnonjärjestykseen perustuvan filosofian, jossa sekä oikeudet että velvollisuudet määrittyvät ihmisluonnon teleologisten päämäärien mukaan. Liberalismi näkee ihmiset autonomisina älyinä, joilla on oikeus päättää itse oma tarkoituksensa sen sijaan, että tunnustettaisiin ihmisen objektiivinen luonto ja siitä nouseva moraali. Koska liberalismi ei tunnusta ihmisen mielestä erillään olevaa objektiivista järjestystä, se johtaa aina relativismiin. Jos ei ole olemassa ulkopuolista objektiivista todellisuutta, vaan ainoastaan erilaisia subjektiivisia ajatuksia, kuinka kenelläkään voisi olla oikeutta pakottaa omia subjektiivisia mieltymyksiään muille? Tästä seuraa, että jokaisella ihmisillä on oikeus tehdä mitä itse haluaa niin kauan kun ei loukkaa muiden vastaavaa oikeutta.
Sanan- ja uskonnonvapaus siinä mielessä kuin liberalismi ne ymmärtää, eivät sovi yhteen katolisen opin kanssa. Esimerkiksi jumalanpilkkaan ei kenelläkään voi koskaan olla oikeutta, ja yhteiskunnan vallanpitäjillä on oltava oikeus rajoittaa sitä lainsäädännöllä. Myöskin esimerkiksi homopropagandan rajoittaminen lainsäädännöllä olisi täysin katolisen luonnonoikeuskäsityksen mukaista, vaikkakaan se ei liene nykyisessä poliittisessa ilmastossa mahdollista. Vatikaanin toisen konsiilin julistus uskonnonvapaudesta poikkeaa myös radikaalisti liberaalista uskonnonvapauden käsitteestä. Konsiili perustaa uskonnonvapauden siihen, että uskonnolliset asiat ylittävät maallisten auktoriteettien toimivaltuuksien rajat, eikä maallisilla auktoriteeteilla tästä johtuen ole oikeutta omasta aloitteestaan puuttua uskonnolliseen toimintaan (muutoin kuin yleisen järjestyksen suojelemiseksi). Katolinen käsitys kuitenkin sallii hengellisen auktoriteetin eli Kirkon rajoittaa uskonnonvapautta myös fyysisen pakottamisen keinoin. Thomas Pink on käsitellyt aihetta laajasti täällä: https://www.academia.edu/639061/What_is_the_Catholic_doctrine_of_religious_liberty
On toki helppoa myöntää, että liberaalissa maailmanjärjestyksessä on katolilaisena huomattavasti helpompaa elää kuin Joonan kuvailemassa “totalitaarisessa demokratiassa” wokeistisessa maailmassa. Melko laaja sananvapaus on myös perusteltavissa ihan prudentiaalisista syistä. Kannattaa silti olla hyvin varovainen, ettei ajaudu puolustamaan liberalismia sellaisenaan sen ongelmallisen perusajatuksen vuoksi.
Liberaalin demokratian hedelmät ovat mielestäni hyvin kiistanalaiset. On totta, että nykyinen läntinen maailma on taloudellisesti ja tieteellisesti kehittyneempi kuin milloinkaan, mutta tämä kehitys pohjautuu vahvasti kristillisen keskiajan instituutioihin, ja se oli täydessä vauhdissa viimeistään 1700-1800-luvuilla ennen liberaalin demokratian aikakautta. Vuosituhannen kestäneisiin aristokraattis-monarkistisiin instituutioihin verrattuna liberaalit demokratiat ovat olleet olemassa vain hyvin lyhyen ajan, ja ovat jo nyt ajautuneet massiivisiin ongelmiin kroonisesti paisuvan julkisen sektorin, jatkuvan velanoton ja inflatorisen rahapolitiikan sekä massiivisen korruption vuoksi.
Demokratian ominaispiirteitä ovat vallan vaihtuminen säännöllisin väliajoin sekä kaikkien kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon äänestämällä ja demokraattiseen virkaan pyrkimällä. Monarkiassa ja aristokratiassa puolestaan vallanpitäjäsuvut pitävät asemansa jatkuvasti, ja systeemiin osallistuminen on rajoitettu tiukasti hyvin pienelle piirille. Juuri nämä demokratian ominaispiirteet, joita lähes kaikki ihmiset nykyään rakastavat, ovat syynä demokratian mahdottomuuteen.
Taloustieteessä suosittu, yksityistä omistusoikeutta kollektivismia vastaan puolustava vertauskuva kollektiivisesti omistetusta järvestä auttaa ymmärtämään asian. Järvi tarjoaa mahdollisuuksia kalastamiseen ja rentoutumiseen ym aktiviteetteihin, mutta ainoastaan mikäli se on hyvin hoidettu. Ryöstökalastus ja saastuttaminen voivat pilata järven hyvin nopeasti. Mikäli järvi on yksityisesti omistettu, sen omistajalla on intensiivi rajoittaa kalastusta niin, että järven kalakanta ei tyhjene ja tasapaino nykyisen ja tulevaisuudessa tapahtuvan kalastuksen välissä säilyy. Omistajalla on myös sekä intensiivi että kyky suojella järveä saastuttamiselta ja muilta uhilta.
Sen sijaan kollektiivisessa yhteisomistuksessa olevaa järveä ei suojele mikään. Jokaisella kalastajalla on intensiivi rohmuta itselleen niin monta kalaa kuin mahdollista, ennen kuin joku kilpailija ehtii apajille. Myöskään saastuttajien ei tarvitse välittää tekojensa seurauksista, koska tuhottu järvihän ei ole heidän. Vaikka joku yksittäinen henkilö olisikin niin jalo, että haluaisi suojella järven ekosysteemiä oman etunsa kustannuksella, se on käytännössä mahdotonta, koska ei ole mitään keinoa rajata muita ryöstökalastajia ja saastuttajia pois järven käyttäjistä.
Demokraattinen hallinto toimii käytännössä samoin kuin esimerkin kollektiivisesti omistettu järvi. Hallitsijat joutuvat jatkuvasti tekemään päätöksiä, joissa on vastakkain lyhyen ja pitkän tähtäimen etu, ja koska demokratiassa hallintokausi päättyy aina muutaman vuoden kuluttua, he päätyvät lähes aina valitsemaan lyhyen tähtäimen. Vaikka joku yksittäinen toimija haluaisikin ajatella epäitsekkäästi ainoastaan yhteisön pitkän tähtäimen etua, se ei käytännössä johda mihinkään, koska yleisen äänioikeuden ja osallistumisoikeuden vuoksi demokraattisten toimijoiden määrä on niin valtava, ettei pitkässä juoksussa mikään voi pysäyttää heitä käyttämästä systeemiä omien etujensa ajamiseen. Näin vastuuttomasta toiminnasta palkitaan, kun taas vastuullisesta ja pitkäjänteisestä toiminnasta rangaistaan. Suojattoman asemansa vuoksi demokraattiset päättäjät ovat myös aina erittäin alttiita lobbaukselle, koska rahakkaat yritykset ja järjestöt pystyvät tarjoamaan ratkaisevan tärkeää vaalirahoitusta tulevaa uudelleenvalintakampanjaa varten, sekä tulevia suojatyöpaikkoja siinä tapauksessa että uudelleenvalinta ei vaalirahoituksesta huolimatta toteudu. Näistä syistä esimerkiksi liberaali ekonomisti Hans-Hermann Hoppe on esittänyt, että siirtyminen monarkiasta demokratiaan oli suuri virhe.
Myöskin liberaalin demokratian rauhanomaisuus on hyvin kyseenalaista. Nykyään on yleisesti tunnustettua, että tuolloin jo liberaalidemokraattiset Iso-Britannia ja Ranska olivat suuressa roolissa ensimmäisen maailmansodan synnyttämisessä. Liberaalidemokraattisten voittajien määrittämät ääritiukat rauhanehdot puolestaan johtivat toiseen maailmansotaan. Demokratioiden tapa käydä sotaa ei myöskään ole ainakaan humaanimpi kuin demokratiaa edeltävänä aikana. Liberaalidemokraattiset valtiot ovat lyhyen historiansa aikana syyllistyneet äärimmäisen julmiin sotarikoksiin, kuten saksalaisten siviilien silmittömään mattopommittamiseen, puhumattakaan japanilaiskaupunkeihin kohdistetuista ydinaseiskuista. On esitetty arvioita, että siirtyminen monarkistisesta hallintomuodosta demokraattiseen on muuttanut sodan luonnetta alueellisista kiistoista laajoihin ideologisiin konflikteihin (https://mises.org/library/monarchy-and-war-0). Tämä uusi ideologinen aspekti johtaa helposti ns totaaliseen sotaan, eli ajatukseen jonka mukaan kokonaiset kansakunnat siviiliväestöineen ovat sodassa keskenään sen sijaan, että vastakkain olisi vain kaksi eri sotilasvoimaa. Ideologista sotaa on myös huomattavan hankalaa lopettaa neuvotteluilla, koska minkäänlaista kompromissia väärinajattelijoiden kanssa on vaikeaa sulattaa.
Toisen maailmansodan jälkeisen ajan käytännössä koko läntinen maailma on ollut osa Yhdysvaltojen johtamaa sotilasimperiumia, amerikkalaisjoukkojen ylläpitämiä tukikohtia on kaikissa muissa johtavissa länsimaissa. On totta, etteivät tämän imperiumin eri osat ole sotineet keskenään, mutta se ei mielestäni vielä todista liberaalin demokratian rauhanomaisuutta. Ulkopuolisia “diktaattoreita” vastaan amerikkalainen imperiumi on ollut sodassa lähes koko historiansa ajan.
TykkääTykkää
Kiitos, Heikki, kiinnostavasta puheenvuorosta!
Pari lyhyttä ajatusta tasapainottamaan keskustelua.
Esittämäsi liberalismin kritiikki on osittain perusteltua. Kommentti edustaa sitä perinnettä, jota katolinen kirkko aiemmin ajoi, kuten Joonan kirjoitus mainitsi.
Siinä on kuitenkin se ongelma, että se olettaa että on olemassa ”liberalismi” joka tarkoittaa yhtä tiettyä asiaa ja oppia (vrt. kommentin alkupuoli, ”liberalismi hylkää…” ja ”liberalismi näkee…”, ”liberalismi ei tunnusta”).
Kysymys kristinuskon ja liberaalin demokratian suhteesta on monisyisempi. Esimerkiksi Churchilliläinen käsitys demokratiasta (joka kirjoituksessa mainittiin) ei pidä demokratiaa itseisarvona eikä ideaalina, eikä siihen näin ollen päde se periaatteellinen kritiikki, jonka kommentti mainitsee. Tällainen demokratiakäsitys on pragmaattinen, ja se on periaatteen tasolla hyvinkin sopusoinnussa vaikkapa luonnollista moraalilakia korostavan perinteen kanssa. Tänä päivänä on myös useita katolisia ajattelijoita, jotka puolustavat sekä liberaalia demokratiaa (tai laajemmin klassista liberalismia) ja luonnollisen moraalilain ideaa (esimerkiksi Robert P. George).
Toisaalta demokratiaan sisältyy myös ideaaleja, jotka ovat juuriltaan kristillisiä, vaikkapa käsitys ihmisistä tasa-arvoisina sanan jossain merkityksessä. Tässä voi viitata Chestertonin kuuluisaan lauseeseen, että moderni maailma on täynnä hulluksi tulleita kristillisiä ideoita. Katolisen kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen sisältyy useita eri arvoja, joiden toteuttamisessa on tehtävä eri painotuksia eri aikoina ja eri oloissa. Tästä johtuen myös kirkon sisällä on tilaa erilaisiin näkemyksiin.
TykkääTykkää
Pahoittelut, jäi näköjään kappalevälit pois niin tuosta kommentista tuli vähän sekavan näköinen.
Kun puhuin liberalismista, en tarkoittanut demokraattista hallintomuotoa vaan klassista liberaalia vapauskäsitystä, kuten esimerkiksi rajoittamatonta sananvapautta. On hyvin vaikea kuvitella, miten sananvapaus siinä muodossa, miten nykyajan klassinen liberaali / konservatiivioikeisto sen ymmärtää, voitaisiin sovittaa yhteen perinteisen luonnonoikeusajattelun kanssa.
Myönnän toki, että demokratia sinänsä ei ole periaatteellisella tasolla katolisen opin vastainen, vaikkakin pidän sitä erittäin huonona hallintomuotona. Syyt tähän mainitsin jo tuon kommenttini jälkimmäisessä osassa.
TykkääTykkää
Kiitos kaikille kommenteista.
Vastaan joihinkin Heikin ensimmäisessä viestissään esittämiin ajatuksiin:
On totta, ettei ole katolisen opin kanssa yhteensopivaa ajatella, että ihmiset ovat vain autonomisia älyjä vailla teleologista päämäärää tai että liberaalit vapausoikeudet ovat absoluuttisia dogmeja. Mikäli klassinen liberalismi ymmärretään näin, se ei ole (niiltä osin) yhteensopiva katolisen opin kanssa.
Kuten jo blogitekstissä tuon esille, myöhemmin kehittynyttä liberaalia demokratiaa ei ole kuitenkaan välttämätöntä ymmärtää näin. Oikein ymmärrettynä länsimainen demokratia ei ole filosofinen oppi todellisuuden tai ihmisyyden perimmäisestä luonteesta, vaan prudentiaalinen ja pragmaattinen apuväline siihen, että eri tavoin uskovat ja ajattelevat ihmiset voivat tulla toimeen keskenään samassa valtiossa.
Näin ymmärrettynä liberaalit vapaudet ovat nimenomaan prudentiaalisia periaatteita, eivät dogmeja. Liberaalissa demokratiassa voin olla sitä mieltä, että omat mielipiteeni tai uskontoni ovat universaalisti tosia, mutta sitoudun siihen, etten pakota niitä muille väkivalloin vaan esittämällä argumentteja. Vastaavasti voin odottaa, että vaikka muutkin ehkä pitävät omia mielipiteitään ja uskomuksiaan universaalisti tosina, hekään eivät yritä pakottaa niitä minulle väkivaltaisesti.
Kehitys tällaista järjestelmää kohden alkoi Euroopassa jo ennen valistusta, uskonsotien jälkeen. Uskonsodissa kävi selväksi, että mikäli pidetään kiinni ajatuksesta, jonka mukaan kristitty monarkki ei saa sallia harhaoppeja alueellaan, johtaa se vain loputtoman sotimisen kierteeseen. Se, että ihmiset uskovat ja ajattelevat asioista eri tavalla, on vain realiteetti, jonka kanssa on elettävä.
Totta kai olen katolilaisena sitä mieltä, että kenelläkään ei ole älyllistä tai moraalista oikeutta esimerkiksi pilkata Jumalaa. Mutta liberaaliin yhteiskuntaan sitoutuneena en yritä estää jumalanpilkkaa väkivallalla tai viranomaistoimilla vaan esittämällä argumentteja, jotta ihmiset tajuaisivat, että Jumala on ja että vain Hän voi tehdä heidät todella onnellisiksi.
Tällä tavoin ymmärrettynä liberaali järjestelmä vastaa lopulta mielestäni hyvin katolista ihmiskuvaa ja myös kuvaa Jumalasta. Jumala haluaa, että teemme vapaan ratkaisun rakastaa häntä, mutta sallii myös sen, että päätämme toisin. Hän ei pakota meitä vaan kannattelee meitä olemassaolossa silloinkin, kun teemme syntiä. Jumala ei halua meiltä vain ulkokohtaista käytöstä vaan ennen kaikkea meidän sydämemme. Liberaalissa järjestelmässä ihmisillä on mahdollisuus pohtia asioita rauhallisesti, ottaa niistä selvää ja päättää vapaasti, miten he haluavat suhtautua Jumalan kutsuun.
Ja kuten todettiin, koska liberaalit vapaudet oikein ymmärrettyinä ovat prudentiaalisia, eivät absoluuttisia, niitä voidaan hyvästä syystä myös rajoittaa, kuten kaikissa länsimaissa ainakin jossain määrin jo tapahtuu. Itse olisin siinä kuitenkin hyvin varovainen: jos me katolilaisina alamme ajaa rajoituksia muiden uskonnon- ja sananvapauteen, ei pidä ihmetellä, jos hekin haluavat rajoittaa meidän vapauksiamme. Tästä syystä itse kannatan lähtökohtaisesti hyvin laajaa sanan- ja uskonnonvapautta.
Ja vaikka liberaalit vapaudet eivät olekaan absoluuttisia dogmeja, kuten Vatikaani II:n julistus Dignitatis Humanae painottaa, ihmispersoonan arvokkuuteen Jumalan kuvana kuuluu se, että hän saa vapaasti valita suhteensa Jumalaan. Tätä ajatusta on mielestäni perusteltua jatkaa niin, että ihmispersoonan arvokkuuteen kuuluu ylipäätään se, että hän lähtökohtaisesti saa etsiä totuutta erilaisissa asioissa, ottaa selvää, keskustella ja tuoda esille mielipiteitään. Mikäli vapautta tähän rajoitetaan perusteettoman paljon, voidaan mielestäni loukata ihmispersoonan arvoa ja syyllistyä syntiin. Ja on mielestäni selvää, että kristityt – sekä katolilaiset, protestantit että ortodoksit – ovat sekä historiassa että nykyisyydessä tehneet paljon syntiä tässä suhteessa.
Varmaan liberaalissa demokratiassa on vaihtelevassa määrin Heikin kuvaamia ongelmia. Mielestäni liberaali demokratia ei mitenkään väistämättömästi johda esimerkiksi velkaantumiseen tai inflatoriseen rahapolitiikkaan. Lienee kuitenkin totta, että demokratiassa lyhyet vaalikaudet ovat omiaan ruokkimaan politiikan lyhytjänteisyyttä ja siten voi käydä niin, että rakenteelliset ongelmat jäävät ratkaisematta ja pahentuvat.
Hyvä ratkaisu siihen ei ole minusta kuitenkaan demokratiasta luopuminen vaan vaalikausien pidentäminen. Vaikka monissa maissa parlamentin ja/tai presidentin toimikaudeksi on vakiintunut 4-6 vuotta, mikäänhän ei estä muuttamasta lainsäädäntöä siten, että vaalikaudet ovat vaikkapa kahdeksan vuotta, 10 vuotta tai 15 vuotta. Tai pidempiänkin, jos niin halutaan. Silloin politiikka voisi muuttua pitkäjänteisemmäksi.
Liberaalin demokratian vahvuus ei ole niinkään sen takaaminen, että vallanpitäjät ovat ideaalilla tavalla hyviä vaan se, että se sisältää suojarakenteita vallan väärinkäyttöä vastaan: sananvapaus takaa sen, että kuka tahansa voi nostaa ongelmia esille ja vaalikäytäntö sen, että vallanpitäjät voidaan vaihtaa. Se taas sitouttaa kansan järjestelmään, mikä luo vakautta ja turvallisuutta.
Se, että kansa kokee olonsa riittävän turvalliseksi ja sitoutuu järjestelmään, on vakaan yhteiskunnallisen kehityksen kannalta oikeastaan vielä tärkeämpää kuin se, että vallanpitäjät ovat erityisen hyviä. Hyvänkin hallitsijan on käytännössä mahdoton hallita, mikäli kansa ei halua häntä hallitsijakseen. Ja suhteellisen pienikin vähemmistö kykenee tekemään valtiollisesta elämästä käytännössä mahdotonta, mikäli se kokee olemassaolonsa uhatuksi ja on siksi valmis käyttämään väkivaltaa. Tästä syystä pidän liberaalia läntistä demokratiaa, en ideaalina, mutta käytännössä parhaana valtiollisena järjestelmänä.
Muistettakoon myös, että mikäli kansa niin haluaa, yhteiskunta ja kulttuuri voi olla vahvasti kristillinen myös liberaalin järjestelmän puitteissa. Ja sitähän voimme kaikki edistää rukoilemalla, keskustelemalla, evankelioimalla ja esittämällä argumentteja!
TykkääLiked by 1 henkilö
Heikki, minun täytyy kyllä sanoa, että pidän kommenttiasi ja sen sisältämää demokratian vastaista ajattelua mahdottomana hyväksyä. Varmuuden vuoksi kysyn, että ajatteletko tosiaan että yhden hallitsijan ja hänen pienen lähipiirinsä yksinvalta on parempi vaihtoehto kuin demokratia? Jos käsitin alkuperäisen kommenttisi oikein, tunnut pitävän positiivisena sitä, että valta olisi pienen piirin käsissä ja tavallisella kansalla ei olisi juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Vaikutat myös esittävän positiivisessa valossa sen, että uskonnollisia käsityksiä ja niiden pohjalta nousevia normeja pakotettaisiin koko väestölle ylhäältä käsin. Voit tietenkin korjata, jos tulkitsin viestisi väärin (mitä toivon), mutta mikäli asia on kuten edellä kuvasin, kommenttisi edustaa erittäin vaarallista ajattelua, jonka kanssa en halua olla, enkä suosittele kenenkään muunkaan olevan, missään tekemisissä.
Nähdäkseni tulkintasi Vatikaanin II konsiilista, jonka mukaan kirkolla olisi oikeus fyysisesti pakottaa ihmisiä, on väärä. Päinvastoin kirkko pitää uskoa aina olemuksellisesti vapaana tekona, johon ei voi pakottaa ketään ulkoapäin. Vatikaani II:n ajattelua uskonnonvapaudesta on analysoinut mielestäni ansiokkaasti kardinaali Avery Dulles, jonka artikkelin aiheesta voit lukea täältä: https://www.firstthings.com/article/2001/12/religious-freedom-innovation-and-development
Mitä tulee argumentteihisi demokratiaa vastaan, en näe niitä kovinkaan onnistuneina. Olen tietoinen, että lammikkovertausta käytetään usein puolustamaan äärimmäistä laissez-faire -kapitalismia, jossa kaikki yksityistetään. Tuo aihepiiri vaatisi ihan oman keskustelunsa, mutta varsinkin siinä muodossa ja kontekstissa, jossa sitä käytit, vertaus on erittäin ongelmallinen. Yksinkertaisesti oletat, että kaikkivoipa hallitsija olisi jotenkin immuuni korruptiolle ja lobbaukselle, jota ihan oikein näet poliitikoissa. Pikemminkin ongelma olisi paljon pahempi, sillä minkäänlaiset rajoitukset tai tilivelvollisuus kansalle eivät rajoittaisi hallitsijan henkilökohtaisen edun tavoittelua. Tästä on runsaasti esimerkkejä ihan viime vuosikymmeniltä globaalin etelän maista, jossa yksinvaltiaana hallitseva diktaattori asuu rikkauden ja loiston keskellä samalla kun tavallinen kansa nääntyy nälkään.
Samoin argumenttisi liberaalien demokratioiden syntilistasta sivuuttaa täysin sen historiallisen tosiasian, että molemmissa maailmansodissa epädemokraattiset valtiot syyllistyivät sekä määrällisesti että laadullisesti monin verroin pahempiin sotarikoksiin kuin niitä vastassa olleet demokratiat. Ei varmaan ole tarpeen muistuttaa natsi-Saksan, Japanin ja Neuvostoliiton siviiliväestöä kohtaan laajamittaisesti suorittamista hirveyksistä.
TykkääTykkää
Rauha, Eetu. Toivottavasti pystytään pitämään keskustelu asiapitoisena, vaikka olemmekin eri mieltä. Muistetaan myös, että kirkon opin mukaan demokratia ei ole moraalisesti muita hallintomuotoja parempi, joten meidän katolilaisten tulee pystyä olemaan myös sivistyneesti eri mieltä sen kannatettavuudesta.
Vastauksena kysymykseesi: kyllä, pidän monarkiaa parempana kuin demokratiaa, vaikkakin keskitettyä monarkiaa parempi malli on mielestäni keskiaikainen hajautettu monarkia, aristokratia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että monarkin tulisi täysin sulkea korvansa alamaistensa toiveilta ja näkemyksiltä, vaan ainoastaan sitä että päätösvallan tulisi olla hallitsevan monarkin, ei demokraattisten elimien, käsissä. Yritän perustella tässä tarkemmin, miksi aiemmin käyttämäni järvivertaus on relevantti tässä asiassa.
Monarkiassa hallitseva dynastia tietyllä tavalla omistaa hallitsemansa alueen. Monarkki pysyy vallassa elämänsä loppuun asti, ja jättää vallan sen jälkeen oman lapsensa tai muun lähisukulaisen käsiin. Valta pysyy näin dynastian hallussa yli sukupolvien. Tästä syystä hallitsijalla on vahva intensiivi huolehtia hallitsemastaan alueesta kuin omasta omaisuudestaan. Rikkaan ja hyvinvoivan alueen hallitsijana on nimittäin paljon parempi olla kuin köyhän ja kurjistetun. Monarkian pysyvyyden ja vakauden vuoksi monarkki ja hänen perillisensä pääsevät tai joutuvat aina itse kokemaan politiikkansa seuraukset, niitä ei voi jättää jonkun tulevan hallituksen murheeksi. Näin oma ja dynastian etu ohjaa monarkkia selvittämään, mikä parhaiten palvelee hänen hallitsemansa alueen kehitystä ja toteuttamaan sen mukaista politiikkaa.
Perinteisessä monarkiassa hallitsija ei myöskään toimi täysin yksin ilman minkäänlaista valvontaa, vaan hallitsijasuku, dynastia, valvoo hallitsijan toimintaa eikä salli mahdollisen sekopääkuninkaan alkaa toimiin, jotka voisivat koitua tuhoisiksi dynastian kannalta. Huomionarvoista on myös, että koska monarkistisen hallitsijan hallintovalta määräytyy syntyperän perusteella, hänelle yleensä pystytään tarjoamaan tulevaa roolia varten räätälöity kasvatus ja koulutus, toisin kuin demokraattisesti valituille hallitsijoille.
Demokratiassa poliittinen valta on kollektiivisessa omistuksessa, minkä vuoksi siihen vaikuttaa sama vääristynyt intensiivirakenne kuin kollektiiviseen omistukseen yleensäkin. Kulloinkin valtaapitävä hallitus ei missään mielessä omista hallitsemaansa aluetta, vaan on ainoastaan sen väliaikainen huolenpitäjä. Uudelleenvalintakampanjaan tai väliaikaisten huolenpitäjien henkilökohtaiseen tulevaisuuteen ylipäänsäkään heidän harjoittamansa politiikan pitkän tähtäimen vaikutuksilla ei ole mitään merkitystä. Ainoa asia mikä näihin vaikuttaa, on lyhyen aikavälin vaikutukset, erityisesti lyhyen aikavälin vaikutukset tietyille voimakkaille äänestäjäryhmille sekä vaalirahoitusta ja suojatyöpaikkoja tarjoaville korporaatioille (erityisesti suuryritykset ja ay-liikkeet). Koska pitkän tähtäimen haitat kulkevat useimmiten rinta rinnan lyhyen tähtäimen voittojen kanssa (kuten myös päinvastoin), poliitikoilla on voimakas intensiivi olla tietämättömiä politiikkansa pitkän tähtäimen vaikutuksista. Kansansuosiota kun saa parhaiten kertomalla äänestäjille sen, mitä he jo valmiiksi haluavat kuulla, riippumatta siitä onko se totta vai ei.
Vaikka joku yksittäinen poliitikko armon vaikutuksesta onnistuisi täysin ylenkatsomaan oman henkilökohtaisen hyötynsä ja pyrkisi huolehtimaan väliaikaisesta huolenpidon kohteestaan kuin omasta omaisuudestaan, demokratian suuri inklusiivisuus tulee tielle. Koko muutaman vuoden kestävän hallintokautensa hallitus joutuu jatkuvasti vastaamaan parlamentille, jonka muodostaa 200 kansanedustajaa, joista joka ikinen kohtaa henkilökohtaisesti edellä kuvatun lohduttoman intensiivirakenteen. Ja muutaman vuoden kuluttua valtaan astuu joka tapauksessa uusi hallitus, jolla on valta kumota kaikki edeltäjänsä toimet. Näin on taattua, että vääristynyt intensiivirakenne johtaa aina tuhoisaan politiikkaan, kuten aiemmin kuvaamassani vertauksessa kollektiivisesti omistettua järveä ei pystynyt suojelemaan kukaan.
Demokratialle ominainen korruptio aiheutuu juuri siitä, että hallitsijoiden oma henkilökohtainen etu ja heidän hallitsemansa valtion/alueen etu ovat ristiriidassa. Siksi on mahdotonta kuvitella, että monarkiassa, jossa hallitsijan etu on yhteneväinen hänen hallintopiirinsä menestyksen kanssa, voisi olla suurempi korruptio-ongelma kuin demokratioissa.
Mainitsemasi globaalin etelän maat esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa maat eivät ole monarkioita, vaan oligarkkisia piirteitä omaavia demokratioita, joihin vaikuttaa samat intensiivistruktuurit kuin demokratiaan yleensäkin. Näin ollen niiden surkea tilanne ei ole esimerkki monarkian, vaan pikemminkin demokratian huonoista vaikutuksista.
Kysymys ei siis loppuviimein ole siitä, kuka maata hallitsee, vaan siitä, millaiset intensiivit hallitsijan toimintaa ohjaavat. Mikään yhteiskuntajärjestys ei voi taata sitä, että valtaan nousee vain hyveellisiä ihmisiä, mutta monarkiassa hallitsevan dynastian kohtaamat intensiivit ainakin ohjaavat päätöksentekoa oikeaan suuntaan, toisin kuin demokratiassa. Euroopan yli vuosituhannen kestänyt vakaa kehitys aristokraattis-moarkistisella aikakaudella todistaa vahvasti tästä.
Tästä analyysistäni olen velkaa ekonomisti Hans-Hermann Hoppelle, joka on kirjoittanut aiheesta jopa kokonaisen kirjan, ”Democracy, the god that failed”. Hoppen liberaalia moraalikäsitystä en kuitenkaan katolilaisena voi hyväksyä.
TykkääTykkää
Sotahistorian osalta pyrkimykseni oli ensisijaisesti vastata väitteeseen, jonka mukaan ”demokratia on johtanut ennennäkemättömään rauhalliseen yhteiseloon”. Kuulisin mielelläni perusteet väitteelle, jonka mukaan ensimmäisessä maailmansodassa taistelleet perinteiset monarkiat syyllistyivät moninkertaisesti pahempiin sotarikoksiin kuin sodan demokraattiset osapuolet. Itävalta-Unkarin viimeinen keisari Kaarle I, joka nousi valtaan ensimmäisen maailmansodan aikana, on jopa julistettu autuaaksi kirkon toimesta. (Demokraattiset voittajavallat pakottivat hänet luopumaan vallasta sodan päätteeksi.)
Toisen maailmansodan Saksa ja Italia eivät puolestaan enää olleet perinteisiä monarkioita, vaan entisiä demokraattisia tasavaltoja, joissa kaiken vallan oli lopulta onnistunut kahmimaan itselleen ideologinen eliitti, siis Joonan kuvaamia totalitaarisia demokratioita. Siltikään totalitaaristen valtioiden rikokset eivät millään muotoa vähennä demokraattisten ympärysvaltojen vaiettuja sotarikoksia. Ja kuten todettua, sodan jälkeen syntynyt demokraattinen imperiumi on sotinut ympäri maailmaa jatkuvasti jo vuosikymmenten ajan.
TykkääTykkää
Liberaali uskonnonvapaus on erittäin ongelmallinen kirkon tradition näkökulmasta. Kukaan ei voi kiistää, etteikö kirkko olisi aiempina vuosisatoina käyttänyt myös pakottavaa voimaa katolisen ortodoksian suojelemisessa. Jos Vatikaanin toisen konsiilin tarkoitus olisi ollut julistaa liberaali uskonnonvapaus, siis se ettei kenelläkään, edes kirkolla itsellään, ole oikeutta käyttää pakottavaa voimaa uskonnon alueella, tästä seuraisi suoraan se, että kirkko on aina erehtynyt opetuksessaan. Pahempaa, tämä tekisi kirkosta ihmisoikeusrikollisen. Tämä olisi ongelma koko kristillisen uskon luotettavuuden näkökulmasta.
Onneksi konsiilin opetus on kuitenkin mahdollista tulkita kirkon perinteisen opin mukaisesti, kuten filosofian tohtori Thomas Pink toteaa tässä artikkelissaan: https://www.academia.edu/32742609/Dignitatis_Humanae_continuity_after_Leo_XIII
Kuten myös tässä: https://www.firstthings.com/article/2012/08/conscience-and-coercion
Jatkuuvuden hermaneutiikan mukaan tulkittuna konsiilin opetus ei sulje pois kaikkea voimankäyttöä uskonnon piiriin kuuluvissa asioissa, vaan ainoastaan kaiken maallisen valtiovallan suorittaman voimankäytön. Konsiili siis toteaa jatkuvuudessa Leo XIII:n kanssa, että maallisella valtiovallalla ei itsellään ole pakottavaa valtaa uskonnon piiriin kuuluvissa asioissa, vaan tämä valta kuuluu ainoastaan katoliselle kirkolle. Maalliset hallitsijat voivat käyttää tätä valtaa ainoastaan silloin, kun he toimivat kirkon ohjauksessa, ”kirkon sekulaarina kätenä”.
Myös tuossa linkittämässäsi kardinaali Dullesin tekstissä todetaan itseasiassa aivan sama asia, vaikkakin Pinkin analyysi on selkeydessään omaa luokkaansa. Myös Dulles toteaa, ettei konsiilin opetus kumoa kirkon aiempaa opetusta, eikä tuomitse kirkon aiempia toimia ihmisoikeusloukkauksina. Dulles korostaa, että kirkon aiempi lähestymistapa oli siihen aikaan sopinut prudentiaalinen sovellus kirkon opista, kun taas konsiili on päätynyt toisenlaiseen prudentiaaliseen sovellukseen saman opin pohjalta.
Näiden prudentiaalisten päätösten järkevyyteen en tässä halua ottaa kantaa, minulle tärkeintä on katolisen opin jatkuvuus periaatteen tasolla. Tyydyn siis vain toteamaan, että uskonnonvapaus siinä mielessä, kuin liberalismi sen ymmärtää, ei ole yhteensopiva kirkon opin kanssa.
TykkääTykkää
Itsekin pyrin suhtautumaan kaikenlaiseen keskusteluun, erimieliseenkin, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Älä siis huoli, keskustelu pysyy kyllä asiapitoisena.
Olen kyllä tietoinen siitä, että menneinä vuosisatoina kirkossa on ollut vallalla hyvinkin ”epäliberaali” suhtautuminen siihen, mitä nykypäivänä kutsuisimme uskonnonvapaudeksi, ja pakkoa on pidetty aivan itsestäänselvyytenä. Olen niinikään tietoinen siitä, että katolinen kirkko ei ole julistanut Jumalan ilmoittamana totuutena, että demokratia on ainoa oikea järjestelmä. Syyni vastustaa kaikenlaista diktatuuria/yksinvaltaa liittyvät käytännölliseen poliittiseen ajatteluun. Pidetään siis tässä vain mielessä, että olen vakuuttunut siitä, en niinkään uskonnolliseen vakaumukseeni liittyen, vaan käytännössä ja yhteiskunnallisesti, että demokratian hylkääminen olisi erittäin tuhoisaa, ja että siihen pyrkiminen nykykontekstissa edustaa mielestäni vaarallista ääriajattelua. Mutta mennään hetkeksi teoreettisemmille urille liittyen opin kehitykseen.
Opin kehityksen kannalta tarkasteltuna kysymys on kimurantti ja mielenkiintoinen. Kuten kardinaali Dulles tuo artikkelinsa lopussa kieli keskellä suuta hyvin esille, edellisten paavien opetus ei ollut harhassa, vaan ”limited by the political and social horizons of the time.” Hän myös ihan oikein toteaa, että opin kehityksen myötä kirkko tulee ”näkemään tarkemmin evankeliumin tietyt aspektit ja seuraukset.” Nämä ovat erittäin tärkeitä näkökohtia.
Sinun huolesi on, että mikäli uskonnollinen pakottaminen on väärin, kirkko olisi erehtynyt opetuksessaan ja syyllistynyt ihmisoikeusrikkomuksiin. Itse en puolestani näe ongelmallisena sitä, että kirkko on syyllistynyt vääryyksiin historian varrella. Tämähän on ihan yleisesti tunnustettu historiallinen tosiseikka. Dulleskin tuo esille tuossa samaisessa artikkelissa, että paavi Johannes Paavali II pyysi kirkon puolesta anteeksi näitä vääryyksiä, kuten ei-katolisten kristittyjen ja muiden uskontojen edustajien vainoamista. Mitä tulee oppiin, kirkko on menneinä vuosisatoina toiminut tuon totuuden, että jokaisen moraalinen velvollisuus Jumalan edessä on etsiä totuutta, ajamana. Keinot se on ottanut oman aikansa käytänteistä, jotka olivat sen edustajille, kuten kaikille muillekin tuossa ympäristössä, itsestään selviä. Olisi kirkuvaa anakronismia ajatella, että menneiden vuosisatojen ihmiset olisivat voineet ajatella tällaisista asioista juuri samalla tavalla kuin me. Vaikka moraalilla on Jumalaan perustuva objektiivinen perusta, samalla on myös totta, että ympäröivä konteksti, vallitseva mielenmaisema ja ajattelun edellytykset vaikuttavat paljon tekojen moraaliseen luonteeseen.
Kyseessä on siis legitiimi opin kehitys, jonka myötä kirkko on päättänyt fyysisen pakottaimsen sijaan korostaa uskonnon- ja omantunnonvapautta. Tämä kehitys kuitenkin perustuu kirkon traditiossa piileviin elementteihin, joten kyse ei ole täydellisestä u-käännöksestä suhteessa edeltävään opetukseen.
TykkääTykkää
Mutta etääntykäämme teologiasta ja menkäämme politiikan hämyisiin vesiin. Dynastiapointtisi on kieltämättä nokkela, mutta pelkään pahoin, että se perustuu enemmän teoriaan ja oletukseen kuin todelliseen maailmaan. Yhtä hyvin demokraattisissa valtioissa valtaa pitävät poliitikot voivat ajatella jälkimainettaan ja puolueensa valta-aseman jatkuvuutta. Vaikka vaalisykli asettaa kannustimet lupailla kivoja aina vaalien alla, en usko että poliitikot järjestään ajattelisivat vain omaa henkilökohtaista etuaan. Historiasta näemme, että kuninkaat ja dynastiat eivät suinkaan ole olleet niin jaloja ja kaukonäköisiä kuin mitä argumenttisi edellyttäisi. Näemme pikemminkin, että entisaikoina, jolloin valta on ollut tukevasti kuninkaan ja aristokraattien käsissä, valtiot ovat jatkuvasti kriisiytyneet kun poliittinen eliitti juonittelee keskenään ja taistelee vallasta. On myös huomattavaa, että varallisuus oli pitkälti keskittynyt eliitin käsiin, joka saattoi hankalina aikoina määrätä raskaita veroja ihan täysin mielivaltaisesti. Totta kai, kukapa sitä estäisi? Demokratia ei ole täydellinen ja esimerkiksi kasvaviin tuloeroihin liittyvät ongelmat ovat todellisia. Oikeusvaltion ja demokratian etuna on kuitenkin se, että se varjelee hallitsijan mielivallalta ja osallistaa laajemmin yhteiskuntaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.
On aika mielenkiintoista, että sysäät diktatuurin kauhut demokratian syyksi. Esimerkiksi Afrikassa diktatuurit ovat järjestään tulleet sotilasvallankaappauksilla ja demokraattiset perinteet ja instituutiot ovat ohuita. Osa diktaattoreista (esim. Bokassa) ovat jopa tehneet itsestään monarkin. Mitä tulee ensimmäiseen maailmansotaan, vaatii aikamoista gymnastiikkaa, että esim. keisarillinen Saksa saadaan väännettyä demokratiaksi. Olihan sillä parlamentti, mutta mistään liberaalista demokratiasta ei voida kyllä puhua. Ei-demokraattisten keskusvaltojen kontoilla on esimerkiksi saksalaisten suorittama Belgian raiskaaminen (pahoittelut värikkäästä kielestä, mutta Rape of Belgium on ihan vakiintunut termi). Esimerkiksi minulle rakas Leuven pommitettiin maan tasalle. Itävalta-Unkari puolestaan kunnostautui siviiliväestöön kohdistuneissa systemaattisissa sotarikoksissa Serbiassa. Nämä molemmat esimerkit löytyvät jo Wikipedia-artikkelista.
Joten kyllä, demokratia ei ole täydellinen ja valta ja raha turmelevat pohjoismaisessa oikeusvaltiossakin. Mutta vaihtoehto on niin karmiva, että, kuten sanoin, en halua olla sellaisen haikailemisen tai sen propagoimisen kanssa missään tekemisissä.
TykkääTykkää
Kiitos edellisistä mainioista kirjoituksista ja perustelluista tulokulmista. Toivon, ettei Eetu tai kukaan muukaan suhtaudu minuun eksklusiivisesti tässä kohden, kun päätän puolustaa kristillistä monarkiaa (jollaisena tämä löytyy vielä joistakin kuningashuoneista kuten Englannista ja Ruotsista) eli en mitä tahansa kuningaskuntaa enkä ns diktatuureja. Edustuksellinen monarkia joka perustaa kuninkuutensa Jumalan asettamaan tehtävään on tasavaltaa parempi vaihtoehto, koska siinä on kristillisen moraalin selkärankamainen pysyvyys. Myös monarkia-instituutio sinänsä muistuttaa Kuninkaiden Kuninkaasta. Demokratia toimii mielestäni parhaiten vain kristillisessä yhteiskunnassa, jossa kirkolla on vahva asema. Sinänsä tässä roomalaiskatolinen monarkia on varmasti paras, koska reformoiduissa kirkoissa sekulaarisuuteen johtava protestin ja opin kyseenalaistamisen sykli on pysäyttämätön. Pelkästään Suomen kannalta voimme ajatella, miten kaikki menneet kristillisen ajan sukupolvet niin Ruotsin vallan ajalta, Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskunnan ajalta ja itsenäisyytemme ajalta ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja oppimattomuudessaan olleet silti mitä todennäköisemmin evankeliumin kannalta vastaanottavaisempia ja autuaampia, Jumalaa kohtaan kiitollisempia kuin nämä nyt Suomessa elossaolevat jumalattomat sukupolvet. Menneiden rukouksessa ja parannuksen armossa eläneiden sukupolvien siunauksista nyt nauttiville on tänä ennennäkemättömän vaurauden aikana käynyt kuten Raamatun ajan Israelin kansalle aika ajoin – he ovat unhottaneet auttajansa ja parantajansa, turvakallionsa. Kumpi olisi siten parempi, elää oppimattomana talonpoikana Jumalaa pelkäävän kuninkaan alamaisena ja periä iankaikkisuus yksinkertaisesta uskosta, vaiko saada kaikki maailman ihmisviisaus ja luopua Jumalasta. Moniko lie menneistä sukupolvista perii taivaspaikan vs tänä aikana elävät. Monarkia teokraattisena muotona (kuningas sijaishallitsija Jumalan palvelijana) erotuksena monarkioihin joissa hallitsija=jumala, on myös Raamatullisempi malli kuin demokratia. Demokratiaan ei pitäisi mennä myöskään kirkon oppikäsityksiä mietittäessä, millään ihmismielipiteisiin perustuvilla äänestyksillä ei periaatteessa saisi olla sijaa kirkkojen oppikäsityksien kannalta. Tämä käytäntö ei nouse Raamatusta vaan on selvästi osoitus maallisen instituution vaikutuksesta kirkolliseen elämään. Toki muita käytännön asioita voitanee ratkoa äänestäen, kuten tehtiin aikanaan Jerusalemin temppelin suuressa neuvostossa (Sanhedrin).
Tähän soppaan tuon kritiikkini myös yhtä ”pyhää lehmää” kohtaan, eli ns hyvinvointivaltiota. Siinä todellisuudessa on kyse sosialistisesta vallan ja vastuun kaappaamisesta pois kirkolta. Meilläkin Suomessa yllätysyllätys kirkko huolehti pääasiallisesti köyhien ja sairaiden auttamisesta aina kunnallislakiin asti, jolloin kuntia velvoitettiin tarjoamaan sosiaali- ja terveyspalvelut asukkailleen. Tuota ennen esim ikäihmisten kotihoito, kotisairaanhoito jne oli osa kirkon diakoniatyötä. Jos hahmotamme Suomen kansan hengelliset heräämisen ajat ja suurten herätysten esiintymiset, on niillä selvä ajallinen yhteys tuohon aikaan, jolloin ei ns ”hyvinvointiyhteiskunta” ollut vielä organisoitunut. Konkreettinen ihmisten auttaminen on osa seurakunnalle annettua tehtävää joka tukee evankeliumin julistusta. Kun sosialismi ottaa seurakunnilta pois tuon tehtävän ja verottaa kansalaiset siten, ettei enää toimeentulosta riitä kolehtiin tai almuihin, ei kristillisyys enää pääse kukoistamaan.
Näillä sanoilla haluan rohkaista meitä näkemään myös ns sivistyksen ja oppineisuuden (eli ihmisviisauden) sekä siihen perustavan sekulaarin järjestelmän ”hyveellisyyden” tuolle puolen. Loppujen lopuksi usko evankeliumiin ja siitä kumpuavat hyvät työt nostavat niin yksilöt kuin kokonaiset yhteisöt loistoon. Ja emmehän sulje ketään pois minkään ajatusten, tulkintojen tai eriävän mielipiteiden vuoksi, vaan ennemmin kärsikäämme toinen toisiamme ja pysykäämme siinä mikä yhdistää, kuten Jeesus Kristus meitä on opettanut.
TykkääTykkää