Liityin katoliseen kirkkoon toukokuussa 2018. Ennen sitä kirjoitin silloiseen Hulluinhuonelainen -blogiini juttusarjan, joka käsitteli kriittisesti vanhoillislestadiolaisuuden (vl) opetuksia ja senhetkistä tilaa (1, 2, 3, 4, ja 5 – suurin osa näistä on julkaistu tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Lestadiolainen ja katolinen: Näkökulmia Pohjolan kristillisyyteen). Tarkoitus oli päättää sarja analyysiin liikkeen niin sanotusta Hengen virka–opista, mutta se jäi ajanpuutteen ja voimien loppumisen vuoksi silloin tekemättä. Saatettakoon työ nyt päätökseen, vaikkapa siksi, että olen viime aikoina ollut taas aiheen parissa väitöskirjatyöni takia – ja sen kunniaksi, että tämän jutun tullessa ulos ollut aika lailla tasan viisi vuotta ja viisi kuukautta katolilainen!

Vaikka aihe liittyy kiinteästi vanhoillislestadiolaisuuteen, uskon, että sen käsittely voi tarjota rakentavaa ajateltavaa myös muille kristityille. Koska kirjoitus on kuitenkin ennen kaikkea suunnattu vl-ihmisille, käsittelen aihetta ensisijaisesti Raamatun pohjalta, ja jätän tradition ja katolisen kirkon opetusviran sivummalle. Niillä kun ei ole erityisemmin auktoriteettia vl-liikkeen sisällä.

”Hengen virka -oppi”  

Yksi vl-liikkeen tärkeimmistä dogmeista on siis oppi, jonka mukaan ihminen voi tulla pelastavan armon tilaan vain kuulemalla evankeliumin (jolla käytännössä tarkoitetaan yleensä synninpäästöä Jeesuksen nimessä ja veressä) ihmiseltä, joka on itse pelastavan armon tilassa eli osallinen Pyhästä Hengestä. Tällöin ei puhu ihminen itse vaan Kristus-/Pyhä Henki-Jumala, joka ”uskovaisessa” asuu. Sen vuoksi hänen julistamansa synninpäästö on todella elävää ja vaikuttavaa Jumalan sanaa. Siksi se antaa sen minkä lupaa: kaikkien syntien anteeksiantamuksen ja sen myötä Jumalan lapseuden ja taivasosan. Pelastavasta armosta osattoman ihmisen julistama evankeliumi on puolestaan vain hänen ”omaa sanaansa” ja siten ”kuollutta evankeliumia”. Näin ollen se ei pysty välittämään pelastusta kenellekään.

Negatiivisesti kyseinen oppi sisältää myös sen, että mikäli henkilö väittää tulleensa uskoon esimerkiksi lukemalla Raamattua, rukoilemalla, vastaanottamalla kasteen tai ehtoollisen tai kokemalla yksinäisyydessä Jumalan läsnäolon, liikkeen opetukselle uskollinen vl näkee tässä vain todisteen siitä, että näin kokenut on yhä Jumalan valtakunnan ulkopuolella. Hän ei ole tullut valtakuntaan ”oven kautta” eli sen ainoan metodin mukaisesti, jonka kautta pelastuksen voi vl-ajattelun mukaan saada. Oppi on näin keskeinen osa liikkeen eksklusivismia.

Opin nimi ”Hengen virka” on viittaus 2. Kor. 3:8 (jossa tosin apostoli Paavali käsittelee Vanhan liiton lain ja Uuden liiton evankeliumin, ei ulkoisen sanan ja julistajan sisäisen tilan suhdetta). Historiallis-horisontaalisesti opista seuraa, että uskovista hahmottuu läpi aikojen ja paikkojen kulkeva jatkumo Kristuksesta ja apostoleista nykypäivään: Matti julistaa evankeliumin Antille, joka puolestaan vie sen Maijalle… Tämä uskovien jatkumo, successio fidelium, muistuttaa jossain määrin katolista oppia apostolisesta jatkumosta, successio apostolica. Ero on tietysti siinä, että ensimmäisessä on kyse uskovien yleisen pappeuden jatkumosta, jälkimmäisessä erityisestä virasta eli piispuudesta.

Käsittääkseni esikoislestadiolaisuudessa opetetaan asiasta käytännössä identtisesti vl-liikkeen kanssa. Ainakin perinteisesti oppi on ollut tietääkseni sama myös Rauhan Sana -lestadiolaisuudessa, varsinkin liikkeen ruotsinkielisessä haarassa (LFF). Se on voinut kuitenkin viime vuosina muuttua liikkeen luterilaistumisen myötä. Myös helluntailaisuudessa ja viidesläisissä piireissä olen törmännyt samantapaiseen ajatteluun, tosin en yhtä dogmaattisena kuin vl-liikkeessä.

Katolisen kirkon positio kysymykseen

Seuraavaksi analysoin erityisesti tätä kysymystä: Tuleeko evankeliumin julistajalla olla Pyhän Hengen pelastava läsnäolo, jotta hän voi julistaa armoa välittävää evankeliumia? Sen sijaan en mene sen tarkemmin kysymykseen, voiko ihminen löytää pelastuksen rukouksen, Raamatun lukemisen, sakramenttien tai sisäisten kokemusten kautta, koska muuten teksti paisuisi lukukelvottomaksi.

Katolilaisena uskon, että varmimmin ihminen saa pelastavan armon vastaanottamalla kasteen ja sen jälkeen parannuksen sakramentissa eli ripissä. Pidän kuitenkin käytännössä selvänä – esimerkiksi pyhien ihmisten kokemusten ja todistusten vuoksi – että ihminen voi löytää Jumalan hyvin monin tavoin. Jumala on äärettömän antelias ja etsii meitä ja tulee meitä vastaan kaikin mahdollisin tavoin.

Suullisesti julistetun sanan armonvälineluonnetta korostaa eniten protestanttinen teologia. Katolisella kirkolla ei ole siitä dogmia puolesta tai vastaan. Jotkut teologit suhtautuvat ajatukseen hiukan kriittisesti, peläten ehkä sen relativisoivan liikaa sakramenttien asemaa. Toisissa piireissä, esimerkiksi Neokatekumenaalisella Tiellä, joka on katolisessa kirkossa nykyisin voimakkaasti vaikuttava uudempi karisma, korostetaan vahvasti julistetun ilosanoman eli kerygman vaikutusta: julistus Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa näkyvästä Jumalan rakkaudesta toteuttaa sen, mitä se lupaa ja antaa ihmiselle uuden elämän. Korostus pohjautuu ilmeisesti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla katolisessa kirkossa virinneeseen keerygmaattiseen teologiaan. En itse tunne sitä juurikaan, mutta näin minulle on kerrottu.

Oma näkemykseni

Ymmärrän ja arvostan myös kriittisemmin suhtautuvien näkökantaa, mutta itse uskon julistetun sanan kykyyn välittää pelastus. En pysty tässä menemään yksityiskohtaiseen eksegeettiseen analyysiin, mutta julistetun evankeliumin pelastavasta voimasta kertovia Uuden testamentin kohtia näyttää olevan hyvin runsaasti. Tässä vain muutamia esimerkkejä: ”evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi” (Room. 1:16), ”usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17), korinttilaiset Paavali on ”evankeliumin kautta synnyttänyt Kristuksessa Jeesuksessa” (1. Kor. 4:15), Jumala pelastaa ihmisiä ”saarnauttamansa hullutuksen kautta”, joka on ”Hengen voiman osoittamista” (1. Kor. 1:21; 1. Kor. 2:4), galatalaiset ovat ”saaneet Hengen uskossa kuulemisen kautta” (Gal. 3:2,5), tessalonikalaisille ”meidän evankeliumimme tuli teidän tykönne, ei ainoastaan sanana vaan myös voimana ja Pyhässä Hengessä” (1. Tess. 1:5). Pietari kirjoittaa, että hänen kirjeensä vastaanottajat ovat ”syntyneet uudesti – – Jumalan elävästä ja katoamattomasta sanasta” (1. Piet. 1:25) ja tarkentaa: ” Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu.” (1. Piet. 1:25).

Eli luottamus evankeliumin julistuksen voimaan vaikuttaa olleen tärkeä osa uusitestamentillista kristinuskoa. Katolilaisena tietysti ajattelen, että evankeliumi liittää vastaanottajansa aina kirkon ja sen sakramenttien yhteyteen. Niinpä evankeliumin uskottuaan kastamaton haluaa varmasti tulla kastetuksi ja henkilö, jolla on vakavia syntejä omallatunnollaan, käydä ripillä. Esimerkiksi.

Onko sisäisellä tilalla väliä?

Jos nyt oletetaan, että julistus voi pelastaa, onko sitten julistajan sisäisellä tilalla väliä? Uuden testamentin valossa vaikuttaa selvältä, että on, paljonkin. ”Mutta koska meillä on sama uskon Henki, niin kuin kirjoitettu on: ’Minä uskon, sen tähden minä puhun’, niin mekin uskomme, ja sentähden me myös puhumme” (2. Kor. 4:13), kirjoittaa Paavali. Johannes kiteyttää saman logiikan säteilevän kauniisti:

Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta – ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille – minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, kanssa. (1. Joh. 1:1-3)

Eli Uuden testamentin valossa näyttää selvältä, että mikäli ”homma menee oikein”, ilosanoman julistaminen nousee julistajan sydämestä ja on todistamista, siitä, mitä hän on myös itse kokenut – että ”Elämä ilmestyi” myös minulle! On oikein ja luontevaa, että Jumalan rakkaudesta kertoo henkilö, joka on myös itse maistanut sitä ja että ystävyydestä Jeesuksen kanssa puhuu ihminen, joka itse elää ystävyyssuhteessa Jeesuksen kanssa.

Ja voi varmasti sanoa, että on anomalia, jos Elämän ilmestymisestä julistaa henkilö, jonka sisin on kuolleessa tilassa tai jos ystävyydestä Jeesuksen kanssa puhuu tyyppi, joka ei ole koskaan häntä kohdannut – tai mikä pahinta, on ystävä paholaisen kanssa. Jeesus varoittaa ”susista lammasten vaatteissa” (Matt. 7:15), joista tulee ”vääriä profeettoja” sekä siitä, että jos ”sokea taluttaa sokeaa, molemmat putoavat kuoppaan” (Matt. 15:14; Luuk. 6:39). Vakavia sanoja.

Myös empiria näyttää vahvistavan tämän. Olemme ehkä ajoittain kokeneet – ainakin minä olen – miten julistus Jumalan rakkaudesta voi koskettaa syvältä, kun sitä julistaa henkilö, jonka koko olemuksesta välittyy se, että hän on elänyt läpi sen, mistä puhuu. Ja vastaavasti olemme ehkä kokeneet sen, miten puisevalta sekä pahimmillaan falskilta ja vastenmieliseltä voi tuntua se, että pyhistä asioista puhuu joku, jolla ei vaikuta olevan mitään sisäistä yhteyttä niihin.

Ja ainakin minun kokemukseni mukaan se tuntuu todella olevan jotain paljon syvempää kuin saarnan esitystapa tai julistajan temperamentti tai tunteet: olennaista ei ole se, onko puhe kirjoitettu vai ei tai kuinka vilkas tai rauhallinen esitystapa on, vaan todella sen välittyminen että se, mitä puhutaan, on itse koettu ja havaittu todeksi.

Pastoraalinen periaate

Eli totesimme, että kyllä, julistajan sisäisellä tilalla on väliä. Mutta missä mielessä? Samassa mielessä kuin on väliä sillä, että lukiossa pitkää matikkaa opettaa tyyppi, joka on innostunut aiheesta ja hahmottaa hyvin sen tärkeyden. – Eikä gonahtanut lusmu, joka tekee työtään vain palkan vuoksi ja pitää tunnit sen vuoksi vasemmalla kädellä, toivoen koko ajan pääsevänsä mahdollisimman pian opettajanhuoneeseen kahvitauolle.  

Eli asialla on väliä pastoraalisena ja käytännöllisenä periaatteena: Jotta evankeliumia julistettaisiin sen arvoa vastaavalla tavalla ja jotta se tavoittaisi kuulijoiden sydämet, on

a) ensiarvoisen tärkeää, että jokainen evankeliumin julistaja on Jumalan armossa eikä kuolemansynnin tilassa

b) ja että jokainen evankeliumia julistava (pappi, pastori, saarnaaja, evankelista ja jokainen kristitty) pyrkii rukouksen, sakramenttien vastaanottamisen ja Jumalan sanan tutkimisen kautta jatkuvasti kasvamaan Kristuksen tuntemisessa ja yhdistymään yhä syvemmin häneen.

Ja kielteisesti: on varmasti perusteltua suhtautua suurella epäilyksellä siihen, voiko sellaisen julistajan työ kantaa hyvää hedelmää, varsinkaan pitemmän päälle, joka ei ole armon tilassa eikä tunne Kristusta. On syytä pelätä, että se voi aiheuttaa pikemminkin suurta vahinkoa evankeliumin asialle.

Tällaisena pastoraalisena periaatteena ”Hengen virkaa” ovat opettaneet, uskaltaisin sanoa – ainakin laajasti ymmärtäen – melkeinpä kaikki katolisen kirkon pyhät ja myös protestanttiset herätysjohtajat ja Jumalan miehet ja naiset. Kuten sanotaan paavi Franciscuksen kiertokirjeessä Lumen Fidei (jonka hän julkaisi, mutta luonnoksen kirjoitti jo Benedictus XVI):

Se, joka on avautunut Jumalan rakkaudelle, kuullut hänen äänensä ja saanut hänen valonsa, ei voi pitää tätä lahjaa itsellään. Koska usko on kuulemista ja näkemistä, se myös välitetään sanana ja valona. Puhuessaan korinttilaisille apostoli Paavali käytti näitä kahta kuvaa. Toisaalta hän sanoi: ”Meillä on sama uskon Henki, josta on kirjoitettu: ’Minä uskon, ja siksi puhun.’ Niin mekin puhumme, koska uskomme” (2. Kor. 4:13). Vastaanotetusta sanasta tulee vastaus, tunnustus, ja tällä tavalla se kaikuu toisillekin ja kutsu heitä uskomaan. Toisaalta pyhä Paavali viittaa myös valoon: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi” (2. Kor. 3:18). Se on valoa, joka säteilee kasvoista kasvoihin, niin kuin Mooses säteili Jumalan kirkkautta puhuttuaan hänen kanssaan: ”Jumala valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan” (2. Kor. 4:6). Jeesuksen valo loistaa kristittyjen kasvoilta kuin kuvastimesta ja leviää meihin saakka, jotta mekin voisimme tulla osallisiksi sen näkemisestä ja säteillä toisille hänen valoaan, kuten pääsiäisen liturgiassa pääsiäiskynttilän valo sytyttää lukemattomat muut kynttilät. Usko välitetään niin sanotusti kontaktissa ihmiseltä toiselle, kuten liekki syttyy toisesta liekistä. Köyhyydessään kristityt istuttavat niin hedelmällisen siemenen, että siitä kasvaa suuri puu, joka pystyy täyttämään maailman hedelmillään.” (Lumen Fidei: 37.)

Voiko tästä tehdä dogmia?

Voiko yllä kuvatusta periaatteesta tehdä dogmin eli – kuten vl-liike opettaa – kieltää absoluuttisesti sen mahdollisuuden, että armosta osattoman ihmisen julistama ilosanoma voisi välittää pelastuksen? Sen Raamattu varsin eksplisiittisesti torjuu:

Muutamat tosin julistavat Kristusta kateudestakin ja riidan halusta, mutta toiset hyvässä tarkoituksessa: nämä tekevät sitä rakkaudesta, koska tietävät, että minut on pantu evankeliumia puolustamaan, nuo toiset taas julistavat Kristusta itsekkyydestä, epäpuhtaalla mielellä, luullen tuottavansa minulle murhetta kahleissani. Vaan mitäpä tuosta, kunhan Kristusta vain tavalla tai toisella julistetaan, joko näön vuoksi tai totuudessa! Ja siitä minä iloitsen, ja olen vastakin iloitseva. (Fil. 1:15-18)

Eli kuten Paavali toteaa, vaikka julistajan sisäinen tila onkin pastoraalisesti ja pragmaattisesti erittäin tärkeä asia, tärkein on kuitenkin itse evankeliumin sisältö – eli itse Kristus – joka on objektiivisesti totta ja vaikuttavaa. Evankeliumi on totuutta (Gal. 2:5) ja totuus on aina jotain objektiivista. Totuus käsitteenä tarkoittaa jotain sellaista, joka on olemassa sinänsä, subjektista riippumatta eli objektiivisesti.

Matemaattiset faktat ovat objektiivisesti tosia. Huono ja laiska matikanopettaja voi merkittävästi haitata niiden omaksumista ja ehkä jopa ääritapauksessa tehdä siitä käytännössä mahdotonta. Koska faktat ovat kuitenkin olemassa opettajan huonosta sisäisestä tilasta riippumatta, on mahdollista, että oppilas omaksuu niitä, vaikka opetus olisi hyvinkin heikkotasoista. Faktat kun vaikuttavat omalla objektiivisella voimallaan, totuuden johdonmukaisuudella ja kauneudella.  

Vastaavasti evankeliumi julistaa objektiivista totuutta, vieläpä kaikkein objektiivisinta ja perustavinta totuutta eli Kristus-Logosta, johon kaikki muut totuudet, esimerkiksi matemaattiset, perustuvat. Julistajan kelvoton sisäinen tila voi haitata evankeliumin omaksumista ja ääritapauksessa (esimerkiksi tilanteessa, jossa julistajan oma elämäntapa on räikeässä ristiriidassa evankeliumin kanssa) käytännössä estää sen omaksumisen. Periaatteellisella tasolla se ei kuitenkaan sitä estä, koska Kristus-Totuus vaikuttaa omalla voimallaan. Vaikka Pyhä Henki ei asuisi vanhurskauttavalla tavalla julistajan sydämessä, Pyhä Henki on läsnä itse sanassa, kun se on objektiivisesti totta, koska kaikki totuus on aina Jumalan totuutta.

Jumala toimii missä hyväksi näkee

Lisäksi on vielä hyvä ottaa huomioon, kuten katolisessa teologiassa on vanhastaan opetettu, että Pyhä Henki voi olla ihmisessä läsnä monin tavoin. Perinteisesti on puhuttu ”viran karismasta”, joka papilla, piispalla tai diakonilla voi olla, vaikka hän olisi kuolemansynnin kautta menettänyt Pyhän Hengen vanhurskauttavan läsnäolon. Niinpä Pyhä Henki voi puhua ja toimia hänen kauttaan, vaikka Henki ei pelastavalla tavalla enää asukaan hänen sydämessään. Raamattuesimerkki tästä vaikuttaa olevan se, miten ylipappi Kaifas ylipapin virkansa nojalla lausuu ennustuksen Jeesuksen kuolemasta tilanteessa, jossa suuri neuvosto suunnitteli Jeesuksen surmaamista:

Mutta eräs heistä, Kaifas, joka sinä vuonna oli ylimmäinen pappi, sanoi heille: ”Te ette tiedä mitään ettekä ajattele, että teille on parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä, kuin että koko kansa hukkuu”. Mutta sitä hän ei sanonut itsestään, vaan koska hän oli sinä vuonna ylimmäinen pappi, hän ennusti, että Jeesus oli kuoleva kansan edestä, eikä ainoastaan tämän kansan edestä, vaan myös kootakseen yhdeksi hajalla olevat Jumalan lapset. (Joh. 11:49-52)

Ylipäätään Jumala toimii ja puhuu Raamatussa usein hyvin yllättävin tavoin. Hän puhuu kuningas Josialle Egyptin faraon Nekon kautta. Josia kaatuu taistelussa, koska ei ymmärrä, että Jumala puhui hänelle faraon kautta (2. Aik. 35:22). Bileam, josta Raamattu antaa varsin synkän todistuksen (2. Piet. 2:15; Juud. 11; Ilm. 2:14), lausuu yhden Vanhan testamentin kauneimmista Kristus-profetioista (4. Moos. 24:17). Bileamille itselleen Jumala puolestaan puhuu hänen aasinsa kautta! (4. Moos. 22:28) Jumalan Henki valtaa Saulin ja hän joutuu hurmoksiin, vaikka on jo langennut ja etsii tilaisuutta tappaa Daavidin (1. Sam. 19:19-24). Eli Henki tosiaan ”puhaltaa missä tahtoo – – etkä tiedä, mistä se tulee ja minne se menee” (Joh. 3:8). Siksi tulisi olla varovainen luomaan sellaisia oppeja, joissa Jumalan toimintaa rajoitetaan ehdottomasti.

Hengen virka -opin hedelmät

Jeesuksen lahjomattoman kriteerin mukaan jokaisen puun tuntee hedelmistään: hyvä puu ei voi tuottaa huonoja hedelmiä eikä huono puu hyviä hedelmiä (Matt. 7:17-18). Lopuksi voikin olla hyvä tarkastella, millainen puu vl-liikkeen Hengen virka -oppi on hedelmiensä perusteella?

Ikävä sanoa, mutta mielestäni selkeästi kehnonlainen. Sen väistämätön perusongelma on, että se ohjaa huomion julistuksen sisällöstä julistajaan, jolloin muodostuu motiivi ”julistaa julistajaa” eli sitä ainoaa oikeaa seurakuntaa, ”Jumalan valtakuntaa”, jolla on Hengen virka. Lopputuloksena on hengellinen näivettyminen, kun yhteisö julistaa Kristuksen sijaan itseään, eivätkä ihmiset saa aitoa hengellistä ravintoa.

Tragikoomisesti voikin sanoa, että vl-liikkeellä on Hengen virka -oppi, mutta – juuri sen vuoksi – onko sillä Pyhää Henkeä? No, totta kai uskon, että Pyhä Henki vaikuttaa liikkeessä – Jumala tietää kuinka paljon – kun siellä kuitenkin myös rukoillaan, luetaan Jumalan sanaa ja opetetaan objektiivisesti tosia asioita. Ja kuten olen usein todennut, liikkeessä on paljon kaunista ja hyvää, ja vielä enemmän potentiaalia kauniiseen ja hyvään. Mutta samalla uskon, että eräs keskeinen ”tulppa”, joka estää tätä potentiaalia aktualisoitumasta, on juuri dogmi ”Hengen virasta”. Se ohjaa liikkeen fokuksen Kristuksesta ihmisiin ja pakottaa Hengen työn kapeaan kaavaan. Lestadiolaisen liikkeen alkuaikojen Kristus-keskeinen julistus olisi mielestäni kaikin puolin parempi vaihtoehto: uskollisempi Raamatulle ja terveellisempi ihmisten hengelliselle elämälle.