EMIL ANTON

Adventin ja joulun kunniaksi vielä toinen blogipostaus tälle vuodelle! Ensi vuosi 2025 on Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlavuosi, ja sen tiimoilta vanhan kirkon kristologia, kolminaisuusoppi, kirkolliskokoukset ja ylipäätään dogmihistoria ovat nyt poikkeuksellisen vahvasti esillä.

Reilu vuosi sitten esittelin tällä blogilla dogmatiikan dosentti Juha Ahvion kirjan Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan. Kirja on saanut tänä vuonna jatko-osan nimeltä Johdatus klassisen kristillisen uskonopin syntyhistoriaan (Kuva ja Sana 2024), ja se on n. 150-sivuisena tiiviinä pakettina ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Sain olla ensimmäisenä adventtina Juha Ahvion, Radio Patmoksen päätoimittajan Helvi Jääskeläisen ja yli 30 radionkuuntelijan kanssa yhteisellä matkalla Roomaan (ja vähän muuallekin Italiaan), missä kristinuskon historian jokainen vuosisata on nähtävillä kenen tahansa silmien edessä. Tästä matkasta tulee tänään maanantaina Radio Patmoksella radio-ohjelma klo 9:15 ja uusinta klo 17. Matkatunnelmista kertoo myös Juha Ahvion blogi.

Klassinen kristinusko?

Joissain piireissä on tapana sanoa, että mitään klassista kristinuskoa ei ole koskaan ollut olemassakaan. Ahvio on eri mieltä ja paikantaa klassisen kristinuskon muotoutumisen aivan oikeaan historiaan, johon kuuluvat varhaisten vuosisatojen kristilliset kirjoittajat eli kirkkoisät ja kirkolliskokoukset. Ytimessä ovat oppi Jumalasta ja Kristuksesta, mutta ne liittyvät myös muihin oppeihin kuten oppiin ihmisestä ja oppiin pelastuksesta (antropologia ja soteriologia).

Suomeksi ei ole ollut saatavilla kovin paljon hyvää, ajantasaista dogmihistoriallista kirjallisuutta. Tasan viisi vuotta sitten kirjoitin joulutekstin Juha Pihkalan erinomaisesta mutta vaikeasta klassisen kristologian muotoutumisen oppikirjasta. Toisen dogmaatikko-Juhan eli Ahvion dogmihistoriallinen esitys on sen sijaan lukijaystävällisempi ja myös aihepiiriltään kattavampi. Se sisältää myös katolista lukijaa ilahduttavia yllätyksiä. Ahviota ei kannata lokeroida pelkkään kalvinismiin, niin kuin joillakuilla on ollut taipumusta tehdä.

Jo esipuheessaan Ahvio esittää, että vanhan liiton kansasta on elimellinen jatkumo uuden liiton kansaan, apostoleista seuraavan sukupolven apostolisiin isiin ja heistä apologeettoihin ja kirkkoisiin. Arvovaltaisten kirkkoisien ja kirkolliskokousten käsitteet nousevat Ahvion mukaan Uudesta testamentista itsestään. Jeesus asetti 12 apostolia kirkkonsa perustukseksi ja antoi heille arvovaltansa. Isossa kiistatilanteessa kokoonnuttiin kirkolliskokoukseen (Ap.t. 15).

Uuden testamentin kaanon eli kirjakokoelma muodostui siitä, mitä ”varhainen kirkko käytti liturgisesti jumalanpalveluksessa sekä julistuksessa ja opetuksessa”. Klassisen kristinopin linkin apostoleihin on taannut piispainstituutioon nojaava apostolinen seuraanto. Apostolien välittömistä seuraajista Ahvio kirjoittaa:

Clemens Roomalaisen ja Ignatios Antiokialaisen kirjoituksista ilmenee, että varhaisin kirkko oli piispallisesti ja kirkkokurillisesti organisoitu julkisen näkyvä instituutio. – – Rooman piispan erityisarvovalta perustui julkisesti dokumentoitavissa olevaan apostoliseen seuraantoon. – – Kastetta ja ehtoollista kuten muitakin sakramentteja tai sakramentaaleja, jotka myöhemmin määriteltiin täsmällisemmin seitsemäksi sakramentiksi, pidettiin vaikuttavina armonvälineinä – –.

Ei suurta luopumusta

Kun siirrytään 100-luvulta eteenpäin, Ahvio toteaa, ettei ”sen paremmin 200- kuin 300-luvullakaan tapahtunut mitään yleistä kirkon lankeemusta”, vaan aiempi työskentely ”kantoi kypsää hedelmää 300-luvulla nikealaisena trinitaarisuutena”. Ahvio käy läpi useat varhaisina vuosisatoina ilmenneet teologiset koulukunnat ja harhaopit ja kiinnittää huomion eri oppien kuten kristologian ja pelastusopin keskinäiseen yhteyteen.

Pieni huolimattomuusvirhe tai sekaannus tapahtuu sivulla 57 ja 67, kun Ahvio puhuu ”Nikean-Konstantinopolin” ekumeenisesta kirkolliskokouksesta ”vuonna 381” – tuolloin oli siis ihan vain pelkkä Konstantinopolin kirkolliskokous (oikein sivuilla 75 ja 86), joka hyväksyi nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen (Nikea-osio siis vuodelta 325 ja Konstantinopoli vuodelta 381). Ahvio käy kirjassa läpi paitsi nikealais-konstantinopolilaisen, myös ns. apostolisen ja ns. Athanasioksen uskontunnustuksen.

Mielenkiintoisesti Ahvio kiinnittää huomion uskontunnustuksen kirkko-opilliseen mainintaan, jonka mukaan kirkko on ”paitsi pyhä myös yhteinen eli katolinen. Tällä korostetaan, että uskotaan yhteen yleiseen ja kaikkialla näkyvässti ilmenevään kirkkoon, jolla on yksi ja sama usko ja sama käytäntö”. Ahvio kommentoi myös, että koska Maria synnytti yksipersoonaisen ja kaksiluontoisen Jeesuksen Kristuksen, on Neitsyt Maria Jumalansynnyttäjä.

Raamattu ei riittänyt

Ahvion mukaan Nikean konsiilille ei riittänyt pelkkä raamatunjakeiden toistaminen, sillä Jeesuksen luotuisuuteen uskoneille areiolaisille sopi mikä tahansa raamatunjae omalla lailla tulkittuna. Siksi tarvittiin termiä homoousios (’samaa olemusta’ [kuin Isä]), joka ”ei kummunnut filosofisesta järkiajattelusta” vaan suojeli jumalaopin ja kristologian rationalismin yliotteelta.

Kolminaisuusopissa Ahvio esittää, että kolme persoonaa ovat ”itsestään tietoisia tietoisuuden keskuksia”. Tämä on mielenkiintoinen aihe – käsittääkseni tämä on moderni ns. sosiaalisen triniteetin malli eikä klassinen oppi, mutta en ole varma (koko tietoisuuden käsitekin lienee moderni – kommentoikaa tätä jos osaatte). Ahvio yhtyy myös myöhempään läntiseen filioque-lisäykseen (Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta), joka kumpuaa persoonien perikoreesista.

Erittäin mielenkiintoisesti Ahvio toteaa, että Nikean konsiili piti Juuditin kirjaa osana VT:n kaanonia ja että Hieronymus oli ainoa, joka spekuloi suppeamman kaanonin oikeutuksella, ”mutta hänkin palasi kirkon historiallisen ja perinteisen Septuaginta-kaanonin kannalle”. Lisäksi Ahvio toteaa, että Konstantinopolin kirkolliskokous 381 tunnusti myös ”Rooman piispan primaatin, yleiskirkollisen ja teologisen johtoaseman”. Vastaavasti Roomassa vuonna 382 pidetyssä kokouksessa linjattiin, että Rooman piispan asema perustuu Pietarin asemaan apostolien ja kirkon johtajana.

Athanasioksen tunnustuksessa on vahva korostus, että sen, joka tahtoo pelastua, on ”pysyttävä nimenomaan katolisessa kristillisessä uskossa, vahvasti ja vakaasti”. Tunnustuksen mukaan ja Ahvion sanoin viimeisellä tuomiolla ratkaisevaa on, ”mitä kukin on ajassa tehnyt eli onko tehnyt oikeassa kristillisessä uskossa ja sen ilmaisten hyviä tekoja, vai pahoja tekoja”. ”Usko ja teot liittyvät toisiinsa aidon persoonallisessa sielullis-ruumiillisessa ihmisyydessä.”

Khalkedonilaista kaksiluontokristologiaa eli 400-lukua käsiteltäessä tärkein virke koskee ns. nestoriolaisia (ns. assyrialaisia) ja ns. monofysiittisiä (tai pikemmin miafysiittisia) kirkkoja:

Näiden kirkkojen osalta avainkysymys on kuitenkin ollut ja on, että olivatko ja ovatko kirkot vakaumuksellisesti harhaoppisia vai oliko ja onko kyse tietyille kristologisille sanoille annetuista erilaisista ja katolisesta valtavirrasta poikkeavista merkityksistä?

Jälkimmäiselle kannallehan päädyttiin 30 ja 40 vuotta sitten, kun paavi Johannes Paavali II allekirjoitti mainittujen kirkkojen kanssa yhteiset kristologiset julistukset (suom. kirjassani Kahden virran maa).

Ikonoklasmista inkarnaatioon

Kristologiset kiistat jatkuivat 500–600-luvuilla, kunnes 700-luvulla tullaan kuvainraastoon eli ikonoklasmiin. Jälleen on mielenkiintoista, että Ahvio puhuu ikonoklasmin harhasta, ”joka ilmentää manikealaista, juutalaista ja islamilaista inkarnaatiovastaista uskoa”. Ahvio yhtyy Johannes Damaskolaisen teologiaan, ”jonka mukaan ikonit todistavat Kristuksen inkarnaation ja oikean kristologian todellisuudesta”.

Inkarnaation todellisuus onkin hyvä loppukaneetti tälle kirjoitukselle näin joulun alla. Epilogissaan Ahvio toteaa, että oppi Kristuksesta ei voi olla mikään yhdentekevä asia, josta ”ei oikeasti tarvitse olla kiinnostunut” tai josta ”voi uskoa mitä tahansa omia keksintöjä”, ikään kuin oma minuus olisi jokin tae uskonopillisesta luotettavuudesta. Ei, vaan apostoleilta peritty klassinen kristillinen uskonoppi on auktoritatiivista ja sitovaa, ja se voidaan dokumentoida läpi historian.

Kristillinen kirkko ei ole koskaan ollut mikään salaseura, vaan julkinen todellisuus, jonka opettajat ja teologia tunnetaan. Historiallinen kristillisyys palautuu itse historian Kristukseen, ja apostolisen uskon täyteydestä ei voi poimia vain muutamaa itseään miellyttävää kohtaa, vaan on kilvoiteltava ”sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu”.

Emme siis voi keksiä kristinuskoa uudelleen tai tehdä siitä omaa erikoisversiota. Ei myöskään sovi langeta uskomaan jonkinlaista kristinuskon pseudohistoriaa, joka ei käy ilmi mistään historiallisista lähteistä (à la ”minun laillani oikein uskovia on kyllä aina ollut, vaikkei siitä olekaan mitään jälkiä missään…”). Sen sijaan kannattaa etsiytyä lähteille – ad fontes.

Yksi Italian-matkan vaikuttavimpia hetkiä oli nousu Greccion pyhäkköön pilvien yläpuolelle. Täällä vuorenrinteen luolassa pyhä Franciscus Assisilainen vietti jouluyön 801 vuotta sitten, vuonna 1223. Tuossa jouluyön messussa hänellä oli elävä seimi härkineen ja aaseineen, ja siitä alkoi levitä Italiassa ja koko Euroopassa niin rakas jouluseimiperinne. Luolan takana oli 1200-luvulta säilyneet pyhän Bonaventuran ja muiden fransiskaaniveljien yksinkertaiset huoneet.

Fransiskaanit ovat olleet täällä läpi vuosisatojen tähän päivään saakka, ja heidän hengellisyytensä keskiössä on juuri ihmiseksi tullut Sana, Bethlehemin vauva, inkarnaation ja Jumalan nöyryyden salaisuus. Päätteeksi lauloimme yhdessä Franciscus Assisilaisen Aurinkolauluun pohjaavan virren 455. Sen viimeinen säkeistö johtakoon meidät joulunpyhien tunnelmaan.

Oi, nöyryydessä palvelkaa,
Luojaamme kunnioittakaa,
halleluja, halleluja!
Te nöyryydessä palvelkaa
ja kiittäkää ja rukoilkaa
suurta Herraa! Halleluja.
Halleluja, halleluja, halleluja.