EMIL ANTON

Ville Mäkipelto, Juha Pakkala ja Raimo Hakola ovat kirjoittaneet populaariteologisen tietokirjan Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia (”kätketty” lisättiin otsikkoon jossain työvaiheessa). Kirjan idea ja kansi ovat erinomaisia, ja aihekin sopii meneillään olevaan Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlaan – Nikeassahan määriteltiin Isän ja Pojan samaolemuksellisuus (ortodoksisittain ”yksiolennollisuus”).

Tästä dogmihistoriasta ei kuitenkaan valitettavasti ole kirjassa juuri mitään, vaan eksegeettien (raamatuntutkijoiden) kirjoittama kirja keskittyy Raamattuun ja sen aikaiseen uskontohistorialliseen kehitykseen. Kirjan ansioihin on luettava se, että kolme kirjoittajaa puhuvat siinä yhdellä äänellä. Akateemisen kirjakaupan keskustelutilaisuudessa 2.4. kerrottiin, että Juha Pakkala kirjoitti luvut 2 ja 3, Raimo Hakola luvut 4 ja 5 ja Ville Mäkipelto johdannon ja loppusanat. Kaikki on kuitenkin työstetty yhdessä läpi moneen kertaan.

Kirja on selkeästi jatkoa Mäkipellon ja Paavo Huotarin aiemmalle kirjalle Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia, jonka arvioin aiemmin tällä blogilla. Mäkipelto totesi jossain ottaneensa Sensuroitu-kirjaa kohtaan esitettyä kritiikkiä huomioon tätä toista kirjaa laatiessaan. Siksi jäinkin odottamaan sitä mielenkiinnolla.

Lopulta kirja oli hyvin samanlainen kuin Sensuroitu, painopiste on vain Raamatun sijaan jumalakuvassa. Vanhassa testamentissa siirrytään monijumalaisuudesta Jahve-monoteismiin, Uudessa testamentissa vähitellen ihmis-Jeesuksesta jumalalliseen Poikaan. Helsingissä teologiaa opiskelleille nämä ovat tuttuja väitteitä, mutta suurelle yleisölle tällaista pakettia ei aiemmin ole ollut tarjolla. Toki Heikki Räisäsen kirjat tekivät samantapaisia asioita aikanaan.

Mäkipelto&co:n kirjat saattavat olla Suomen uskontohistoriassa kaksi ihan merkittävää moukaria. Kahta kristillisen ja erityisesti luterilaisen Suomen peruspilaria, Raamattua ja Jumalaa, on nyt perusteellisesti käsitelty – ja myös horjutettu. Itse eksegeettinen problematiikka on toki mielenkiintoinen, mutta jätän eksegeettisen debatin eksegeeteille. Janne Saarela ehtikin jo julkaista erinomaisen perusteellisen kritiikin Uutta testamenttia käsittelevästä osiosta. Suosittelen!

Homileettis-dogmaattinen pamfletti

Itse lähestyn taas opusta enemmän dogmaatikkona. Eniten minua häiritsi jälleen kirjan muka-neutraalius, jota kuitenkin rikottiin jatkuvasti radikaaleilla kannanotoilla. Olisitte rehellisiä ja tekisitte joko puhdasta uskontohistoriaa tai avointa propagandaa.

Kirjan heti ensimmäisellä sivulla todetaan, että se kertoo Jumalan synty- ja kehitystarinan ”sellaisena kuin se tieteellisen historiantutkimuksen näkökulmasta näyttäytyy”. ”Kirjamme ei ota kantaa uskonnollisten uskomusten todenperäisyyteen vaan lähestyy Jumalaa kuin mitä tahansa muuta historian teemaa.”

Ajattelin ensin, että joutuisin varmaankin kritiikissäni menemään uskonnonfilosofisille raiteille ja kyseenalaistamaan sen, voiko Jumalaa käsiteltäessä edes olla kantaaottamattomuutta ja onko kantaaottamattomuus jo itsessään kannanotto. Kirjan edetessä kävi kuitenkin pian selväksi, ettei tässä tarvitse lähteä sukeltamaan uskonnonfilosofian syviin vesiin.

Teos on alusta loppuun niin tendenssimäinen ja käytäntöön soveltava, että voimme käsitellä sitä uskonnonhistorian sijaan homileettis-dogmaattisena pamflettina (eli saarnana, jossa opetetaan tietynlaista oppia). Johtotähtenä tuntuu olevan jälleen Mäkipellon jossain määrin traumaattinen suhde helluntailaiseen taustayhteisöönsä. (Kirjan lopussa kerrotaankin todistustarina ”Venlasta”, joka jätti taakseen demoneilla ja helveteillä pelotelleen helluntaiyhteisön.)

Maailmankatsomuksellisella tasolla kirja on – kirjoittajien käyttämää kieltä ja katsomusta käänteisesti mukaillen – tieteellisyyden ja tutkimuksellisuuden neutraaliuden kaapuun puettua liberaalia naturalismia, agnostisismia tai korkeintaan deismiä.

Polyteismin puolustus

Katsotaan lyhyesti lähemmin, millaisesta saarnasta ja opista kirjassa on kyse. Ensinnäkin muinaisen Lähi-idän monijumalaisuutta ihaillaan ja siitä myöhemmin kehittynyttä yksijumalaisuutta paheksutaan suvaitsemattomana ja yksipuolisena.

Yksijumalaisuudesta hellittäminen voisi rikastuttaa jumalakuvaa ja edesauttaa uskontojenvälistä dialogia ja vuoropuhelua. ”Uskontojen välisen rauhan ja vuoropuhelun kannalta on haitallista ylläpitää Jumalan ja epäjumalien vastakkainasettelua.”

Huippuesimerkki tästä on sivun 39 kuvaama tilanne, jossa ”seurakuntalainen ehdottaisi kirkossa pastorilleen, että Jumalalla voisi olla keho, kiukkuisia tunteita, eläinten piirteitä tai muuttuva mieli”. Vastaukseksi saisi ”ehkä lempeää ohjausta kohti uskontunnustuksen mukaista oikeaoppisuutta”. Ja sitten: ”Tämä on harmi, sillä todellisuudessa yksijumalainen uskontomme juuret ulottuvat Louvrenkin esittelemään monijumalaiseen maailmaan.” (kursiivi minun)

Vastustettavana peikkona on siis pastori, joka on uskollinen kristilliselle uskontunnustukselle ja ohjaa lempeästi (!) seurakuntalaisiaan sitä kohti. Voi hirvitys! Perusteena ovat kristinuskon juuret muinaisen Lähi-idän monijumalaisessa maailmassa.

Kirjoittajien logiikalla voisimme jatkaa myös esimerkiksi näin: ”On harmi, jos papit saarnaavat rauhaa ja ihmisarvon kunnioittamista, sillä todellisuudessa uskontomme juuret ovat muinaisen Lähi-idän sotaisassa ja kansanmurhaisessa maailmassa.”

Emme ota kantaa, mutta Jeesuksen ylösnousemuksen puolustajat ovat pahiksia

Kirjan alussa ja Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevässä luvussa toistetaan toistamiseen, ettei historiantutkija voi ottaa kantaa yliluonnolliseen eikä olettaa yliluonnollista, vaan selitysten tulee nousta luonnollisesta maailmasta. Pahiksina, siis toistuvan kritiikin kohteina ovat Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuuden ja ruumiillisuuden puolustajat.

Näistä vastustajista – joita ei ilmeisesti ole edes kunnolla luettu, koska he eivät ole ”vakavasti otettavia” – piirretään karkea karikatyyri. Sen mukaan he väittävät, ettei yhtään luonnollista selitysmallia kristinuskon synnylle tai Jeesuksen ylösnousemukseen liittyville faktoille pystytä todistamaan ”kiistattomasti”, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää Kristuksen ruumiillinen ylösnouseminen.

Oikeasti, jos vähänkään perehtyy Craigin, Habermasin, Wrightin yms. tutkimuksiin, he vetoavat parhaaseen selitykseen – muut selitykset ovat yksinkertaisesti kelvottomia tai riittämättömiä. Esim. Hakolan selitysmalli vainajanäyistä ei selitä sitä, miksi apostolit päätyivät julistamaan Jeesuksen ylösnousemusta sanoilla anastasis ja egeiro, jotka tuolloin viittasivat yksiselitteisesti ruumiin nousemiseen haudasta. (Tästä lisää aiemmin linkkaamassani Saarelan kritiikissä.)

Hauska on myös viittaus Savon herännäisyyden synnyttämiin Telppäsniityn kokemuksiin ja Neitsyt Marian ilmestyksiin katolisessa maailmassa, ikään kuin ne vähentäisivät Jeesuksen ylösnousemusilmestysten todistusvoimaa. Kumpi on todennäköisempää: naturalismi vai kristinusko, jos meillä on ylösnousseen Jeesuksen ilmestymisiä 30-luvulla, Jeesuksen äidin ilmestyminen jopa 70 000 hengelle vuonna 1917 ja suomalaiset talonpojat vuonna 1796 pellolla kaatanut humahdus, josta seurasi kokonainen kristillinen herätysliike?

Lopuksi

Kirjasta löytyisi monia muitakin neutraaleja, kaikkien yhteisesti jakamia, kantaa ottamattomia, vailla uskonnollisia päämääriä olevia ja kaikin puolin vakavasti otettavia lausumia, kuten: ”Raamatun ensimmäisen luomiskertomuksen mukaan Jumala loi ihmisen kaltaisekseen, omaksi kuvaksensa, mutta todellisuudessa ihminen loi jumalan itsensä näköiseksi ja kaltaiseksi, omaksi kuvakseen.” (s. 92, kursiivi minun)

Loppupuolella vahvistuu murhe siitä, kuinka pellolla, pakka sekaisin ja hakoteillä kirjoittajat ovat. He väittävät, että siitä, että ”ainakaan tutkimus” ei voi saavuttaa mitään ”ihmiskielestä irrallista Jumalaa”, seuraa myös se (! – kursiivi minun), ”ettei millään kirkolla tai uskonnolla missään ajassa ole lopullista totuutta Jumalasta tai Jeesuksesta”.

Wau – tämän tietääksemme meidän pitäisi tietää lopullinen ja ikuinen totuus Jumalasta ja pystyä vertaamaan tätä todellisuutta kaikkien aikojen (tulevaisuudenkin) kaikkien uskontojen väitteisiin ja todeta näiden keskinäinen yhteensopimattomuus. Toisin sanoen tätä varten meidän pitäisi itse olla Jumala! Vai ovatko kirjoittajat kenties yhdessä itse Pyhä Kolminaisuus?

Edellä mainittu väite on tietysti itsensä kumoava. Sen mukaan myöskään se itse ei voi edustaa lopullista totuutta Jumalasta, ja tällöin voikin olla, että lause on virheellinen ja jollain kirkolla tai uskonnolla jossain ajassa onkin lopullinen totuus Jumalasta.

Kirja väittää lopuksi osoittavansa, ettei ”mitään ylhäältä annettua muuttumatonta jumalakuvaa ole”. Tämä voi kuulemma vapauttaa ihmisen suhtautumaan ”kunnioittavasti” toisen ihmisen käsityksiin. No, minä en ainakaan kristittynä ja katolilaisena tutkijana kokenut, että tässä kirjassa kunnioitettiin kristillistä uskoa, puhumattakaan juutalaisesta tai islamilaisesta uskosta. Siinä ei myöskään kunnioitettu eri mieltä olevien tutkijoiden näkemyksiä, vaan heidät dissattiin lähtökohtaisesti ei-vakavasti otettavina.

Kauniit sanat uskontojenvälisen vuoropuhelun edistämisestä ovat sinänsä ihan kivoja, mutta rauha ja dialogi juutalaisten ja yli miljardin muslimin kanssa tuskin edistyy laittamalla Jahve/Allah samalle viivalle polyteististen epäjumalien kanssa (tai jopa niiden alapuolelle) ja väittämällä, ettei millään uskonnolla ole lopullista totuutta.

Yhdyn kyllä yritykseen ymmärtää uskontoja ja niiden kehityshistoriaa. Mutta asenteen pitäisi olla paljon nöyrempi. Yhdyn myös siihen, että uskonnon nimissä on tehty fyysistä ja psyykkistä pahaa, että tulkinnallisia valintoja on tehtävä ja että meidän pitäisi mieluummin käyttää Raamattua rakentavasti. Mutta mielestäni yhtä traagisia ja surullisia tapauksia kuin liian herkästi helvetillä pelottelevat hengellisen vallan väärinkäyttäjät ovat intellektuaalisesti ja hengellisesti ylimieliset, muka-kaikkitietävät yliopistoeksegeetit, jotka väittävät olevansa vain viattomia, uskonasioihin kantaa ottamattomia historiantutkijoita ja tiedemiehiä.