EMIL ANTON

Paavi Franciscus (1936-2025) nukkui pois tänään aamulla. Vähän aikaa sitten sain luettua Franciscuksen omaelämäkerran Spera – Toivo. Se piti alun perin julkaista vasta paavin kuoleman jälkeen, mutta se ehdittiinkin julkaista lopulta jo ennen sitä, tammikuussa.

Kirja alkaa vaikuttavalla kuvauksella Titanic-tyyppisestä laivaonnettomuudesta vuodelta 1927, jossa kuoli yli 300 Argentiinaan pyrkinyttä italialaista siirtolaista. Jorge Mario Bergoglion vanhemmilla oli jo lippu tuohon laivaan, mutta he joutuivat käytännön syistä siirtämään matkaansa. Henkilökohtainen siirtolaistausta vaikutti selvästi Franciscuksen painotukseen pakolaisten vastaanottamisesta. Muita painotuksia olivat köyhät ja ympäristö (ekologia).

Käänteentekevä hengellinen kokemus Jorge Mario Bergoglion elämässä oli eräs rippi 16-vuotiaana. Sen jälkeen hän tiesi haluavansa papiksi. Argentiinassa elettiin monin tavoin yhteiskunnallisesti haastavia aikoja. Bergoglio menetti traagisesti joitain opiskelutovereitaan. Joku meni sekaisin ja murhasi vanhempansa ja teki itsemurhan. Inhimilliset tragediat tulivat tulevalle paaville jo varhain tutuiksi. Kerran jos toisenkin hän kysyi: ”Miksi he enkä minä?”

Pyhä puhtaus ja pyhä Jumalan kansa

Bergoglio kertoo rakastaneensa aina pyhää puhtautta, siis siveyttä. Jokusen ihastuksen hän kyllä koki, mutta pidemmälle tyttöjen kanssa ei koskaan menty. Toisaalta pappina ja Buenos Airesin arkkipiispana Bergoglio tunsi myös prostituoituja, osa vanhoja naapureita. Paras tarina oli vanha tuttu, joka kutsui Bergoglion viettämään messua “ystävilleen” – kaikki olivat nykyisiä tai entisiä ilotyttöjä, ja kaikki halusivat ripittäytyä. 

Franciscus korosti paavina naisten asemaa ja lisäsi heidän vaikutusvaltaansa esimerkiksi pappien koulutuksessa ja Rooman kuuriassa. Hän halusi, että kirkko menisi ulos, likaisi vaatteensa kaduilla, etsiytyisi periferioihin eli äärilaidoille, syrjäseuduille. Sitä hän myös toteutti yli 60 apostolisella matkallaan. Hänen pääteemojaan oli Jumalan laupeus.

Ripittäydyn joka toinen tai kolmas viikko. Ja teen sen siksi, että minun tarvitsee kuulla, että Jumalan laupeus on yhä päälläni.

Syvimmin kirjasta jäi mieleen paavin toistama termi “il santo popolo fedele di Dio”: Jumalan pyhä, uskollinen kansa. Kun Franciscus tuli heti paaviksivalintansa jälkeen Pietarinkirkon parvelle, hän pyysi ensin siunausta Jumalan kansalta. Hän jäi asumaan Vatikaanin vieraskotiin apostolisen palatsin sijasta. Hän halusi olla kansan kanssa.

Minäkin haluan kulkea yhdessä “Jumalan pyhän, uskollisen kansan” kanssa, etsiytyä aina ja kaikkialla sen joukkoon. Se on parasta. Eikä siihen kansaan kuuluakseen tarvitse olla täydellinen. Paavi kirjoitti tunteneensa monia tavallisia pyhiä, kansanmiehiä ja -naisia, jotka eivät välttämättä käyneet usein kirkossa mutta joilla oli vilpitön usko ja rakkaus.

Matka Irakiin ja tila epäilykselle

Paavi muistelee omaelämäkerrassaan erityisellä lämmöllä matkaansa Irakiin keskellä koronapandemiaa 2021 (ks tämä, tämä ja tämä). Kaikki neuvoivat häntä olemaan menemättä sinne. Turvallisuusriski oli todellinen: häntä vastaan lähti kaksi itsemurhapommittajaa, mutta Irakin poliisi hoiteli heidät. Tämä järkytti Franciscusta, mutta matka oli lopulta onnistunut ja hengellisesti merkittävä, erityisesti vierailut Abrahamin Urissa, Isisin tuhoamassa Mosulissa, syyrialaiskatolilaisten Qaraqoshissa ja shiiajohtaja ajatollah Ali al-Sistanin luona. 

Hauska ja koskettava tarina oli myös chileläisen pariskunnan vihkiminen kesken lennon. Lennon miehistöön kuulunut pariskunta oli vain siviiliavioliitossa, koska maanjäristys oli perunut heidän kirkkohäänsä. Paavi kysyi spontaanisti, haluaisivatko he mennä nyt naimisiin. Shokista toivuttuaan pari vastasi kokosydämisesti kyllä, ripittäytyi ja otti vastaan avioliiton sakramentin paavilta todistajien läsnäollessa.

Kirjan lopussa paavi Franciscus kirjoittaa kauniisti siitä, kuinka uskossa on tilaa myös epäilykselle. Jos joku luulee tietävänsä vastauksen kaikkiin kysymyksiin, se ei ole hyvä merkki. Suuret Jumalan miehet Mooseksesta alkaen ovat osanneet jättää tilaa epäilykselle. Meidän on oltava nöyriä, murtauduttava ulos teeskennellyistä varmuuksista ja jätettävä tilaa Herralle.

Jos minulla on jokin huoli, niin se on pelko uskottomuudesta. – – Mutta se on rauhallinen tunne, ei ahdistava. Se on jännite, joka pistää minut sanomaan itselleni: Ole hereillä, pidä varasi. Mutta olen hyvin luottavainen Herran käsissä, kuten Psalmi sanoo: ’niin kuin lapsi äitinsä sylissä’.