MARKKU KORTENIEMI

Kielihistorioitsija, kväänin kielen lehtori, dos. Mikko K. Heikkilältä on juuri ilmestynyt uusi teos ”TARUISSA ON TOTTA – Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo” (288s) Warelian kustantamana.

Kirjan kansikuva viittaa Vesilahden pitäjänvaakunaan ja Kurki-sukuun. Kirja jakaantuu 10 päälukuun ja sisältää laajan satojen julkaisujen bibliografian. Lopussa on tiivistelmä englanniksi ”When old tales tell true things?”

Kirjan aihe on erinomainen. Onhan juuri Suomessa poikkeuksellisen suuret suullisen perinteen kokoelmat talletettuina Suomen Kirjallisuuden seuran (SKS), Kotimaisten kielten keskuksen (KOTUS) ja Museoviraston arkistoihin. Nämä sisältävät niin kertovaa proosatekstiä, vanhaa kalevalamittaista runoutta kuin sukupolvelta toiselle siirtynyttä paikannimistöäkin.

Kansallisromanttinen innostus oman kansan ja maan juuriin sai aikaan pitkälti toista sataa vuotta kestäneen suullisen muistitiedon ja perinteen keräysbuumin. Liikkeellä olivat niin lukuisat ohjelmalliset kansanrunouden ja paikannimistön kerääjät, Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatit kuin yksittäiset harrastajat, kuten Henrik August Reinholm (1819-1883).

Uskonnot ja muistitieto

Kristillisessä kontekstissa muistamme, että myös evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta lähti liikkeelle suullisena sanomana ja muistitietona. Samoin Vanhan Testamentin monet tekstit ovat olleet suullista perinnettä ennen muistiinmerkitsemistä.

”Muistelkaa muinaisia aikoja, 

ajatelkaa menneiden sukupolvien päiviä.

Kysykää isiltänne, niin he kertovat teille, 

kysykää vanhuksiltanne, niin te saatte kuulla.” (5. Moos. 32:7)

Sama kehityskaari koskee muidenkin uskontojen pyhiä tekstejä. Länsi-Afrikassa ns. grioottien tehtävänä oli MUISTAA yhteisön historia ja polveutuminen esivanhemmista. Ja runomuoto auttaa säilömään historiallista aika- ja paikkatietoa. Myös sana ”historia” on alunperin tarkoittanut kertomusta tai tarinaa menneisyyden tapahtumista.

Homeroksen kirjoittamilla eeppisillä sankarirunoelmilla Iilias ja Odysseia oli aiempi suullinen vaiheensa. Mutta niin oleellista tietoa ne pystyivät siirtämään yli 3000 vuoden takaisesta ”Troijan sodasta”, että arkeologi Heinrich Schliemann (1822-1890) pystyi runoihin sisältyvän paikankuvauksen perusteella paikantamaan ja löytämään mahtavan pronssikautisen Troijan kaupunkivaltion aarteineen. Myöhemmin hän löysi myös pronssikautiset Mykenen ja Tirynsin kaupungit maantieteilijä Pausaniuksen 100-luvulla tallettamien tietojen perusteella.

Katoliseen kontekstiin teos linkittyy siten, että Mikko Heikkilä on tullut aiemmin tunnetuksi pyhän Henrikin historiallisuuden puolustajana. Lisäksi katolinen teologia on vanhastaan arvostanut traditiota, myös suullista sellaista, jumalallisen ilmoituksen lähteenä Raamatun rinnalla sekä kontekstina, jossa myös kirjoitettua Jumalan sanaa tulkitaan oikein. Näin ollen kysymys siitä, kuinka luotettavana suullista perinnettä on perusteltua pitää, kiinnostanee jokaista katolilaista!

Uudelleen virinnyt kiinnostus muistitietoon

Viimeisen 50 vuoden aikana on maailmalla herännyt suuri kiinnostus alkuperäiskansojen suullisen historian lisäksi myös oman alueen suullisen perinteen lähdekriittiseen hyödyntämiseen historiantutkimuksessa, mutta Suomessa ei juurikaan. Tähän lienee vaikuttanut myös mannermaisen (saksalaisen) Leopold von Ranken formuloima historiantutkimuksen perinne. Oikotie vakavaksi otettavaksi historian tutkijaksi niin sanotun tiedeyhteisön ”piireihin” on voinut olla ylikriittinen suhtautuminen suullisen perinteen lähdearvoon – ja suoranainen nonseleeraaminen. Tämä kategorinen suhtautuminen lienee rimmannut myös aikamme pragmaattisen materialismin ja skientismin ilmapiiriin.

Vastareaktiona aikansa nationalistiseen hypetykseen on ollut toinen laita; perusteeton minimalismi, vähättely ja ”pienentäminen”. Omatkin innovaatiot on lähtökohtaisesti mielummin haluttu tulkita ulkomaisiksi lainoiksi. Nationalistisessakin ilmapiirissä tehtiin aikanaan myös hyvää historian tutkimusta, kuten sitä saattaa tietysti esiintyä myös nykyisten ideologisten hupatusten alla.

Oma vaikutus ylilyönteihin on varmaan ollut netissä ja somepalstoilla kukkivilla pseudotieteellisillä tulkinnoilla ja fiktiivisillä kehitelmillä. Ja on viime vuosina myös ilmestynyt psykologista tutkimusta ihmisten pitkäkestoisten muistojen luonteesta ja havaittu niissä suurta subjektiivista tulkintaa. Mutta sama vaara on myös kirjallisten lähteiden suhteen. Suullinen muistitieto vaatii omat lähdekriittiset metodinsa kuten kirjallisen jäämistön lajitkin. Mikko Heikkilän mukaan: ”yksittäisen ihmisen muisti on lyhyt ja erehtyväinen, mutta kansan kollektiivinen muisti voi olla pitkä ja luotettava”.

Historiaa tutkitaan menneisyyden tapahtumien jälkien perusteella. Kannattaa myös muistaa, että vain pieni osa maailmanhistorian kaikista tapahtumista on jättänyt jälkiä eli jäämistöjä, vain pieni osa näistä on säilynyt, ja niistäkin vain osa löydetty – puhumattakaan siitä, että näistä vain osa pystytään oikein tulkitsemaan. Lisäksi jos otamme huomion nykyihmisen (Homo sapien sapiens) vaikutusajan, on historiallista eli kirjoitettujen lähteiden aikaa vain 2 %. Ja jos huomioimme koko inhimillisen kulttuurin iän varhaisihmisineen paleoliittisen kivikauden alusta lähtien, niin kirjoitettujen lähteiden aikaa on vain 2 promillea tästä ajasta!

Aiemmista spekulatiivisemmista tulkinnoista liittyen kalevalaiseen perinteeseemme mainittakoon lukuisat Sampo-myytin taustan vaihtoehtoiset tulkinnat. Myöhäiskivikaudella tapahtuneen Saimaan uuden lasku-uoman Vuoksen puhkeaminen on yhdistetty runoon Väinämöisen veneen veistosta ja haavasta. Samoin runon Isosta Tammesta on tulkittu pohjautuvan varhaismetallikaudella tapahtuneeseen meteoriitin syöksyyn Viron Kaalinjärveen.

Heikkilän keissit ja johtopäätös

Mikko Heikkilä ei ole ensimmäinen, joka on Suomessa ymmärtänyt suullisen tarinaperinteen potentiaalisen historiallisen lähdearvon ja käyttänyt sitä lähdekriittisesti, mutta hän lienee nyt ensimmäinen, joka on näinkin monen esimerkkitapauksen analyysilla nostanut asian framille, ”ottanut härkää kiinni sarvista”! Uskon, että 1900-luvun tutkijoista muun muassa Martti Haavio ja Lauri Simonsuuri olisivat tyytyväisiä. Teemaa taustoitetaan muualla maailmalla viime vuosikymmeninä lisääntyneellä kiinnostuksella suullisen historian tutkimukseen ja sen metodien kehittämiseen.

Heikkilä käsittelee kirjassaan laajimmin Laukon kartanoon liittyvää Klaus-herran, Elinan ja Kirstin tulista kolmiodraamaa ja pystyy vahvistamaan suurella todennäköisyydellä paikkakunnalta tallennetun suullisen perinteen katolisen ajan viimeisen piispan Arvid Kurjen perheeseen 1470-luvulla: tuomari Klaus Kurkeen ja hänen toiseen puolisoonsa Elinaan. Elinan surma -runo on säilynyt suullisena perinteenä jopa 300-400 vuotta ja lienee pian synnyttyään ehtinyt lainautua Kalmarin Unionin viime vuosikymmeninä myös silloiseen viralliseen emämaahan Tanskaan.

Muita keskeisiä tapauksia ovat: piispa Henrikin ja Lallin tapaus, jota Heikkilä on käsitellyt jo useissa julkaisuissaan. Kurkisuvun kantaisän Matti Kurjen todennäköinen historiallisuus vahvistuu. Niin sanotussa pirkkalaiskysymyksessä Heikkilä pitää parhaiten perusteltuna perinteen näkemystä Pirkkalan suurpitäjästä lähtöisin olleista hämäläis-satakuntalaisista lapin verottajista. Tarussa Hunnun-Herrasta ja pakanapäällikkö Kirmukarmusta sana ”Hunnun” viittaisi Satakuntaan (hundare) ja rinnakkaisepiteetti ”valkoinen pappi” sisterssiläismunkkeihin Vesilahdella.

Lyhyemmälle käsittelylle jäävät muun muassa seuraavat tapaukset:

– Lempäälän Aimalan keskiaikaisen kirkon tuhopoltosta kertova jopa 600 vuotta säilynyt runo, joka muutaman vuoden takaisissa arkeologisissa tutkimuksissa on osoittautunut paikkansa pitäväksi;

– samoin Antti Keksin runo Tornionjoen suurtulvasta 1617 ja mm. Ylitornion Särkilahden Pyhälle Andreaalle omistetun keskiaikaisen kappelin tuho;

– järven lasku Kangasalla, jolloin syntynyt Iharin koski kuivasi aiemman Sarsan kosken. Vastaavista järven laskuista on tietoja eri puolilta Suomea;

– Kemin Valmarinniemen keskiaikaisten kirkkojen oikein muistettu paikka;

– ja piispa Arvid Kurjen kuolema Merenkurkussa, joka muistettiin yli 400 vuotta.

Esimerkkeinä historiallista tositietoa sisältävistä traditioista esitellään myös: lappalaisasutus Hämeessä, tarsilaisen polttohautaus, kristinuskon tulo Kalantiin, ruokaruotsi -kestitys, Sastamalan Karkkuun kirkko, vihavenäläiset, Kainuu Naistenmaana (Terra feminarum), Suomen kuninkaat, Väinäjoen Väinämöinen, Kalevalan ja Pohjolan sijainnit, jättiläiset kirkon rakentajina, piispa Hemminki Tampereen Pispalassa, sekä Karhiniemen ja Kappelinmäen kirkot Huittisissa. – Muunmuassa lappalaisten ja jättiläisten suhteen kysymys on ”tarinasikermistä”.

Mikko Heikkilä lähestyy ja analysoi tutkimusongelmia monitieteisellä historioivalla ja ennen muuta kielihistoriallisella otteella. Perinteen totuusarvo vaihtelee jatkumolla fiktiivisyys – faktiivisuus, mutta lähdekriittisellä analyysillä – vaikka haastavalla – monissa tapauksissa luotettavuus on selvitettävissä riittävän suurella todennäköisyydellä. Heikkilä tuntee hyvin keskiaikaisen asiakirja-aineiston. Vaikka ns. savuavaa asetta ei välttämättä löydy, löytyy aihetodisteita, myös luonnontieteellisiä, ja hän hallitsee ajan kokonaiskuvan.

Tieteenfilosofinen argumentointi toistuu teoksessa. Tiedettä ei saa valjastaa ideologian palvelukseen, vaan tieteen tavoitteena on totuus asiasta. Totuus ei määräydy arvo- tai tunnepohjalta. ”Tasokas tiede klassisine totuuskäsityksineen on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa näyttö ratkaisee.” Ja johtopäätös on: suullinen perinne on voinut säilöä esimodernina aikana historiallista tositietoa vähintäänkin vuosisatoja!

Oulun yliopistossa suullisen perinteen lähdearvo ymmärrettiin

Tämän päivän tiedeilmastossa Heikkilän näkemykset ovat rohkeita, mutta näkemykset eivät sinänsä ole uusia. Ne ovat tuttuja itsellenikin Oulun yliopiston historian laitoksella opiskelleena Turusta Ouluun siirtyneen tulisieluisen historian professori Kyösti Julkun ja arkeologian lehtori Pentti Koivusen johdolla. Eikä Jouko Vahtolakaan kategorisesti torjunut kaiken tradition lähdearvoa. – Historian lähdekäsitys oli hyvin laaja Pentti Renvallin metodiopin (Nykyajan historiantutkimus 1965) hengessä ulottuen kirjallisista lähteistä niin suullisen perinteeseen kuin arkeologiseen jäämistöön.

Olin mukana, kun etsittiin katolisen ajan kirkkoja Jakob Fellmanin ylöskirjoittamaan traditioon pohjaten Rovaniemen Ylikylästä ja Paavalniemestä. Kemin Valmarinniemestä sellainen tosiaan löytyikin 1981, samoin myöhemmin Hailuodosta ja Iin Vanhasta Haminasta. Myös perinteen nimeämät (muinais)kainulaiset, metelinväki, jatunit, staalot ja tsuudit vaikuttivat viittaavan kerrallisiin alueella vaikuttaneisiin kansanryhmiin, vaikkakin enää hämärtyneesti.

Jo neljäkymmentä vuotta sitten huomioin itsekin suullisen perinteen lähdearvon muun muassa Pellon pitäjän alueella tekemässäni arkeologisessa inventoinnissa (1984), samoin raportin pohjalta tekemässäni artikkelissa (Tornionlaakson vuosikirja 1987). Samaa linjaa jatkoin jatkotutkintooni liittyvässä opinnäytteessä ”Lapinhaudat ja hautapyynti Tengeliöjoen vesistön yläosassa” ja tähän teemaan liittyvissä artikkeleissa.

Ylitornion kirkonpaikkoihin Särkilahdella, Matarengissa ja Hietaniemellä – mutta myös perinteen väittämään Kuussaaren kirkonpaikkaan perehdyin 1990-luvun alussa, mitä käsittelin artikkelissa ”Tornionlaakson muinaistutkimuksen ja varhaishistorian kysymyksiä” (teoksessa ”Ei kiveäkään kääntämättä” 2009). Tulvasta pelastuneet pyhäinkuvat kertovat alueen elinkeinoista. Karjalaisvaikutteinen kalmisto Hietaniemessä voi kertoa myös ortodoksisesta riituksesta alueella, mikä ehkä haluttiin syrjäyttää omistamalla Särkilahden myöhäiskeskiaikainen katolinen kirkko Venäjän kirkon pääpyhälle Andreaalle.

Vanhan muinaisrunon historiallis-kansatieteellistä ydintä olen etsinyt artikkelissa ”Pilvivene ja petrojen pesu”.

Vielä?

Muinaistutkimuksen kannalta kirja ”Taruissa on totta” on tärkeä. Hitaampi kirjoitusprosessi olisi ollut kirjalle hyväksi. Jos ja kun kirjasta aikanaan tullenee uusintapainos, niin tässäpä vielä muutamia ehdotuksia teoksen päivitykseen:

1) Taustaluvuissa olisi hyvä olla suullisen perinteen arkistokokoelmiemme lyhyt esittely. Varsinkin tänä vuonna, kun perinteen keräyksen jättiläisemme Samuli Paulaharjun syntymästä on tullut kuluneeksi 150 vuotta, olisi ollut aiheellista mainita myös hänen tallennuksensa. Mitä erilaisia aineistolajeja esim. proosaperinne sisältää: mm. historialliset tarinat, memoraatit, uskomustarinat… Millaisilla metodeilla suomalainen perinteentutkimus on aineistoja tutkinut – ja miten näkökulma eroaa ”historioivasta”?

2) Pitemmästi käsiteltyjen tapausten argumentointia voisi vielä jäsentää helpommin tavallisen lukijankin luettavaksi. Osa lyhyemmin käsitellyistä aiheista kaipaisi lisää argumentointia, mitä löytyy myös aiemmin teemasta esitetyistä.

Käsitteeseen Terra feminarum liittyvä kainuu – kven – kvinna yhteys on esitetty jo aiemmin. Myös se, että muinais-Kainuussa; Pohjanmaalla ja Peräpohjolassa naisten asema oli ihan oikeasti vahva antiikin amatsoni-tarun tapaan. Ei välttämättä ”miesten syöjä, urosten upottaja” Leväluhdan tapaan. Mutta miesväki oli kesäkauden (puoli vuotta) joko sisämaassa eräsijoillaan metsästäen, kalastaen, kasketen ja rautaa tehden – tai Itämeren alueella hylkeen pyynnissä, merikalassa, kauppa- ja ryöstöretkillä. Tällöin töiden johto ja määräysvalta jäi emännille kuuluisan matriarkan Louhen, Pohjolan emännän tapaan. Paulaharjun kertoman mukaan ylisessä Tornionlaaksossa kylväminen oli vanhojen naisten eli ämmien tehtävä. Tehtävän painoarvoa ja pyhyyttä osoitti pukeutuminen valkeaan.

Myös Satakunnan ja Hämeen lappalaisiin liittyvä vaellusperinne olisi hyvä suhteellistaa tekijän hyvin tuntemaan saamelaiseen paikannimistön ja siida-/talvikyläjärjestelmän jälkiin laajalla Fennoskandian alueella. Lapinpappi L.L. Laestadiuskin huomauttaa, että Schefferuksen pirkkalaistarina Piitimestä lienee koskenut vain tiettyä Lapin osaa (Lappalaisten mytologian katkelmia).

Koska perinne myös sekoittuu ja kerrostuu, voisiko Kurki ja Laukon lappaiset -perinteellä olla jotain yhtymäkohtia rautakautisen Etelä-Pohjanmaan kukoistukseen kansainvaelluskaudella ja sen yhtäkkiseen tuhoon 800-luvulla? Todennäköistä on, että tapahtumasta on ollut kertomista vuosisatoja sukupolvelta toiselle. – Onko muinaisrunojenkin hävitysretkessä Pohjolaan kysymys tästä? Entä syntyikö kveeniekspansio pohjoiseen juuri tämän Kyrönmaan kulttuurin tuhon raunioille?

Myös saagat voivat sisältää hämärtynyttä historiallista tositietoakin. Pohjoismaisten kuningassukujen mainitaan polveutuvan Suomen ja Kainuun kuninkaista. Innokkaiden Suomen kuninkaiden vastustajien ja kannattajien mielikuvissa voi väikkyä linnat ja hovit, mutta kysymyksessä olivat heimo- ja maakuntapäälliköt, joiden pytingit eivät paljoa eronneet alaistensa pirteistä.

Olihan käytössä myös termi ”nuottakuningas” pyyntiseurueen päällikön nimenä kalastuksessa – ja mainitaan paavin pannajulistuksessa 1340 myös Cuningas de Rapalum eli Rapolan kartanonisäntä muiden Sääksmäen isäntien joukossa. Kun Egilin saagassa kainulaisten ”kuningas” Faravid lähtee karjalaisia vastaan 300 oman miehen joukolla, vaikuttaa se kovin realistiselta heimopäällikön voimavaroiksi. – On tosin väitetty, ettei meillä ole tietoa, oliko Suomessa edes kyliä rautakaudella. No se on hassu minimalistinen näkemys kontekstin huomioiden, kun meillä oli Pohjanlahden rannoilla kyliä jo kivikaudella!

Entä viittaisiko tuo germaaninen nimi Faravid myös siihen, että Pohjanlahden rantamaiden kainulaiset molemmin puolin olivatkin alunperin norrlantilaista ja hämäläis-satakuntalaista sekakansaa? Ja myöhempi helsinkien keskiaikainen asutus Tornionlaaksossa oli sitten tätäkin kautta luontevaa. (Huom. Kajaanin ympäristön nimenä Kainuu vakiintui vasta reilu sata vuotta sitten.)

3) Myös paikannimistö on traditiolähde. Olisiko jatkossa myös paikannimiaineiston kokoelmia, luonnetta ja sen tutkimusperinnettä syytä käsitellä omassa pääkappaleessa ainakin lyhyesti?

4) Tieteenfilosofisessa argumentoinnissa on poleemista toistoa, mikä vie kirjan luonnetta pamfletin suuntaan, mikä ei välttämättä palvele tieteellista vakuuttavuutta. Tämä kannattaisi supistaa omaan tausta- tai loppulukuun. Historiatieteellinen argumentointi on ratkaisevaa!

Summa summarum Mikko Heikkilän sanoin: ”Perimätieto eli suullisessa muodossa sukupolvelta toiselle siirtyvä kielellinen informaatio kykenee sekä säilymään pitkään että säilyttämään pitkään historiallisesti paikkansa pitävää tietoa.” – Suosittelen kirjaa!

Kirjoittaja on arkeologiaan, kansanperinteeseen ja uskontohistoriaan perehtynyt ex- historian ja yhteiskuntaopin lehtori, FL.