JUHO SANKAMO
Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja, Helsinki: KATT, 2017
Mikä on ihminen -sarjani III osassa olen aiemmin kirjoittanut väestöpommista ja seksipommista, ja nyt on vuorossa eläkeläispommi. Aihe on tietysti aika maallinen, ja voi kysyä, miten se sopii blogiin, joka käsittelee katolista uskoa ja teologiaa. Katolinen kirkko on tietenkin ensi sijassa kiinnostunut ihmisen sielun ikuisesta pelastuksesta. Kuitenkin ihminen on myös ruumiillinen. Kirkko kantaa huolta myös ihmisten ruumiillisesta hyvinvoinnista:
Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ”Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin”, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 2:15–16.)
Katolisella kirkolla on jopa oma yhteiskunnallinen opetuksensa, joka tähtää ihmisen hyvään. Katolinen kirkko korostaa, että valtion tulee valvoa lain ja oikeudenmukaisuuden noudattamista, mutta valtion valta ei saa ulottua liian pitkälle. Kirkon opin puitteissa on kehitetty ns. lähivastuun periaate (subsidiaarisuusperiaate): ”Hallitseva yhteisö ei saa puuttua sille alisteisen yhteisön sisäiseen elämään niin, että sitä estetään käyttämästä omaa asiantuntemustaan.” (Katolisen kirkon katekismus, § 1883.)
Tämä lähivastuun periaate tarkoittaa, että lähimmäisten tulee huolehtia toisistaan. Yksilöllä on vastuuta. Kirkko korostaa myös perheen merkitystä. Vatikaanin II kirkolliskokous julisti, että ”yksilön samoin kuin maallisen ja kristillisen yhteiskunnan menestyminen riippuu kiinteästi suotuisista avioliitto- ja perheoloista.” (Gaudium et Spes, 47.) (lisää…)
