MIKÄ ON IHMINEN? OSA III (3/3): ELÄKEPOMMI

JUHO SANKAMO

Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja

Kirkon yhteiskuntaopin käsikirja, Helsinki: KATT, 2017

Mikä on ihminen -sarjani III osassa olen aiemmin kirjoittanut väestöpommista ja seksipommista, ja nyt on vuorossa eläkeläispommi. Aihe on tietysti aika maallinen, ja voi kysyä, miten se sopii blogiin, joka käsittelee katolista uskoa ja teologiaa. Katolinen kirkko on tietenkin ensi sijassa kiinnostunut ihmisen sielun ikuisesta pelastuksesta. Kuitenkin ihminen on myös ruumiillinen. Kirkko kantaa huolta myös ihmisten ruumiillisesta hyvinvoinnista:

Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ”Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin”, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 2:15–16.)

Katolisella kirkolla on jopa oma yhteiskunnallinen opetuksensa, joka tähtää ihmisen hyvään. Katolinen kirkko korostaa, että valtion tulee valvoa lain ja oikeudenmukaisuuden noudattamista, mutta valtion valta ei saa ulottua liian pitkälle. Kirkon opin puitteissa on kehitetty ns. lähivastuun periaate (subsidiaarisuusperiaate): ”Hallitseva yhteisö ei saa puuttua sille alisteisen yhteisön sisäiseen elämään niin, että sitä estetään käyttämästä omaa asiantuntemustaan.” (Katolisen kirkon katekismus, § 1883.)

Tämä lähivastuun periaate tarkoittaa, että lähimmäisten tulee huolehtia toisistaan. Yksilöllä on vastuuta. Kirkko korostaa myös perheen merkitystä. Vatikaanin II kirkolliskokous julisti, että ”yksilön samoin kuin maallisen ja kristillisen yhteiskunnan menes­tyminen riippuu kiinteästi suotuisista avioliitto- ja perheoloista.” (Gaudium et Spes, 47.)

Suomessa perheen yhteiskunnallisesta siunauksellisuudesta on kirjoittanut paljon professori Tapio Puolimatka. Hän on kirjoissaan nostanut esiin Harvardin yliopiston sosiologien, Zimmermanin ja Sorokin, väitteitä, joiden mukaan ehyt perhe on yhteiskunnan kukoistuksen ehto. Tämän tiesi oikeastaan jo kiinalainen Kungfutse: ”Jos sydän on tasapainossa, niin perhe on tasapainossa. Jos perhe on tasapainossa, niin kansakunta on tasapainossa. Jos kansakunta on tasapainossa, niin maailma on tasapainossa.”

Zimmerman kirjoittaa, että ”lukuisien suurten historiallisten muutosten lopullisen seuraamuksen ratkaisevat muutokset perhe-elämässä.” (Puolimatka, Saanko luvan sanoa? 2020: 94.) Puolimatka on samoilla linjoilla. Hän kirjoittaa näin:

Niin kauan kuin yhteiskunta arvostaa ehdotonta yksiavioisuutta ja sen vaatimaa seksuaalista pidättyvyyttä, merkittävä osa yhteiskunnan jäsenistä käyttää energiansa perhe-elämän suojelemiseen, suunnitteluun ja rakentamiseen. Huolenpito laajenee koko yhteiskuntaan ja tuottaa elinvoimaisen kulttuurin, jolla on voimavaroja omistautua taiteen, tieteen ja teknologian kehittämiseen.

Sorok esittää, että seksuaalisesti vapaat yhteiskunnat, joissa vanhemmat saavat itsekkäästi toteuttaa omia seksuaalisia halujaan, ovat selvästi tiellä kohti taantumaa. Tutkiessaan eri aikakausien yhteis­kuntien sisäisiä häiriöitä, Sorok huomasi, että seksuaalinen sallivuus oli lähes aina vahvana tausta­tekijänä, kun yhteiskunnan häiriöt ryöpsähtivät esiin oikein kunnolla. Sorokin mukaan historiassa ”ei ole yhtään esimerkkiä yhteiskunnasta, joka olisi säilyttänyt korkean kulttuurisen asemansa sen jälkeen, kun tiukat seksuaaliset tavat ovat höllentyneet”. (Puolimatka 2020: 94)

Tällä pitkällä johdannolla haluan sanoa, että perheellä on valtava merkitys. Länsimaissa ”seksipommi” haavoitti perhettä. Avioerojen määrä yleistyi nopeasti. Suomessa on vuosittain noin 14 000 avioeroa. Abortteja on Suomessa noin 10 000 joka vuosi. Lähimmäisvastuun periaate kärsii, kun lähimmäisestä erotaan.

Harmaantuva Eurooppa

Yksi aikamme suurimmista ilmiöistä on kansakuntien vanhentuminen. Korona aiheutti maailmantalouteen shokin. On kuitenkin selvää, että jo ennen koronaa, jo ennen kevättä 2020, isoja ongelmia oli käsillä. Nimittäin ikäpyramidin muutokset eivät tule yllätyksinä. Huoltosuhde tulee aiheuttamaan isoja haasteita. Entistä harvemmilla käsipareilla pitäisi hoitaa entistä enemmän ihmisiä. Työvoiman hartiat kapenevat, samaan aikaan kun hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii entistä enemmän työpanosta.

Vuonna 2040 Suomessa tulee olemaan 44 kuntaa, joissa on enemmän eläkeläisiä kuin työikäisiä. Vielä nyt tällaisia kuntia ei ole yhtään. Vaikka 2030-luvulta alkaen suuret ikäluokat pienenevät, vuonna 2040 Suomessa tulee olemaan puoli­toista miljoonaa yli 65-vuotiasta, yli neljännes suomalaisista. (Mistä luovumme, jos luovumme lapsista? 40 vuotta – ja työelämästä vähenee 400 000 käsiparia. 

Mitä seurauksia näin voimakkaalla kansan ikääntymisellä on? Emme oikein tiedä, koska tällaisesta harmaantumisesta ei ole aiempaa kokemusta. Onnistuvatko robotit tulemaan apuun korvaamaan ihmispääomaa, työvoimaa? Arviot kansojen väkimäärien kehityksestä ovat pysäyttäviä. Arvioiden mukaan vuosisadan lopussa Puolan väkimäärä tulee olemaan ainakin neljänneksen pienempi kuin nyt – puolalaisia tulee olemaan korkeintaan 29 miljoonaa. (Jonathan V Last, What to Expect when No One’s Expecting, 2014: 9.) Esimerkiksi Italian, Espanjan ja Saksan kansat tulevat pienemään dramaattisesti vuosisadan loppuun mennessä. Nyt Italiassa asuu 60 miljoonaa ihmistä. Vuosisadan loppuun mennessä väkiluku on 30–40 miljoonaa.

Väki vähenee, talous yskii

Uutisissa aika usein mainitaan väestön vanheneminen ja heikkenevä huoltosuhde suurina taloudellisina haasteina hyvinvointivaltiolle. Ajattelen, että juuri katolisen kirkon, ja kristittyjen ylipäänsä, kannattaisi korostaa perheen ja lasten merkitystä hyvinvoinnin turvaamiseksi. On selvää, että nyt ja tulevaisuudessa ihmispersoona tarvitsee vahvan puolustajan. Taloudelliset realiteetit tulevat nimittäin ajamaan ihmisen ahtaalle. Ihminen on tärkein ”resurssi”. Ihmisessä on suurin pääoma.

Japanin väestö ikääntyy maailman nopeinta tahtia. Vuonna 2011 japanilaisia oli 127 miljoonaa. Jos Japanin syntyvyysluvut pysyvät nykyisellä tasolla, Japanin väkiluku tulee olemaan vuosisadan lopussa 57 miljoonaa. Jos syntyvyys lisääntyisi, niin kuin YK:n laskelmissa ole­tetaan tai toivotaan, niin Japani menettäisi vain kolmanneksen nykyisestä väestömäärästään vuosi­sadan loppuun mennessä. (Last, What to Expect, 24.) Japani oli vielä 1980-luvulla talouden supervalta, joka rakensi kameroita, autoja ja elektroniikkaa. Vuonna 1990 Japaniin iski laskukausi. Seurasi taloudellisesti ”menetetty vuosikymmen”, joka ei ole vielä­kään päättynyt. (Last, What to Expect, 105–106.)

Vuonna 2013 Japanin talousministeri Taro Aso katseli Japanin huoltosuhdetta, matalaa syntyvyyttä ja kasvavia vanhustenhoito- ja sairaalakuluja. Hän tokaisi maailman medioille, että vanhukset voisivat ”pitää kiirettä ja kuolla pois”, niin he eivät rasittaisi Japanin taloutta. Minis­teri Taro Ason kommentti on karmiva ja moraaliton, mutta siitä huolimatta tuollaiset ajatukset yleistyvät nykymaailmassa.

Italialainen tutkija Livi-Bacci kirjoittaa, että historiallisesti katsottuna on leimallista, että ne alueet, joilla on laskeva väkimäärä, ovat myös taloudellisesti laskukäyrällä. Ekonomi Adam Smith totesi, että ”kaikkein ratkaisevin merkki, minkä tahansa maan kukoistuksesta on sen kansan kasvu­luku.” Mark Steyn huomauttaa, että historia ei tunne yhtäkään ennak­kotapausta taloudellisesta kasvusta, kun väkimäärä pienenee. (Last, What to Expect, 35–36.) Näiden ekonomistien näkemyksiä voitaisiin peilata Raamatun sanoihin siitä, kuinka lapset ovat Jumalan siunaus, toivon merkki ja hyvinvoinnin tuojia.

Emerituspaavi Benedictus XVI kantoi paljon huolta Euroopan kohtalosta. Näin hän julisti vuonna 2006:

Eurooppaa vaivaa kummallinen puute tulevaisuuden himosta. Lapset, meidän tulevaisuutemme, mielletään nykyisyyden uhaksi, ikään kuin he ottaisivat jotain pois meidän elämästämme. Ainakin jotkut ihmiset näkevät lapset velvoitteina eivätkä toivon lähteinä. Tässä pitää verrata tämän päivän tilannetta Rooman valtakunnan rappeutumiseen. Sen viimeisinä päivinä Rooma toimi vielä suurena historiallisena kehikkona, mutta käytännössä sen elinvoima ja energia oli jo kulunut loppuun.

Näihin sanoihin päätän pommisarjani. Lapset eivät ole taakka taikka ongelma. Lapsissa on tulevaisuus. Lapsissa on vanhusten turva. Kaikki hyvä on Jumalan lahjaa.

Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa. Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä! (Ps. 127.)

10 comments

  1. Todella hyvä kokonaisuus tämä pommisarja, kiitos Juho. Se on miehekäs, rohkea, vastuullinen, kiertelemätön ja johdonmukainen.

    Ajattelen tähän auki muutamia heränneitä sekalaisia ajatuksia. Tangenttejahan sinkoaa tästä ja aiemmista sarjan artikkeleista helposti vaikka mihin suuntiin.

    1. Modernilla ajalla kristikunnan kansalainen hahmottaa makrotason yhteiskuntatodellisuuden ohjelmoitavana systeeminä, jonka kukoistus riippuu teknisistä ratkaisuista. Siihen viittaa mm. tuo mainitsemasi robotiikan pelastava rooli, tai myös jo pelkkä ajatus hyvinvointiyhteiskunnasta, joka luo jonkinlaisen keinotekoisen kontrastin menneisiin yhteiskuntiin. Ikään kuin oltaisiin siirrytty pahoinvointiyhteiskunnasta hyvinvointiyhteiskuntaan. Tämän hyvinvointiyhteiskuntamuodon arkea voisi luonnehtia sanalla kontrolli. Kaikkea pitää kontrolloida: syntymistä, kuolemaa, onnea, epäonnea, vaurautta, köyhyyttä, uskonnon julkista todistamista ja yksityistä harjoittamista jne. Juuri tässä astutaan lähivastuun periaatteen varpaille, sillä kontrollointi pitää toteuttaa keskusjohtoisesti. Kristityt ovat lähteneet aivan liian optimistisesti tähän kelkkaan mukaan tavoitellessaan rooleja teknokraattisessa järjestelmässä sen asettamilla ehdoilla, kuten yhteiskunnan makrotason ohjelmoinnin asettamien vaatimusten raameissa, mistä on ollut seurauksena artikkelissa luetellut perinteisesti katolisina miellettyjen maiden surulliset syntyvyysluvut.

    2. Klassisesti kristinusko puhuttelee yksilöä ja rakentaa makrotason kukoistuksen mikrotason ratkaisujen päälle, kuten mainittu Kungfutsen ajatus kiteyttää. Lasten syntymisen kohdalla kristinuskon positiivinen muotoilu olisi, kuten mainittu, lasten ymmärtäminen Jumalan lahjana. Se mitä harvemmin kuulee enää mainittavan on saman asian negatiivinen muotoilu: ehkäisy on kuolemansynti, joka rikkoo yksilön läheisen suhteen Jumalaan ja johtaa katumattomana helvettiin. Helvetti on hyvinvointiyhteiskunta-ajattelulle täysin vieras käsite, sillä se tarkoittaa jyvien erottelua akanoista, joka on koko hyvinvointiyhteiskuntaperiaatteen optimistisen perusidean — kaikkien oikeuden hyvinvointiin — vastainen ajatus. Kun kristinusko vaikenee helvetistä, se pelaa hyvinvointiajattelun ehdoilla, mistä on ollut seurauksena artikkelissa luetellut perinteisesti katolisina miellettyjen maiden surulliset syntyvyysluvut.

    3. Lapsi on mitä todennäköisimmin risti kannettavaksi, vaikka rakas onkin. Myös aviopuoliso on risti. Vanhukset ovat ristejä. Kristityn ympäristö on täynnä ristejä. Kun kristinusko unohtaa opin perisynnistä, se menettää ymmärryksen ihmisten elämää ympäröivästä ristien todellisuudesta, sillä se ei näe varsinaista tarvetta niille. Ristejä tarvitaan, koska ihmissydän on olennaisella tavalla sairas, täynnä itserakkautta, joka sokaisee meistä jokaista. Me emme näe normaalissa olotilassamme metsää puilta, todellisuutta sellaisena kuin se todella on, tai alista tunteita järjellemme. Toisin sanoen, me emme ole lähtökohtaisesti pyhiä. Tekomme eivät miellytä Jumalaa. Risti on lääke tähän ihmissydämen sairauteen ja vain kantamalla kullekin meille osoitettua ristiä jonkun matkaa voimme alkaa ymmärtämään omaa heikkouttamme, kierouttamme, syntisyyttämme jne. Hyvinvointiyhteiskunta ei anna meille ristejä, päinvastoin sen koko olemassaolon periaate perustuu ristien hävittämiseen elämästä. Siksi hyvinvointiyhteiskunta, kuten se tyypillisesti ymmärretään, on suoraan vastakkainen pyhien yhteiskunnan ajatuksen kanssa, joka tähtää yksilön hengelliseen kasvuun. Jos haluamme muodostaa pyhien yhteiskunnan, sikäli kuin se on tällä puolen ikuisuutta mahdollista, meidän on paras madaltua ristin, ei yleisen hyvinvoinnin vaatimusten alle. Ristin välttelystä on ollut seurauksena artikkelissa luetellut perinteisesti katolisina miellettyjen maiden surulliset syntyvyysluvut.

    4. Kaiken tämän sanon syvästi syyllisenä ja vailla minkäänlaista moraalista ylätasanneasemaa. Yhteiskunnan kokonaisuudesta puhuttaessa, kontrastina yksittäisestä yksilöstä puhumiselle, pitää kuitenkin olla sallittua puhua asioista niin kuin ne ovat, vaikka oma elämä ei olisikaan esimerkillistä. Tuomitseminen ei ole minkään esittämäni sekalaisen ajatuksen tavoite, vaan kokonaisuuden rehellinen ymmärtäminen. On myös totta, että parempi houkutella hunajalla, kuin nitistää etikalla, eikä kaikkea jaksa tai pidä analysoida negatiivisen kautta, mutta koska alkuperäinen artikkelisarja on sävyltään ainakin osittain kriittinen modernin maailman menolle, niin katson soveliaaksi roiskia hieman etikkaa, kuitenkin niin että yritykseni oli muotoilla kohdat rauhallisesti ja tasapainoisesti.

    Tykkää

  2. Kun mietitään huoltosuhdetta Suomessa, yksinkertaistaen tarvitsemme lisää työvoimaa. Pelkällä syntyvyyden nousulla sitä ei saavuteta, ja se on hidas tie muutenkin. Tarvitsemme työperäistä maahanmuuttoa enenevässä määrin, ja aika pian. Suurin syntyvyys on nyt ja tulevaisuudessa Afrikassa (sama YK:n väestöennuste vuodelta 2017, johon viittaat tekstissä). Se taas on jo politiikkaa, miten asia ratkaistaan. Tilanne on raskas terveydenhuollossa ja omaishoidossa ja ongelmat ovat varmasti kaikkien poliitikkojen ja virkamiesten tiedossa. Ratkaisujen löytäminen tulevaisuuden haasteisiin on vaikeaa.

    Miksi eri sukupolvet eivät enää asu yhdessä ja hyvin harvoin enää ikääntyviä läheisiä hoidetaan kotona tai entisaikojen kylämäisyyttä ei kaupungeissa esiinny, on paljon laajempi kysymys ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Syyt eivät liity ”seksipommiin” (mitä se tarkoittaakaan) tai abortteihin, välillisesti avioerot (entisen puolison hoitamisen osalta) voivat liittyä asiaan, jos oikein haluaa kaivamalla kaivaa. Jotenkin tuntuu erikoiselta aasinsillalta Puolimatkan kirjan sitaatin sitaatit seksistä, kun puhutaan väestön ikääntymisestä, ellei puhuta ikääntyneiden seksistä, joka sekin on aivan normaali asia. :-)

    Toivotaan, että Suomessa aletaan piakkoin panostaa enemmän vanhustenhoitoon ja omaishoitoon. Kaikilla meillä on oikeus arvokkaaseen vanhuuteen.

    Liked by 1 henkilö

  3. Suomessa on aika pitkään puhuttu julkisuudessa kodinhoidontuesta varsin negatiiviseen sävyyn. Se kuulemma vaarantaa kilpailukyvyn ja pienentää kotiinjäävien (etupäässä naisten) eläkekertymää. Jne.

    Mutta lähivastuun periaatteen näkökulmasta kodinhoidon tuki on yhteiskuntamme kivijalkoja joka osaltaan turvaa perheiden henkistä hyvinvointia. Se on tuki perheille jotka järjestävät itse lastenhoidon. Se ei puutu siihen miten järjestely kussakin tapauksessa toteutetaan vaan luottaa perheiden omaan harkintakykyyn ja asiantuntemukseen. Eli tukee jo olemassaolollaan perheinstituutiota ja sitä kautta yhteiskunnallista eheyttä ja jatkuvuutta.

    Tykkää

    1. Kotihoidontuki on erittäin epätasa-arvoinen, koska se asettaa äidit todella turvattomaan taloudelliseen tilanteeseen. Kotihoidontukea käyttävissä perheissä isät tienaavat, etenevät urallaan ja kerryttävät eläkettä, kun äidit kituuttavat muutamalla satasella kuussa.
      Lisäksi se heikentää naisten asemaa työmarkkinoilla, kun työnantaja ei halua palkata nuoria naisia pitkien äitiyslomien pelossa.
      Perheiden oma harkintakyky kuulostaa kieltämättä hyvältä, mutta käytännössä se tarkoittaa miesten mahdollisuutta harkita viitsiikö lasten vuoksi tehdä taloudellisia uhrauksia hoitovapaan muodossa vai jättääkö ne äidin kärsittäviksi. Äidit käyttävätkin melkein 95% kotihoidontuesta.
      Kannatan sitä että perheet saavat tukea lasten hoitamiseen kotona, mutta systeemin pitäisi olla sellainen että miehetkin kantaisivat oman osansa vastuusta eikä kaikki jäisi naisten vastuulle. Aiemmin Suomessa ehdotettu 6+6+6 malli jossa molemmat vanhemmat saisivat oman puolivuotisen ansiosidonnaisen vapaan (ja sen lisäksi ylimääräiset 6kk jaettavaksi keskenään) olisi todella hyvä. Silloin isienkin olisi ”pakko” olla vähintään puoli vuotta kotona eli he eivät pääsisi luistamaan hoitovastuustaan.

      Tykkää

      1. Mielestäni se, että miehen on pakko olla 6 kk kotona ei ole monen perheen osalta toimiva ratkaisu ollenkaan enkä siksi kannata moista. Monessa perheessä äiti haluaa olla kotona mahdollisimman paljon ja jos miettii vaikkapa lapsen ensimmäistä 1,5 vuotta, niin esimerkiksi imetys ja lapsen luontainen kiintymys ensi vuosinaan vahvemmin äitiin tukee pakostakin sitä, että äiti on enemmän kotona.

        Sitä en kiistä että naisen ”ura” tykkää huonoa lapsien synnyttämisestä. Mutta uskon että tälläkin hetkellä suuressa osassa vauvaperheitä se on kummallekin puolisolle ok, että mies on enemmän töissä ja äiti enemmän kotona. Luonnollista jopa.

        Tykkää

    2. Valtsulle:
      Mielestäni mies ei ole valmis avioliittoon ja isäksi, jos hän ei ole valmis jäämään kotiin vähintään puoleksi vuodeksi per lapsi. Mikään työ tai ura ei ole niin tärkeää kuin oma lapsi ja sen hoitaminen, ja jos ei voi/halua asettaa omaa lasta uran edelle niin ehkä kannattaisi sitten vain keskittyä siihen uraan ja jättää lapsi
      tekemättä.
      Avioliitto on pyhä asia, ja naimisissa olevan pitäisi asettaa puoliso ja lapset omien suunnitelmiensa ja haaveidensa edelle. Moni mies ei ymmärrä, että jos haluaa naimisiin niin sitten ei voi olla mikään 10-12h päivässä työskentelevä uramies, vaan uraa voi tehdä vasta kun lapset ovat isoja eikä silloinkaan voi keskittyä siihen täysillä.
      On totta että äidin kannattaa olla ainakin ensimmäiset puoli vuotta kotona imetyksen ja synnytyksestä toipumisen takia, mutta lapsen ollessa 6kk ja täysimetyksen loputtua hän voi hyvin olla kotona myös isänsä kanssa.
      Ja isä ei voi perustella hoitovastuun pakoilua ”perheen elättämisellä”, koska perhevapaat ovat ansiosidonnaisia ja yhden vanhemman ollessa kotona toinen käy samaan aikaan töissä. Vaikka miehen palkka olisi isompi kuin vaimolla, toimeentulo on silti turvattu miehen kotonaolon ajaksi.
      Osa naisista haluaa olla pidempään kotona eikä sitä mikään kiellä, saahan nykytilanteessakin kumpi tahansa vanhempi olla kotona lapsensa kanssa vaikka 18 vuotta jos haluaa (mutta rahaa saa vain kolmelta ensimmäiseltä vuodelta). Siihen tuo 6+6+6 malli ei toisi muutosta.

      Tykkää

  4. Vielä kirjoituksessa mainittuja valtioitakin matalampi syntyvyys löytyy muuten (itäaasialaisittain 30% väestöosuudellaan, joista edelleen n. kolmannes katolilaisia, melko kristitystä) Etelä-Koreasta: v. 2019 arvio kokonaissyntyvyydestä on peräti 0.92. Tämä taitaa olla samalla mittaushistorian alin luku missään valtiossa ja väestömäärän osalta käännepiste on sen myötä nykytahtia edessä jo vuonna 2024.

    Korean tilannetta ei voi ehkä yleistää, koska siellä taustalla tuntuvat olevan maan nopean modernisoitumisen myötä ”äkkirikastuneen” sukupolven voimakas materialismi ja ihmiset rehellisesti sanottuna loppuun polttava työelämäkulttuuri, jossa konfutselainen suku- ja perhekeskeisyys ovat ehkä vääristyneet lojaliteetiksi työnantajalle ja työn arvostus eräänlaiseksi muuttunut työmäärän itsetarkoitukselliseksi palvonnaksi. Sitä voinee kuitenkin tarkkailla, jos haluaa esimerkiksi arvioida, voivatko sosiaalipoliittiset keinot kääntää kehityksen suunnan.

    Tykkää

  5. Kiitos kommenteista ja monista mielenkiintoisista ajatuksista. Blogisarjassani analysoin tilannetta, aikamme ilmiöitä. Väestöpommi, seksuaalivallankumous ja ”ikääntymispommi”, hyvin vaikea huoltosuhde, ovat aikamme suuria yhteiskunnallisia ilmiöitä. Ne vaikuttavat vahvasti yksilön elämään. Ja kyllä, ne näyttävät kuuluvan yhteen. Seksuaalivallankumouksen ehkä merkittävin vaikutus on syntyvyyden lasku. Suomessa hedelmällisyysluku putosi 3:sta 1,5:een 1970-luvulla. Keinotekoinen ehkäisy yleistyi, vuosittain abortoitiin 20 000 vauvaa. S-vallankumousta aikoinaan perusteltiin nimenomaan puhumalla liikakansoituksesta ja väestöpommista (population bomb). Näin s-vallankumouksen kannattajat vaikuttivat vastuullisilta ja järkeviltä ihmisiltä. Eli alkujaan s-vallankumousta ei perusteltu sillä, että nyt kaikki saavat pervoilla ihan miten vaan :) Veikkaan, että 1950-60 -luvuilla tuollaiset perustelut eivät olisi menneet läpi. Kun syntyvyys laski, niin hiljalleen väestöpyramidista alkoi tulla hassu pötkö. Nyt huoltosuhde alkaa mennä tosi vaikeaksi.

    En osaa ottaa sen kummemmin kantaa isyys- ja äityysvapaisiin (hoitovapaisiin). Olen itsekin ollut sellaisella. Katson asiaa lähinnä perheen taloudellisesta näkökulmasta.

    Mielestäni vanhemmuudelle ei pitäisi laittaa liian korkeita ”vaatimuksia”. Jos näin tehdään, niin syntyvyyden pitäisi laskea vielä reippaasti. Kuka meistä on ”kypsä” vanhemmaksi? Ihmiskunta kuolee sukupuuttoon, jos aletaan asettamaan liian tiukkoja kriteerejä sille, kenestä voi tulla isä ja äiti. Sitä paitsi lapsi syntyy seksin seurauksena. Seksivietti ei välttämättä tarkoita, että ko. henkilö olisi erityisen hyvä, epäitsekäs ja vastuullinen vanhempi. Katolisen kirkon mukaan keinotekoinen ehkäisy on kiellettyä. Eli aviollinen elämä, luontaisesti – usein – johtaa lasten syntymään – olivatpa mies ja nainen siihen ”sopivia” tai eivät. Vanhemmat synnyttävät lapsen, mutta lapset kasvattavat vanhemmat. Tämä paletti – vanhemmuus ja seksuaalisuus – pysyvät hyvässä tasapainossa, kun vallalla on avioliiton vahva kunnioitus. Sitä me nyt tarvittaisiin, avioliiton kunnioitusta.

    Tykkää

  6. Mielenkiintoista historiallista perspektiiviä tuo Rodney Starkin klassikkoteos The Rise of Christianity: How the Obscure, Marginal Jesus Movement Became the Dominant Religious Force in the Western World in a Few Centuries (HarperOne, 1997). Yhtenä syynä kristinuskon nousulle Stark pitää sitä, että kristityt saivat enemmän lapsia kuin Rooman valtakunnan pakanaväestö. Hänen kuvauksensa Rooman valtakunnan heikosta syntyvyydestä tuo mieleen Saarnaajan sanat: ”Ei ole mitään uutta auringon alla” (Saarn.1:9). Hänen mukaansa keisarit yrittivät palkita kansalaisia suuresta lapsiluvusta ja rangaista lapsettomuudesta, onnistumatta kuitenkaan muuttamaan kehityksen suuntaa. Vaikka Stark luettelee monia käytännön syitä huonolle syntyvyydelle, kuten runsaasti harjoitetuista aborteista, lastensurmista ja erilaisista silloisista ehkäisykeinoista, hänen mukaansa ilmiölle on yksi selkeä pääsyy:

    ”A primary cause of low fertility in the Greco-Roman world was a male culture that held marriage in low esteem. […] For the fact was that men in the Greco-Roman world found it difficult to relate to women. As Beryl Rawson has reported, ’one theme that recurs in Latin literature is that wives are difficult and therefore men do not care for marriage’. (Stark, The Rise of Christianity, 117.)

    Stark myös huomioi, että avioliitossa roomalaiset pyrkivät pitkälti erottamaan seksin sen biologisesta seurauksesta, eli lisääntymisestä:

    ”Even more popular (and effective) [ehkäisykeino] were sexual variations that keep sperm out of the vagina. One frequently used method was withdrawal. Another substituted mutual masturbation for intercourse, and a number of classical writers mention women ’playing the boy,’ a reference to anal sex. […] Finally, given their attitudes about marriage and their distant relationships with their wives, many Greco-Roman men seem to have dependent on the most reliable of all means of birth control, avoiding sex with their wives.” (s. 121-122.)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s