yhteiskunta

Päivi Räsänen, seksuaalivähemmistöt ja oikeusvaltio

OSKARI JUURIKKALA

Vapun alla tuli julki, että valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen aikoo sittenkin viedä eteenpäin syytteen Päivi Räsästä (kd) vastaan. Räsästä syytetään lopulta jopa kolmesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Samalla on nostettu syyte Suomen Luther-säätiön asiamiestä, Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaania Juhana Pohjolaa vastaan, sillä yksi Räsäsen kirjoituksista on julkaistu Luther-säätiön kotisivuilla vuonna 2004. (Räsänen ja Pohjola keskustelevat syytteistä tällä videolla.)

Päivi Räsänen

Helsingin Sanomat kiteyttää syytteet uutisessaan toteamalla, että ”Räsänen muun muassa luonnehtii tekstissään pysyviä homosuhteita vahingollisiksi. Hän myös muun muassa väittää, että homous ei ole ’terve seksuaalisuuden variaatio’.” Toinen syyte tuli Twitterissä julkaistusta mielipiteestä, jossa Pride2019-tapahtuman yhteydessä Räsänen kritisoi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöstä olla mukana tapahtumassa, koska homoseksuaalisuus on ”häpeä ja synti”.

Syytepäätös on herättänyt monenlaisia reaktioita. Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja Tapani Ruokanen tviittasi:

Puolustan sanan- ja uskonnonvapautta varsinkin jos olen eri mieltä lausujan kanssa. Raamatun siteeraaminen kuuluu sekä uskonnonvapauteen että sananvapauteen. Päivi Räsäsen syytteet vievät oikeuslaitosta kohti keskiaikaa. Sivistymätöntä moukkamaisuutta, häpeällistä ja tolkutonta.

Helsingin ev-lut piispa Teemu Laajasalo totesi tviitissään, että ”uskonnon- ja sananvapauden kannalta tämä huolestuttaa. Päivi Räsänen on mielestäni väärässä, mutta sivistysmaassa vääristä ajatuksista ja sanoista rankaisemisen kynnys pitää olla todella korkea.”

(lisää…)

Katolisuus ja sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio

EETU MANNINEN

Red Rose (Socialism).svg

Sosialistisen internationaalin logo. Kuva: Wikipedia

Taannoisessa kirjoituksessaan kanssablogisti Juho Sankamo viittasi katolisen kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Otan tästä kopin ja ryhdyn pohtimaan katolisen opin yhteyttä pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin ja sosiaalidemokratiaan.

Itse olen nimittäin tottunut suhtautumaan niihin pitkälti positiivisesti, ja ulkomaisiin kollegoihini tutustuessani olen huomannut, kuinka syvällä tämä tausta minussa elääkään. Toisaalta moni konservatiivinen kristitty, etenkin jos mennään Suomen ja Pohjoismaiden ulkopuolelle, tuntuu pitävän ”vasemmistolaisuutta” ja ”sosialismia”, jonka piiriin myös pohjoismainen sosiaalidemokratia on luettavissa, selkeästi kielteisinä ja kristinuskon vastaisina asioina.

Voiko siis katolilainen kannattaa hyvinvointivaltiota ja sosiaalidemokratiaa? Asian selvittämiseksi tutustuin kirkon yhteiskunnalliseen opetukseen. Eri vuosisadoilta ja -kymmeniltä peräisin olevasta opetuksesta paljastui mielenkiintoinen, monitahoinen, kehittyvä, mutta peruslähestymistavaltaan yhtenäinen päälinja. (lisää…)

MIKÄ ON IHMINEN? OSA III (3/3): ELÄKEPOMMI

JUHO SANKAMO

Mikä on ihminen -sarjani III osassa olen aiemmin kirjoittanut väestöpommista ja seksipommista, ja nyt on vuorossa eläkeläispommi. Olen käsitellyt tätä tematiikkaa laajemmin uudessa kirjassani, Taivasolento – kirja ihmisestä. Aihe on tietysti aika maallinen, ja voi kysyä, miten se sopii blogiin, joka käsittelee katolista uskoa ja teologiaa. Katolinen kirkko on tietenkin ensi sijassa kiinnostunut ihmisen sielun ikuisesta pelastuksesta. Kuitenkin ihminen on myös ruumiillinen. Kirkko kantaa huolta myös ihmisten ruumiillisesta hyvinvoinnista:

Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ”Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin”, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 2:15–16.)

Katolisella kirkolla on jopa oma yhteiskunnallinen opetuksensa, joka tähtää ihmisen hyvään. Katolinen kirkko korostaa, että valtion tulee valvoa lain ja oikeudenmukaisuuden noudattamista, mutta valtion valta ei saa ulottua liian pitkälle. Kirkon opin puitteissa on kehitetty ns. lähivastuun periaate (subsidiaarisuusperiaate): ”Hallitseva yhteisö ei saa puuttua sille alisteisen yhteisön sisäiseen elämään niin, että sitä estetään käyttämästä omaa asiantuntemustaan.” (Katolisen kirkon katekismus, § 1883.)

Suomessa perheen yhteiskunnallisesta siunauksellisuudesta on kirjoittanut paljon professori Tapio Puolimatka. Hän on kirjoissaan nostanut esiin Harvardin yliopiston sosiologien, Zimmermanin ja Sorokin, väitteitä, joiden mukaan ehyt perhe on yhteiskunnan kukoistuksen ehto. Tämän tiesi oikeastaan jo kiinalainen Kungfutse: ”Jos sydän on tasapainossa, niin perhe on tasapainossa. Jos perhe on tasapainossa, niin kansakunta on tasapainossa. Jos kansakunta on tasapainossa, niin maailma on tasapainossa.”

Zimmerman kirjoittaa, että ”lukuisien suurten historiallisten muutosten lopullisen seuraamuksen ratkaisevat muutokset perhe-elämässä.” (Puolimatka, Saanko luvan sanoa? 2020: 94.) Puolimatka on samoilla linjoilla. Hän kirjoittaa näin:

Niin kauan kuin yhteiskunta arvostaa ehdotonta yksiavioisuutta ja sen vaatimaa seksuaalista pidättyvyyttä, merkittävä osa yhteiskunnan jäsenistä käyttää energiansa perhe-elämän suojelemiseen, suunnitteluun ja rakentamiseen. Huolenpito laajenee koko yhteiskuntaan ja tuottaa elinvoimaisen kulttuurin, jolla on voimavaroja omistautua taiteen, tieteen ja teknologian kehittämiseen.

Sorok esittää, että seksuaalisesti vapaat yhteiskunnat, joissa vanhemmat saavat itsekkäästi toteuttaa omia seksuaalisia halujaan, ovat selvästi tiellä kohti taantumaa. Tutkiessaan eri aikakausien yhteis­kuntien sisäisiä häiriöitä, Sorok huomasi, että seksuaalinen sallivuus oli lähes aina vahvana tausta­tekijänä, kun yhteiskunnan häiriöt ryöpsähtivät esiin oikein kunnolla. Sorokin mukaan historiassa ”ei ole yhtään esimerkkiä yhteiskunnasta, joka olisi säilyttänyt korkean kulttuurisen asemansa sen jälkeen, kun tiukat seksuaaliset tavat ovat höllentyneet”. (Puolimatka 2020: 94)

Tällä pitkällä johdannolla haluan sanoa, että perheellä on valtava merkitys. Länsimaissa ”seksipommi” haavoitti perhettä. Avioerojen määrä yleistyi nopeasti. Suomessa on vuosittain noin 14 000 avioeroa. Abortteja on Suomessa noin 10 000 joka vuosi. Lähimmäisvastuun periaate kärsii, kun lähimmäisestä erotaan.

Harmaantuva Eurooppa

Yksi aikamme suurimmista ilmiöistä on kansakuntien vanhentuminen. Korona aiheutti maailmantalouteen shokin. On kuitenkin selvää, että jo ennen koronaa, jo ennen kevättä 2020, isoja ongelmia oli käsillä. Nimittäin ikäpyramidin muutokset eivät tule yllätyksinä. Huoltosuhde tulee aiheuttamaan isoja haasteita. Entistä harvemmilla käsipareilla pitäisi hoitaa entistä enemmän ihmisiä. Työvoiman hartiat kapenevat, samaan aikaan kun hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii entistä enemmän työpanosta.

Vuonna 2040 Suomessa tulee olemaan 44 kuntaa, joissa on enemmän eläkeläisiä kuin työikäisiä. Vielä nyt tällaisia kuntia ei ole yhtään. Vaikka 2030-luvulta alkaen suuret ikäluokat pienenevät, vuonna 2040 Suomessa tulee olemaan puoli­toista miljoonaa yli 65-vuotiasta, yli neljännes suomalaisista. (Mistä luovumme, jos luovumme lapsista? 40 vuotta – ja työelämästä vähenee 400 000 käsiparia. 

Mitä seurauksia näin voimakkaalla kansan ikääntymisellä on? Emme oikein tiedä, koska tällaisesta harmaantumisesta ei ole aiempaa kokemusta. Onnistuvatko robotit tulemaan apuun korvaamaan ihmispääomaa, työvoimaa? Arviot kansojen väkimäärien kehityksestä ovat pysäyttäviä. Arvioiden mukaan vuosisadan lopussa Puolan väkimäärä tulee olemaan ainakin neljänneksen pienempi kuin nyt – puolalaisia tulee olemaan korkeintaan 29 miljoonaa. (Jonathan V Last, What to Expect when No One’s Expecting, 2014: 9.) Esimerkiksi Italian, Espanjan ja Saksan kansat tulevat pienemään dramaattisesti vuosisadan loppuun mennessä. Nyt Italiassa asuu 60 miljoonaa ihmistä. Vuosisadan loppuun mennessä väkiluku on 30–40 miljoonaa.

Väki vähenee, talous yskii

Uutisissa aika usein mainitaan väestön vanheneminen ja heikkenevä huoltosuhde suurina taloudellisina haasteina hyvinvointivaltiolle. Ajattelen, että juuri katolisen kirkon, ja kristittyjen ylipäänsä, kannattaisi korostaa perheen ja lasten merkitystä hyvinvoinnin turvaamiseksi. On selvää, että nyt ja tulevaisuudessa ihmispersoona tarvitsee vahvan puolustajan. Taloudelliset realiteetit tulevat nimittäin ajamaan ihmisen ahtaalle. Ihminen on tärkein ”resurssi”. Ihmisessä on suurin pääoma.

Japanin väestö ikääntyy maailman nopeinta tahtia. Vuonna 2011 japanilaisia oli 127 miljoonaa. Jos Japanin syntyvyysluvut pysyvät nykyisellä tasolla, Japanin väkiluku tulee olemaan vuosisadan lopussa 57 miljoonaa. Jos syntyvyys lisääntyisi, niin kuin YK:n laskelmissa ole­tetaan tai toivotaan, niin Japani menettäisi vain kolmanneksen nykyisestä väestömäärästään vuosi­sadan loppuun mennessä. (Last, What to Expect, 24.) Japani oli vielä 1980-luvulla talouden supervalta, joka rakensi kameroita, autoja ja elektroniikkaa. Vuonna 1990 Japaniin iski laskukausi. Seurasi taloudellisesti ”menetetty vuosikymmen”, joka ei ole vielä­kään päättynyt. (Last, What to Expect, 105–106.)

Vuonna 2013 Japanin talousministeri Taro Aso katseli Japanin huoltosuhdetta, matalaa syntyvyyttä ja kasvavia vanhustenhoito- ja sairaalakuluja. Hän tokaisi maailman medioille, että vanhukset voisivat ”pitää kiirettä ja kuolla pois”, niin he eivät rasittaisi Japanin taloutta. Minis­teri Taro Ason kommentti on karmiva ja moraaliton, mutta siitä huolimatta tuollaiset ajatukset yleistyvät nykymaailmassa.

Italialainen tutkija Livi-Bacci kirjoittaa, että historiallisesti katsottuna on leimallista, että ne alueet, joilla on laskeva väkimäärä, ovat myös taloudellisesti laskukäyrällä. Ekonomi Adam Smith totesi, että ”kaikkein ratkaisevin merkki, minkä tahansa maan kukoistuksesta on sen kansan kasvu­luku.” Mark Steyn huomauttaa, että historia ei tunne yhtäkään ennak­kotapausta taloudellisesta kasvusta, kun väkimäärä pienenee. (Last, What to Expect, 35–36.) Näiden ekonomistien näkemyksiä voitaisiin peilata Raamatun sanoihin siitä, kuinka lapset ovat Jumalan siunaus, toivon merkki ja hyvinvoinnin tuojia.

Emerituspaavi Benedictus XVI kantoi paljon huolta Euroopan kohtalosta. Näin hän julisti vuonna 2006:

Eurooppaa vaivaa kummallinen puute tulevaisuuden himosta. Lapset, meidän tulevaisuutemme, mielletään nykyisyyden uhaksi, ikään kuin he ottaisivat jotain pois meidän elämästämme. Ainakin jotkut ihmiset näkevät lapset velvoitteina eivätkä toivon lähteinä. Tässä pitää verrata tämän päivän tilannetta Rooman valtakunnan rappeutumiseen. Sen viimeisinä päivinä Rooma toimi vielä suurena historiallisena kehikkona, mutta käytännössä sen elinvoima ja energia oli jo kulunut loppuun.

Näihin sanoihin päätän pommisarjani. Lapset eivät ole taakka taikka ongelma. Lapsissa on tulevaisuus. Lapsissa on vanhusten turva. Kaikki hyvä on Jumalan lahjaa.

Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa. Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä! (Ps. 127.)