Seuraa Kristusta, niin maailma pelastuu!

”Hei, mies! Mitäs sä oikein teit? Haluutsä löytää huomenna kuolleita ketunpoikasia säilykepurkit päässä? Hä? Metsän eläimet saa tuollaisista purkeista kuolettavia haavoja: valtimo poikki, kanttuvei! Vie roskat mukanas, niin maailma pelastuu!”

Supersankari Ekomies

Näin ojensi 1990-luvun TV-ohjelma Ekoistista tuttu Ekomies (Timo Vottonen) luontoon säilykepurkin heittänyttä miestä. Ekomies esiintyi lyhyissä humoristisissa ympäristövalistuspätkissä, joissa joku toimii ympäristön kannalta väärin, minkä jälkeen Ekomiehellä on sanottavanaan pari valittua sanaa.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet 1990-luvusta – maailma (tai luonto) nimittäin tarvitsee pelastusta vielä enemmän kuin silloin. Maailman pelastamisessa tarvitaan kuitenkin muutakin kuin Ekomiehen kaltaisia valistajia. Tarvitaan ekologista kääntymystä, ja tässä katolisella kirkolla ja sen rikkaalla perinteellä on paljon annettavaa.

”Mutta kun ne intialaiset…”

Aina välillä tulee lukeneeksi kolumnin, joka saa vaistomaisesti huokaisemaan tuskastuneesti ja pudistelemaan epäuskoisena päätään. Itselleni jäi mieleen juuri tällainen tapaus kuukausien takaa, kun luin Kauppalehdessä julkaistun Antti Lehmusvirran kolumnin ”Ilmastovouhotus on iso vitsi”.

Lehmusvirta perustelee väitettään sillä, että ”mikään ei voi pelastaa ilmastoa, elleivät miljardit ihmiset Aasiassa muuta radikaalisti käytöstään”. Hänen näkemyksensä mukaan jo valmiiksi ympäristöystävällisesti elävien suomalaisten ilmastohössötys on ”iso vitsi”, koska roskaavat ja saastuttavat intialaiset tekevät tämän kuitenkin turhaksi. Hän alleviivaa tätä vastakkainasettelua retorisesti tehokkailla mielikuvilla:

Pohjoismaissa ihmiset välttelevät lihansyöntiä, kierrättävät jätteensä ja ajavat hybridiautolla. Intiassa kulotuksen savu leijailee kaikkialla. Tehtaille matkaavat hiilijunat jatkuvat silmänkantamattomiin, ja kuutta kaistaa yhteen suuntaan tungeksivat ajoneuvot tupruttavat sysimustaa pakokaasua ilmaan.

Lehmusvirta tiivistää sanomansa seuraavasti: ”Keskimäärin varsin siivosti elävä pohjoismaalainen voi myllätä elintapansa tehdäkseen omasta arjestaan täysin päästöneutraalia. Se on urheaa, mutta ratkaiseeko se ongelmaa? Ei vähimmässäkään määrin. Elämästä se kyllä tekee vaikeaa.”

Puhe ympäristöystävällisistä pohjoismaalaisista ja saastuttavista intialaisista ei kuitenkaan välitä lainkaan totuudenmukaista kuvaa käsillä olevasta tilanteesta. Ongelmana eivät ole nimittäin ainoastaan teollisuuden ja liikenteen aiheuttamat päästöt, sillä niiden ohella ympäristön kuormittamisen kannalta merkittävimpänä yksittäisenä tekijänä on ruoantuotanto.

Kokonaisuudessaan suomalaiset kuluttavat keskimäärin huomattavasti enemmän luonnonvaroja kuin intialaiset: Global Footprint Network –tutkimuslaitoksen tilastojen mukaan suomalaisten ekologinen jalanjälki oli vuonna 2016 6,7 kun taas intialaisilla se oli 1,1. Intian tilanne on totta kai huolestuttava, sillä jos vaurastuvat intialaiset alkavat kuluttaa yhtä paljon kuin me, ollaan pahassa pulassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rajusti ylikuluttavien länsimaalaisten – suomalaiset mukaan luettuna – ei pitäisi vähentää kulutustaan tai että ”ilmastovouhotus” olisi ”iso vitsi”. Päinvastoin.

Mistä motivaatio?

Mainitsemani kolumnin sanoma, jonka mukaan ilmastonmuutosta on mahdoton pysäyttää tai edes hillitä millään merkityksellisellä tavalla, on mielestäni yhtä vahingollinen kuin varsinainen ilmastonmuutoksen kieltäminen. Vaikka monet ajattelevat ilmastoskeptikkojen olevan väärässä, epätoivon lietsominen vaikuttaa heistä silti realistiselta ja järkevältä. Samalla se poistaa motivaation muuttaa omia elintapoja.

Maapallon tulevaisuuden kannalta hyvin olennainen kysymys onkin: mistä motivaatio? Tuhansia ympäristön hyväksi arvokasta työtä tekeviä motivoi toivo siitä, että työllään he voivat vaikuttaa asioihin positiivisella tavalla ja pelastaa sen, mitä pelastettavissa on. Kuitenkin suurten massojen on vaikeaa muuttaa elintapojaan: vaikka informaatiota ympäristöongelmista tulee koko ajan, on petollisen helppoa jatkaa niin kuin aina ennenkin. Tottumuksen voima on liian vahva. Lisäksi jatkuvalla syötöllä ilmaantuvien musertavien ympäristöongelmien edessä voimaa muutokseen on entistä vaikeampi saada.

Pelkkä toivo paremmasta huomisesta näyttää siis liian usein jäävän mukavuudenhaluisuuden ja epätoivon jalkoihin. Ihanteellista olisikin, jos motivaatio elämäntapojen muutokseen kumpuaisi lähteestä, johon ympäristöongelmien suuruus ei voi vaikuttaa. Tällöin ihmiset olisivat sitoutuneita muuttamaan elämäänsä jopa silloin, kun toivoa ei inhimillisesti puhuen ole näköpiirissä.

Ekologinen kääntymys

Ympäristöasioita käsittelevässä kiertokirjeessään Laudato si’ paavi Franciscus kutsuu kaikkia ihmisiä toimiin yhteisen kotimme suojelemiseksi. Paavin sanoin: ”Kristillisen spiritualiteetin suuri rikkaus, jonka kahdentuhannen vuoden henkilökohtaiset ja yhteisölliset kokemukset ovat synnyttäneet, on suurenmoinen panos tarjottavaksi ihmiskunnan uudistumisponnistuksia varten” (Laudato si’, 216).

Mässäilyn syntiä kuvattuna keskiaikaisessa puupiirroksessa

Tässä Franciscus on epäilemättä oikeassa. Kristillisessä perinteessä ei nimittäin ole kannustettu pelkästään hyvän tekemiseen ja pahanteon välttämiseen, vaan myös maallisten halujen kuolettamiseen (ks. Oskari Juurikkalan taannoinen artikkeli aiheesta). Apostoli Paavalin sanoin: ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan” (Room. 13:14). Vaikka maailma on Jumalan luoma ja sinänsä hyvä, kristityn tulee pitää päämääränään ikuista elämää Jumalan yhteydessä eikä kiintyä maallisiin mukavuuksiin: ”Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa” (1. Joh. 2:15).

Tältä pohjalta vaatimus lihansyönnin vähentämisestä ja kohtuullisesta luonnonvarojen kuluttamisesta ei vaikuta mitenkään vieraalta, vaan kumpuaa jo valmiiksi kristillisestä perinteestä itsestään: keskiajalla mässäilyä pidettiin yhtenä seitsemästä kuolemansynnistä. Globaalin ekologisen kriisin edessä tämä on välttämätöntä kaikille, mutta kirkko kutsuu kristittyjä tekemään niin, vaikka siitä ei edes olisi mitään aineellista hyötyä.

Kirkko, ehkäisy ja väestönkasvu

Tässä vaiheessa joku voi älähtää: ”Mutta katolinen kirkkohan kieltää ehkäisyn ja on näin osaltaan pahentamassa väestönkasvua, jolla on katastrofaalisia vaikutuksia ympäristölle!” Tämä kritiikki esitetäänkin usein katolista kirkkoa vastaan.

Tällaiseen kritiikkiin vastatessa on kuitenkin tarpeen tarkistaa hieman faktoja liittyen väestönkasvuun ja sen ympäristövaikutuksiin. Vaikka kauhukuvat maapallon kantokyvyn ylittävästä räjähdysmäisestä väestönkasvusta olivat menneinä vuosikymmeninä tutkijoiden yleisesti jakamia, asiantuntijat eivät pidä tätä kauhuskenaariota enää kovinkaan todennäköisenä. Silti se on jäänyt elämään valtaväestön mieliin.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston demografian tutkija Karri Silvennoisen mukaan maapallo pystyy tuottamaan tarpeeksi ravintoa huomattavasti suuremmallekin ihmismäärälle kuin mitä planeetallamme nykyään asuu. Tämä vaatii vain tehokkaampien maanviljelysmenetelmien soveltamista hedelmällisille alueille: ”Ruoan riittävyys ei ole ongelma ja tuskin tuleekaan sellaiseksi. Sen sijaan ongelmana on, että kaikilla ei ole varaa siihen”.

Mitä tulee väestönkasvun ympäristövaikutuksiin, maantieteilijä ja yliopistonlehtori Paola Minoia Helsingin yliopistosta tähdentää, että ympäristöongelmia ei aiheuta niinkään väestönkasvu, vaan tahti, jolla ihmiset kuluttavat luonnonvaroja:

Köyhien mutta väestörikkaiden maiden ekologinen jalanjälki voi olla useita kertoja pienempi kuin varakkaiden maiden, joissa asuu vähemmän ihmisiä. Katsotaan esimerkiksi tyypillistä ruokavaliota: yhden keskiverron amerikkalaisen ruokakorin tuottamiseen menee noin viisi kertaa enemmän vettä kuin keskiverron intialaisen. (ks. edellinen linkki)

Paavi Franciscuksen sanoin: ”Se, että syytetään väestönkasvua eikä joidenkin äärimmäistä valikoivaa kulutuskäyttäytymistä on tapa välttää ongelmien kohtaamista. Niin pyritään oikeuttamaan nykyistä jakomallia, jossa vähemmistö uskoo oikeudekseen kuluttaa mittakaavassa, jota on mahdotonta yleistää, koska maapallolla ei olisi tilaa edes sellaisen kulutuksen aiheuttamille jätteille” (Laudato si’, 50).

Paavi Franciscus ja kokonaisvaltainen ekologia

File:Canonization 2014- The Canonization of Saint John XXIII and Saint John Paul II (14036966125).jpg

Paavi Franciscus. Kuva: Jeffrey Bruno

Ehkäisyyn ja väestönkasvuun liittyy myös syvempi kysymys suhtautumisesta ihmiselämään. Kuten paavi asian ilmaisee: ”jotkut ovat sitä mieltä, että ihmislaji on missä hyvässä toiminnassaan pelkkä uhka ja vaarantaa maailmanlaajuisen ekosysteemin. Siksi on vähennettävä ihmisten läsnäoloa maapallolla ja estettävä heidän kaikenlainen toimintansa” (Laudato si’, 60).

Ihmisen näkeminen ainoastaan ongelmana johtaa pikemminkin epätoivoon ja itsesäälissä piehtaroimiseen kuin motivaatioon toimia asioiden parantamiseksi. Sen sijaan, että ihminen nähdään jonain luonnosta erillisenä, tulisi huomata että ihmiselläkin on oma tehtävänsä ja paikkansa, jota hänen tulee toteuttaa. Kirkon elämälle myönteinen asenne ei siis ole ristiriidassa luonnonsuojelun kanssa, vaan pikemminkin päinvastoin:

Ei ole ekologiaa ilman asianmukaista antropologiaa. Kun ihmistä pidetään vain yhtenä olentona muiden joukossa, sattuman tai fyysisen determinismin tuloksena, on vaara, että vastuuntuntomme heikkenee. Vääränlaisesta ihmiskeskeisyydestä ei välttämättä tarvitse siirtyä ”biokeskeisyyteen”, joka olisi toisenlaista epätasapainoa, joka ei ratkaise ongelmia vaan luo niitä lisää. Ihmiseltä ei voi vaatia vastuuta maailmasta, jos samalla ei tunnusteta ja arvosteta hänen ainutlaatuista tiedon, tahdon, vapauden ja vastuun kykyään. (Laudato si’, 118)

Maailma pelastuu!

Kaiken edellä sanotun valossa voisi siis sanoa Ekomiestä mukaillen: ”Seuraa Kristusta, niin maailma pelastuu!” Kirkon perinteessä on valtavasti aineksia, jotka rohkaisevat hillitsemään kulutusta ja toimimaan vastuullisesti luontoa kohtaan. Lisäksi kristinusko tarjoaa luontevan pohjan luontoa kunnioittavalle asenteelle: ihminen on Jumalan kuva, jolla on vastuu Jumalan luomasta hyvästä luomakunnasta. Paavin kutsu kokonaisvaltaiseen ekologiseen kääntymykseen on siis syytä ottaa tosissaan.

Tässä asiassa jokainen voi tehdä jotain, ja varsin yksinkertaisillakin toimenpiteillä voi saada paljon aikaan. Kokeile vaikkapa lihansyönnin vähentämistä siten, että pidät noin puolet viikon päivistä sellaisina, jolloin et valmista mitään liharuokaa, vaan syöt päivän molemmilla aterioilla kasvisruokaa. Ekologisen jalanjäljen pienentämiseksi kannattaa myös suosia kalaa ja broileria naudanlihan sijaan. Tiedän omasta takaa, että ensimmäisen askeleen ottaminen on vaikeaa, mutta voin myös kokemuksesta sanoa, että edellä kuvaamani ruokavalio vastaa ihan hyvin jokapäiväiseen ravinnontarpeeseen eikä vaadi mitään erityisiä ponnisteluja.

Lopuksi täytyy muistaa, että huolemme tästä planeetasta ei pidä viedä meiltä iloa ja toivoa (ks. Laudato si’, 244). Kristillisen toivon mukaan maailma nimittäin pelastuu, vaikka me ihmiset epäonnistuisimmekin. Tämän vuoksi toivo voi elää synkimmälläkin hetkellä. Paavalin mukaan koko luomakunta huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa ja odottaa hartaasti ”Jumalan lasten ilmestymistä” (Room. 8:19-22). Jumala on luvannut: ”Uudeksi minä teen kaiken” (Ilm. 21:5). Jeesus ei siis ainoastaan anna uskoville motivaatiota ja voimaa uudustaa elämäänsä vaan on se todellinen ”Ekomies”, joka tuo maailmalle lopullisen pelastuksen.

Mainokset

One comment

  1. Paavin kommentit luonnon suojelusta ovat kyllä tosi lähellä meidän vihreää ajattelua. Syntyvyyden säännöstelystä voisi kyllä keskustella.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s