EMIL ANTON

Yksi monista mielenkiintoisista julkaisuista Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi on Kirkon tutkimuskeskuksen Monien uskontojen ja katsomusten Suomi, jonka voi lukea ilmaiseksi netistä (ks. linkki). Artikkelikokoelmasta saa erinomaisen käsityksen Suomessa toimivista uskonnollisista yhteisöistä ja siitä, kuinka ne ovat vaikuttaneet suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kirjan ovat toimittaneet Ruth Illman, Kimmo Ketola, Riitta Latvio ja Jussi Sohlberg. Kirjan kirjoittajien joukossa ovat mm. herätysliiketutkija Hanna Salomäki, Suomen Helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen, mormonismitutkija Kim Östman, Kirkkohallituksen ekumenia-asiantuntija Tomi Karttunen sekä TV:stäkin tuttu Aram Aflatuni. Seuraavassa poimin kirjasta joitain makupaloja.

Toimittajien johdannon jälkeen kirjan avaa Risto Pulkkisen katsaus suomalaiseen muinais- ja kansanuskoon. Tähän kiehtovaan aiheeseen on tarkoitus palata myöhemmin kokonaisella artikkelilla Pulkkisen teoksesta Suomalainen kansanusko. Hyppään yli myös oman artikkelini Katolisuus Suomessa – se sisältää osin samantyyppistä sisältöä kuin tällä blogilla jo esitelty populaarikirjani Katolisempi kuin luulit.

Katolisuuden ohella vanhin kristinuskon muoto Suomessa on ortodoksisuus, josta kertoo Pekka Metson informatiivinen artikkeli. Tiesitkö esimerkiksi, että melkein kaikki kalevalaiset runonlaulajat kuuluivat ortodoksisen kristillisyyden kulttuuripiiriin? Tässä yhteydessä mainittuja suuria nimiä ovat Simana Sissole (k. 1848), Arhippa Perttunen (k. 1841) ja Larin Paraske (k. 1904).

1940-luvulla ortodoksit kokivat kovan kolauksen, kun juuri heidän asuttamansa alueet menetettiin sodassa Neuvostoliitolle. Ortodoksisesta kirkosta tuli omaisuutensa menettänyt evakkokirkko, ja monet luterilaisten sekaan muuttaneet ortodoksit luterilaistuivat halutessaan välttää ryssänkirkkolaisen leimaa. Ortodoksisuuden julkisuuskuva parani huomattavasti ekumeenisesti suuntautuneen arkkipiispa Paavalin (1960-87) aikana.

Protestantismi, islam, juutalaisuus

Mikko Malkavaaran artikkeli käsittelee luterilaisuuden historiaa 1500-luvulta nykypäivään ja mainitsee arvattavasti suomen kirjakielen synnyn, yhtenäiskulttuurin ja sen murtumisen (”Pappien sotapuhe Ruotsista uutena Israelina ja Jumalan valittuna kansana kääntyi itseään vastaan, kun miehittäjät kohtelivat suomalaisia kovin ottein”) sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon muotoutumisen 1809 (kyllä, tämä kirkko on tasan 208-vuotias!).

1800-luvulta alkaa myös vapaiden suuntien historia Suomessa. Niistä kirjassa käsitellään erikseen baptisteja, metodisteja, vapaakirkkoa, Pelastusarmeijaa, adventtikirkkoa ja helluntaiherätystä. Viimeksi mainittu on kunnostautunut Suomen romaniväestön evankelioinnissa erityisesti vuodesta 1964 alkaen, kun perustettiin Vapaa Evankelinen Romanilähetys.

Myös islamin juuret maassamme ulottuvat 1800-luvun puolelle, jolloin Venäjän keisarillisen armeijan mukana Suomeen tuli joitain muslimeja. Samaa reittiä Suomeen tuli myös juutalaisia. Vanhimmat muslimit Suomessa ovat tataareja (Suomen Islam-seurakunta rekisteröitiin alun perin 1925). He ovat sopeutuneet hyvin ja järjestävät mm. säännöllisiä jalkapallo-otteluita juutalaisia vastaan. Tunnetuin tataari lienee Atik Ismail.

Muslimien määrä Suomessa on lähes satakertaistunut muutamassa vuosikymmenessä. Vuonna 2014 Suomessa oli n. 120 rekisteröitynyttä yhdistystä, jonka nimessä oli ”islam” tai ”muslimi”. Tuhansia suomalaisia on kääntynyt islamiin, ja muslimeja on Suomen väestöstä nyt noin prosentti, suunnilleen saman verran kuin ortodokseja tai helluntailaisia. Kuitenkin esimerkiksi Ruotsissa muslimeja on suhteessa selvästi enemmän, noin seitsemän prosenttia.

Islam-artikkeli korostaa islamin monimuotoisuuden tunnistamisen ja sisäisen dialogin tärkeyttä. Toisen sukupolven muslimit kyseenalaistavat usein vanhempiensa traditioita ja pyrkivät ”puhdistamaan” islamia. Alkuperäiseen puhtauteen palaaminen on joskus merkinnyt radikalisoitumista; esimerkiksi nuoret naiset ovat lähteneet taistelemaan äärijärjestöjen puolesta mieluummin kuin omaksuneet perinteisen kotiäidin roolin.

Daniel Weintraubin artikkeli juutalaisuudesta valottaa juutalaisten mielenkiintoista historiaa maassamme. Tiesitkö esimerkiksi, että Suomen juutalaiset taistelivat natsien kanssa rinta rinnan Neuvostoliittoa vastaan ja saivat pitää jopa omaa kenttäsynagogaa? 1990-luvulla Suomeen rantautui myös juutalainen herätysliike, lubavitchiläisyys, joka pitää hepreaa niin pyhänä kielenä, ettei sitä saa käyttää muuten kuin pyhissä toimituksissa.

Idän uskonnoista uushenkisyyteen

Artikkelit hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta ovat myös erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja näihin yhdistyksiin tutustuminen avaisi varmasti aivan uusia maailmoja. Ainakin minulle tuli yllätyksenä, että Suomessa toimii yli 40 buddhalaista ryhmää, joista 12 on rekisteröitynyt uskonnollisiksi yhdyskunniksi – ensimmäisenä Buddhalainen Dharmakeskus vuonna 1998. Kattojärjestöksi perustettiin 2009 Suomen Buddhalainen Unioni.

Sekä buddhalaisilla että hindulaisilla on Suomessa ja lännessä ylipäätään sikäli hyvin erikoinen tilanne, että uskontojen kotiseuduilla toisilleen vieraat haarat elävät täällä rinnakkain. Tilanne synnyttää näiden uskontojen sisäistä ”ekumeniaa”. Esimerkiksi Malmilla toimii vierekkäin kaksi toisistaan melkoisesti poikkeavaa hinduhaaraa, Krishna-liikkeen ISKCON ja shaivismia edustava Suomen Hindut Yhdyskunta.

Jussi Sohlbergin artikkeli länsimaisesta esoteriasta Suomessa sisältää osin päällekkäisyyksiä itäisiä uskontoja käsittelevän materiaalin kanssa – esim. Pekka Ervastin nimi vilahtaa yhdessä jos toisessakin yhteydessä. Eikä ihme, sillä Ervastin tuotanto kattaa 156 nimikettä, yhtenä niistä Suomen ensimmäinen buddhalainen katekismus. Esoterian erikoisuuksiin kuuluu myös Vapaa katolinen kirkko, sakramentaalinen teosofiakirkko.

Salaperäisten vapaamuurarien (joiden ruotsinkielinen haara edellyttää kristillistä jumaluskoa!) lisäksi Suomessa toimii vielä vähemmän tunnettuja, pieniä ja erikoisia esoteerisia yhteisöjä, kuen Setin temppeli (1991), Ordo Templi Orientis (1997) ja Azazelin Tähti (2006). Artikkeli pakanuudesta Suomessa mainitsee puolestaan sellaisia yhdistyksiä kuin Karhun kansa, Taivaannaula, Pakanaverkko ry ja Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry.

Artikkeli uushenkisyydestä käsittelee jänniä ilmiöitä kuten saunajooga, enkeliusko, New Age, mindfulness ja ufot. Myös tässä artikkelissa on kosketuspintaa artikkeleihin buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta. Uushenkisiä lehtiä ovat mm. Voi Hyvin, Ultra ja Minä Olen, lisäksi on esimerkiksi Unio Mystica -kirjakauppa ja Minä Olen -messut.

Lopuksi

Kirjan lopussa luodaan katsaus uskonnonvapauteen, ekumeniaan ja uskontodialogiin Suomessa. Uskontodialogista on syytä mainita USKOT ja FOKUS. Kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden yhteinen USKOT-foorumi perustettiin tammikuussa 2011. FOKUS ry puolestaan toimii kristilliseltä pohjalta ja järjestää monia erilaisia uskonto- ja kulttuuridialogiprojekteja kuten lukupiirejä, tarinatyöpajoja ja kuvataideklubeja.

Monien uskontojen ja katsomusten Suomi on silmiä avaava lukukokemus. Se raottaa ovea moniin rinnakkaistodellisuuksiin, joista emme normiarjessamme saa vihiäkään. Kirja sai ainakin minut kiinnostumaan entistä enemmän uskontodialogista, herää halu mennä paikan päälle tutustumaan. Hyvänä esimerkkinä voisi toimia ystävämme Jere Hannikainen, joka on jo pitkään dokumentoinut blogillaan ekskursioita eri hengellisiin yhteisöihin.

Jos sinulla on tylsää tai tekemisen puutetta vuodelle 2017, miten olisi vierailu vaikkapa kymmenessä uskonnollisessa yhdyskunnassa? Kesälomalla monilla on vähän tavallista enemmän aikaa, joten tässäpä yksi idea suvisunnuntaiden viettoon.

Myös hapatusta.net jää pienelle kesälomalle. Postaukset kuitenkin jatkuvat joka maanantai hieman kevyemmässä muodossa. Huippuhyvää ja hapatuksentäyteistä kesää kaikille!