Kristuksen reliikit – keskiaikaista krääsää vai pyhän kärsimyksen jäänteitä?

Kristus kantaa ristiään Andrea Solarin (1460–1524) maalauksessa

Kun mietitään piirteitä, jotka saavat katolisuuden näyttäytymään ulkopuolisten silmissä oudolta ja ehkä naurettavaltakin, mieleen tulevat luultavasti ainakin reliikit eli pyhäinjäännökset: taikauskoinen kansa kumartaa keskiajalla massatuotettuja esineitä, joiden väitetään liittyvän Jeesukseen tai muihin pyhiin henkilöihin.

Tämä kuva katolisuudesta on painunut syvälle protestanttiseen mielenmaisemaan. Reliikkeihin liittyvä hartaus olikin reformaattorien monin paikoin aiheellisen kritiikin kohteena. ”Reliikkejä” todellakin tehtailtiin tiuhaan tahtiin myöhäiskeskiajalla, mikä saa jotkin ajan ilmiöt näyttäytymään meidän silmissämme erittäin huvittavilta:

Esimerkiksi Wittenbergin pyhäinjäännöskokoelmiin kuului yhteensä 19 000 esinettä, joita ihailemalla sielu sai vapautuksen jopa 127 799 vuodesta kiirastulessa. Tunnetuimpia pyhäinjäännöksiä olivat pala Mooseksen palavasta pensaasta, Neitsyt Marian hiustuppo sekä maitoa Neitsyt Marian rinnasta. Wittenbergin kaupunki sai huomattavia tuloja pyhiinvaellusvirrasta, joka saapui ihailemaan pyhäinjäännöskokoelmia kiirastulesta vapautumisen toivossa. Kaiken keskellä kirkon kontrolli oli päässyt pettämään pahan kerran ja myöhäiskeskiajan reliikkikokoelmat saivat myös varsin mielikuvituksellisia täydennyksiä. Rankimmasta päästä olivat muun muassa kaksi Pyhän Hengen höyhentä ja muna, palanen lippua (varustettuna itsensä Perkeleen partakarvoilla), jolla Kristus oli julistanut helvetin voitetuksi, puolikas arkkienkeli Gabrielin siipeä, Jerikon muurit murtanut huuto (Joos. 6:20) ja puolisen kiloa tuulta, joka oli puhaltanut Elian päälle Hoorebin vuorella (1. Kun. 19:11). (Vainio 2008, 34.)

Vaikka katolisessa reliikkeihin liittyvässä hartaudessa onkin ollut kosolti kritisoimisen aihetta, tämä ei tarkoita, että se olisi kokonaisuudessaan tuomittavaa tai että kaikki kirkon kunnioittamat reliikit olisivat väärennöksiä. Paikoitellen myös reliikkejä kohtaan osoitettu kritiikki on ollut liiallista ja yliampuvaa. Tässä artikkelissani käsittelen lyhyesti joitakin Kristukseen liittyviä reliikkejä, joita kunnioitetaan yhä kirkossa ja jotka päinvastaisesta ensivaikutelmasta huolimatta saattavat hyvinkin olla aitoja.

Aitoja Kristuksen reliikkejä?

Yksi tyypillinen esimerkki, joka tulee mieleen puhuttaessa keskiaikaisista reliikkiväärennöksistä, on Jeesuksen risti. Katolista reliikkikulttia vastustaneen Jean Calvinin (1509–1564) mukaan kirkossa kunnioitettuja ”oikean ristin” palasia voitaisiin koota iso laivalastillinen.

Tämän vuoksi yllätyin lukiessani Juha Hiltusen Torinon käärinliinasta kertovaa kirjaa Valokuva Jeesuksesta? Torinon käärinliina tieteen, historian ja Uuden testamentin valossa (Kirjapaja 2009, 435 s.) (josta on muuten ilmestymässä uusi painos, jonka otsikossa ei ole enää kysymysmerkkiä), jossa kirjoittaja asettuu puolustamaan Jeesuksen ristin reliikkien aitoutta. Aiemmin minulle ei ollut tullut edes mieleen, että tämänkaltaiset keskiaikaisen reliikin malliesimerkit voisivat millään muotoa olla aitoja, minkä vuoksi en myöskään ollut juuri perehtynyt aiheeseen.

Hiltusen vastapainoksi tutustuin myös tunnetun amerikkalaisen skeptikon Joe Nickellin teokseen Relics of the Christ (The University Press of Kentucky 2007, 215 s.), jossa kaikki Jeesukseen liittyvät reliikit aidosta rististä Torinon käärinliinaan tuomitaan väärennöksiksi.

Vaikka Nickellillä on joitakin hyviä argumentteja, paikoitellen hänen kritiikkinsä taustalta paistaa kirjoittajan vilpitön halu leimata käsittelemänsä reliikit väärennöksiksi, mikä osittain nakertaa joidenkin hänen johtopäätöstensä uskottavuutta. Reiluuden nimissä täytyy myös sanoa, että Hiltusen tekstistä kuultaa ajoittain täsmälleen päinvastainen asenne.

Aito risti

Aidon ristin löytyminen, Agnolo Gaddi, 1380

Mutta takaisin aitoon ristiin. Keisari Konstantinus I Suuren (272–337) äiti Helena (n. 250–n. 330) matkusti vuonna 326 Jerusalemiin, josta hän perimätiedon mukaan löysi ristin, jolle Jeesus oli naulittu, pilkkoi sen osiin ja lähetti sen palasia eri tahoille. Eusebios Kesarealainen (n. 265–340) kertoo Helenan matkustaneen Jerusalemiin, mutta kertomus hänen löydöstään on myöhäisempi ja esiintyy ensimmäisen kerran Milanon piispa Ambrosiuksella (n. 340–397). Myöhempi ja yksityiskohtaisempi kuvaus tapahtumasta löytyy munkki Rufinukselta (n. 340–410) 400-luvun alusta. Näihin kertomuksiin sisältyy kosolti legendanomaisia piirteitä, kuten ihmeitä ja ilmestyksiä, minkä Nickell näkee selkeänä osoituksena siitä, että aidon ristin löytyminen on pelkkä hurskas legenda vailla mitään historiallista perustaa. (Nickell 2007, 80–82.)

Kuitenkaan se, että kertomukseen sisältyy ihmeitä, ei tarkoita automaattisesti sitä, että se ei voisi olla tosi tai että sillä ei voisi olla historiallista perustaa. Kuitenkin kertomukseen liittyy myös se ongelma, että Eusebioksen kuvaus Helenan Jerusalemin matkasta ei mainitse aidon ristin löytymistä, josta puhuvat vasta myöhäisemmät lähteet. Eikö kertomusta ristin löytymisestä voi siis hyvällä syyllä pitää vain hurskaana tarinana, jolle Helenan matka tarjoaa ainoastaan historiallisen kehyksen?

Hiltunen selittää Eusebioksen vaikenemista kirkkopolitiikalla: niinkin merkittävän reliikin kuin aidon ristin löytyminen Jerusalemista olisi horjuttanut hänen oman seurakuntansa Kesarean asemaa suhteessa Jerusalemiin, minkä vuoksi Eusebios oli asiasta hissukseen. Hiltunen viittaa myös siihen, että muualla esiintyneet maininnat aidosta rististä eivät ole kuin parikymmentä vuotta myöhäisempiä ja että jotkut pyhiinvaeltajat jopa kertoivat nähneensä sen kunniapaikalla Jerusalemissa. (Hiltunen 2009, 175–176.)

Hiltunen kertoo myös mielenkiintoisen yksityiskohdan liittyen aiemmin mainitsemaani Calvinin väitteeseen aitona ristinä kunnioitettujen puunkappaleiden huikeasta määrästä: 1800-luvun loppupuolella asiaa tutkinut Rohault de Fleury (1801–1875) kartoitti kaikki tunnetut oikean ristin kappaleina kunnioitetut reliikit ja havaitsi niiden kattavan vain noin kolmasosan siitä puuaineksesta, jonka hän arvioi Jeesuksen aikaisen ristin vaatineen (n. 3,5 x 2 m, 75 kg) (Hiltunen 2007, 177).

Vaikka mikään edellä sanotusta ei tietenkään todista väitettyjä Kristuksen ristin kappaleita aidoiksi, ainakin minut yllätti jo se, että näiden reliikkien aitoudesta käydään oikeaa tieteellistä debattia. Kyseessä ei siis ole sellainen keskiaikaisen reliikin irvikuva kuin Neitsyt Marian rintamaito tai Pyhän Hengen höyhen.

Titulus

Kertomuksen mukaan Helena ei löytänyt Jerusalemista ainoastaan todellista Kristuksen ristiä vaan muun muassa myös hänen tituluksensa, eli taulun, johon kirjoitettiin Jeesuksen tuomion syy ja joka asetettiin hänen yläpuolelleen ristille. Evankeliumeista tästä taulusta kertoo yksityiskohtaisimmin Johanneksen evankeliumi, jonka mukaan:

Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.'” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.” (Joh. 19:19–22.)

Kertomuksen mukaan Helena jakoi taulun kolmeen osaan, joista yhtä säilytetään Roomassa Santa Croce di Gerusalemmen kappelissa. Tämä kappale on mielenkiintoinen, sillä sen kirjoitus poikkeaa evankeliumeissa kerrotuista teksteistä. Lisäksi sen kirjoittaja on kirjoittanut kreikan ja latinankieliset tekstit oikealta vasemmalle, kuten hepreaa ja arameaa kirjoitetaan ja sekoittanut joissain paikoissa latinan ja kreikan kirjaimistoa keskenään.

Hiltusen ja muiden reliikin aitoutta puolustavien tutkijoiden mukaan nämä virheet puhuvat vahvasti pyhäinjäännöksen aitouden puolesta. Mikäli kyseessä olisi keskiaikainen väärennös, väärentäjä olisi luultavasti kopioinut Johanneksen evankeliumissa olevan tekstin osoittaakseen aikalaisilleen, että kyseessä on aito ja alkuperäinen Jeesuksen titulus (Hiltunen 2009, 180–181). Nickellin mukaan tämä on kuitenkin kuolleiden psykoanalysointia: hänen mukaansa emme yksinkertaisesti voi tietää, mitä menneisyydessä eläneen väärentäjän päässä on liikkunut (Nickell 2007, 89).

Olipa mahdollinen väärentäjä ajatellut mitä tahansa, Nickell joka tapauksessa pitää tituluksen kirjoitusvirheitä pikemminkin merkkinä reliikin epäaitoudesta. Hän huomauttaa, että meille ei ole säilynyt esimerkkiä vastaavanlaisesta erikoisesta kirjoitusvirheestä, jossa kreikkaa tai latinaa olisi kirjoitettu oikealta vasemmalle. Lisäksi se, että kreikankielisen osion Z-kirjain ei ole kirjoitettu väärinpäin kuten muut kirjaimet, viittaa hänen mukaansa siihen, että väärentäjä ei ole tuntenut antiikin kieliä. (Nickell 2007, 89–90.)

Mielestäni tituluksen aitouden puoltajien argumentti on tässä kohtaa pitävä: vaikka emme tietenkään voi varmuudella sanoa, mitä menneisyydessä elävä ihminen on ajatellut, voidaan varsin uskottavasti päätellä, että aikakautena, jolloin Raamatun kertomusten historialliseen tarkkuuteen on suhtauduttu äärimmäisen luottavaisesti, väärentäjä tuskin olisi tehnyt Raamatussa kerrotusta poikkeavaa kirjoitusta. Lisäksi kirjoitusvirheen erikoisuus tai virheet kreikassa eivät välttämättä tarkoita, että taustalla olisi keskiaikaisen väärentäjän tietämyksen puute antiikin kielistä. Yhtä hyvin kyseessä voi olla tavallinen kreikkaa ja latinaa huonosti osannut juutalainen kirjuri, joka teki vähämerkityksisenä pitämänsä työn kiireessä, kuten Hiltunen arvelee (Hiltunen 2009, 181).

Suurin reliikin aitoutta vastaan puhuva tekijä on kappaleelle vuonna 2002 tehty radiohiiliajoitus, jonka mukaan reliikki on peräisin aikaväliltä 980–1146. Hiltunen kuitenkin kyseenalaistaa tämän tuloksen reliikin aitoutta puoltavien tekijöiden perusteella: ”Jälleen on kuitenkin kysyttävä, onko tämä tulos validi, silloin kun kumulatiivinen muu todistusaineisto viittaa aitouteen? Juuri näinhän on tapahtunut viime vuosien kuluessa Torinon käärinliinalle.” (Hiltunen 2009, 180.)

Vaikka reliikin aitouden puolesta puhuvat tekijät ovat merkittäviä, radiohiiliajoitus puhuu kieltämättä vakuuttavaa kieltään. Jotkut ovatkin ehdottaneet, että Roomassa sijaitseva titulus olisi keskiaikainen jäljennös alkuperäisestä kappaleesta, jota ei ole syystä tai toisesta säilynyt nykypäivään (Hiltunen 2009, 180). Mielestäni tämä teoria vaikuttaa varsin uskottavalta. Vaikka meille säilynyt titulus ei siis olisikaan sama kuin se, joka kiinnitettiin meidän syntiemme tähden kärsivän Kristuksen yläpuolelle, se voi silti avata kiehtovan näkymän ristiinnaulitsemisen historialliseen todellisuuteen.

Reliikkien arvo

Lähimmäksi Kristuksen kuolemaa ja ylönsousemusta meidät vie kuitenkin Torinon käärinliina, joka on ylivoimaisesti vakuuttavin ja kiehtovin reliikki koko kristikunnassa. Toisin kuin aiemmin mainitsemani reliikit, se on myös hyvin tunnettu. Tässä lyhyessä kirjoituksessa olisi mahdotonta tuoda aiheesta esille kaikkea oleellista. Pyhäinjäännöksestä kiinnostunut voi perehtyä tarkemmin Hiltusen teokseen.

Lukuisat seikat viittaavat käärinliinan aitouteen: kankaan verijälkiä ei ole maalattu, kankaasta on löydetty kukkien siitepölyä, joka on peräisin ajanlaskun alun ajan Palestiinasta, käärinliinoissa olevan 3-ulotteisen kuvan tekeminen olisi vaatinut teknistä osaamista ja yksityiskohtaista tietämystä anatomiasta ja Jeesuksen ajoista, jota keskiaikaisella väärentäjällä ei olisi mitenkään voinut olla, jne.

Torinon käärinliina on niin kiehtova siksi, että siitä todella näemme, miltä Vapahtajamme oikeasti näyttää. Eikä siinä kyllin: lisäksi tämä kuva on muodostunut energiapurkauksessa, jonka aiheutti ilmiö, jota nimitämme ylösnousemukseksi!

Mielestäni juuri tässä on reliikkien arvo. Ne osoittavat meille kouriintuntuvasti, että uskomme kohde on todella elänyt konkreettisessa historiallisessa todellisuudessa. Jumala ei ole pelastanut meitä vain henkiolentona, vaan ihmisenä, joka on todella elänyt, naulittu ristiin ja ylösnoussut.

Kristinusko ei ole abstrakteihin uskonnollis-filosofisiin periaatteisiin, vaan historiallisiin tositapahtumiin perustuva uskonto. Tämän vuoksi sen perustavista tapahtumista voi myös jäädä jäännöksiä, pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä.

Kirjallisuus

Juha Hiltunen, Valokuva Jeesuksesta? Torinon käärinliina tieteen, historian ja Uuden testamentin valossa. Helsinki: Kirjapaja, 2009.

Joe Nickell, Relics of the Christ. Lexington: The University Press of Kentucky, 2007.

Olli-Pekka Vainio, Luther. Helsinki: WSOY, 2008.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s