EETU MANNINEN

Arkipuheessa ”mielikuvituksella” on usein negatiivinen konnotaatio. Jos jokin on ”mielikuvituksen tuotetta”, tällä tarkoitetaan, että asia on virheellinen tai ei vastaa todellisuutta. Jos jollakin on ”vilkas mielikuvitus”, tällä tarkoitetaan, että joku on keksinyt jotain aivan todella päätöntä.

Kuitenkin ”vähintään 50 % kaikesta siitä, mitä pidät todellisena, on mielikuvituksesi tuotetta. Tämä pätee niin tosina pitämiin uskomuksiisi kuin ihan arkiseen havaintokokemukseenkin. Siitä huolimatta toimimme jatkuvasti niin kuin kaikki, mitä tiedämme tai koemme, olisi totta.” (Järvilehto 2014, 81.)

Mielikuvitus on siis olennaisen tärkeä väline jäsentää ja hahmottaa todellisuutta. Kuten tulemme huomaamaan, se on myös historiantutkimukselle suorastaan välttämätön työkalu. Tässä kirjoituksessa yritän näin joulun kunniaksi ymmärtää inkarnaation, eli Jumalan ihmiseksi tulemisen ihmettä eläytymällä siihen liittyviin tapahtumiin mielikuvitukseni avulla – historiasta tietämämme tosiasiat parhaani mukaan huomioon ottaen.

Tällä tavoin en tietenkään väitä tuottavani varmaa tietoa siitä, mitä noin kaksituhatta vuotta sitten todella tapahtui. Väitän kuitenkin, että tällä tavoin historian tapahtumat ja henkilöt voivat näyttäytyä meille luontevammassa valossa, mikä auttaa meitä luomaan menneisyydestä uskottavan rekonstruktion. Mikä tärkeintä, mielikuvituksemme avulla voimme myös ymmärtää paremmin näiden tapahtumien merkityksen.

Mielikuvitus ja historiantutkimus

Mainitsin, että mielikuvitus on historioitsijoille tärkeä työkalu. Aatehistorian metodioppaassaan Aatehistorian mieli (Vastapaino, 2002) Markku Hyrkkänen kirjoittaa mielikuvituksen käytöstä historiantutkimuksessa seuraavasti:

Historioitsijan on pystyttävä kuvittelemaan, mikä saattoi olla mahdollista voidakseen päätellä, mikä oli todellista tai todennäköistä. Mielikuvitus on rekonstruktion väline, jonka käytöstä jokainen historioitsija joutuu itse vastaamaan. Riskinotto voi joskus kannattaa: välineen käyttö saattaa johtaa hyviin tuloksiin, joista historioitsija saa huoletta iloita. Historioitsijan mielikuvitus ei ole hänen järjenkäyttönsä ulottumattomissa, vailla kontrollia. Historioitsijan on opittava käyttämään mielikuvitustaan mahdollisimman hyvin, yhtä hyvin kuin muitakin välineitään. (Hyrkkänen 2002, 224.)

Hyrkkäsen pointti on, että historioitsija joutuu kuvittelemaan historiallisten lähteiden pohjalta, mitä menneisyydessä on mahdollisesti voinut tapahtua. Tämä voi joskus johtaa uskottavaan tulkintaan menneisyydestä, vaikka tutkijan rekonstruktio olisikin mielikuvituksen tuotetta. Mielikuvitusta on vain käytetty hyvin tietämiemme tosiasioiden puitteissa.

Kirjassaan Monenkirjavia kuvitelmia (Tammi, 2014) filosofi Lauri Järvilehto havainnollistaa mielikuvituksen ja historiallisten tositapahtumien välistä suhdetta kuuluisan Julius Caesaria koskevan kertomuksen kautta, jossa hän ylittää Rubikon-joen aloittaen näin Rooman sisällissodan:

Palataan vielä hetkeksi siihen hetkeen, kun Caesar kokoaa itsensä, näyttää merkin sotaväelleen ja marssittaa sotilaat joen ylitse. Mieti, miten hänen otsansa on kurtussa. Miten hän sukii leukaansa miettiessään päätöksensä seurauksia. Miten hänen viittansa hulmuaa, miten sotilaat odottavat kärsimättöminä käskyä. Miten hän antaa lopulta käskyn, ja sotajoukko ratsastaa matalan joen ylitse.

Mitään tällaista ei koskaan tapahtunut.

Jaa kuinka niin ei? Kaikkihan sen nyt tietävät, että Caesar ylitti Rubikonin.

Itse asiassa, voit pyörittää mielessäsi yhden kuvauksen toisensa jälkeen siitä, mitä Rubikon-joen äärellä on tapahtunut, mutta yksikään näistä kuvista ei vastaa tosiasioita. Joka ikinen kuva Julius Caesarista Rubikon-joen äärellä on mielikuvituksesi tuotetta. Siis vaikka lukisit kuinka monta historian kirjaa, hankkisit aiheesta tohtorin tutkinnon ja tutkisit asiaa viisikymmentä vuotta. Yhä käsityksesi Caesarista Rubikon-joen äärellä olisi enimmäkseen mielikuvituksen tuotetta. (Järvilehto 2014, 80.)

Hyväkään perehtyneisyys ei siis poista sitä tosiasiaa, että tulkintamme historiasta perustuvat viime kädessä mielikuvitukseemme. Vaikka tiedämmekin, että Julius Caesar ylitti Rubikonin, emme pääse mitenkään käsiksi itse tapahtumaan.

Mitä hyötyä meidän on sitten luoda kuvitteellisia rekonstruktioita menneistä tapahtumista? Nehän ovat vain meidän kuvitelmiamme, eivätkä siis mitenkään voi tuottaa meille tietoa siitä, mitä on tapahtunut.

Vaikka on totta, että mielikuvitusrekonstruktiot eivät voi tuottaa tietoa, ne kuitenkin voivat auttaa meitä ymmärtämään paremmin historiallista todellisuutta. Ottamalla huomioon roomalaisesta kulttuurista ja siihen sisältyvästä mielenmaisemasta tietämiämme yksityiskohtia, voimme yrittää kuvitella, miten Caesar, hänen legioonalaisensa tai muut tuon ajan roomalaiset ovat kokeneet Rubikonin ylittämisen ja mitä se on heille merkinnyt. Käyttämällä mielikuvitustamme hyvin tietämyksemme puitteissa voimme tehdä uskottavia tulkintoja menneisyydessä eläneiden ihmisten toiminnasta ja ajatusmaailmasta, mikä voi parhaassa tapauksessa lisätä ymmärrystämme historiasta merkittävälläkin tavalla.

Naisista siunatuin

Kuvitellaanpa samalla tavalla hetki tilannetta, jossa Maria ja Joosef ovat molemmat saaneet Jeesuksen syntymää koskevan enkelin ilmestyksen. En ole itse koskaan kokenut enkelin ilmestymistä, mutta kyseessä on ollut takuulla vaikuttava kokemus, joka ei jätä epäilystäkään siitä, etteikö tämä viesti tulisi itseltään Jumalalta. Maria ja Joosef ovat siis tavallisia oppimattomia ihmisiä, jotka vakuuttuvat siitä, että heidän varmasti mahtavana ja pelottavanakin pitämänsä taivaallinen kuningas on kääntynyt heidän puoleensa ennennäkemättömällä tavalla ja mullistanut heidän elämänsä.

Mitä tämä merkitsee heille? Yksi mielenkiintoinen näkökulma asiaan on mielestäni se, mitä Joosef on mahtanut ajatella tästä kaikesta. Isänä nimittäin tiedän, kuinka ihmeellistä on seurata läheltä, kun lapsi alkaa kasvaa oman äitinsä kohdussa ja kun vauvan liikkeet alkaa havaita. Kun kyseessä on oma vaimo, asia tuntuu omakohtaisemmalta ja ihmeellisemmältä kuin ulkopuolisesta. Miltä mahtaisi tuntua, jos oman vaimosi kohdussa kasvaisi lapsi, josta te molemmat olette saaneet enkelin ilmestyksen? Että tätä lasta kutsutaan ”Korkeimman Pojaksi” (Luuk. 1:32)?

Luukkaan evankeliumi ilmaisee Elisabetin suulla ensimmäisen vuosisadan kristittyjen suhtautumisen ajatukseen raskaana olevasta Vapahtajan äidistä: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?” (Luuk. 1:42–43).

Mielestäni tämä voi antaa näkökulmaa myös kysymykseen Marian ainaisesta neitsyydestä. Juutalaiset eivät olleet seksuaalikielteisiä, mutta tästä huolimatta seksuaalisuutta ei nähty sopivana liittää pyhiin, Jumalan läsnäoloon liittyviin asioihin. Kuten Oskari Juurikkala on aiemmin tällä blogilla kirjoittanut:

Jopa avioliitossa tapahtuvan seksuaaliyhteyden katsottiin aiheuttavan rituaalista epäpuhtautta leeviläisille temppelipapeille, ja temppelipalvelusta vuorollaan suorittaessaan heidän tuli asua erillään vaimostaan. Rituaalinen epäpuhtaus koski laajemminkin seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä, jotka eivät sinänsä olleet syntisiä (esim. 3. Moos. 15 luku; 1. Sam. 21:5). Taustalla oli eräänlainen pedagoginen käsitys Jumalan pyhyydestä, joka on erillisyyttä ja etäisyyttä ihmisen maailmaan. Joka tapauksessa nykykulttuurin tapa jumaloida seksuaalisuutta on kaukana Vanhan testamentin maailmasta. Seksuaalisuus oli sinänsä hyvä asia, mutta liiankin inhimillinen.

Emme tietenkään voi tietää, mitä Joosefin mielessä on liikkunut, mutta voimme silti kysyä, olisiko tämän ”lakia kunnioittavan miehen” (Matt. 1:19) silmissä voinut olla sopivaa olla sukupuoliyhteydessä Korkeimman Pojan äidin kanssa? Voisin ainakin kuvitella, että tämän pariskunnan jakama mullistava kokemus vaikuttaa heidän väliseen suhteeseensa varsin perinpohjaisella tavalla.

Omaisten huoli ja epäuskoiset veljet

Yksi mielenkiintoinen näkökulma inkarnaation ihmeeseen on myös Jeesuksen omaisten epäusko hänen toimintansa alkuvaiheessa. Markuksen evankeliumi kertoo, että ”kun Jeesuksen omaiset kuulivat kaikesta tästä, he lähtivät sinne ottamaan hänet huostaansa, sillä he luulivat että hän oli poissa tolaltaan” (Mark. 3:21). Johannes puolestaan kertoo Jeesuksen epäuskoisista sukulaisista (Joh. 7:5). Eksegetiikassa tätä yksityiskohtaa on käytetty osoituksena siitä, että neitseestäsyntyminen on vain myöhäsyntyinen tarina vailla todellisuuspohjaa:

Uuden testamentin maininnat Jeesuksen omaisista ja heidän suhtautumisestaan Jeesukseen puhuvat kuitenkin sitä vastaan, että Jeesuksen asema Jumalan tahdon ja tarkoituksen ainutlaatuisena välittäjänä ja toteuttajana olisi ollut alusta alkaen selvää hänen vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Jeesuksen omaiset alkoivat uskoa Jeesukseen vasta hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen. Sitä ennen he asennoituivat pikemminkin kielteisesti kuin arvostavasti Jeesuksen uskonnolliseen toimintaan. Julkisuudessa uskonnollisena julistajana toimiva Jeesus oli heidän mielestään ”suunniltaan”. He tahtoivat noutaa oudoille ja vaarallisille teille lähteneen miehen takaisin kodin suojaan. […] Mariaa ei näissä yhteyksissä erotella Jeesuksen muusta perheestä. Olisiko tällainen suhtautuminen mahdollista, jos Maria lähipiireineen ennen ja jälkeen lapsen syntymän olisi kokenut ne ihmeet, joista Matteus ja Luukas evankeliumeissaan kertovat? (Aejmelaeus 2000, 161.)

Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Vaikka Maria ja Joosef olivat kokeneet ilmestyksen koskien Jeesuksen ihmeellistä syntymää, tämä ei tarkoita, että he olisivat olleet täysin perillä kaikesta, mikä liittyy hänen henkilöllisyyteensä, toimintaansa ja rooliinsa Jumalan pelastussuunnitelmassa.

Sen sijaan että Jeesuksen vanhemmat olisivat olleet alusta asti perillä siitä, kuka heidän poikansa oikeastaan on, Luukkaan evankeliumi antaa suorastaan päinvastaisen kuvan: he suhtautuvat Jeesuksen lapsuuden erikoisiin tapahtumiin pikemminkin hämmentyneisyydellä ja hänen äitinsä ”kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä” (Luuk. 2:19; 2:51).

On mahdollista, että Jeesuksen omaisten huoli ja heidän huostaanottoaikeensa johtuivat yksinkertaisesti siitä, että hänen alkanut toimintansa poikkesi siitä, mitä hänen äitinsä ja varsinkin hänen ”veljensä” olivat odottaneet Messiaalta. Näinhän kävi kaikille muillekin: Jeesuksen kuninkuus ei ole tästä maailmasta. Kenties taustalla oli halu myös suojella Jeesusta. Hänhän oli jo joutunut törmäyskurssille yhteiskuntansa uskonnollisen eliitin kanssa juutalaisen uskon kannalta hyvin perustavien asioiden, kuten sapatin, suhteen. Siis Lars Aejmelaeuksen sanoin ”vaarallisille teille”.

Kenties Markuksen evankeliumin kohtaus, jossa Jeesus sanoo ensisilmäykseltä tylysti häntä tapaamaan tulleista omaisistaan: ”Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni? […] Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Mark. 3:33–35) tulee siis ymmärtää analogisena tämän Luukkaan evankeliumin Marian ja temppelistä löydetyn 12-vuotiaan Jeesuksen välisen keskustelun kanssa:

Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: ”Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” Jeesus vastasi heille: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti. (Luuk. 2:48–50.)

Kaikesta päätellen tämä Marian hämmennys ja epätietoisuus ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi missään vaiheessa menettänyt uskoaan poikaansa. On hyvä huomata, että puhuessaan Jeesuksen omaisista, jotka ajattelevat hänen olevan ”poissa tolaltaan” ja haluavat ottaa hänen huostaansa, Markuksen evankeliumi ei valota tarkemmin Marian ajatuksia ja motiiveja. Kuten Aejmelaeus sanoo, Mariaa ei erotella Jeesuksen muusta perheestä, mutta ei ole myöskään välttämätöntä ajatella myös hänen uskoneen Jeesuksen olleen ”suunniltaan”, kuten Aejmelaeus selvästi olettaa.

Evankeliumien laajemman kontekstin perusteella Markuksen kuvaus Jeesuksen ”omaisten” ajatuksista näyttäisivät sopivan ennemminkin Jeesuksen epäuskoisiin sukulaismiehiin kuin hänen äitiinsä. Ainakin Johanneksen evankeiumin mukaan Jeesus nautti Marian silmissä varsin vankkaa luottamusta jo hänen toimintansa alkuvaiheessa: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se” (Joh. 2:5).

Joulun ihme

Mielikuvituksen avulla Raamatun kertomuksiin ja henkilöihin eläytyminen voi siis parhaimmillaan saada meidät näkemään tutut asiat uudessa valossa ja tuoda hyviä ahaa-elämyksiä moniin yksityiskohtiin. Joulun ihmeen tapauksessa tärkeimmän asian suhteen on kuitenkin paikallaan pohtia ihan vanhaa ja tuttua asiaa, nimittäin sitä, että itse Jumala tuli ihmiseksi, ja yrittää ymmärtää sen merkitystä.

Kuvittele, että ikuinen ja ajaton Jumala, joka itse olemassaolollaan jatkuvasti ylläpitää kaikkea olevaista, on syntynyt pieneksi ja avuttomaksi lapseksi tiettyyn Lähi-idän kolkkaan tiettynä ajanhetkenä noin pari tuhatta vuotta sitten. Kuvittele, kuinka hän itkee nälkäänsä ja kuinka hänen vanhempansa ovat joutuneet puhdistamaan hänen ”sinappisia” kääreitään. Kuvittele, kuinka hän ojentelee pieniä jäseniään ja ottaa pienokaisille ominaisella tarttumarefleksillä kiinni hänelle ojennetusta sormesta.

Vaikka tämä kaikki on sinun mielikuvituksesi tuotetta, näin on varmasti todella tapahtunut. Näin joulun kunniaksi on syytä hiljentyä erityisesti mietiskelemään tätä ihmettä ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä on tapahtunut kaikkien ihmisten, myös sinun pelastukseksesi.

Kirjallisuus

Aejmelaeus, Lars (2000). Kristinuskon synty: Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan. Helsinki: Kirjapaja.

Hyrkkänen, Markku (2002). Aatehistorian mieli. Tampere: Vastapaino.

Järvilehto, Lauri (2014). Monenkirjavia kuvitelmia. Helsinki: Tammi.