Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

EMIL ANTON

Suunnilleen samoihin aikoihin Jordan Peterson -ilmiön kanssa aloin kuulla myös Joonas Konstigista ja hänen tuoreehkosta kirjastaan Vuosi herrasmiehenä: Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (WSOY 2017). Olin noin puolivälissä kirjaa, kun pääsin tapaamaan Konstigin henkilökohtaisesti AlfaStudiossa, missä keskustelimme juurikin Jordan Petersonista, josta molemmilla oli sama kokemus: samoihin päätelmiin on tultu eri reittejä.

Aiheeseen liittyvä kuva

Nyt kun olen saanut Konstigin lähes 500-sivuisen kirjan luettua loppuun (kuulostaa ehkä tiiliskiveltä, mutta tämä on niitä kirjoja, joita on vaikea laskea kädestä, ja jos lukemiselle antaa vallan, niin sivut hupenevat käsistä hyvin äkkiä…), mietin, miten osaisin kehua sitä sopivan herrasmiesmäisesti.

Jos annetaan ensin muiden puhua. Myönteisiä kirja-arvioita ja mielenkiintoisia Konstig-haastatteluita on julkaistu jo ainakin seuraavilla foorumeilla: YLEHS, SKIS, ESUusi Suomi, ApuLukuneuvoja, Annelin kirjoissa, KirjabrunssiKirjavinkitStoalainen sijoittaja, Keikari, LHPK, Mummo matkalla, Aurinkoon tuijottelua, Tarina kasvusta, Avointa ajattelua, K&K, City, Sivuhenkilö, Seurakuntalainen ja Panu Rajala (joka mainitaan myös itse kirjassa – tietämättään, kuten arviosta käy ilmi).

Huh! Mikä tämä juttu on, kun sitä fanittavat kaikki aina arvoliberaalista valtavirtamediasta tunnustuksellisiin luterilaisiin ja City-lehdestä stoalaiseen sijoittajaan? Olisiko Konstig osunut johonkin sellaiseen, joka on objektiivisesti hyvää, totta ja kaunista?

Katolinen ritari-ihanne ja avioliiton sakramentin salaisuus

Koska kirja-arvioita ja haastatteluja on jo niin monia, en aio toistaa niiden yleisimpiä sisältöjä vaatetuksesta, rugbystä, Kaarina Suonperästä ja Matti Klingestä, niin paljon kuin nämä kaikki itseäni lukijana kiehtoivatkin. Se, mikä tähänastisista arvioista puuttuu, on nimenomaan tälle blogille sopiva näkökulma eli sen toteaminen, kuinka katolisuuden hapattama Konstigin löytämä herrasmiesideaali on.

Konstighan jäljittää herrasmiesaatteen keskiajan Ranskan ritari-ihanteeseen ja klassiseen hyve-etiikkaan, jolla on toki antiikin kreikkalaiset juuret mutta joka omaksuttiin ja jalostettiin huippuunsa katolisella keskiajalla. Ritareihin tutustuminen saa Konstigin lähtemään paitsi miekkailu-, myös ratsastustunneille. Tuleehan suomenkin kielen sana ’kavaljeeri’ latinaperäisten kielten ’hevosta’ tarkoittavasta sanasta (vrt. it. cavallo, esp. caballo, ra. cheval).

Uudella identiteetillä on pian seurauksensa myös suhteessa muihin, erityisesti omaan vaimoon ja avioliittoon. Jos itse on kavaljeeri tai herrasmies, niin vaimo on siinä tapauksessa daami, lady. (Myös tyttäret saavat uuden arvon: kirjan hellyttävimpiä lukuja on luku 37., jossa Konstig järjestää 8- ja 6- vuotiaille tyttärilleen prinsessojen illallisen.)

Kirjan kauneimpia juonteita on Konstigin avioliiton kehitys, ja myös hänen ajattelunsa kehitys suhteessa avioliittoon. Kirjan loppupuolella Konstig vie vaimonsa täydelliselle 10-vuotishääpäivämatkalle Venetsiaan ja kirjoittaa sen jälkeen jo syvällistä – ja suorastaan katolista – avioliiton sakramentin filosofiaa:

Oma vaimo. Sanat täyttävät minut nyt lämmöllä. [–] Tämä on minun rakkaani. On paljon samanlaisia, mutta tämä on minun. Jos ei koskaan tee tätä erotusta yhden oman naisen ja kaikkien maailman muiden naisten välille, no, silloin tämä on vain yksi nainen loputtomassa joukossa. Heitä sitten vertailee ja löytää tietysti omasta vikoja. Mutta jos rajaa muut naiset eri luokkaan ja oman vaimon ainutlaatuiseksi ja erityiseksi, silloinhan häntä ei verratakaan muihin. Hän on verraton. Hän on oma. Ei omaa voi vaihtaa. Tämä on kai se hiljainen viisaus, joka avioliiton peruuttamattomaan sakramenttiin on kiteytetty. Jos avioliitto on ikuinen, vaimo on ainutlaatuinen. Muuten hän on vain naikkonen pitkässä listassa. (s. 374)

Luonnon ja armon tie

Toinen kirjan johtavia katolisia juonteita on lainaus Terrence Malickin kirjasta Tree of Life: ”Nunnat opettivat meille, että elämän läpi kulkee kaksi tietä: luonnon tie ja armon tie. Sinun pitää valita, kumpaa kuljet.” Tällä sitaatilla alkaa 38. luku, jossa Konstig käy diakoniatyöntekijän johtamalla lähimmäisavun peruskurssilla. Se antaa hänelle tilaisuuden myös avata hieman kysymystä uskonnosta ylipäätään.

Olin ylpeä ateisti, tietysti, nuoresta punkkarista asti jonnekin tänne keski-iän kynnykselle asti. [–] Olin aika vanha ennen kuin suostuin myöntämään itselleni, että en välttämättä olekaan aivan hirveästi älykkäämpi kuin Fedor Dostojevski tai Sören Kierkegaard. [–] Ehkä vähän hävettää omasta puolestani: tässä on ihmisiä, jotka nimenomaan omistavat aikansa ellei koko uransa apua kaipaavien auttamiseen, koska Jeesus. Ja se vanha minä ei edes tiennyt mitä diakonia tarkoittaa. (s. 345-6)

Konstig pohtii myös sitä, olisiko diakoniatyöntekijällä ollut sata vuotta sitten nunnanpuku päällään. Ehkä ei, Konstig toteaa, mutta: ”Nunnanasu saa naisen näyttämään siltä, että hän on tosissaan asiansa kanssa. Kaiken aikamme ironian keskellä siinä on jotain poikkeuksellisen virkistävää.” (s. 345) Tämä oli mielenkiintoinen huomio, kun olin juuri lukenut Catholic Herald -lehdestä Joanna Boglen mielenkiintoisen jutun The New Sisterhood kasvavista uusista sisarkunnista. Nunnat ovat nyt in.

Mutta palataan nunnien opetukseen luonnon ja armon tiestä. Konstig reflektoi ja laajentaa sitä puhuttelevasti kirjansa viimeisessä luvussa.

Ensimmäinen tie on luonnon tie. Se on vähimmän vastarinnan tie, helpoin mahdollinen, koska eläimetkin osaavat sen. Se on tyytymistä siihen, mitä on, se on sipsejä sohvalla läpi elämän. [–] Tällä tiellä puhutaan omista haluista ja mieliteoista, kuinka minä tykkään vaniljakiisselistä ja siitä ja siitä muusikosta ja sen ja senlaisista autoista. Täällä hauskaa on se, että joku on päihteissä tai eläimellinen. [–]

Toinen tie on kamppailua luonnon voittamiseksi. Tämä hyveen tie on kapea, jyrkkä ylämäki. Se johtaa korkealle. [–] Tällä tiellä menestyminen tarkoittaa, että tulee paremmaksi kulkemaan eteenpäin. Vaikeudet eivät ole esteitä tiellä, vaikeudet ovat tie. Ja tässä on se mitä klassinen ihmisihanne voi 2000-luvun ihmiselle tarjota. Se voi tarjota kamppailua, kun kaikki muut tarjoavat vain helppoa elämää. Se voi tarjota velvollisuuksia, kun kaikki muut tarjoavat vain vapautta. (s. 465)

Konstig kulki vuoden tietoisesti tätä toista tietä. ”Kesällä havahduin miettimään, mikä on tämä erikoinen tyytyväisyyden tunne. Kun olisin jotenkin enemmän sinut maailman kanssa.” (s. 467) Konstig oli tajunnut: Tämä ei ole enää minun maailmani, tämä on meidän maailmamme. Suhde vaimon kanssa voi paremmin kuin koskaan. ”Hän ei ole vain se nainen, joka sattui lähtemään kyytiin, ja jonka kanssa nyt koetetaan pysyä. Otan nyt tosissani sen valan, jonka olen alttarilla kymmenen vuotta sitten vannonut.” (s. 469)

Lopuksi

Päällimmäinen ajatukseni on, että olen todella iloinen ja kiitollinen Konstigin kirjasta. Iloinen ja kiitollinen Konstigin puolesta, siitä että tämä yksi sielu löysi tien. Kiitollinen ja iloinen hänen perheensä puolesta – kuinka paljon hyvää tämä on heille tehnyt! Kiitollinen ja iloinen kaikkien niiden puolesta, joiden käsiin tämä kirja on päätynyt ja päätyy ja jotka ovat jo saaneet sen avulla vihiä jostain paremmasta.

Toinen ajatukseni on tietysti se, että onhan tämä valtava haaste. Huomaa, kuinka kaukana herrasmiehestä sitä vielä on niin monella tasolla. Ulkoiset asiat kuten pukeutuminen ja tavat ovat yksi asia, mutta sittenkin toissijainen: ytimessä ovat herrasmiehen hyveet, toisten huomioiminen, ja kaikki mitä siihen kuuluu. Oli hyvä saada konkreettinen muistutus siitä, että kehittyä voi ja pitää.

Joonas Konstig

Kolmas ajatukseni on – tämän blogin hengessä – että jospa katolisuuden syvin sanoma ja kalleimmat aarteet pikku hiljaa leviäisivät tällaisen tietynlaisen populaarin vastavirtakulttuurin kautta. Nimittäin tavallaan katolisuuden pointti on siinä, että tulee pyhäksi ja että auttaa muita tulemaan pyhäksi. Ja yksi määritelmä pyhyydelle on sankarillinen hyveellisyys. Toinen on armon tie.

Hyveillä on nyt todella tilausta. On niin kova hyvevaje. Pyhyydellä on tilausta, koska on pyhimysvaje, ja herrasmieheydellä on tilausta, kun on herrasmiesvaje. Mieheyden mallit ovat aika pitkälti ”sukupuoleton pehmomies” ja ”äijä”, joka kännää, kiroilee ja haukkuu perhettään, eli on siis suunnilleen itseään cooliksi luulevan teinin tasolla. Konstig herättää tajuamaan, ettei tällaisessa ole mitään coolia. Se on lähinnä vain säälittävää.

On todella mielenkiintoista, miten monet eri tiet näyttävät nyt tulevan tässä asiassa yhteen. Tammikuussa Suomessa vieraili maailmankuulu anglikaaniteologi N. T. Wright, joka on niin ikään monien virkistykseksi korostanut hyve-etiikan merkitystä kristillisessä moraalissa. Hän puhuu siitä Veritas Forum Finlandin julkaiseman erinomaisen videohaastattelun loppupuolella (ja laajemmin tässä kirjassa). On Konstig, on Peterson. Peterson-kirjoituksessani mainitsin jo oman reittini, Alex Havardin Hyvejohtajuuden.

Mieleen tulee vielä Havardin merkittävä taustavaikuttaja, itsellenikin tärkeä Opus Dein perustaja pyhä Josemaría Escrivá. Tie-kirjassaan, jonka luin 16-vuotiaana, Escrivá kiteyttää aika mieleenpainuvalla tavalla Konstiginkin sanoman: ”Älä sano: ’Tällaiseksi minut tehtiin… Se on luonteeni.’ Se on luonteesi puutetta. Ole mies – esto vir.”

Mainokset

One comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s