Vanhoillislestadiolaiset herätys! Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti!

EMIL ANTON

Olin aika innoissani, kun sain tietää Oulun Pyhän Istuimen eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) julkaisseen kirjan Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti: Kirjoituksia uskon ja opin perusteista (2018). Kiinnostuin kirjasta kovasti, kun luin Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta etäisen sukulaiseni, SRK:n varapuheenjohtajan, kenttärovasti Valde Palolan haastattelun otsikolla ”Ovatko vain lestadiolaiset oikeita uskovia?”

Otsikon kysymys kiinnosti haastattelijan lisäksi minuakin. Se kiinnostaa myös lukemattomia luterilaisia ja varsinkin nuoren polven lestadiolaisia. Palola vastasi K&K:n haastattelijalle kehottamalla ensin lukemaan juuri tämän kirjan, joka vastaa ”paitsi lestadiolaisen liikkeen sisäisiin tarpeisiin myös kirkon piirissä ilmenneeseen kyselyyn siitä, mitä vanhoillislestadiolainen liike opettaa”. Siinä on yleistajuisesti ”liikkeen opetuksen ydin nyt yksien kansien välissä”, Palola lupaa.

Artikkeleista koostuvan kirjan esipuheessa Palola, joka oli myös artikkelityöryhmän puheenjohtaja, toteaa edelleen, että kirjan tarkoituksena on kuvata ”selkeästi ja ymmärrettävästi, miten uskomme ja opetamme, ja kertoa, mihin käsityksemme perustuvat”, sekä osoittaa, että ”opetuksemme perustuu Raamattuun ja kirkon tunnustukseen” ja että ”kristillisyytemme kulkee ’entisten pyhien jalanjäljissä'”.

Olin näistä lupauksista todella innoissani, koska olen jo vuosia ollut kiinnostunut lestadiolaisuudesta (ks. esim. kirjeeni lestadiolaisille parin vuoden takaa), mutta minulla on ollut K&K:n artikkelissakin mainittu vaikutelma, että liike on vältellyt antamasta ulospäin selvää vastausta kysymykseen sen kiistellystä seurakuntaopista. Lisäksi olen saanut käsityksen, että liikkeessä myös vierastetaan uskonasioiden järkiperäistä ja perusteellista käsittelyä. Sen sijaan vedotaan mieluummin uskon ja järjen väliseen eroon.

Tartuin siis Palolan suosittelemaan kirjaan suurin odotuksin ja luin sen kannesta kanteen. Kuinkakohan moni lestadiolainen (tai ei-lestadiolainen) on sen tehnyt? En tiedä, mutta ainakaan en netistä löytänyt yhtään kirja-arviota tai esittelyä tai artikkelia kirjaan liittyen, paitsi tuon K&K:n haastattelun. Enkä ihmettele. Kirja oli aivan järkyttävän tylsä. Siis voi hyvänen aika, nyt SRK herätys!

Vastaus, jota en koskaan saanut

Kuten sanottu, minua kiinnosti kovasti saada perusteluita näkemykselle, jonka mukaan vain vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteydessä olevat muodostaisivat Jumalan valtakunnan ja pelastuvien joukon, ”elävän kristillisyyden”. Kaikkihan sen tietävät, että näin liikkeen piirissä on opetettu ja opetetaan, ja tästä syystä muut kristityt pitävät liikettä (tältä osin) harhaisena lahkona.

Juhani Raattamaa

En kuitenkaan saanut toivomaani vastausta. Teoksen toimittajan, Ari-Pekka Palolan artikkeli ”Vanhoillislestadiolaisuuden historiaa”, joka on kirjan viimeinen ja vähiten tylsä, esittää kyllä historiallisena kuvauksena, että Laestadiuksen seuraajalla Juhani Raattamaalla (1811-1899) oli ”eksklusiivinen seurakuntakäsitys”, jonka mukaan ”oikeita kristittyjä” löytyi ”vain lestadiolaisten joukosta” ja että tältä pohalta ”muodostui vanhoillislestadiolaisuus”, kun taas esikoislestadiolaisuus ”alkoi kehittyä 1870-luvulla Pohjois-Amerikan lestadiolaisten keskinäisten riitojen yhteydessä” (s. 244).

Samassa hengessä Valde Palola toteaa K&K:ssa, että Raattamaa ”korosti lestadiolaisuuden hajottua, että oikeita kristittyjä löytyi vain vanhoillislestadiolaisuuden piirissä”. Kiistanalaisen seurakuntaopin faktisena ja historiallisena auktoriteettina on siis Juhani Raattamaa ja hänen perintönsä, ei Raamattu eivätkä Tunnustuskirjat. Niistä voidaan ehkä löytää tukea eksklusivismille, mutta sen soveltaminen vl-yhteisöön palautuu Raattamaan auktoriteettiin.

Asiassa on kuitenkin yksi aika iso mutta. Kirja ei mitenkään dokumentoi sitä, että Raattamaa olisi opettanut yllä väitetyllä tavalla. Se saattaa johtua siitä, että asia oli – kuten Joona Korteniemi on osoittanut – itse asiassa juuri päinvastoin:

Ironista vain, että suuri osa Raattamaan jyrkistä, ulossulkevista tuomioista, joilla voisi tukea eksklusiivista seurakuntaoppia, kohdistuvat itse asiassa vanhoillislestadiolaisuuteen. Lestadiolaisuuden hajaantumiskehitys alkoi nimittäin USA:ssa jo 1800-luvun puolella, ja siinä Raattamaa asettui varauksitta Juho Takkisen ryhmittymän (Old Apostolic Lutheran Church) puolelle, josta myöhemmin kehittyi esikoislestadiolaisuus. Raattamaa kehitteli aktiivisesti oppia Ruotsin Lapin esikoisseurakunnasta ja Lapin vanhimmista tukeakseen Takkista ja tuomitakseen eriseuraksi hänen vastustajansa (Finnish Apostolic-Lutheran Congregation), joista myöhemmin kehittyi vanhoillislestadiolaisuus.

Auts! SRK ei siis ole seurakuntaopiltaan harhainen lahko vain katolisesta tai luterilaisesta näkökulmasta, vaan myös vanhoillislestadiolaisten omilla mittareilla! Tätä pahempaan umpikujaan liike tuskin voisi joutua. Itse seurakuntaoppia käsittelevän artikkelin ratkaisevassa kohdassa todetaan vain, että todellinen seurakunta on ”näkymätön ’tälle maailmalle’, joka ei tunne Kristuksen omia” ja että näköala todellisesta Jumalan kansasta ”avautui Laestadiuksellekin vasta sen jälkeen, kun hän oli kohdannut Lapin Marian” (s. 192).

Eli toisin sanoen: se, että vanhoillislestadiolaisuus on todellinen seurakunta, on uskon asia, ja jos et sitä näe, niin voi voi, olet ”tämän maailman” lapsi. Tokihan asian voi näin ”selittää”, mutta siinä on vain se ongelma, että aivan samaa voivat sanoa esikoislestadiolaiset, House of Yahweh, al-Qaida tai mikä tahansa maailman muista lahkoista. Plus että Laestadiukselle Lapin Marian tapaamisen jälkeen avautunut näköala ei ollut vl-eksklusiivinen, vaan yleispietistisen inklusiivinen: ”En epäile, etteikö baptistien joukossa olisi enemmän totisia kristittyjä kuin valtiokirkossa”, sanoi Lars Levi. SRK kumoaa itse itsensä.

Valde Palola

Mitä siis jää jäljelle vanhoillislestadiolaisesta eksklusivismista? Ei mitään ulkoista kriteeriä, vaan ainoastaan mielivaltainen subjektivistinen fideismi. Valde Palola selittää eksklusivismiaan omalla kokemuksellaan ja ajattelullaan: ”Kun koin, että Jumalan valtakunta minua siinä lähestyi ja minulle julistettiin Pyhässä Hengessä evankeliumi, joka vastasi rauhalla omalletunnolleni, minun on vaikea ajatella, mistä muualta kuin täältä olisin sen löytänyt.”

Ajattelun vaikeus ei kuitenkaan todista muusta kuin ajattelun vaikeudesta. Tunnen toisia vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat saaneet rauhan vl-seuroissa mutta pitävät itsestään selvänä sitä, että joku muu voi saada saman jossain muualla. Tällaisessa ajattelussa on vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuuden toivo, sillä Raamattuun ja Raattamaahan perustumattomaan ihmisoppiin ei kovin moni lestadiolaisnuori jaksa enää uskoa. Jo nyt ex-lestadiolaiset muodostavat Suomen suurimman ”herätysliikkeen”. SRK taas edustaa ainakin tämän kirjan perusteella enemmän nukutusliikettä.

Fundamentalismi ja lasten autuus

En kuitenkaan kadu sitä, että luin tämän 255-sivuisen nukutuskirjan. Opin siitä muutamia ihan mielenkiintoisia juttuja. Mainitsen seuraavassa kaksi teemaa: fundamentalismi ja lasten autuus.

Oli yllätys, että kirjassa on omistettu kokonainen luku aiheelle ”fundamentalismi”. Yllätyin siitä, miten ei-fundamentalistisena vanhoillislestadiolaisuus esittäytyy. ”Fundamentalismin vaara on vanhoillislestadiolaisten keskuudessa tunnistettu, ja sitä vastaan halutaan taistella selkeällä raamatullisuudella” – köh köh – kirjoittaa Seppo Särkiniemi (s. 214).

Särkiniemen mukaan Raamattua ei ole kirjoitettu ”moraalin oppikirjaksi vaan kirkastamaan Kristusta” (s. 212). Liberaaliteologiaa hän kritisoi siitä, että siinä ”ei ole olemassa mitään kokemuksen ulkopuolista kriteeriä, jolla kokemuksen totuudellisuutta ja sitoutumista klassiseen kristinuskoon voitaisiin arvioida” (s. 213). (Miten tämä kuulostaa jotenkin tutulta…?) Jari Kupsala kirjoittaa, että Raamatun kertomusta luomisesta ja syntiinlankeemuksesta ”ei tule arvioida historiallisesta näkökulmasta vaan keskeistä on sen sanoma” (s. 51).

Aiheeseen liittyvä kuvaOlisin kuvitellut, että vanhoillislestadiolaisuus olisi lähempänä fundamentalismia, niin kuin eräät muut Suomen ev.-lut. kirkossa vaikuttavat konservatiiviset liikkeet. Sen sijaan se edustaakin aika lailla perinteistä suomalaista valtavirran luterilaisuutta. Ei Tunnustukirjojen luterilaisuutta, vaan sellaista perustylsää 1900-luvun alkupuolen suomalaista luterilaisuutta. Yksi oikeastaan vähän hassu yksityiskohta olikin se, että kirjassa vedottiin vähän väliä Suomen ev.-lut. kirkon vuoden 1948 (!) Katekismukseen ikään kuin jonkinlaisena auktoriteettina, tai osoituksena siitä, että vl:t ovat oikeita Suomen kirkon luterilaisia.

Toinen mielenkiintoinen juttu oli oppi lasten autuudesta, jonka perusteisiin sain kirjasta lisäselkeyttä. Oppiin viitataan kirjassa useasti. Valde Palola kirjoittaa: ”Vanhurskauttaminen merkitsee, että jokainen lapsi syntyy osallisena Jumalan antamasta uskon lahjasta. Hän on osallinen Kristuksen ansaitsemasta vanhurskaudesta, vaikka hän on samalla osallinen perisynnistä.” (s. 6) Ei kovin perusluterilainen linjaus, mutta mielenkiintoinen kylläkin.

Opettaessaan lasten autuutta ja kieltäessään uudestisyntymisen lapsikasteessa vanhoillislestadiolaiset eivät helluntailaisten tavoin poista tai lievennä perisyntioppia, vaan soveltavat luterilaista simul iustus et peccator -oppia. Lisäksi he vetoavat (kirkkoisä Irenaeuksen muotoilemaan, vaikkei häntä nimeltä mainita) rekapitulaatio-oppiin, joka puolestaan saa inspiraationsa Paavalilta. Kirjassa viitataan mm. kohtiin Ef. 1:4-5, 2. Kor. 5:19, Room. 5:15-18. Lunastuksen lisäksi vedotaan Luoja-Jumalan hyvyyteen: hän ei luo maailmaan vastustajansa, Saatanan, lapsia (s. 113).

Oppi siitä, että kaikki maailman lapset syntyisivät lestadiolaisessa uskossa, osoittautuu tietysti vääräksi jokaisen ei-lestadiolaisen lapsen kohdalla heti, kun hän oppii puhumaan. Eivätkä raamatunkohdatkaan ole yksiselitteisiä. Silti on hyvä miettiä yhdessä teologisia perusteita sille, että kastamattomat lapsetkin pääsevät taivaaseen. Jopa Luther uskoi niin, ja nykyään katolinen kirkkokin kallistuu vahvasti siihen suuntaan. Tämä taas on teologisesti aikamoisessa jännitteessä Augustinuksen muotoileman läntisen perisynti- ja lapsikasteopin kanssa. Lestadiolaiset voivat olla tässä mietinnässä meille avuksi.

Lopuksi

Lestadiolaisuus on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö. Siinä on aivan valtavasti hyvää ja vielä valtavampi hyvän potentiaali. Isoja ja iloisia perheitä, rikas ja elävä virsiperinne ja ennen kaikkea avara evankeliumi, jossa saa uskoa ”kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”. Monet suomalaiset ovat löytäneet lestadiolaisuudessa elävän uskon, monien elämä on muuttunut, juopottelu tai muut synnit ovat jääneet ja rauha on tullut sydämeen. Lestadiolaisuus on lahja.

Liike on kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa mennyt pahasti sivuraiteille. Vanhoillislestadiolaisuuden erityisopit ovat peräisin 1900-luvun alusta (s. 245-246). SRK väittää edustavansa ”elävää kristillisyyttä” ja kulkevansa ”entisten pyhien jalanjäljissä”, mutta se ei ole uusimmassa opillisessa julkaisussaan edes yrittänyt osoittaa uskonsa jatkuvuutta läpi vuosisatojen (olisivat nyt edes heittäneet sen hevosvaunuopin, mutta en saanut sitäkään!). Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti; SRK ei.

Elävän kristillisyyden sijaan SRK antaa julkaisussa itsestään kuvan kuivana liikkeenä, joka toistelee ad nauseam parin sukupolven takaisia pohjoissuomalaisen luterilaisuuden tulkintojaan ilman minkäänlaista (itse)kriittistä ajattelua. Hyvä kirja olisi ottanut vakavasti ulkopuolelta tulevan kritiikin ja astunut vakavaan ja rehelliseen dialogiin sen ja oman perinteen kanssa.

Tämän artikkelin pointti ei ole mollata lestadiolaisuutta. Suviseurat alkavat tällä viikolla Muhoksella, ja Luojan suodessa aion itse mennä paikan päälle sunnuntaina 30.6. ensimmäistä kertaa elämässäni. Aion ihastella ihmispaljoutta, yhtyä Siionin lauluihin ja ottaa vastaan evankeliumin ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Aion iloita lestadiolaisuuden lahjasta.

Tämän artikkelin pointti on olla herätyshuuto SRK:lle ja Suomen lestadiolaisille. Edustivatko Paavali, Irenaeus, Augustinus, Luther ja Laestadius patatylsää, vanhoja kaavoja toistelevaa perinnekristillisyyttä? Oliko heissä sama henki kuin teissä? Nyt herätys, SRK! Herää! Älä nuku, älä tapa ihmisiä tylsyyteen! Älkää rakkaat lestadiolaiset uhratko lapsianne mielivaltaisen fideismin, subjektivismin ja eksklusivismin alttarille, vaan avautukaa Jumalalle, joka on ”suurempi kuin meidän sydämemme” (1. Joh. 3:20). Jumalan rauhaa!

 

P.S. Oulun Hapatuspäiväämme 29.6. mahtuu vielä mukaan!

Mainokset

5 comments

  1. Opillisestihan vl-liikkeen pohja on kovin höttöinen, eikä liike sakramenttikäsitystensä perusteella oikeastaan edes kuuluisi luterilaisen kirkon piiriin. Mutta eipä liike kirkkoa hevillä tule jättämäänkään. Naispappeuskysymyksestä ei loppuviimein tullut kirkon ja liikkeen suhteen kompastuskiveä, eikä taida tulla avioliittokysymyksestäkään, käypä siinä kuinka hyvänsä. Virallisesti kirkon piirissä pysymistä perustellaan lähetystehtävällä, mutta käytännössä yhtä merkittävää lienee, että niin moni vl-pappi ja -kanttori saa elantonsa ev.lut. kirkon työssä. Vl-liikkeen seurakuntaoppi perustuu enemmän emootioon kuin kestävään teologiseen ajatteluun kuten Valde Palolan haastattelun rivienväleistäkin ilmenee. En yhtään halua vähätellä tunteen merkitystä, mutta sen vastapainoksi ja hengellisten vastoinkäymisten varalle tarvittaisiin kuitenkin lujapohjaista kristillistä teologiaa, mutta sitäpä ei sitten liikkeestä löydykään..

    Liked by 1 henkilö

  2. Eräs vl-tuttu, jolle linkkasin tämän jutun, kommentoi: ”Kylläpä se totta on, mitä Emil sanoo kirjastakin, että vl-julistus on nykyisin armottoman tylsää…”

    Valitettavasti joudun olemaan samaa mieltä. Niin suullinen kuin kirjallinen vl-julistus on nykyään joitain poikkeuksia lukuunottamatta jäätävän puuduttavaa: latteuksia, kliseitä ja luvattoman huonoja argumentteja kuorrutettuna puhkikuluneella retoriikalla. Se on suorastaan synti, koska se antaa tuhansille nuorille superväärän kuvan kristinuskosta. Oikeasti kristinusko on maailmanhistorian jännittävin seikkailu ja kaunein rakkaustarina. Sitä pitäisi julistaa siten, että se myös näyttäytyy sellaisena.

    Entisenä vl-puhujana ja ujona pohjoissuomalaisena tiedän, että puhuminen seuroissa ei ole helppoa hommaa. Uskallan silti väittää, että siinäkin voi kehittyä, jos haluaa. Erityisen surullinen vl-julistuksen tila on siihen nähden, että vielä joku vuosikymmen sitten liike oli tunnettu upeista herätyssaarnoistaan, jotka olivat todellista hengellistä dynamiittia. Tässä suhteessa liikkeen pitäisi löytää itsensä uudelleen.

    Tykkää

  3. Täsmälleen näin, miten veljet Emil ja Joona jo kertoivat. Kuuntelin pari puhetta suurseuroista. Puhuttiin yleensäkin ihmiselämään kuuluvista asioista, kuten vaikeuksista, kompastumisista ja pohdiskelusta. Niille vaan annettiin puheissa nimet: kiusaukset, lankeemukset ja epäilykset. Näitä sitten vakuutettiin kuulijoille anteeksi. Mielestäni kiusaukset ja epäilykset eivät kylläkään ole mitään syntejä…Ei kyllä jäänyt mitään mieleen niin kuin itselleni.

    Tykkää

  4. Kiitos Emilille kirja-arvostelusta!

    Ja onkohan joku huomannut SRK:n paljon mainostamasta kirjasta muita asiantuntevia arvosteluja jollain muulla kristillisellä tai teologisella/kirkkohistoriallisella foorumilla? – Kirjasta mahtoi olla keväällä 2018 Päivämiehessä Timo Ahon laatima esittely ja löytyi SRK:n verkkokaupan sivuiltakin myyntiesittely. https://www.julkaisumyymala.fi/news/73/

    No – sellaisen alustavan kriittisen arvion julkaisin Hulluinhuonelainen -blogin kommenteissa heti Äänekosken suviseurojen jälkeen 3.7. 2018 nopean tutustumisen perusteella ja hiukan viilattuna toistamiseen viime keväänä 27.3. 2019 ennen kyseisen blogisivuston sulkeutumista. Tällöin sitä ehti kommentoimaan myös mm. lestadiolaisuuden historiaan erinomaisesti perehtynyt Pertti Niukkanen (27.3. 2019).

    Tässäpä vielä oma arviontini kolmannen kerran ja paljon meillä on samansuuntaisia huomioita Emilin kanssa. Kaikkia artikkeleita en minäkään kommentoinut:

    ”SRK:n kesällä 2018 julkaisemaa kirjaa ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti – Kirjoituksia uskon ja opin perusteista” (toim. Ari-Pekka Palola, esipuhe Valde Palola) on mainostettu jopa kristillisyyden opillliseksi yhteenvedoksi ja tiivistelmäksi.

    Kirja alkaa TT Keijo Nissilän asiantuntevalla katsauksella teologiaan tieteenalana. – Sekä Jari Kupsala että Viljo Juntunen toteavat artikkeleissaan vaivihkaa – ja aivan oikein – ettei syntiinlankeemuskertomusta tarvitse pitää historiallisena dokumenttina! – Niinpä. Siinä tiivistyy miljoonien vuosien ihmisen kehityshistorian tulos, kun ihminen kypsyy eettisesti valintoja tekeväksi ja joutuu vastuunalaiseksi Luojansa edessä ”janottuaan jumalallistua” eli tulla eettisesti Jumalan vertaiseksi.

    Mauno Soronen kieltää jyrkästi uuden ilmoituksen mahdollisuuden. Aivan. Mutta aina tietenkin voidaan uutta ilmoitusta perustella, että tämä on vain vanhan ilmoituksen ”tulkintaa”…

    Pauli Niemelä siteeraa Lutherin kovin suoraviivaista ja Raamatun yläpuolelle asettuvaa tulkintaa: ”Mikä ei opeta Kristusta, ei ole apostolista, vaikka sitä julistaisi Pietari ja Paavali.” Muita auktoriteetteja ovat ”vanhakirkolliset uskontunnustukset ja kirkolliskokousten päätökset, tunnustuskirjat, liturgiset tekstit ja kirkkoisien kirjoitukset, sikäli kun ne ovat sopusoinnussa Raamatun kanssa”. Ja siinä jää jokaiselle luterilaiselle kristitylle se individualistinen sauma tulkita itse oman näkemyksensä mukaisesti, missä määrin em. ovat sopusoinnussa Raamatun kanssa. Lopussa otetaan kantaa julistetun sanan puolesta versus kirjoitettu. – Pohtimatta jää, miten Pyhä Henki kuitenkin vaikuttaa kuurolle kirjoitetunkin evankeliumin kautta – ja jos Pyhä Henki välittyy läpi digitaalisen muuntelun, niin varmaan myös podcasteissa, mp3 tiedostoissa, c-kaseteissa, kelanauhoissa… – ja miksi ei sitten kirjoitetussa Jumalan Sanassa – vaikkapa gideonien jakamissa Raamatuissa?

    Pauli Kivioja kirjoittaa Pyhän Hengen toiminnasta edelliseen liittyen, mm. sanasta ja sakramenteista. Vaikka herätysliikkeemme maallikkoteologisissa käsityksissa ehtoollinen on ollut käytännössä kalvinistinen, ottaa hän klassisen kristinuskon mukaisesti kantaa ns. reaalipreesensin mukaan: Viinissä ja leivässä on mukana Kristuksen todellinen läsnäolo! Myös sitomisvallan suhteen hän ottaa kantaa tolkusti vasta kristillisyydesämme lanseerattua yksityispannaa vastaan: ”Kukaan yksittäinen henkilö ei saa sitoa seurakunnan yhteydessä olevaa kristittyä, sillä hän voi erehtyä…”

    Jorma Kivirannalla on hyvä katsaus kristologiaan kuten Hanna Ottmannilla yksin uskosta -periaatteeseen. Viimeksi mainituissa viedään kyllä ”skolastista” analyysia niin pitkälle, että vaarana on johtopäätös, ettei hyviä töitä kannata tehdä muuten kuin täydellisestä rakkaudesta 🙂 – mutta kyllä kannattaa täällä vajavaisuuden maassa, varsinkin jos hädänalainen tulee autetuiksi! Se omien motiivien kuurnitseminen on silloin vain sielunvihollisen este… Aimo Helen kirjoittaa ”Ajatuksia etiikasta ja moraalista.”

    Matti Taskilakin tekee eron kristillisen seurakunnan ja Jumalan valtakunnan välillä. Viime kesäisen haastattelun perusteella heränneet odotukset kuulla jotain selväsanaista muiden kuin vl-kristittyjen pelastumisen mahdollisuudesta jää kovin laihoiksi ja kryptiseksi: ”…Eri puolilla maailmaa elää kuitenkin Kristuksen seurakunnan jäseniä, jotka kuuluvat johonkin toiseen kirkkoon tai eivät ole minkään ulkonaisen kirkon jäseniä. Heillä on kuitenkin Pyhän Hengen yhteys Kristuksen seurakunnan kanssa. Tuota yhteyttä ei luoda kirkkojen välisiä opillisia eroja häivyttämällä. Se syntyy vain Jumalan seurakunnasta Pyhän Hengen voimalla saarnatun synninpäästön kautta.” – Kaikki voivat tietysti tulkita nuo sanat omasta näkökulmastaan… Eli sillä mennään edelleen 🙂 – Lämpimästi olemme samaa mieltä myös kaikkien maailman lasten autuudesta, josta myös Valde Palola alussa kirjoittaa – vaikka edes apostolit eivät sitä niin kirkkaasti ymmärtäneet kuin me. Ehkäpä siinä on sitä uskon ”avautumisen prosessia” – vl-teologian lahja kristikunnalle! Hyvä niin.

    Juho Kopperoinen kirjoittaa ”viimeisistä tapahtumista” ja korostaa tolkusti varovaisuutta ennustusten tulkinnassa, siitä on varoittavia esimerkkejä myös kristillisyytemme julistuksessa 1900-luvulta. Kuitenkin tämä, jos mikä on ollut kristillisen julistuksen pääteemoja ihan alusta alkaen. Ja kyllä niitä ”aikain merkkejä” ovat kristityt aina lukeneet. Se miksi ilmastonmuutos tms. on nyt niin vaarallinen, liittyy tähän äärettömän herkkään tekniseen siviilisaatioomme – ja kyllä me siinä mielessä voimme tuhota maailmamme, kuten ydinsodallakin…

    Seppo Särkiniemi sanoutuu artikkelissaan ”Fundamentalismi” jyrkästi irti fundamentalistisesta raamatuntulkinnasta ja se on hienoa – tosin sanomatta kuitenkaan, että sitähän se julistuksemme pääosin on tähän asti kuitenkin käytännössä ollut. Kuinka moni kristitty nuori on päätynyt umpikujaan kun uskomisen paketin välttämättömänä osana on tarjottu rekisteriraamattumme tulkintaa (taulukkoa) a la Luther ja Calvin maailman historian kuudesta vuosituhannesta. – Luterilaiseen äärimmilleen viedyn kahden regimentin opin ja laki versus armo ajattelun pohjalta hän päätyy hylkäämään niin rakkauden kaksoiskäskyn kuin ilmeisesti kultaisen säännönkin elämänohjeena ”lain kolmantena käyttönä”! – Huh, huh. Tuollainen opetus sai aikaan sen, että Martti Luther – jota pylväänä pidämme, syyllistyi miljooniin murhiin yllyttämällä niin talonpoikien kuin uudestikastajien tappamiseen ja juutalaisten diskriminointiin. Tuo sama opetus vei pääosan Saksan luterilaisista natsistiseen Valtakunnan kirkkoon ja tuo sama luterilainen(?) henki voi pitää meidät ihan coolina vaikka 10 000 lasta surmataan laillisella abortilla joka vuosi maassamme… Kenen kannalta tuo on armollista?

    Jossakin artikkelissa käydään varjonyrkkeilyä teemasta lain kolmas käyttö, mikä taitaa olla monesti tahallisten väärinymmärysten pelinpolitiikkaa. Riippuen henkilöstä samat ohjeet voidaan tulkita evankeliumin armoneuvoiksi, kun taas toiselta lakihenkisiksi vaatimuksiksi ja siis ”lain kolmanneksi käytöksi” – vaikka juuri olisi vakuutettu, että pelastuksemme on ”yksin uskosta ja yksin armosta” ja että pelastuhistoriallisena moraaliperiaatteena ”laki on täytetty” Kristuksessa. – Ei ole oikein edes luterilaisella kaavalla tehdään väkivaltaa sen enempää Kristuksen kuin apostolien sanoille!!

    Pentti Rentola kirjoittaa asiantuntevasti kulttuurista, mutta pohtimatta jää ajankohtainen kysymys lähetystyönkin kannalta, kuinka paljon meidän ”uskonjärjestelmässämme” on kulttuurisidonnaista – ajatellaan vaikkapa hengellstä musiikkiamme tai alkoholiin liittyvää opetusta!

    Ari-Pekka Palolalla on katsaus ”Vanhoillislestadiolaisuuden historiaa”. Lapin Maria, Milla Clemensdotter, ”auttoi Laestadiuksen elävään uskoon.” – Mutta siis Laestadius ei tehnyt parannusta eikä hänelle Milla saarnannut syntejä anteeksi siinä mielessä, kun nyt pidetään välttämättömänä, kuten ei aiemmin kukaan Lutherillekaan. Mutta siitäpä huolimatta Pyhä Henki oli vaikuttamassa !! – Valitettavasti Ari-Pekka antaa rivien välistä väärän todistuksen Juhani Raattamaan (kuten Lars Levi Laestadiuksenkin) seurakuntaopista kirjoittaessaan, että hänenkin mukaansa ”oikeita kristittyjä” eli pelastuvia löytyy vain lestadiolaisten joukosta.

    Kirjan artikkelit jäävät usein irti vl-kristillisyytemme spiritualiteetista ja käytännöstä, koska artikkeleissa ei pääsääntöisesti tehdä näihin rinnastuksia ja kytkentöjä. Ehkä se olisi ollut liian tulenarkaa… Vaarana edelleen on, että kirjoittamalla asiantuntevasti yleisellä tasolla tai ongelmallisen asian vierestä luodaan illuusio, että kaikki on kunnossa ja järjestyksessä – myös kristillisen käytännön tasolla. Joitakin mielenkiintoisia ”koepalloja” heitetään… Mutta minään kristillisyytemme dogman esityksenä sitä ei voida pitää. Osa artikkelista on alustuksen tapaisia paljolti mutu-tuntumalla mennen, osa tietosanakirja -tyyppistä factatietoa vaikkapa kultturintutkimuksen saralta. Eikä kirjaa ole käsitelty missään kristillisyyden autoritäärisessä yleisessä kokouksessa…

    Mutta noilla huomautuksilla sanoisin alustavan tutustumisen perusteella, että kirja kannattaa lukea. Ja ehkä tämä on vasta keskustelun alkua. Jatkossa kirjoittajat rohkenevat toivon mukaan ottamaan tarttumapintaa enemmän kristillisyytemme historiasta, opetuksesta, harha-askelista – ja tämänhetkisestä praksiksestamme.”

    Lopuksi lienee kohtuullista muistuttaa, että SRK:n julkaisuissa on erityisesti lapsille ja nuorille suunnattua varsin hyvää hengellistä kirjaliisuutta, jota voisi varmaan hyödyntää muissakin kristillisissä yhteisöissä – ehkäpä katolisessakin lapsi- ja nuorisotyössä, jota toivon mukaan Suomessakin tehdään! :) https://www.julkaisumyymala.fi/category/96/kirjallisuus

    Tykkää

  5. Hanna Ottmannia lukiessa alkaa tuntua pieni kylmä pohjoinen viima , varsinainen jääpala on silti Seppo Särkinniemen artikkeli. Ironista lisäksi, että sanan perimmäisessä, varsinaisessa mielessä fundamentalisti on laitettu torjumaan fundamentalismia – ja tekeekin sen ”jyrkästi”oppineisuuden naamion takaa. Itse käyttäisin hänen tavastaan argumentoida jyrkästi sanan asemesta sanaa armottomasti. Kirjan ”tylsyys” selittyy varmaan sillä, että porukka purjehtii – vieraille vesille pakotettuna. Yleisestikään ottaen kirjoittajat eivät kuitenkaan syyllisty lukijoittensa mielistelyyn; taattua srklaista laatua. Minä pidin kirjasta, 9 pistettä:)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s