JOONA KORTENIEMI

Kuten uskollisimmat lukijat muistanevat, teimme alkuvuodesta 2019 Emilin kanssa noin kymmenpäiväisen matkan Puolaan. Osallistuimme sen aikana muun muassa Instytut im. ks. Piotra Skargi-järjestön järjestämälle kurssille, jonka sisällöstä vastasi Kazakstanin Astanan apulaispiispa Athanasios Schneider.

Kurssin lopuksi saimme sen järjestäjiltä järjestön perustajan Plinio Corrêa de Oliveiran kirjan Revolucão e Contra-Revolucão, jonka järjestö oli – uskokaa tai älkää! – jopa suomennuttanut nimellä Vallankumous ja vastavallankumous. Nyt on aika jakaa hiukan ajatuksia siitä!

Plinio Corrêa de Oliveira (1908-1995) oli brasilialainen tomistifilosofi sekä traditionalistinen, antikommunistinen poliittinen aktivisti. Politiikassa hän tuli tunnetuksi kommunisminvastaisesta taistelustaan, kirkon sisällä puolestaan Vatikaanin II kirkolliskokouksen sekä sen jälkeisten uudistusten kriitikkona. Kirjoittajana Corrêa de Oliveira oli tuottelias: hän julkaisi viisitoista kirjaa sekä yli 2500 esseetä ja artikkelia.

Kirjojensa ohella Corrêa de Oliveira jätti perinnökseen perustamansa Tradition, Family and Property (Tradição, Família e Propriedade) – järjestön, joka toimii tällä hetkellä yli 20 maassa. Puolassa se toimii siis nimellä Instytut im. ks. Piotra Skargi. Vuonna 1961 julkaistu Vallankumous ja vastavallankumous on järjestön aatteellinen perusdokumentti.

Suomalaiselle lukijalle se on todennäköisesti ensi alkuun shokeeraava luettavaa. Samalla se voi olla myös kiinnostavaa, jos säilyttää avoimuuden, pyrkii ymmärtämään eikä vetäydy henkiseen siilipuolustukseen. Kirja tarjoaa kurkistusikkunan katoliseen traditionalismiin ja samalla siihen alkuperäiseen, Wienin kongressin (1814-1815) sekä Pyhän allianssin edustamaan konservatismiin, joka on nykyisin hyvin marginaalista mutta joka aikoinaan hallitsi Eurooppaa.

Vallankumouksen lähtökohta

Kuten jo otsikosta käy ilmi, kirjan keskeinen käsite on vallankumous. Kristittyjä – ainakin nimellisiä – on yhä suuri enemmistö monissa läntisen maailman valtioissa. Miksi maallistuminen siitä huolimatta näyttää etenevän vääjäämättömästi? Miksi katolisella kirkolla ja kristinuskolla menee niin huonosti? Miksi se vaikuttaa niin defaitistiselta ja voimattomalta? Miksi sillä on kaikesta ponnistelusta huolimatta niin vähän kykyä vaikuttaa ihmisiin ja yhteiskuntiin?

Tarjoamme kysymykseen ehkä spontaanisti useita vastauksia: maallistuminen, seksuaalinen vallankumous, materialismi, perheinstituution heikkeneminen, kristinuskon hajanaisuus jne. Plinio Corrêa de Oliveiran mielestä kaikkien näiden ilmiöiden takana on kuitenkin yksi yhdistävä ydinolemus: vallankumous. Ymmärtääksemme, miten tähän on tultu, on välttämätöntä ymmärtää vallankumouksen olemus ja luonne.

Vallankumouksen lähtökohta on Corrêa de Oliveiran mukaan pohjimmiltaan Saatanassa, joka on ensimmäinen kapinallinen, vallankumouksellinen, sekä ihmisen lankeemuksessa, joka oli myös eräänlainen vallankumous – passioiden, himojen, kapina järkeä vastaan. Sen seurauksena ihmisellä on taipumus ylpeyteen, joka ilmenee kapinana auktoriteetteja ja järjestystä vastaan, sekä aistillisuuteen, joka ilmenee pidäkkeettömänä nautinnon ja mukavuudenhaluna. Tällä tavoin langenneessa ihmisluonnossa on ”vallankumouksellista potentiaalia”.

Näistä syistä ihmisluonto tarvitsee Corrêa de Oliveiran mukaan tuekseen yhteiskuntajärjestyksen, joka suuntaa hänet kohti Jumalaa, joka on ihmisen ikuinen, yliluonnollinen päämäärä. Ihmisluonto tarvitsee yhteiskunnan, joka auttaa häntä nöyryyteen ohjaamalla hänet kuuliaisuuteen auktoriteetteja kohtaan. Hän tarvitsee kulttuurin, joka kasvattaa häntä kehittämään hyveitä sekä pitämään passionsa järjestyksessä ohjaamalla ne järjen hallitseman tahdon alaisuuteen. Vedoten 1800-luvun paavien opetusvirkaan Corrêa de Oliveira toteaa, että keskiaika oli tällainen sivilisaatio: Jumalaa kohti suuntautunut sakraali, kristillinen kulttuuri, joka tuki ihmismielen oikeaa järjestystä.

Vallankumouksen vaiheet

Vallankumous kuitenkin tuhosi keskiajan ihanteellisen sivilisaation. Kehitys alkoi absoluuttiseen monarkiaan pyrkineistä maallistuneista kuninkaista. He yhtäältä heikensivät kirkon asemaa yhteiskunnan keskuksena, toisaalta horjuttivat yhteiskunnallista tasapainoa alistamalla kuninkaan valtaa tasapainottaneen feodaaliaateliston. Sitä seurasi tämänpuoleiseen keskittyvä renessanssihumanismi.

Keskiajan askeettisen hurskauden sijaan se ei ohjannut ihmistä oikeaan järjestykseen, kohden hyveitä ja kohden Jumalaa, vaan asetti todellisuuden keskukseen ihmisen ja hänen tämänpuoleisen hyvänsä. Tältä pohjalta syntyi ensimmäinen vallankumous, reformaatio, joka suuntautui kirkollista järjestystä ja hengellisiä auktoriteetteja vastaan.

Reformaation kylvämistä siemenistä syntyi yhteiskunnallisesti vallankumouksellinen valistusfilosofia, ja sen pohjalta toinen vallankumous, Ranskan vallankumous, joka suuntautui sekä kirkkoa että yhteiskunnallisia auktoriteetteja vastaan. Sen perinnöstä kehittyi puolestaan marksilaisuus sekä kolmas vallankumous, kommunistinen vallankumous, joka suuntasi iskunsa niin kristinuskoa, yhteiskuntajärjestystä kuin yksityisomistusta vastaan.

Kirjan lopussa Corrêa de Oliveira arvelee kolmannen vallankumouksen potentiaalin kuluvan pian loppuun ja spekuloi neljännellä vallankumouksella. Nykypäivän lukijalle se on ehkä jo todellisuutta gender-ideologian ja radikaalifeminismin muodossa, joka pyrkii tuhoamaan perinteisen avioliiton, perheinstituution ja käsityksen binaarisesta sukupuolijaosta.

Vallankumous on siis Corrêa de Oliveiran mukaan etenevä sairaus. Sillä on monia ilmenemismuotoja, minkä vuoksi sitä on vaikea tunnistaa yhdeksi ilmiöksi. Se on salakavala vihollinen: jos vallankumouksen radikaali muoto ei jossain menesty, se ”talvehtii” siellä maltillisempana versiona. Jos radikaali kommunismi ei menesty, vallankumous tyytyy sosialidemokratiaan tai porvarilliseen liberalismiin. Kun aika on kypsä radikaalimmalle harppaukselle, se muuntautuu taas sellaiseksi.

Niin maltillisena kuin radikaalinakin se pyrkii kuitenkin aina vapauden ja tasa-arvon varjolla tuomaan yliluonnollisen sijaan maallisen, hyveiden sijaan järjestyksenvastaisen nautinnon ja auktoriteettien sijaan kapinan. Se pyrkii aina pohjimmiltaan viemään ihmisen mahdollisimman kauas Jumalasta ja saattamalla ihmisluonnon mahdollisimman suureen epäjärjestykseen.

Vastavallankumous

Vallankumous ja vastavallankumous pyrkii ehkä vahvimmin vaikuttamaan maltillisen konservatiivisiin katolilaisiin ja kristittyihin. He ovat Corrêa de Oliveiran mielestä erityisen ongelmallisia: he pyrkivät hyvään mutta eivät hahmota vallankumousta pohjimmiltaan yhtenäiseksi prosessiksi, minkä vuoksi he vastustavat vain vallankumouksen radikaaleimpia ilmauksia mutta jättävät kesymmät rauhaan. Siten he tosiasiassa antavat sen jatkaa korruptoivaa työtään.

Juuri tästä syystä Vatikaanin II konsiili (1962-1965) oli Corrêa de Oliveiran mielestä tragedia, ehkä jopa ”suurin onnettomuus kirkon historiassa”: siihen asti vallankumouksen tinkimättömimpänä vastustajana esiintynyt kirkko suostuikin aggiornamenton nimissä dialogiin sen kanssa, ja siten tosiasiassa antautui vallankumoukselle.

Koska vallankumous on kaikkialle läpitunkeva ilmiö, ainoa oikea vastaus siihen on reaktio, vastavallankumous, jossa vallankumouksellinen hapatus pyritään juurimaan yhteiskunnasta ja kulttuurista. Se merkitsee yhteiskunnallista muutosta, jossa Jumala asetetaan takaisin kulttuurin ja yhteiskunnan keskiöön ja jossa kirkolle annetaan takaisin sille kuuluva asema yhteiskunnan ja kulttuurin ”sieluna”. Tavoitteena on palauttaa keskiajalla vallinnut, ytimeltään sakraali, tuonpuoleiseen suuntautunut kulttuuri ja yhteiskuntajärjestys, joka tukee ihmisen hengellistä ja moraalista kehitystä eikä estä sitä.

Vastavallankumouksessa auktoriteetit, hierarkia, järjestys ja hyveet palautetaan kunniaan itseisarvoisen tasa-arvoajattelun ja vapauden ihannoimisen sijaan, joka johtaa tosiasiassa kapinallisuuteen ja himojen toteuttamiseen. Vastavallankumous on konservatiivinen ja traditionalistinen ilmiö, mutta samalla moderni, nykypäivään sovellettavissa oleva – se on Corrêa de Oliveiran mukaan jopa todellisen edistyksen edellytys, koska vain se voi johtaa ihmisen todelliseen eli hengelliseen, henkiseen ja moraaliseen hyvään.

”Ruusuja” Corrêa de Oliveiralle

Mitä kaltaiseni Vatikaani II:n kirkolliskokoukseen ja sen jälkeiseen paavilliseen opetusvirkaan sitoutunut peruskatolilainen voisi vastata Corrêa de Oliveiralle? Ensimmäiseksi sen, että hänen analyysinsa osuu osittain oikeaan. Olen samaa mieltä siitä, että sekularisoitumisprosessi on perusteltua nähdä alati muotoaan muuttavana mutta pohjimmiltaan yhtenäisenä prosessina, jonka juuret ovat ihmisluonnossa ja pahan mysteerissä.

Varmasti on myös vaarana, että tyytymällä laiskasti sen maltillisiin muotoihin ja suvantovaiheisiin tulemme samalla legitimoineeksi sitä. Samalla on vaarana, että maallistumme itsekin, menetämme kontemplatiivisen, yliluonnollisen tajun todellisuudesta ja omasta elämästämme.

On myös selvästi nähtävissä, miten sekulaari kulttuuri johtaa nautintokeskeisyyteen, nihilismiin ja siten ihmisyyden rappioon. Corrêa de Oliveiran peräänkuuluttama pyrkimys Jumala-keskeiseen, pohjimmiltaan sakraaliin ja siten hyveellisyyttä tukevaan kulttuuriin on mielestäni perusteltu. Juuri sitä esimerkiksi pyhä Johannes Paavali II peräänkuulutti ohjelmallisessa kiertokirjeessään Redemptor Hominis: ihmisen salaisuus aukeaa vain Kristuksen salaisuudessa, joten hänet tulisi asettaa yhteiskunnan ja kulttuurin keskiöön.

Ei mustavalkoista

Samalla kuitenkin pidän Corrêa de Oliveiran analyysiä yksipuolisena ja vinoutuneena, liian mustavalkoisena. Hän on epäilemättä oikeassa siinä, että keskiaikaa ei tule vähätellä. Kuten blogistikollega Eetu Manninen kirjoittaa, toisin kuin modernit ”mustat legendat” väittävät, se oli monella tapaa mainettaan parempi ajanjakso Euroopan historiassa. Siitä todistavat esimerkiksi sen jälkeensä jättämä upea taide, arkkitehtuuri ja filosofia – ja erityisesti sen monet pyhimykset ja mystikot.

Samalla keskiaikaa ei ehkä tule myöskään liikaa ihannoida: on totta, että se sisälsi myös pöyristyttävää kirkollista korruptiota, julmuuksia, epäoikeudenmukaisuutta ja sotia. Vastaavasti, vaikkei nykyaikaakaan tule ihannoida, on totta, että suhteessa menneisiin vuosisatoihin moni asia on kehittyneissä maissa nykyisin paremmin: teknologisen kehityksen mahdollistama ihmisarvoisempi elämä, ihmisoikeudet, oikeusvaltio, julkishallinnon vähäinen korruptio, rauhalliset olot, järjestys, siisteys ja heikoimmista huolehtiminen.

Keskiajan jälkeinen kehitys ei ole siis ollut pelkkää rappiota ja mätänemistä. Monilla osa-alueille on tapahtunut sitäkin, mutta toisilla osa-alueilla kristilliset teemat ovat päinvastoin kehittyneet ja tuottaneet kaunista hedelmää! Keskiaika oli siis itse asiassa joiltakin osin epäkristillisempi kuin nykyaika ja nykyaika joiltakin osin kristillisempi kuin keskiaika.

Tätä on syytä korostaa: se, mikä nykymaailmassa on erityisen hyvää, kuten käsitys ehdottomasta ihmisarvosta ja heikoimmista huolehtiminen, nousee nimenomaan kulttuurimme syvästä kristillisestä hapatuksesta, kuten väittää esimerkiksi Tom Holland tuoreessa kirjassaan Dominion: The Making of Western Mind. (Katso Olli-Pekka Vainion hieno arvio kyseisestä teoksesta Areiopagi-verkkolehdessä.)

Ei-mustavalkoisuus on syytä huomata myös yksilötasolla: vaikka hedonismi on nykykulttuurissa yksi voimakas virtaus, se ei ole pelkkää itsekästä nautinnoilla mässäilyä. Moraali, erityisesti auttaminen ja myötätunto heikoimpia kohtaan, on tärkeää monelle nykyihmiselle, vaikka se välillä saakin osin harhautuneita ilmenemismuotoja.

Myös Corrêa de Oliveiran korostamaan hierarkkisuuteen on mielestäni syytä suhtautua oikealla kriittisyydellä. Oikealla paikallaan auktoriteetit varmasti ohjaavat terveelliseen nöyryyteen ja persoonallisuuden kypsymiseen. Jokainen suomalaisessa koulussa parin viikon opettajansijaisuuden tehnyt tietää, että nykykulttuurissa tarvittaisiin enemmän auktoriteettien kunnioittamista.

Samalla on niinkin, että hierarkkinen systeemi voi olla altis moraaliselle korruptiolle, ja demokratia voi oikealla paikallaan tukea hyveiden kasvua. Hierarkkisessa järjestelmässä, jossa jokainen on vastuussa vain ylemmälleen, valvovia silmäpareja on vähemmän kuin demokratiassa. Jos korkeaan asemaan pääsee korruptoitunut tyyppi, hän voi levittää korruptiota koko järjestelmään kenenkään estämättä. Demokratiassa, jossa valta nousee alhaalta ylöspäin, valvovia silmäpareja on enemmän ja siten myös korruptioon puututaan helpommin.

Dialogi oikein ymmärrettynä paikallaan

Kirkko on yliluonnollinen todellisuus ihmisten keskellä. Siten se on luonteeltaan universaali ja ikuisuudessaan aina uusi. Siksi sitä ei tule identifioida liian vahvasti yhteenkään kulttuuriin ja aikakauteen. Traditionalismin sijaan näen parempana Vatikaani II:n ja sitä seuranneiden paavien linjan, jossa säilytetään terve hengellinen arvostelukyky modernin maailman erehdysten suhteen, mutta pelkän tuomitsemisen sijaan pyritään evankelioimaan ja pyhittämään moderni maailma tunnistamalla sen hyvät ja kauniit puolet ja suuntaamalla ne kohti hyvyyttä ja totuutta, kohti Kristusta. Tätä linjaa oikein ymmärrettynä edustaa mielestäni myös paavi Franciscus, kuten käy ilmi esimerkiksi hänen kiertokirjeensä Evangelii Gaudium uskomattoman kauniissa alkuluvussa:

Monella ja painostavalla tavalla kulutuskeskeisessä nykymaailmassa suuri vaara on individualistinen masentuneisuus, joka syntyy mukavuuteen tottuneesta ja saidasta sydämestä, sairaalloisesta pinnallisten mielihalujen etsinnästä ja eristyneestä omastatunnosta. Jos sisäinen elämä sulkeutuu oman edun etsimiseen, ei ole enää tilaa toisille, ei välitetä köyhistä, ei kuunnella enää Jumalan ääntä eikä enää tunneta hänen rakkautensa suloista iloa. Ei ole intoa tehdä hyvää – – Tämä ei ole arvokkaan ja täyden elämän valitsemista, sitä, mitä Jumala meille toivoo, tämä ei ole elämää Hengessä, joka syntyy ylösnousseen Kristuksen sydämestä.

Toki jaan huolen Vatikaani II:n jälkeisten uudistusten huonosta vastaanotosta monissa maissa: liturgisista väärinkäytöksistä, papiston maallistumisesta ja relativistisesta teologiasta. Joseph Ratzingerin eli paavi Benedictus XVI:n tavoin ajattelen, että ongelma ei ollut kuitenkaan pääasiassa konsiilin julkaisemissa teksteissä – ne ovat teologisesti ehkä korkeatasoisempia kuin yhdenkään aiemman kirkolliskokouksen tekstit. Sen sijaan ongelma on vääränlaisessa hermeneutiikassa, jolla niitä tulkittiin. Toki myös teksteissä voi olla yksittäisiä heikkouksia, ja niihinkin saa suhtautua oikeanlaisella, rakentavalla kriittisyydellä.

Konservatiivista ”vapautuksen teologiaa”?

Uskonopin kongregaation prefektinä toimiessaan Joseph Ratzinger kritisoi marksilaisvaikutteista vapautuksen teologiaa siitä, että se pelkisti lunastuksen ihmisten aikaansaamaan yhteiskunnalliseen vapautumiseen taloudellisesta sorrosta. Jumala jäi teologiassa sivurooliin, jollei samaistunut täysin inhimilliseen historiaan. Ihminen nousi teologian keskiöön.

Vallankumous ja vastavallankumous -kirjassa on mielestäni käänteisesti sama ongelma. Paholaisen toiminta uhkaa pelkistyä vallankumoukseen, pelastus vastavallankumoukseen ja apostolaatti vastavallankumoukselliseen toimintaan. Vaikka yhteiskunnallinen vaikuttaminen on tärkeää, muistakaamme, että tärkeintä ovat kuitenkin sisäinen ystävyys Jeesuksen kanssa, rukous ja henkilökohtainen pyhyys. Jumala voi aina yllättää.

On mahdollista, että kristinusko ei saa enää koskaan takaisin yhteiskunnallista asemaansa länsimaissa. Silti ei ole syytä tappiomielialaan. Tulevaisuudella on edelleen tarjota pyhyyttä ja Jumalan lasten riemua, vaikka olisimme pieni, jopa vainottu vähemmistö.