Katolinen pelastuskäsitys yhtenä kuvana

EETU MANNINEN

Blogikollega Emil kertoi kerran koulutehtävästä, jossa piti esittää katolinen pelastuskäsitys kuvallisesti. Joku opiskelija oli piirtänyt nuolet, jotka johtavat kuolemasta taivaaseen, kiirastuleen ja helvettiin. Ajatus vaikutti hauskalta ja ajattelin tarttua siihen. Olen nimittäin pitänyt piirtämisestä lapsesta asti ja teen sitä edelleen huvikseni silloin tällöin. Joskus kuva voi nimittäin kuuluisan sanonnan mukaisesti kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Julkaisen tämän päivän blogipostauksena tämän kuvan ja avaan sen sanallisesti.

Perusvaihtoehdot: taivas ja helvetti

Kuva esittää katolilaisen tien taivaaseen elämän alkamisesta ikuiseen päämäärään asti ulottuvan aikajanan avulla. Pienenä pystyviivana esitetyn kuoleman jälkeen jana haarautuu edellä kuvaamani esimerkin mukaisesti kahteen vaihtoehtoon: taivas ja helvetti.

Suojelusenkeli. Kuva: Wikipedia

Olen esittänyt taivaan pilvien, valon ja siivekkäiden feminiinisten enkelien tyyssijana (enkelin kuvauksessani käytin mallinani kuuluisaa kuvaa, jossa suojelusenkeli ohjaa lapsia synkässä korvessa) ja helvetin synkkänä tulimerenä, jossa on atrainten kanssa liihottelevia piruja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kumpikaan vaihtoehto olisi visuaalisesti ja varsinkaan fyysisesti juuri tällainen.

Päätin kuvata Jumalan siten, että hän on salaperäisellä tavalla yhteneväinen taivaan kullanhohtoisten pilvien kanssa. Tähän ratkaisuun päädyin korostaakseni yhtäältä sitä, että Jumala ei ole vain yksi olento lisää enkelien ja pyhien joukossa ja toisaalta sitä, että taivas on Jumalan läsnäoloa.

Kuten Katolisen kirkon katekismus asian ilmaisee: ”Elämä taivaassa merkitsee ’olla Kristuksen kanssa’. Valitut elävät ’hänessä’ ja kuitenkin säilyttävät tai pikemminkin löytävät silloin aidon identiteettinsä, oman nimensä.” (KKK, 1025).

Mukana on myös kolmas nuoli, kiirastuli. Tätä ei kuitenkaan tule pitää kolmantena vaihtoehtona kahden edellä mainitun rinnalla, sillä se on yhteneväinen taivasvaihtoehdon kanssa: tapa päästä sinne on vain hieman vaikeampi. Tämän vuoksi olen kuvannut kiirastulta esittävän nuolen katkoviivalla. (Kiirastuliopista voit lukea tämän Emil Antonin taannoisen blogijutun.)

Siitä huolimatta, että tarkoituksenani on kuvata pelastumista, mukana on myös helvettiin vievä nuoli. Tätä voi mielestäni perustella sillä, että katolisen uskon mukaan kukaan ei voi tässä elämässä olla varma omasta ikuisesta osuudestaan, vaan helvetti on kuolemaan asti mahdollista myös pyhille, mikäli he lankeavat (ks. Trenton kirkolliskokous, Dekreetti vanhurskauttamisesta, luvut 12–13).

Kääntymys

Jana alkaa siitä, kun Jumala muovaa kohdussa uinuvan pienokaisen kädellään. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä” (Ps. 139:13–14). Katolisen uskon mukaan ihminen on ainutlaatuinen persoona jo hedelmöittymisestä lähtien (ks. KKK, 2274), mutta koin visuaalisesti parempana ratkaisuna kuvata tähän alkukohtaan jo vähän varttuneemman sikiön kuin siittiön ja munasolun. Sikiö Jumalan kädessä viestii myös sitä, että alkuperämme on taivaassa Jumalan luona. Ihminen on Jumalan kuva (ks. 1. Moos. 1:27).

Kuitenkin pian tämän loisteliaan alun jälkeen ihminen ja taivas erkanevat toisistaan. Kirkon opin mukaan meissä jokaisessa jyllää alusta saakka perisynti, joka vetää meidät eroon Jumalasta. Kuvassa yrmeä tyyppi talsii kädet taskussa. Hänen ajatuksensa ovat suuntautuneet alaspäin maallisia kohti. ”Heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt” (Room. 1:21).

Olen kuvannut ihmisen eksistentiaalista tilaa taivaan ja helvetin läheisyydellä. Tässä vaiheessa taivas on vetäytynyt ihmisestä erilleen (vaikkakin suojelusenkeli pitää häntä silmällä) ja helvetin liekit hipovat lähempänä kuin koskaan. Piru kurottelee jo nilkkaa. Jos tämä kuva esittäisi helvettiin joutumista, grilli kävisi koko ajan kuumemmaksi ja pirut kömpisivät tämän ihmispolon kanssa yhä läheisempään kanssakäymiseen.

Tämän kuvitteellisen esimerkkitapauksen kohdalla käy kuitenkin onneksi toisin. Jumala itse kohtaa ihmisen Pyhän Henkensä armolla. Kääntymyksessä ällikällä lyöty ihminen kohtaa elävän Jumalan, joka kutsuu häntä. Kuten Katolisen kirkon katekismuksessa sanotaan: ”Tämä kutsu ikuiseen elämään on yliluonnollinen. Se perustuu yksinomaan Jumalan vapaasti ottamaan ensimmäiseen askeleeseen, sillä hän yksin voi ilmoittaa ja lahjoittaa itsensä. Tämä kutsu ylittää täydellisesti ihmisen ja jokaisen luodun olennon käsityskyvyn ja tahdonvoiman” (KKK, 1998).

Kaste ja uuden elämän alku

Tämän jälkeen seuraa tärkeä hetki: kuvan henkilö päättää mennä kasteelle. Katolisen uskon mukaan ”pyhä kaste on koko kristillisen elämän perustus, sisäänkäynti elämään Hengessä (vitae spiritualis janua) ja ovi, joka avaa pääsyn muille sakramenteille. Kasteessa meidät vapautetaan synnistä, ja Jumalan lapsiksi synnytettyinä meistä tulee Kristuksen jäseniä, meidät liitetään kirkkoon ja tulemme osallisiksi sen lähetystehtävästä” (KKK, 1213).

Mutta eikö tämä länsimaissa tapahdu tavallisesti vauvana jo pari kuukautta syntymän jälkeen? Tämä on perinteisesti ollut aivan totta. On kuitenkin huomattava, että kastamattomien määrä lisääntyy länsimaissa koko ajan ja että aikuiskaste on tavallista suuressa osassa maailmaa, esim. Afrikassa ja Aasiassa. Pääsyy kasteen kuvaamiseen tällä tavoin on kuitenkin se, että halusin korostaa sen merkitystä kristillisen elämän alkuna.

Olen korostanut tämän tapahtuman käänteentekevyyttä myös sillä, että sen aikana helvetin lieskat taukoavat: tässä pisteessä kastettava on Jumalan silmissä täysin puhdas.  ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista” (Room. 8:1–2). Piru heristää nyrkkiään helvetin syvyyksissä.

Olen seurannut Trenton kirkolliskokouksen (1545–1563) kuvausta vanhurskauttamisesta: sen mukaan ”ihmiset valmistetaan vanhurskauteen, kun he Jumalan armon herättäminä ja auttamina tulevat kuulemisesta uskoon ja vapaasti kääntyvät Jumalan puoleen uskoen sen olevan totta, mitä Jumala on ilmoittanut ja luvannut, ennen kaikkea sen, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa.” (Dekreetti vanhurskauttamisesta, luku 6, suom. Martti Voutilainen.)

Sitten tapahtuu vanhurskauttaminen, jossa ”ihminen vastaanottaa samanaikaisesti syntien anteeksiantamisen kanssa häneen vuodatetut uskon, toivon ja rakkauden lahjat Jeesuksen Kristuksen kautta, johon hänet liitetään” (luku 7, suom. Voutilainen). Trenton kuvauksessa tämä vanhurskauttaminen on kytketty tiiviisti kasteeseen, joka esitetään vanhurskauttamisen ”välinesyynä”.

Virgen de guadalupe1.jpg

Guadalupen neitsyt. Kuva: Wikipedia

Kuvassani olen pyrkinyt tekemään oikeutta Trenton kirkolliskokouksen opetukselle ”Kristukseen liittämisestä” piirtämällä krusifiksin kasteen yhteyteen. Tarkkaavainen lukija ehkä myös huomaa Kristuksen olevan osa Kolminaisuutta, johon hänen ja kääntymyksen aikaansaavan Pyhän Hengen lisäksi kuuluu tietysti Isä, Kolminaisuuden ”ensimmäinen alku” (ks. KKK, 264), joka vaikuttaa kaiken taustalla.

Kääntymyksen ja kasteen taustayleisönä on myös ikään kuin Jumalan salaisuuteen verhoutuva perille päässeiden pyhien seurakunta, joka rukoilee tämän uuden jäsenensä puolesta (Neitsyt Marian kohdalla olen ottanut mallia kuuluisasta Guadalupen neitsyestä, johon olen lisännyt Mariaan yleisesti liitetyn 12 tähden kehän). ”Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri.” (Hepr. 12:22–24.)

Kristillinen elämä

Kristillisen elämän alun jälkeen seuraa tietenkin itse kristillinen elämä. Tässä elämässä tärkeässä osassa ovat sakramentit. Olen kuvannut kasteen lisäksi ehtoollista ja rippiä. Rippi on tarpeen, koska olemme syntisiä ihmisiä, mutta varsinkin ehtoollinen on katolisen uskon mukaan kristillisen elämän kulmakivi: ”koko kristillisen elämän lähde ja huippu” (KKK, 1324).

”Sakramenttien tarkoituksena on ihmisten pyhittyminen, Kristuksen ruumiin rakentaminen ja lisäksi Jumalan palvominen” (KKK, 1123). Kristillinen elämä on matkaa Jumalan luo, ja tähän elämään kuuluu pyrkimys tulla yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi. Siksi myös hyvä elämä ja hyvät teot kuuluvat asiaan.

Mikäli joku luterilainen sattuu lukemaan tätä, on tarpeen painottaa: ei, katolisen uskon mukaan vanhurskauttamista tai omaa pelastusta ei ansaita hyvillä teoilla. Kyse on pikemminkin siitä Raamatunkin selviönä pitämästä asiasta, että mikäli joku haluaa elää kristittynä, hän ei pyri tekemään ehdoin tahdoin jotain, minkä tietää olevan väärin Jumalan ja ihmisten silmissä.

Jos emme estä hänen työtään, Pyhä Henki myös kasvattaa meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäistämme kohtaan niin että tekisimme hyviä tekoja yhä vilpittömämmin – niin rajallista ja kehnoa kuin rakkautemme usein onkin. Hyvistä teoista olen esittänyt kliseistäkin kliseisempänä esimerkkinä vanhuksen auttamisen tien yli. Laitoin myös kontrastina kääntymystä edeltävään tilaan ajatuskuplan, joka osoittaa tämän kyseisen henkilön ajatusten suuntautuneen ”ylöspäin,” kohti Jumalaa. Nuoli on kaksisuuntainen, koska ”kohottamalla sydämensä” taivasta kohti, kuten kirkon liturgia asian ilmaisee, sieltä myös saa, ”armoa armon lisäksi” (ks. Joh. 1:16).

Olisin halunnut mahduttaa kuvani tähän osioon paljon enemmänkin – vanhenemisen, viimeisen voitelun, hautakiven, mutta tilaa oli liian vähän, jotta olisin voinut tehdä tämän tyylikkäästi. Ehkä tämä tyyppi jäi ripiltä poistuessaan bussin alle – siihen en ota kantaa. Joka tapauksessa kuoleman, jota kuvaan syntymän ja kasteen tapaan lyhyellä pystyviivalla, jälkeen päämääränä on armon tilassa eläneelle taivaan kirkkaus.

Kirjallisuus

Katolisen kirkon katekismus (KKK), Helsinki: KATT, 2005.

Tridentinum: Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit. Suomentanut Martti Voutilainen OP, Helsinki: KATT, 2016.

2 comments

  1. ”on tarpeen painottaa: ei, katolisen uskon mukaan vanhurskauttamista tai omaa pelastusta ei ansaita hyvillä teoilla.”

    Kristuksen opetus (Matt 25) antaa asiasta toisenlaisen käsityksen. Vuohiin ja lampaisiin jaon kriteeri on varsin yksinkertainen ja perustuu siihen mitä itse kukin on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tosin vertauksessa kyse ei ole mistään minäkeskeisestä suorittamisesta; ehkäpä tuo kielteinen kanta ”pelastuksen ansaitsemiseen” viittaa johonkin sellaiseen?

    Tykkää

    1. Tässä pitäisi tehdä vähän tarkempia erotteluita. Trenton mukaan kukaan ei voi mitenkään ansaita ns. ensimmäistä vanhurskauttamista (näin myös Paavali esim. Room. 9), mutta jo vanhurskautetun / pelastetun ihmisen hyvät teot (jotka tehdään armon [myötä-]vaikutuksesta) kyllä ansaitsevat ikuisen elämän. Tämä sopii tuohon Matt. 25:een, jossa kyse on lopullisesta tuomiosta ja ikuisesta elämästä, samoin kuin niihin Paavalin kohtiin, jossa sanotaan tyyliin että ihminen niittää sitä mitä kylvää. Kyse ei ole siis enää tiukasta ansiosta ilman armoa, toinen ja ehkä parempi sana voisi olla palkka tai palkkio.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s